Botswanaa kohti - autolla Victorian putouksille, osa 1

Auto starttaisi Maputosta Zimbabwea kohti perjantaina, ja vielä torstaina naputtelin nenä ruudussa sähköpostia mahdollisiin majapaikkoihin matkan varrella. Mitään ei oltu pakattu. Älkää ottako minusta mallia siinä, miten road tripiin Afrikassa valmistaudutaan!

Olin arvellut, että kuukauden pituisesta joululomasta voisi mainiosti uhrata viikon Victorian putouksille, jotka olin aina halunnut nähdä. Vaikka perhe tuntui olevan kanssani hiukan eri mieltä - pojilla oli kerrankin ruhtinaallisesti aikaa pelata -, sopiva aika ajaa putousten äärelle Zimbabwen ja Sambian rajalle oli nyt, tammikuun alussa.

Levitin lainakartat ruokapöydälle jo joulukuussa - Maputosta ei saa minkäänlaisia karttoja! - ja aloin laskeskella etäisyyksiä ja ajomatkoja sekä googlailla yöpaikkoja. Arvelin, että olisi kiinnostavampaa mennä ja palata eri reittejä pitkin. Aikaa oli vain runsas viikko. Se ei ole paljon silloin kun matkaa yhteen suuntaan on yli 1 500 kilometriä. Nyrkkisääntö: etäisyys ja ajoaika ovat kaksi eri asiaa, eikä päivämatkoista pidä tehdä liian pitkiä.

Juttelin matkan jo tehneiden ja sitä suunnittelevien ystävien kanssa ja päätin, että ajaisimme putouksille Botswanan kautta ja palaisimme Zimbabwen läpi.

Vaihdoimme pinon käteiseuroja dollareiksi jo Maputossa, sillä Zimbabwessa oli ja on pulaa sekä bensiinistä että käteisrahasta. Maksaminen onnistuisi parhaiten seteleillä. Hankin Maputosta myös pari muovikanisteria bensiiniä varten. Zimbabwelaiset guesthousen pitäjät olivat vakuuttaneet, että bensiinin hankkiminen onnistuisi heidän kauttaan kiperissäkin tilanteissa.

Maasta kantautuvista huolestuttavista uutisista huolimatta olin luottavainen ja uskalsin suunnitella paluumatkaa sitä kautta, joskin niin lyhyesti kuin mahdollista.

Perjantaina iltapäivällä suuntasimme auton nokan kohti ensimmäistä ja tuttua etappia, Etelä-Afrikan Nelspruitia, jossa hoidimme tavan mukaan joitakin asioita - muun muassa vaihdoimme joululahjaksi saamaani Kindle-lukulaitteeseen oikean kokoiset kannet.

Lempikaupastani, Exclusive Books -kirjakaupasta, ostin mukaani tammikuun kirjakerhokirjan, Anna Burnsin Milkmanin, joka oli tosin matkalukemiseksi liian intensiivinen harkitussa tajunnnanvirtatyylissään. Onneksi mukana oli helpompaakin luettavaa. Pojille ostettiin Harry Pottereita ja Game of Thronesia.

Valmistautuminen reissuun oli alkanut juuri Nelspruitissa jo ennen joulua, jolloin teimme jotain tärkeää eli huollatimme auton, jonka renkaat olivat loppuun kuluneet ja jonka moottori oli alkanut sammahdella oudosti kaupunkiajossa. Kukaan ei halua jäädä tien poskeen Afrikassa, jossa etäisyydet ovat pitkiä eikä netin ja puhelimen toimimisesta ole takeita etenkään, kun ei käytäpaikallista liittymää.

Nelspruitista jatkoimme Pretoriaan ja pysähdyimme siellä. Tarkkaan ottaen se ei olisi ollut välttämätöntä, vaan olisimme hyvien teiden turvin voineet posottaa tämän välin nopeamminkin.

Halusimme kuitenkin ottaa rennosti alussa. Halusin myös nähdä Etelä-Afrikan hallinnollisen pääkaupungin. Sitähän Pretoria on, vaikka Johannesburg ja etenkin Kapkaupunki ovat ne tunnetuimmat kaupunkikohteet.

Kantapaikkamme Nelspruitissa, Exclusive Books -kirjakauppa ja sen kahvila.

Loppiaisviikonloppuna Pretoria näytti hiljaiselta ja majapaikkamme, Purple Guest Housen, sähköaidattujen muurien ja tuuhealehtisten puiden reunustama katu lähestulkoon autiolta. Ylipäänsä Etelä-Afrikka on muurien valtakunta.

En aina oikein tiedä, mitä ajatella siitä, niin kaunis kuin se maana onkin - mutta myös äärimmäisen mutkikas monikasvoisuudessaan.
Minulla on muurien takia siellä aina sellainen olo, että paljon jää piiloon.

Millaista olisi elää maassa, jossa pelko vaanii heti pinnan alla, ystävällisten hymyjen takana, ja jossa lapsi voi hyvinkin oppia lukemaan vain tavaamalla jatkuvia Armed Response -kylttejä teiden varsilla?

Seuraavana aamuna suuntasimme yllättävään kohteeseen, eläintarhaan. Sellainen kaupungista tosiaan löytyy - eiväthän kalliit safarimatkat kansallispuistoihin ole kaikkien ulottuvilla.

Halusimme jaloitella ennen pitkää istumista, ja ounastelimme, että eläintarha olisi turvallinen ja puistomainen kävelyalue.

Niitä Afrikassa ei löydä noin vain, ainakaan edullisesti. Euroopan kaikille avoimet puistot ovat suurta luksusta! Sisääntuloportilla oli valokuvaaja Ruotsin laiva -tyyliin; uloskäynnin luona odottaviin valmiisiin kuviin oli lavastettu taustaksi villieläimiä ja safarimaisemaa. Köyhän miehen safari, jos näin kehtaa sanoa.

Suomen suurlähetystö Pretoriassa. Sen lähellä oli Sibelius Road!

Ihan ensimmäiseksi halusimme kahvia, mutta sitäpä ei ollut. Ehkä parempi niin, sillä pikaruokaa myyvän kioskin nimittäminen ravintolaksi oli minusta julkeaa liioittelua. Etelä-Afrikassa viljellään todella hyvää kahvia, mutta täällä tarjolla olisi todennäköisesti ollut "neskahvia".

Mahat oli kuitenkin pakko täyttää ennen jatkoa - sinänsä viehättävän yöpymispaikkamme ravintola oli loppiaisen takia kiinni. Siispä aamiaiseksi runsaiden ranskalaisten kera tarjoiltua kanahampurilaista ja cokista. Ympäristö oli sinänsä viehättävä, kuten odotimmekin. Hukan sääli siis, että ruokatarjonta oli niin rajoittunut.

Eläintarhan alueella sai liikkua golfkärryllä, ja se näytti sen verran hauskalta, että päätimme jonkin aikaa käveltyämme vuokrata sellaisen. Loppujen lopuksi golfkärry osoittautui fiksuksi ratkaisuksi, sillä eläintarha oli suuri ja meidän piti pitää silmällä kelloa. Seuraavaan majapaikkaan olisi hyvä ehtiä ennen pimeää.

Hiv-valistusta eteläafrikkalaisella huoltoasemalla.

Pretoriasta matka jatkui hyviä teitä pitkin kohti Botswanan ja Etelä-Afrikan rajaa. En ollut uskaltanut varata kolmatta majapaikkaa Botswanan puolelta. Afrikassa kun ei ikinä tiedä, kuinka kauan raja-asemalla menee, eikä ole hyvä idea ajaa pimeässä paikassa, jota ei tunne. Botswanassa se olisi erityisen typerää. Teillä voi olla isoja eläimiä.

Yövyimme siis vielä Etelä-Afrikan puolella, Big Fig Inn -nimisessä guest housessa muutaman kilometrin päässä Martin´s Drift -nimiseltä raja-asemalta.

Big Fig Inn oli selvästi tarkoitettu pitkämatkalaisten yöpaikaksi eli huone kerrossänkyineen ja kynnyksellä odottavine torakoineen vastasi koruttomuuden määritelmää, mutta hinta oli kohdallaan ja vastaus sähköpostiini mutkaton: "Lotta. See you on Sunday. We have a restaurant. Do your boys tolerate a bunk bed, it´s cheaper?" Useassa paikassa isoja poikia ei todellakaan hyväksytä "lapsiksi", joten arvostin tätä kukkaromyönteistä asennetta.

 Vähän nuori kuski golfkärryssä, mutta mitä hauskaa hommassa muuten olisi?

Big Fig Innissä oli kaikki tarvittava eikä mitään ylimääräistä.

Ravintola oli hiukan yllättäen sulkeutumassa juuri kun köröttelimme portista sisään - virallisen tiedon mukaan sen olisi pitänyt olla auki vielä pari tuntia -, mutta ennätimme tilata jonkinlaiset perusannokset. Kanaa ja ranskalaisia saa yleensä aina! Mietin mielessäni, mitä olisimme tehneet, jos henkilökunta olisi ennättänyt häipyä, sillä moottoriteiden varsilla ei näkynyt sen kummemmin ruokamarketteja kuin kuppiloitakaan.

Miksi kirjoitan näin yksityiskohtaisesti ruoasta? Ketään tuskin kiinnostavat meidän hampurilaisemme, mutta ihmistenkin tankkausta on hyvä suunnitella, ei vain auton, jos kerää ajokilometrejä Afrikassa. Ei gourmet-mielessä vaan käytännön syistä. Huoltoasemilla ei välttämättä ole ruokaa tai jos on, se ei ole kovin herkullista. Tämä siis ihan vinkkinä!

Kahden kasvavan pojan kanssa halusin välttää tilannetta, jossa mahat kurnivat ja ruokalautasen ääreen on satoja kilometrejä. Toisaalta pitää myös laskeskella, miten päivän ajotunteihin ehtii sisällyttää ruokatauon ja perillepääsyn ennen auringonlaskua!

Guest houseissa ei aina ole ravintolaa, vaan pelkkä self catering -mahdollisuus eli keittiöfasiliteetit. Esimerkiksi eteläafrikkalaiset, jotka harrastavat paljon campingia, kuljettavat mielellään mukanaan omia ruokiaan. Big Fig Inninkin pihamaalla oli parkissa eteläafrikkalaisten karavaaneja. Minä en ole self cateringin ystävä lomilla, ja siksi tarkistin majapaikkoja etsiessäni aina, että niissä oli edes jonkinlainen ruokapalvelu.

Monissa paikoissa illallisen saa, kun sen tilaa etukäteen esimerkiksi varausta tehdessään.

Yö ison viikunapuun alla sujui ihan kelvollisesti. Aikaiset lähdöt ovat Afrikassa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Kun tungin kassejamme auton takaluukkuun aamulla, kuulin selkäni takaa möreä-äänisen tervehdyksen ja ystävällisen tiedustelun, tarvitsisimmeko keittiöstä voileivät mukaan.

Ääni kuului kookkaalle buurille, majatalon isännälle, jonka kanssa olin vaihtanut sähköposteja ja jota en ollut edellisiltana nähnyt. Kyllä kiitos, leivät kelpaisivat, eihän minulla ollut aavistustakaan, miten pian Botswanan puolelta löytyisi ruokaa! Juuri töihin lampsinut kokki hälytettiin kokoamaan neljä kerrosleipää ennen kuin keittiö varsinaisesti avautuisi.

 Isäntä kyseli suunnitelmistamme ja valitteli ohimennen, miten turvattomaksi ajaminen oli muuttunut - "ne" saattavat koska tahansa käydä kimppuun, ryöstää ja ampua, juuri kun on kaikessa rauhassa palaamassa esimerkiksi sunnuntaikirkosta. Tämän hiukan hämmentävän sananvaihdon jälkeen jätimme Viikunapuun majatalon taaksemme. Niin, pelko elää ja voi hyvin, ja on varmasti molemminpuolista, vaikka vivahteet vaihtelisivat.

Niin tuli nähtyä jälleen uusi eteläisen Afrikan raja-asema. Jonoa ei aamutuimaan ollut juuri ollenkaan. Muistan vain kanaperheen, joka tepsutti autojen lomassa päättäväisesti kohti Botswanaa. Täältä tullaan, putoukset!

Botswanassa odottaisi yllätys. Siitä lisää pian,

terkuin Lotta

Afrikan suurin riippusilta avattiin Maputossa

Maputon lahdella, pienen lauttamatkan päässä satamasta on Katembe, kalastajakylä, johon voi suunnata vaikka lounaalle. Hiekkaranta, hotelli ja ravintola, teoriassa mukava yhdistelmä, vai kuinka? Kolmen vuoden aikana olen lounastanut siellä kerran. Näköyhteys Katemben penkereelle on mainio, sillä etäisyyttä meritse on vain kilometri. Vaivalloisen matkan takia Katembe on kuitenkin ollut henkisesti kaukana.

En ole jaksanut hankkiutua sataman hälinään jonottamaan vain kuullakseni, että lautta lähtee kahden tunnin kuluttua tai ei ollenkaan. Onhan se välillä ollut upoksissakin. Tällaista Katemben asukkaiden arki on ollut aina. Alue on osa Maputoa, mutta alkeellisempi.

Sillan takana häämöttävä Katembe ei ole vielä urbanisoitunut. Tie on auki Etelä-Afrikkaan!

Olen odotellut helpotusta, eihän minulla ole ollut kiire Katembeen. Käänteentekevää siltaa Maputon ja Katemben välille rakennettiin jo tänne tullessamme, ja lauantaina 10. marraskuuta se avattiin yleisölle. Yhteensä kolmen kilometrin pituinen ja 25 metriä leveä silta on tällä hetkellä Afrikan pisin riippusilta.

Pitihän se ihme heti nähdä - ja päästä toisen kerran Katembeen! Kyydissä ollut nuorempi poikani ei tosin ollut ollenkaan innoissaan. Hän ei tainnut koskaan tointua siitä lauttareissusta, joka tuli kieltämättä ehkä turhan pian tänne muuton jälkeen ja, myönnän, oli ilmeisesti turhan eksoottinen kokemus vielä sopeutumistaan läpikäyvälle pojalle. Vakuutin, että nyt hän matkustaisi auton takapenkillä, kukaan ei puhuisi lautasta eikä hänen tarvitsisi poistua autosta. Katembe saisi uuden mahdollisuuden.

Koeajoimme uuden sillan avajaisia seuraavana päivänä. Kolmetuhatta mosambikilaista ja satoja kiinalaisia sekä eurooppalaisiakin insinöörejä työllistänyt silta oli kieltämättä vaikuttava ja täynnä ihmisiä, jotka olivat pysäyttäneet autonsa ja ottivat selfieitä. Silta tarjosi upeat näkymät merelle ja Maputoon, joka oli vaihteeksi tästä suunnasta tiirailtuna oikein edukseen.

Huipulla tuulee (ja häikäisee)!

Ehdin jo ihmetellä, miksi sillalla juhlahumusta huolimatta oli mukavan väljää, kunnes muistin, että toisella puolella odottava 160 meticalin eli parin euron tullimaksu henkilöautoa kohden on tiheä sihti. Meidän huviajelumme maksoi 320 meticalia, ja hymyilevät rahastajat olivat pulassa, koska he eivät olleet varautuneet riittävin vaihtorahoin. Onneksi meiltä löytyi taskuja ja kassinpohjia kaivelemalla tasarahat.

Kevyen liikenteen väylää ei sillalla ole eli en tiedä, kuinka paljon silta lopulta muuttaa Katemben köyhimpien tilannetta. Heillä täytyy edelleen olla rahat lauttaan tai busseihin, joille onneksi luvattiin alhaisempia tulleja. Luulisi, että lautalla on kuitenkin nyt paremmin tilaa, kunhan vain vuorot eivät entisestään vähene. Olin jostain syystä kuvitellut, että Katemben vähäväkiset voisivat ylittää sillan jalan. Tämän mahdollisuuden epäämistä perusteltiin hiukan epämääräisesti turvallisuussyillä.

Kaikki oli valmista, paitsi vaihtorahat!

Nyt, kun Katemben sijainti on sillan myötä yhtäkkiä loistava - minuuteissa sillan yli keskelle kaupunkia -, aluetta halutaan tietysti kehittää. Sinne suunnitellaan asuntoja ja palveluja. Satoja alkuperäisasukkaita siirrettiin jo aiemmin siltatyömaan tieltä muualle eikä ihan vastalauseitta. Mutta tämähän ei ole tavatonta näissä tilanteissa. Miltähän Katembe näyttää 10 vuoden kuluttua?

Kiinalaisella velkarahalla rakennettu silta on vain osa tiehanketta, joka parantaa kulkua Mosambikin, Etelä-Afrikan ja  myös Swazimaan (ESwatinin) välillä. Mosambikiin tuodaan valtavasti tavaraa Etelä-Afrikasta, joten hyvät kulkuyhteydet ovat elintärkeät.

Mekin kokeilimme lokakuussa uutta tieyhteyttä Maputosta etelään Ponta do Ouroon. Silta ei ollut vielä valmis, mutta ajoimme uudelle tielle Maputon esikaupungin Matolan läpi ja Boanen kautta. Minusta matkanteko oli aika nopeaa niinkin. Silta lyhentää sitä entisestään, kun hidas Matola-osuus jää pois, joten muutos on iso.

Ponta do Ouron tiellekin tulee tulli, joka ei lokakuussa vielä ollut valmis, kuten ei tiekään täysin.

Tällä hetkellä keskustellaan siitä, miten sillan ylläpito rahoitetaan, sillä tullimaksut eivät siihen riitä. Toivottavasti siltaa ei ainakaan huollon puutteiden takia tarvitse sulkea - mutta kallista sen ylläpito näin köyhälle maalle tulee olemaan.

En yhtään ihmettele, että viranomaisilla on suuret toiveet sen suhteen, miten sillan myötä dramaattisesti parantuneiden yhteyksien toivotaan edistävän Mosambikin turismia ja muita elinkeinoja. Olimmehan mekin heti innokkaina testaamassa.

Uutuuttaan kiiltävä silta oli hiukan epätodellinen näky Maputossa ja vaatimattoman Katemben edustalla - vähän kuin epähuomiossa väärän ruukkuun tipautettu liian muhkea kasvi. Mutta silmä tottuu pian, ja Maputon kaupunkikuvalle silta on mahtava upgreidaus.

Käännyimme Katembessa kiltisti takaisin, mutta oli hauskaa ajatella, että tie olisi jatkunut Mosambikin rannikkoa myötäillen Etelä-Afrikkaan asti. Yleensä Etelä-Afrikkaan vievälle tielle ei pääse niin vaivattomasti, vaan ulospääsy Maputosta vie aikaa.

Jos posottelisi ensi kerralla yöksi rajan yli? Tällaisia kesyttömiä ideoita pyrkii mieleen, kun suuntaa katseensa sillan korkeuksista eteenpäin, joten parempi ottaa ensi kerralla passi mukaan! Mosambik avaa oviaan.

Terkuin Lotta

Luksustuote vesi

Ajattelin viime viikolla Emmi Itärannan teosta Teemestarin kirja, jonka lukaisin pari vuotta sitten. Sehän kertoo maailmasta, jossa vesi on loppumaisillaan. Täällä eteläisessä Afrikassa vesisodat eivät yhtäkkiä tunnu yhtään epärealistisilta, seurataanhan alueella paraikaa Kapkaupungin vesikriisiä. Jos vesivarat ehtyvät ennusteiden mukaan eli huhtikuun puolenvälin tienoilla, kaupungin vesihanat väännetään kokonaan kiinni. Ennusteet tosin muuttuvat koko ajan.

Kapkaupungin asukkaille sallittu enimmäisvesimäärä päivää kohden on koko ajan laskenut ja taitaa nyt olla alle 50 litraa. Eteläafrikkalaisissa tv-ohjelmissa jaetaan niin viihde- kuin asiatyyliin vinkkejä siitä, kuinka vähällä vedellä pärjää.

Vedensäästöstä viihdettä EteläAfrikan televisiokanavilla.

Jokainen pisara lasketaan. Ohjeet neuvovat, miten voit pestä itsesi päästä varpaisiin ja ottaa kaiken huuhteluveden talteen.

Huuhteluvesille, jotka otetaan talteen myös pesukoneista, on monta käyttöä, viimeisenä vessan vetäminen. Siis sitten kun se lopulta vedetään, sillä perusohjeen mukaan if it´s yellow, let it mellow... 

Peseytymisohjeistus hymyilyttää minua hiukan, vaikka olenkin maailmalla oppinut, ettei meidän pidä koskaan sortua pitämään omia itsestäänselvyyksiämme samanlaisina selviöinä myös muille. Hymyilen vain siksi, että saunasuomalaisena minäkin osaisin pitää huolettomaan suihkutteluun tottuneille oppitunnin kauha ja vati -pesutuokiosta!

Minäkin tietäisin kertoa, että hiusten pesu aloitetaan kastelemalla hiukset pesuvadissa, ei kaatamalla puhdasta vettä kauhasta päähän pitkin lattioita.

Muistan hyvin, että kun meillä oli etenkin ensimmäisenä Afrikan vuonna vesiongelmia, viiden litran kanisteri riitti "suihkuun", joka sisälsi hiusten pesun. Tärkeintä on olla tarkka eikä hulautella miten sattuu.

Täällä Maputossakin on aika tavallista nähdä yleisessä vessassa pöntön vieressä laimealla pesuvedellä täytetty ämpäri ja kauha. Ennemmin kauhallinen vettä kuin koko pöntön huuhtelu joka kerta - ja tämä menetelmä toimii myös silloin kun sähkö on poikki. Putket taitaisivat tosin pitää enemmän kunnon huuhtelusta.

Mutta vesikauhamenetelmä yleisissä tiloissa on hyvä siksikin, että pöntöt puolestaan eivät aina ole hyviä. Esimerkiksi meidän kotimme vanhat wc-pöntöt jäävät herkästi vuotamaan, jos niiden kanssa herpaantuu. Se ei ole pikkujuttu - vuotava pönttö tyhjentää nopeasti koko vesitankin. Koettu on.

Vaikka Kapkaupungin vesihanat eivät vielä ole täysin sulkeutuneet, eri puolille kaupunkia perustetuilla vedenjakelupisteillä on jo nähty tappeluja, ja niin kuin aina silloin kun kysyntä ylittää tarjonnan, hämärämiehet valpastuvat. Vettä on laskettu salaa jättikanistereihin ja myyty edelleen.

Niukkuus myös yhdistää ihmisiä, ovathan periaatteessa kaikki samassa veneessä, ja kannustaa luoviin ratkaisuihin sen lisäksi että yleinen kiinnostus kestävää kehitystä kohtaan nousee. Sateet jäivät tulematta ja hölmöimmätkin havahtuivat ilmastonmuutokseen - tai niin toivoisi. Nyt olisi myös viimeistään aika ottaa käyttöön vesivero, kunhan se ei rokota köyhimpiä, kuten Kello viiden rooibos -blogin kirjoittaja toteaa.

Vaikuttaa siltä, että säästötalkoot ovat käynnistyneet kunnolla vasta pakkokeinojen, kuten sakkojen, myötä. Sakko tulee, jos yrittää viedä vedenjakelupisteeltä enemmän kuin oman osuutensa. En tiedä, miten vedenjakelu on järjestetty niille, jotka eivät pääse itse pisteiden luo. Saako naapurin sairaalle rouvalle hakea vettä?

Pakkokeinojen merkitys lienee iso, sillä hyväätarkoittavat kampanjajulisteet ja muut kehotukset toimivat rajallisesti. En tiedä, kuinka moni todella sisäistää niiden viestin. Allaoleva juliste on kuntosalin pukuhuoneesta täällä Maputossa.

Kuntosali kaipaa ryhtiä vedenkäyttöön.

Lyhyistä suihkuista ja muusta vedensäästöstä tulee Afrikassa äkkiä tapa. Tai niin luulisi, mutta en oikeasti tiedä, kuinka tiedostavia ihmiset ovat. Kuntosalinkin juliste nuhtelee tuhlaavaisuudesta.

Sillä tieto se täällä vasta luksusta onkin.

Samankaltaisia veden ja sähkön viisaasta käytöstä muistuttavia aanelosia on kaikissa hotellihuoneissa Etelä-Afrikassa. Kapkaupungissa vauraus on silmiinpistävää (yksi vaurauden lähde, maatalous, on valtava vesisyöppö) ja minua kiinnostaisi tietää, kuinka ripeästi alueen hyväosaisimmat liittyivät vesitalkoisiin.

Tietoahan heillä täytyy olla, sillä kyse on koulutetuista ja etuoikeutetuista ihmisistä. Mutta ainakin yksi tuttuni, Kapkaupungissa asuva saksalainen koruyrittäjä puuskahti alkuvuodesta, ettei ole kovin palkitsevaa vahtia kulutustaan, kun toiset eivät rajoita omaansa.

Uskon, että tilanne on siitä parantunut nollapisteen lähestyessä. Vastuuttomat lotraajathan tuovat sen lähemmäksi viranomaisten käydessä omaa taisteluaan aikaa vastaan.

Tosiasia silti on, että vaurain väestönosa ei ole yhtä riippuvainen kaupungin vesijohtoverkostosta kuin muut. Heillä on keinonsa varastoida vettä. Toki esimerkiksi kotitalouksien omien uima-altaiden täyttäminen tontin porakaivovedellä on jo aikaa sitten kielletty, sillä maanalaiset vesivarat ovat yhteistä omaisuutta.

Laittomasti toimivat vedenjakelufirmat. joiden määrä on lisääntynyt, ovat valitettavasti hoksanneet tässä(kin) markkinaraon. Joillakin on aina varaa maksaa vedestä välittämättä siitä, miten se on hankittu - vesi on luksustuote jo nyt. Toivottavasti se ei hidasta pyrkimyksiä turvata kohtuullinen vedenjakelu kaikille.

On myös mahdollista, jopa todennäköistä, että se, mitä Kapkaupungissa koetaan nyt, on vasta alkua - sama on väestön kasvaessa edessä muuallakin koko seutukunnassa, ellei vesijärjestelmiä uusita. Kapkaupungissa se tarkoittaa käsittääkseni esimerkiksi suolanpoistolaitoksia ja pohjaveden käytön uudelleenorganisointia.

Kaikkia näitä uutisia lukiessani en voi olla ajattelematta, että vähällä vedellä selviytyminen on aina ollut ja on yhä miljoonien ihmisten arkea sekä Etelä-Afrikassa - myös turistimagneetti Kapkaupungin vähemmän kuvatuissa kolkissa - että tietenkin täällä naapurissa Mosambikissa.

Ei näissä vedensäästöohjeissa ole enemmistölle mitään uutta, sillä heille vettä ei ole koskaan annettukaan ainakaan tuhlattavaksi asti. He ovat kasvaneet vesikanisteri päänsä päällä, ainakin Mosambikissa. Vesihana on heille ollut aina yhteinen, vedenhakujono tilaisuus vaihtaa kuulumisia.

Tämän enemmistön elämässä vesikriisi ei ole dramaattinen muutos. Heillä ei ole isoja kiiltäviä kylpyhuoneita, joiden sisustus menee uusiksi muoviammeilla, pesuvadeilla ja kannuilla. Heidän ei ole ennenkään tarvinnut miettiä, miten tiistain lankutushaasteen tai torstain tehotreenin hiet huuhdellaan hiuksista.

Puhumattakaan vesivessoista. Niitä ei köyhien asuinalueilla ole ollenkaan. Jos on, yksi pönttö palvelee lukuisia perhekuntia.

Ylivoimainen enemmistö on (vastentahtoisesti) säästötalkoissa koko ajan. Myös kauniissa Kapkaupungissa. Vesi on eriarvoisuutta, vesi on luksusta.

Mutta tuleeko vedettömyydestä maailmanluokan uutinen Afrikassa vasta sitten kun se ui valkoisenkin keskiluokan arkeen?

Terkuin Lotta

PS. Olisi mukavaa kuulla myös Kapkaupungin asukkaiden kokemuksia ja kommentteja!

Maputoon yli vuorten - kun erehdys on lahja

Hyvää uutta vuotta Afrikasta, rakkaat lukijani! Kiitos, että olette mukana. Rajapyykki se vuodenvaihdekin on. Siksi aloitan blogivuoden kertomalla lumoavasta rajanylityksestä, joka tehtiin aatonaattona Etelä-Afrikasta Swazimaan kautta Mosambikiin.

Joskus erehdys on lahja. Jos olisimme tehneet taustatyöt huolella ja selvittäneet, millainen tie Barbertonista Josefsdalin raja-asemalle Swazimaahan ja sieltä edelleen Mosambikin suuntaan meitä odottaa, olisimme luultavasti valinneet toisin.

Swazimaan lehmä toivottaa hyvää uutta vuotta!

Kävimme joulunalusviikolla Etelä-Afrikassa muutaman yön lahja- ja safarireissulla Suomesta vierailevien perheenjäsenten kanssa, ja tarkoitus oli palatessa välttää meitä lähimmän raja-aseman Ressano Garçian loputtomat jouluruuhkat. Päätimme uteliaina kokeilla aikaa säästääksemme uutta reittiä.

Ei jouluruuhkaa Josefsdalissa.

Mitään ei sitten ajotunneissa voitettu.
Mutta harva ajo Etelä-Afrikasta Mosambikiin tarjoaa viewpoint-pysähdyspaikkoja vuorilla, kivistään kuulun Barbertonin luonnonpuistomaiseman , jossa nuorempi poikamme oli marraskuussa käynyt Geotrail-reissulla geologian luokkaretkellä, ja kaupan päälle vielä kulttuurikierroksen eli lauantaiarkeaan viettäviä swazimaalaiskyliä, joiden läpi Pajeromme körötteli lehmiä väistellen (ne iänikuiset lehmälaumat!), totisten tuijotusten saattelemana.

Barbertonin maisemaa. Näettekö tien?

Ei ihme, minäkin olisin kyllä tuijottanut ja miettinyt, mistä nuo matkailijat tuohon tipahtivat. Josefsdalin raja-asema, kun sinne vihdoin pääsimme, oli pieni ja tyhjä, ja ymmärsin silloin jo, miksi.

Vesipiste!

Se oli muuten ensimmäinen täällä päin näkemäni raja-asema, jossa janoinen matkailija sai juodakseen kylmää (lähde?)vettä hanasta. Ylellistä!

Tiedättehän sanonnan, jonka mukaan matkanteko on tärkeämpää kuin perillepääsy. Katsokaa, miltä Swazimaan valtatie (kartan mukaan todellakin yksi pääteistä) näytti, niin ymmärrätte että tällä reissulla tuo asenne palveli. Teiden laatu muuttui kuin taikaiskusta Josefsdalin rajan jälkeen, kun siirryttiin Etelä-Afrikasta Swazimaan puolelle.

Afrikkalainen värimaailma.

Jos vielä Nelspruitissa ihmettelimme, oliko navigaattori erehtynyt arvioidessaan eräänkin 80 kilometrin etapin taittuvan neljässä tunnissa, pian olimme viisaampia. Toisaalta on aina hauskaa olla samana päivänä kolmen maan kamaralla, vauhdista viis.

Afrikan tiet opettavat kärsivällisyyttä, ja etäisyydet kerrotaan muutenkin pikemminkin ajoaika-arvioina kuin kilometreinä.

Hidasteita ei tarvita, kun on lehmät.

Kuski oli onnellinen päästessään vihdoin kokeilemaan kaikkia maastoauton ominaisuuksia, ja kun manuaalinen vaihtomahdollisuus löytyi, ajokkikin tuntui saavan siivet selkäänsä kuoppaisilla sorateillä.

Viittojakaan ei aina ollut. Luotimme siihen, että edessämme kömpivä Toyota oli menossa samaan suuntaan. Eikä vaihtoehtoja oikeastaan paljon ollutkaan. Alla päätie heti Josefsdalin jälkeen.

Kylistä minulla ei kuvia olekaan. Tunnustan, että käytin ne hetket mieluummin ihmisten katselemiseen kuin välillä hiukan epäluontevaan kännykkäkuvaamiseen ohikiitävän auton ikkunasta. Avoimeen töllötykseen vastasi mieluummin omalla avoimella katseella, hymyllä ja kädenheilautuksella.

Toyota johti kulkua arvokkaasti ryömien

Illalla oli mukavaa päästä Swazimaan ja Mosambikin väliselle Lomahashan raja-asemalle ja sieltä puolisentoista tunnin kuluttua kotiportille. Kerrankin kenestäkään ei kuitenkaan tuntunut siltä, että matkapäivä olisi mennyt hukkaan. Ei tätä toiste tarvitse tehdä, mutta se onkin paras tapa vaalia joulumatkan muistoa.

Se väistämätön Milloin ollaan perillä -tiedustelukin takaluukusta tuli tällä kerralla harvinaisen myöhään.

Kas näin kulkee kaali.

Maputon tuntumassa saimme eteemme kaaliauton kuin Richard Scarryn kirjoissa ikään. Pitääpä muistaa pestä kaalit ekstrahyvin nyt kun on nähnyt kuljetustyylin! Huomatkaa oikealla myös afrikkalainen kadunvarsivaatekauppa.

Terkuin Lotta

PS. Random-tietoa! Miksi jonot Etelä-Afrikan ja Mosambikin raja-asemalla olivat loppuvuonna niin valtavat, kun taas Swazimaan asemilla oli autiota? Lihan himo on yksi syy! Kesälomaansa viettävät, sankoin joukoin Mosambikin rannoille vyöryvät parempiosaiset eteläafrikkalaiset haluavat pakata mukaan omat braai-grillilihansa, sillä braai on maan ruokakulttuurissa liki pyhä asia, jota mikään ei saa vaarantaa. Etelä-Afrikan ja Mosambikin syleilyyn sijoittuva Swazimaa olisi muuten hyvä kauttakulkumaa, mutta se ei salli lihan kuljetusta, joten vaihtoehdoksi jää jonottelu. Kyllähän Mosambikista saa eteläafrikkalaista tuontilihaa, mutta lomalainen pelaa varman päälle, missä tietysti on täällä oma järkensä, koska ruuan saatavuus voi olla arvaamatonta. Ennemmin jono kuin puutteellinen kesäjoulubraai.

Antiikkikauppoja Etelä-Afrikassa

Taskukellon etsintää (ja elvyttelyä)

Puoliso lähti Etelä-Afrikkaan tarkistuttamaan helmikuussa hajonnutta solisluutaan (toivottavasti se on jo kunnossa!), ja mietin, että pitäisi muistaa varata sieltä jokin majapaikka elokuuksi suunniteltua viikonloppureissua varten. Meille kun tulee silloin, sopivasti koulujen alun myötä, Suomesta perhettä kylään.

Etelä-Afrikka tuo monien turistien mieleen ensimmäiseksi safarin, ainakin tässä Mosambikin rajan lähellä, sillä tällä suunnalla on Krugerin kansallispuisto. Mutta on siellä paljon muutakin. Me kävimme alkuvuodesta taskunaurisjahdissa White Riverissä Krugerin laidalla.

Kellohullun työpöytä.

Nuorempi poikamme oli jo pitkään toivonut lahjaksi taskukelloa. Ensin joulu-, sitten syntymäpäivälahjaksi, kun joulu tuli ja meni ja oli ilmeistä, ettei Maputosta löydy ainakaan  taskunauriita. Löytyisiköhän muuten Suomesta? Saa antaa vinkkejä!

Suloinen Casterbridge-ostoskeskus White Riverissä on oma pieni, erillinen saarekkeensa piilossa maailman murheilta. Olen tainnut mainita sen aikaisemminkin. Se ei ole tavanomainen ostari, sillä siellä ei ole yhtään isoa ketjukauppaa.

Antiikkiliikkeen aulasta tällainen katseenvangitsija puutarhaan?

Ketjukauppojen sijaan siellä on hauskoja erikoiskauppoja, kuten juuri meidän kaipaamamme vanhoihin kelloihin erikoistunut liike ja alueen omaa Sabie Valley -kahvia myyvä kahvila/kahvikauppa. Lapsille Casterbridge voi juuri tästä syystä olla vähän tylsä. Mutta taskunaurisjahti teki siitä kiinnostavamman. Miksi ostaa uutta kelloa, kun kauniita vanhojakin on, tuumi poikakin. Nyt voisi lisätä vielä kolmannen adjektiivin: kauniita, vanhoja ja mielellään myös toimivia...

Tämä siro kaunotar oli aika hintava.

Monilla afrikkalaisilla on hersyvä huumori, myös asiakaspalvelutyössä, ja muistan yhä, miten ajomatkasta väsyneinä kömmimme kahvilan kynnyksen yli ja totesimme haluavamme hyvää kahvia.

"Harmi, koska me myymme vain pahaa kahvia", vastasi myyjä kasvot peruslukemilla ennen kuin räjähti nauruun.

Pieni elokuvateatteri löytyy, näytöksiä on muutama viikossa. Vanhoilla kirjoilla on oma kauppansa, ja antiikkihuonekaluja myydään parissakin liikkeessä. Yhden antiikkiliikkeen yhteydessä on pieni automuseo.

Siellä iskin kerran silmäni kauniiseen, Punaisen Ristin käytössä olleeseen kirjoituskonevanhukseen, johon kuului myös nahkainen kantolaukku.

Koska Casterbridgeen on luonnollisesti Maputosta melkoinen matka, olimme pettyneitä, kun kellokauppa onnistui olemaan kaksi kertaa kiinni juuri silloin kun me olimme onnistuneet sovittelemaan ajomatkan ja yöpymiset aikatauluihimme.

Myös taskunaurista himoitseva sankari oli pettynyt, kun tuntikausien kökötys autossa ei tuottanutkaan tulosta. Naapuriliikkeen omistaja soitti kellokaupan pitäjälle, ja saimme sentään edistettyä asiaamme. Etelä-Afrikassa on pitkät välimatkat kuten Afrikassa yleensäkin - kauppias oli tapaamassa aikuisia lapsiaan.

Kellokauppias askarteli korppulampun.

Kävin samalla reissulla katsomassa uudestaan sitä kirjoituskonetta, mutta se oli tällä välin löytänyt uuden kodin. "Sitten minun ei auta muu kuin lähteä metsästämään uusia", antiikkikaupan nainen sanoi.

"Tässä työssä ihaninta on etsiminen, valikointi ja löytäminen. Ja ostaminen! Rakastan vanhojen esineiden ostelua ja kiertelyä huutokaupoissa, mutta yhtälö toimii vasta kun asiakaskin haluaa ostaa."

Kolmannella yrityksellä olimme varmistaneet etukäteen, että kelloliikkeen ovi olisi viimein auki. Varoimme myös tulemasta lounasaikaan, sekin voi pikkuliikkeissä merkitä suljettuja ovia.

Tikitys tervehtii tulijaa!

Ja vaivannäkö palkittiin. Vakuuttavan näköinen taskunauris lepäili vierustovereineen vitriinissä. Se tarkistettiin ja vedettiin, ja ylpeä omistaja poistui liikkeestä kello taskussaan. ("Jos haluatte tietää, paljonko kello on, niin kysykää minulta!") Kauppias antoi muutaman ensiapuvinkin ja kehotti palaamaan, jos kello temppuilisi.

Taskunauris, vihdoinkin!

Ja temppuilihan se, tietysti. Vanha taskunauris oli komea, mutta kaipasi ehkä takaisin vitriiniinsä, eläkepäiviä viettämään! Kysyimme ahkerasti kelloa, mutta ajat olivat auttamatta aika viitteellisiä.

Muutaman viikon päästä oli taas lähdettävä White Riveriin. Tällä kertaa alkuperäinen kello jäi sinne hoitoon, ja me saimme mukaamme peräti kaksi varakelloa.

Ensimmäinen toimi aikansa, sitten otettiin käyttöön toinen, joka toimi ensin, näytti sitten ihan omia aikojaan ja pysähtyi lopulta.

Olimme kyllä saaneet vinkkejä niiden huoltamiseen (useimmiten kellojen pysähtelyyn oli ihan selkeä syy), mutta omat konstit loppuivat pian.

On kyllä ihailtava sitä, miten kärsivällisesti 2000-luvun lapsi jaksoi joka päivä vetää kellonsa sen jälkeen kun hänelle neuvottiin tämä muinainen sormijumppa.

Housutkin muuten piti taskukellon tultua valita aina sen mukaan, että niissä oli kellolle se tasku ja ketjulle vyölenkki. Osa sortseista jäi virattomiksi.

Mutta nyt molemmat nauriit lepäävät kaikkensa antaneina komerossa.

Kohta pitää varmaan lähteä Casterbridgeen hakemaan sitä alkuperäistä kelloa (ja viemään nämä kaksi hoitoon).

Se onnistuu ehkä elokuisella perhereissulla... Lienee viisasta pyytää tällä kerralla pyytää jo valmiiksi pari varanaurista mukaan!

Seuraavalla kerralla näppään kellokauppiaastakin kuvan. Vanhojen kellojen keräily, korjaus ja myynti on elämäntapa.

Hän on ilmiselvästi niin innoissaan tikittäjistään ja muista esineistään (hänellä oli isot kokoelmat muun muassa hassunkurisia sytyttimiä), ettei taskunauriiden oikuista viitsi edes harmistua.

Kahviako näistä nyt pitää juoda? Vai viiniä?

Kauppias on myös armoitettu näpertäjä. Ostimme häneltä ihan huvin vuoksi muun muassa kahvikupeista tuunatut viinilasit, jotka hän oli tehnyt liittämällä vanhoihin kuppeihin viinilasijalat, nekin vähän uuteen uskoon pantuina. "Kun mietin, mitä tekisin kupeilla, joiden lautaset olivat kadonneet... " Kreisi idea, joka koristaa nyt meidän astiakaappiamme.

Terkuin Lotta

Syntymäpäivä

Yksi meistä täytti aiemmin tässä kuussa 15 vuotta. Merkkipäivä osui lauantaihin, ja se tarjosi meille hyvän syyn lähteä Etelä-Afrikan puolelle Nelspruitiin hakemaan lahjaksi tarkoitettuja ratsastusjalkineita. Olin jo aiemmin varmistanut, että sopivaa kokoa oli saatavilla.

Nelspruit on pieni kaupunki noin 200 km:n päässä Maputosta. Sitä ei parhaalla tahdollakaan voi kehua kauniiksi tai pittoreskiksi, mutta kaupungin mielenkiinto piileekin muissa asioissa. Siellä on kunnollisia kauppakeskuksia (jopa kaksi), kohtuuhintaisia majoitusliikkeitä ja se on passelin matkan päässä paitsi Maputosta, myös Krugerin villieläinpuiston eteläkärjestä ja Blyde River -kanjonin maisemareitiltä.

Monet Maputon asukit käyvät siellä noutamassa kaupoista tavaroita, joita Maputosta ei oikein saa, kuten esimerkiksi kohtuuhintaisia huonekaluja, tiettyjä ruokia ja lääkkeitä, kirjoja, tekniikkaa ja harrastusvälineitä, vaikkapa niitä ratsastusnilkkureita.

Rajamuodollisuudet vievät joskus enemmän, joskus vähemmän aikaa, mutta jos kaikki menee hyvin, matka Maputosta Nelspruitiin vie nelisen tuntia (minusta se vie aina vähän enemmän aikaa kuin luulisi).

Aamuvirkut lähtevät kuudelta ja ovat perillä aikaisin, mutta meille aikaiset lähdöt vapaapäivinä aiheuttavat aina pieniä allergiaoireita - alkaahan koulu joka päivä 7.30, joten etenkin koululaiset saavat aikaisista herätyksistä osansa. Krugerin safariajoilla aikaisia lähtöjä ei voi välttää, mutta mahdollisuus nähdä villieläimiä omassa ympäristössään on tehokas kannustin unisimmallekin.

Tässä muutamia tuokiokuvia synttärilahjamatkalta. All Tacked Up -hevostarvikeliikkeen vieressä on viehättävä Farmers´ Stall -liike, jonka yhteydessä on taimitarha/kahvila. Jos asuisin Nelspruitissa, olisin varmasti puutarhaliikkeen asiakas, mutta auto on yleensä niin täynnä kaikkea muutakin, että kukat ja taimet ovat toistaiseksi jääneet hankkimatta. Tauko suloisessa kahvilassa riittää. Sen nurkassa kiekui tomera kukko, ja puutarhassa väijyi muitakin vihaisia lintuja.

Kukko kiekui tunkiolla.

Angry Bird vaani Nelspruitin Farmers´ Marketin pihalla!

Söimme lounasta toisessa Nelspruitin kahdesta isosta ostoskeskuksesta, Riverside Mallissa. Syntymäpäiväsankari valitsi lounaakseen meren eläviä. Rapuja saa toki Maputostakin, mutta täällä annos oli isompi. Hintataso on Etelä-Afrikassa selvästi edullisempi kuin Mosambikissa, mikä omalta osaltaan selittää Nelspruit-irtiottojen suosiota. Lounaan jälkeen kävimme elokuvissa Riverside Mallin elokuvateatterissa.

Ostoskeskuksessa törmää usein Maputon tuttuihin. Tällä kertaa törmäsin elokuvateatterin aulassa kielikouluni johtajaan! Koska en ole vähään aikaan käynyt portugalintunneilla, minulla oli vähän selittelemistä, tietysti portugaliksi. Selvisin yllättävästä pistokokeesta melko hyvin, ehkä siksikin, että onnistuin liukenemaan paikalta melko pikaisesti.

Syntymäpäiväsankarin ravut.

Pikkuveli treenasi puikoillasyöntiotetta sushia varten.

Viikonloppuun (meillä oli mahdollisuus lähteä ajamaan jo torstaina iltapäivällä ja palata sunnuntaina) kuului myös käynti Krugerissa sunnuntaiaamuna juuri ennen paluuta Maputoon. Nyt olimme niin onnekkaita, että näimme gepardiäidin poikasineen. Upea eläin ei tietenkään ollut kovin lähellä tietä - kissaeläimet ovat mielellään rauhassa - toisin kuin tämä norsuäiti. Gepardi vaati kiikarit, jotka ovat välttämätön varuste Krugerin kävijälle. Niissä ei kannata pihistellä.

Norsuvauva lepuutti takajalkaansa Krugerissa.

Ylipäänsä matkailuun Afrikassa kannattaa varata aikaa. Etäisyydet ja matkustusajat yllättävät pituudellaan, ja pimeänä aikana ei kannata ajaa. Toki niinkin voi joutua tekemään, mutta yleisesti ottaen aikataulut on hyvä suunnitella niin, että perille saapuu suunnilleen iltakuuteen mennessä.

Afrikan tiet eivät ole kovin turvallisia pimeällä. En tarkoita pelkästään rikollisuutta, tarkoitan myös sitä, että teissä voi esimerkiksi olla isoja kuoppia, joita on pimeässä vaikea väistää. Tiellä tai sen reunalla käveleviä ihmisiäkään ei erota pilkkopimeässä tai hämärässä lainkaan. Kanssa-autoilijoiden ajotavat voivat nekin olla aika hurjia. Afrikassa ajetaan paljon ja monilla on kiire päästä paikasta A paikkaan B...

Vakiomajapaikkamme Nelspruitissa on Chez Vincent -majatalo, mutta nyt halusimme näyttää mukanaolevalle ranskalaisvahvistukselle uuden löytömme, Seringa Bed&Breakfast -lodgen White River -alueella hiukan Nelspruitin ulkopuolella.

Lyhyen ajomatkan päässä Seringasta on Casterbridge Lifestyle Centre -niminen ostoskeskus, joka saattaa olla sievin koskaan näkemäni shoppailukeskittymä. Siellä on vain pieniä kauppoja, lähinnä antiikkia ja sisustustavaraa. Kahvilasta saa paikallista Sabie Valleyn kahvia, jota ostin kotiin monta pussillista.

Nuorempaa matkaseuraa kiinnosti suklaakaupan sula suklaa enemmän kuin kahvi.

Toinen Seringan omistajista on ruotsalainen Cecilia. En kuitenkaan saanut Seringasta vinkkiä Maputon pohjoismaalaisilta, vaan australialaiselta ystävättäreltäni Ellieltä.

Viehättävämpää terassia kuin Seringa Lodgessa saa hakea.

Seringassa saa illallisen, jos sen on etukäteen varannut. Illallinen tarjoillaan terassilla samaan aikaan kaikille, ja se myös on sama kaikille, elleivät ruokavaliorajoitteet ehdottomasti muuta vaadi. Nyt tarjolla oli vihanneskeittoa, pihvit ja amarula-liköörillä maustettua paahtovanukasta.

Tämä on pienissä majataloissa aika yleinen käytäntö. Ne toimivat self-catering -periaatteella eli on joko tuotava omat ruuat, jos huoneessa on keittiönurkkaus (tai syötävä muualla) tai tilattava etukäteen lodgen ateria. Kun etäisyydet ovat mitä ovat eikä kauppoja ole joka nurkalla, käytäntö on ymmärrettävä.

Harva pieni majoitusliike pystyisi pyörittämään ravintolaa, joka taipuisi kaikkien asiakkaiden vaatimuksiin joka hetki. Ja monet Krugerin ympäristön hotelleista ovat Seringan kaltaisia guest house -tyyppisiä majapaikkoja, joissa ei ole kovin montaa huonetta.

Oma kokemukseni on, että illallinen kannattaa ottaa, jos sellainen on tarjolla. Se säästää paljon vaivaa eikä lodgesta tarvitse enää lähteä ajamaan matkojen päähän etsimään ruokapaikkaa tai kauppaa. Kaikissa B&B -lodgeissa tätä illallispalvelua ei ole.

Nelspruitin Chez Vincentin valtti on hyvä illallisravintola, jonka taso on luvattu säilyttää omistajanvaihdoksesta huolimatta - itse Vincent on ymmärtääkseni palannut Eurooppaan. Juuri mahdollisuus aterioida tasokkaasti majapaikassa toi Chez Vincentiin käsittääkseni paljon asiakkaita, sillä Nelspruitin muu ravintolatarjonta on aika ketju- ja pikaruokapainotteista.

Tämä on Seringan mökki neljälle hengelle.

Kotiin Maputoon päästiin tällä kertaa ajoissa - siihen vaikutti se, että safariajon jälkeen lounasta ei oikeastaan löytynyt mistään, eli lähdimme vatsat kurnien huristelemaan ja ostimme matkan varrella huoltoasemalta voileipiä. (Afrikassa, tai ainakin Mosambikin lähialueilla, matkailua helpottaa paljon se, ettei heittäydy kovin krantuksi ruuan tai ruokavalionsa suhteen. Hyvää ruokaa on tarjolla, mutta ei välttämättä ihan joka nurkan takana joka hetki.)

Löytyi Maputostakin mieluinen lahja, kaunis puinen säilytysrasia pelikorteille.

Heihei, Etelä-Afrikka, raja ylitetty ja Mosambik on edessä taas!

Terkuin Lotta

Ei yhtään kirosanaa

Pari vuotta sitten katselin suomalaista Klikkaa mua -televisiosarjaa. "Hirveesti kirosanoja", kommentoi kotijoukkojen nuorin. Enää hänen ei tarvitse vahtia, kertyykö virtuaaliseen kirosanapurkkiin killinkejä.

Maputossa ei nimittäin kuule lainkaan kirosanoja. Ainakaan telkkarissa, meidän englanninkielisessä DSTV Premium -kanavapaketissamme.

Ne on kaikki sensuroitu.

Ei myöskään uskonnollisia sanoja. God, Christ, Jesus - kaikki ovat tähtiä vain.

Sopimattomiksi luokitellut sanat poistetaan myös ääninauhalta. Aluksi luulin, että näyttelijät vain takeltelivat sanoissaan. Ylläolevassa kuvassa Sandra Bullockin suusta ei kuulu God-sanaa, ja kuvatekstissäkin sitä markkeeraa vain alkukirjain.

Ei tarvita paljon mielikuvitusta täyttämään kirjaimet tähtien tilalle.

Eilisessä, Bradley Cooperin ja Sandra Bullockin tähdittämässä elokuvassa, voimasanat kumpusivat lähinnä uskonnosta, mutta tietysti myös kaikki mahdolliset f-, b-, p- s- ja c-alkuiset manailut poistetaan. Yhä vielä yllättyy jonkun sanan kohdalla, että ai, tuokin on saanut kyytiä.

DSTV-paketti on käsittääkseni eteläafrikkalainen, onhan se englanninkielinen. Me käytämme sitä etenkin elokuvien ja kansainvälisten uutiskanavien katseluun, sillä nettipakettimme ei salli Netflixin kaltaisia ylellisyyksiä. Rajaton netti on täällä vielä kallis. Toisaalta sitä ei hirveästi kaipaakaan.

Minulla on käsitys, että portugalinkielisiltä kanavilta kirosanoja ei poisteta, mutta niitä katson vähemmän - portugalinkielisen tekstin seuraaminen nopeasti ei ole yhtä rentouttavaa, ja elokuvan juonta on vaikeampi seurata, kun jään miettimään, mitä kuvateksti tarkoitti.

Kirosanoja en kyllä kuule Maputossa muutenkaan. Ihmiset ovat noin yleisesti ottaen loputtoman ystävällisiä ja leppoisia. Mosambikia ei minusta turhaan nimitetä hymyjen maaksi. Ei puhettakaan, että haistateltaisi tai kyräiltäisi, eikä ainakaan minulle ole kukaan koskaan alkanut huutaa, kärsivällisyyttä vaativissa tilanteissakaan. Ääntä ei koroteta, tunteiden ilmaiseminen äänekkäästi ei kuulu tapoihin (esimerkiksi itkeminen ei myöskään sovi). Itsehillintä on hyve.

Korostan, että puhun yleisellä tasolla. Totta kai täällä on ongelmansa kuten kaikkialla. Mutta puhun vuorovaikutuksen tyylistä. Mitään kanssakäymistä ei voi aloittaa ilman tervehtimistä ja "mitä kuuluu"-kysäisyä; on tylyä mennä suomalaisittain liian suoraan asiaan.

Näin on toki varsin monessa paikassa Suomen rajojen ulkopuolella, ja viimeisin ystävällisyysennätys tehtiin naapurimaassa Etelä-Afrikassa, jossa hyväntuulinen letkeys on usein ihan omassa luokassaan. Tiedän jo nyt, että tulen joskus kaipaamaan sitä! Kävimme koulun taannoisella lomaviikolla pikku reissulla Etelä-Afrikassa, ja eräällä ajoportilla meitä molempia alkoi naurattaa portinvartijan ylitsevuotava tervehdys.

Se kuului näin: "Good morning, how are you sir! Yes, I´m fine too, thank you, and I´m happy to see your face in front of me today. How can I help you, my friend?"

Tapahtuipa se paremman tipin toivossa tai ei, olen silti sitä mieltä, ettei tuollainen aamunavaus kenenkään päivää ainakaan pahenna.

Mutta takaisin telkkariin - sitä, mihin kirosanojen ja etenkin uskonnollisten sanojen siivoaminen televisiosta perustuu, en tiedä. Mahtaako joku lukija tietää, milloin tällainen tapa on aloitettu ja missä kaikkialla sitä tehdään? Tämähän ei voi olla ainoa kolkka.

Onnistuu se elokuvien katsominen näinkin! Ja samalla huomaa, että joidenkin elokuvien käännökset ovat pelkkää tähtirivistöä (ja ääninauha yskii yskimistään). Pidin Klikkaa mua -sarjasta kovasti, mutta Minttu Mustakallio -paran suu olisi tukittu täällä ties kuinka monta kertaa!

Terkuin,
Lotta