Joulu on yhdessäoloa - pientä Suomi-ikävää

Maputon upeat akaasiat ovat kukkineet jo tovin. En saa silmiäni irti näistä hehkuvan punaisista puista, jotka tuovat tropiikin kaduille jouluista väriä.

Jotkut kutsuvatkin näitä puita joulupuiksi värin ja kukkimisajankohdan takia. Sopii minulle! 

Akaasia kukassa Avenida do Zimbabwella lähellä meitä.

Alempana olevassa kuvassa on muistuma muutaman viikon takaisesta koulun futislauantaista; meidän maalivahtimmekin sai loimuavan akaasian kehyksekseen.

Futista akaasian edustalla.

Maputon perinteinen kutsumanimi on "akaasioiden kaupunki", cidade das acácias, mutta eräs maputolaisnainen valitteli juuri viime viikolla, että akaasioiden määrä on takavuosista kovasti vähentynyt.

Saimme tänne kahdeksi viikoksi odotetut jouluvieraat, tyttären ja hänen poikaystävänsä. Se on ihanaa. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että usean ulkomailla vietetyn joulun jälkeen kaipaan Suomen joulua.

En ehkä mitään yksittäistä elementtiä, mutta kokonaistunnelmaa, jouluhyörinää ja kaikkia muita siellä olevia rakkaita ihmisiä. Joulu on yhdessäoloa.

Olen onnellinen niistä ihmisistä, jotka minulla täällä on, mutta tiedän, että samaan aikaan isovanhemmat kaipaavat lapsenlapsiaan Suomessa ja ehkä meitäkin.

Tuttuja tuntemuksia kaiketi muillekin ulkosuomalaisille.

Olet aina poissa jonkun luota, ja lastenkin tuntema ikävä tuntuu pienenä piikkinä. Tähän vuodenaikaan syyllisyys ja oma kaiho korostuvat ja käyvät paritanssia sydämessä.

Entä miltä mahtaa tuntua esimerkiksi niistä ympäri maailmaa työskentelevistä filippiiniläisistä ja muista vierastyöläisistä, jotka näkevät omia lapsiaan, vanhempiaan ja muita rakkaitaan vielä paljon vähemmän kuin minä? 

Muistan Brysselistä kodinhoitajamme, joka näki lapsiaan kerran kahdessa vuodessa. Jotkut eivät senkään vertaa. Minusta kaksi viikkoa jouluna ja muutama kesällä tuntuu vähältä.

Eilen lentokentällä näin muutamankin tutun expat-kasvon, kuka aikuista poikaa, kuka tytärtä ja vävyä vastassa. Tavallaan lohdullista taas havaita, miten loputtomasti meitä kaipuun kumppanikseen tunnustaneita on.

Kurjinta tietysti on, jos ei kaipaa ketään eikä ole kaipauksen kohteenakaan, mutta siitä ei ehkä itse kärsi.

Toki aikaa Suomi-joulun ja siellä olevien ihmisten miettimiseen on myös enemmän nyt, kun koulu on loppunut. Pojille loma tuli tarpeeseen, sillä kulunut lukukausi on ollut etenkin nuoremmalle rankka kansainvälisen IB-koulun näyttäessä vaativampia puoliaan.

Kävinkin joulukuun alussa suorastaan middle school counsellorin luona keskustelemassa kotiläksyjen määrästä. Koululaisten päiväthän ovat usein pidempiä kuin perheen virkamiehellä: koulu alkaa 7.30, joten herätys on kuudelta, ja jos koulun jälkeen on aktiviteetteja, kotiinpaluu on pimeän laskiessa kuudelta! Sen jälkeen pitäisi vielä jaksaa läksyt.

En tiedä, oliko ystäväni Ellien ja minun käynnistä mitään hyötyä, mutta välitimme eteenpäin kysymyksen siitä, voisivatko opettajat koordinoida keskenään esimerkiksi isojen kotitehtävien antamisia niin ettei samalle viikolle kasautuisi useita.

Moni poikien koulukaveri näyttää lähteneen tai tekevän lähtöä kotimaihinsa - Elliekin pakkasi laukkunsa -, mutta pieni suomalaispoppoo pysyy täällä ja kokoontuu aattona meille joulunviettoon.

Kun kaikki ovat kaukana kotoa, on hyvä varmistaa, ettei kenenkään tarvitse jäädä aattona yksin, ellei halua. Piskuinen "siirtokuntamme" koostuu aivan mahtavista tyypeistä, joiden kanssa ikävä unohtuu, sillä ihmiset haluavat tukea toisiaan.

Kun kävin viime viikolla kaksilla läksiäiskahveilla joululomalle lähtevien Maputon expat-naisten (ja yhden miehen) kanssa, ajattelin, että olen hyvin kiitollinen kaikista näistä tänne eri maailman kolkista päätyneistä ihmisistä, jotka Maputo on tielleni kuljettanut.

Emme olisi muuten koskaan saaneet kohdata, ja me kaikki jätämme jälkemme toistemme elämiin.

Muistatteko, kun kirjoitin expat-puolison yksinäisyydestä? Se tarina näyttää saaneen valoisan jälkikirjoituksen.

Kävi nimittäin niin, että blogipostauksen  jälkeen ihmiset - nekin, jotka eivät ole mitenkään voineet blogiani lukea eli kyse ei ole vain siitä! - ovat lähestyneet minua enemmän ja sydämellisemmin kuin koskaan ennen. 

Ihan kuin tunteeni olisi vain odottanut sitä, että se läpivalaistaan. Möröt viihtyvät pimeässä.

Postauksesta alkoi tapahtumaketju, jonka myötä olen kohdannut välittämistä ja lämpöä ja todennut myös, että on oma taitonsa arvostaa niitä ja ottaa ne vastaan kääntämättä niille selkäänsä epäkiitollisella "ei tämä kannata kun emme kuitenkaan ole täällä kuin tilapäisesti"-asenteella.

Jospa selitys onkin siinä - ympäristö ei ehkä ole toiminut toisin, mutta minä olen kuunnellut aiempaa avoimemmin, jokaisesta yhteydenotosta iloiten ja pohtien, millaisia tarpeita niiden taakse ehkä kätkeytyy. 

Tuttavuushan on paikkasidonnaista eli täältä lähdettyämme emme todennäköisesti suurimman osan kanssa enää koskaan tapaa lukuunottamatta  niitä, joilla on jokin side Suomeen.

Mutta se ei ole syy välttää aitoa kohtaamista nyt. Ja kuka tietää, milloin vielä kohtaa? Olen Maputossa todistanut tilanteita, joissa vuosia sitten samassa maassa asuneet ihmiset ilokseen tapaavat Mosambikissa. 

Eihän kukaan meistä voi elää kuin tässä hetkessä, ja olen niin iloinen siitä, että nämä kansainväliset "kollegat" ovat täällä jakamassa näitä hetkiä nyt. Ympärilläni on henkisesti ja kulttuurisesti rikas yhteisö, jonka jäsenet ymmärtävät tämän elämäntavan haasteita. Meistä jokainen voi tehdä toisen päivän paremmaksi, jos haluaa.

Terkuin Lotta

Seksiteetä ja malarianparannusteetä, olkaa hyvät

Maputon uuden kiinalaishotellin Glorian viereen avattiin äskettäin supermercado, kauppa (supermercadot voivat super-etuliitteestä huolimatta olla isoja tai hyvin pieniä). Pitihän kaupungin uusi kauppa katsastaa.

Jos olisin tarvinnut pyörätuolin, muovikuusen, kiinalaisvalmisteisen sähkölaitteen, jonka pahvipakkausta koristi häpeämätön "Made in Germany"-myyntilause tai Marilyn Monroen kuvalla varustetun tuolin, minulla olisi ollut tuuria. Nyt ei ollut kuitenkaan näiden tuotteiden päivä. Etenin teehyllylle ajatellen, että löytäisin ehkä uutta ja laadukasta teetä kotiin. No, olivathan teehyllyn antimet kieltämättä minulle uusia. 

Tee vipinää vällyihin!

Mitä sanotte "vipinää vällyihin" -seksiteestä? En osannut lukea ainesosia, koska ne olivat kiinaksi. Tuttu kertoi brasilialaisesta kärpäsuutteeseen perustuvasta lemmennostatusjuomasta, joka oli aiheuttanut kokeilijalle lähinnä hirveän kutinan. Empiirinen seksiteetesti saa vielä odottaa, sillä satunnaiset itikanpuremat kutittavat tässä vaiheessa ihan tarpeeksi.

Malaria ei parane teellä.

Malarianparannusteen pakkaus lupasi parantaa tehokkaasti kaikentyyppiset malariat. Kun äimistelin tätä teetä, lääkäriystäväni totesi kuivasti, että teoriassa, vain teoriassa, se saattaa tehotakin.

Hän kertoi tapauksesta, jossa kiinalainen yrttivalmiste tehosi hyvin erilaisiin ihovaivoihin. Kun valmistetta tutkittiin tarkemmin, ilmeni, että se sisälsikin suuria määriä teollisesti tuotettua kortisonia! Se siitä maagisesta luontaishoidosta. "Ehkä malariateessä on klorokiiniä." Hui!

Portugalilainen ystäväni kauhisteli, ettei kiinalainen marketti saisi myydä tällaista teetä. Joku voi luulla, että se tehoaakin malariaan, ja viivytellä lääkäriin menossa. Näin voi käydä, mutta kuluttajien oikeudet eivät ole täällä ykkösteema.

Yksi monista laihdutusteelaaduista.

Laihdutusteetä, jolla voi tehdä "loistavan vaikutuksen", markkinoitiin myös korkeaa verenpainetta alentavana teenä. Tuotelupaus oli toisessa pakkauksessa vielä suorasukaisempi "fat removal tea". Niin, kai se painonpudotus aina tekee verenpaineelle hyvää.

Tiedän, että Kiinasta varmasti saa upeaa teetä, mutta tänne Maputoon se ei vielä ole ennättänyt tai sitten kaupungin kiinalaisväestöllä on aivan omat myyntikanavansa. Loman aikana voisi joka tapauksessa käydä kiinalaisravintolassa kokeilemassa, miltä oman nuoruuden Pekingin ankka maistuu Maputossa.

En lähtenyt kaupasta tyhjin käsin. Ostin torakkapulveria, jonka tuoteseloste on vain kiinaksi. Käsittelimme alueet uunin ja tiskipöydän takana, mutta ihan kaikkialle käyttöohjeetonta jauhetta ei viitsi kylvää etenkin kun meillä on lemmikkieläinkin. Pulverin seurauksena eri puolilta löytyi kuivuneita, kummallisesti käpristyneitä torakoita. 

Ilmastointilaitteista ei ole enää tipahdellut ripeäjalkaisia vierailijoita. Paluu torakan matolle kylväneen ilmastointilaitteen viereen nukkumaan on silti ollut pitkä tie. Mutta nyt on uusi myrkkyarsenaali. Torakat, täällä ollaan!

Terkuin Lotta

Mihin mun pahuksen lounas jäi?

Kylmälaukku yhdistää 

"So where´s my bloody lunch?" Äkäinen ääni kantautuu korviini, kun ohitan lounaskaapit amerikkalaisen koulun sisäänkäynnin tuntumassa. Olen itse juuri samalla asialla, ruokalähettinä.

Lounaskaapilla kävi äsken kova kuhina.

Kännykkään puhuva lukiolaistyttö on turhaan etsinyt kaapista omaa eväsboksiaan, ja sävystä päätellen hangry-kohtaus (hungry&angry eli nälkäkiukku) on käynnissä.

Äidit, isät, kodinhoitajat ja kuskit kiidättävät oppilaiden eväsbokseja Primary Lunches- ja Secondary Lunches -kaappeihin aamupäivän aikana. Itse pyrin lykkäämään eväät poikien mukaan aamuisin, mutta joskus täytyy turvautua kaappiin.

Akaasian alla lounaalla.

Meillä ollaan talkoissa joka päivä. Ruokatalkoissa. 

Kyllä se kuulkaa niin on, että ilmainen kouluruokailu on, yhtenä monista tekijöistä, aikanaan vapauttanut Suomen naiset töihin. Eväisiin menee aikaa!

Maputon amerikkalaisessa koulussa ruokailu on järjestetty kolmella tavalla. Ruokalan tarjoama maksullinen koululounas maksetaan kupongeilla, jotka ostetaan koulun kansliasta. Kahvila myy pikaruokaa, kuten pizzapaloja ja täytettyjä leipiä, salaattejakin. Ja kolmas tapa on tuoda lounaseväät kotoa.

Me aloitimme kupongeilla kouluruokailuun tottuneiden suomalaisten tavoin, mutta pojat kyllästyivät koululounaisiin jo ajat sitten ja toivoivat lounaseväitä tai kahvilarahaa. Sanoin kyllä, sillä tajusin, että lounaissa on kyse myös kaveriporukoista. Jos kavereissa on paljon niitä, jotka kokoontuvat kylmälaukkuineen akaasian alle, mikä minä olen sanomaan ei?

Kälylle kiitos Frozzypackista, joka pitää ruuan kylmänä yllättävän hyvin.

Muistan, kuinka aika pian tänne muutettuani juttelin erään uraäidin kanssa, joka totesi sivulauseessa, että "kodinhoitajan kanssa me pilkomme ja kypsennämme niitä loputtomia kanankoipia" viitaten juuri urheilevan lukioikäisen poikansa koululounaisiin.

Täällä onneksi saa apua, jos haluaa. Ei ole ollenkaan tavatonta, että työssäkäyvässä perheessä on kodinhoitajan lisäksi myös kokki. Ei ehkä joka päivä, mutta muutamana päivänä viikossa niin että kotona on aina jotain, mistä liikenee lounaaksi.

Itse en ota lounaista turhia paineita. Etenkin toinen poika pitää eniten kotilounaista, mutta molemmilla on aina myös ruokarahaa siltä varalta että eväslaatikko jonain päivänä jää. 

Kun talkoorutiinin makuun pääsee, homma sujuu kuitenkin varsin vaivattomasti - eihän keskipäivän tankkauksen tarvitse olla hieno tai monimutkainen. Tärkeintä on, että murkina tekee kauppansa ja täyttää.

Kotilounaat ovat tietysti lisänneet ruokaostosten määrää, ja olisi kieltämättä mukavaa, jos tarjolla olisi enemmän edes puolivalmisteita. Mutta en viitsi yltäkylläisyydessäni narista, kun maassa on niin paljon ihmisiä, joiden jokapäiväinen leipä on mitä on. Minulle tämä on lähinnä organisointikysymys, ja lounaiden sommittelu on välillä aika luovaakin puuhaa.

Talkoolaisen vakiovarusteita.

Mitä eväsbokseihin pakataan? Lounaiden perusaineksia ovat vihannesten, pastan ja leipien ohella tonnikala, kananmuna ja kana, joita pyrin aina pitämään kotona. Lounasleipä on tietysti aina kätevä.

Jos edellisillasta on jäänyt tähteitä, kuten pestopastaa, kanaa ja riisiä tai keittoa, niistä tulee seuraavan päivän lounas. Avokadosta saa lisäkaloreita kaikkeen. Yksi suosikki on couscoussalaatti, joka on helppo haarukoida ja jonka seuraksi voi laittaa vaikkapa keitetyn kananmunan - sen ehtii aamullakin keittää.

Tänään tein kerrosleivän, sillä meillä oli avatut kinkku- ja juustopakkaukset. Heitin leipien väliin vihanneksia ja yrttimausteita. Kuorin mukaan pari porkkanaa, joita on myös helppo pitää kotona ja jotka eivät nahistu eväslaukussa nopeasti.

Pakkasin eväsleivän kylmälaukkuun kylmäkallen päälle. Kaikki viilentäjät ovat lounaseväissä olennaisia - kerran pyysin Hollannista tulossa olevaa ystävätärtä tuomaan kylmäpatruunoita (sarjassamme ulkosuomalaisen yllättävät toiveet).

Tietenkin heti hänen käyntinsä jälkeen Maputon kaupatkin täydensivät varastojaan, mutta etenkin kuumana kautena tällaiset tuotteet voivat ajoittain loppua. Afrikan mantereellahan kuljetaan pitkiä matkoja maanteitse autoilla ja busseilla, ja eväiden tai ruokaostosten säilytys reissujen ajan vaatii varusteita. Monet majatalotkin toimivat self catering -periaatteella, jolloin vieraat tuovat ruokansa itse ja sen täytyy säilyä hyvänä perille asti.

Kälyn lahjoittamat Frozzypack-eväsboksit, joiden kansi toimii kylmäkallena, ovat kovassa käytössä.

Eväitähän ei pidetä kylmässä, koulu alkaa jo puoli kahdeksalta ja lounas syödään puoleltapäivin, ei esimerkiksi kymmeneltä (kummastelin aikoinani Suomen koulujen toisinaan merkillisiä lounasaikoja. Ymmärrän, että ruokaloissa on ahdasta, mutta ennen kymmentä syöty "lounas" ei minusta kannusta kestäviin ruokailutapoihin. Toivon, että nämä hassut aamuruokailut olisivat kuitenkin poikkeuksia.).

Puoli yhteen mennessä ehtii tulla nälkä. Aamupäivä katkaistaan yhdeksältä aamiaistauolla. Senkin ainekset tuodaan kotoa. Aiemmassa Saksankin koulussa oli tuo sama aamiaistauko. Loistokäytäntö! Kaikki eivät aamukiireessä halua tai ehdi syödä. Aamuista poistuu paineita, kun tietää, että parin tunnin päästä saa hiukopalaa.

Lisää vakiovarusteita.

Epäilen kuitenkin, ettei tämä hyvä tapa toimisi Suomessa. Suomalaisvanhemmat ovat niin tottuneet siihen, että ensin päiväkoti ja sitten koulu hoitaa kaiken.

Tyypillisiä aamiaiseväitä ovat esimerkiksi maapähkinävoi- ja nutellaleivät, jotka pysyvät hyvinä aamiaistaukoon asti. Usein halutaan kokeilla sitä mitä kavereilla on ollut, vaikka Ovomaltinen kaltaista Milo-suklaamallasjuomaa tai granaattiomenan siemeniä, joita saa välillä Woolworthilta.

En tiedä, kuinka moni täällä valitsee kuponkilounaan. Ainakin yläkoulussa moni näyttää suosivan lounastalkoita, vaikka valmista kouluruokaa olisi tarjolla.

Aamupalarasia mahtuu jääkarhupussukkaan.

Selitys taitaa olla se, että nämä äidit ja isät ovat aikoinaan itsekin kantaneet lunchboxejaan. Niin vain tehdään suuressa osassa maailmaa. Ehkä he myös haluavat päättää itse, mitä lapset syövät.

Sama suhtautuminen joillakin on myös koulubussiin: drop-off ja pick-up eli lasten hakeminen ja vieminen ovat vanhemman vastuulla riippumatta siitä, onko kuljetusta tarjolla vai ei.

Amerikkalaisessa koulussa puhutaan paljon terveellisestä syömisestä ja ilokseni huomaankin, että pojat ovat valveutuneempia kuin me aikoinamme.

He osaavat lukea tuoteselosteita, puhuvat sokereista ja proteiineista ja sanovat kiitos ei limulle. Pelkään, ettei tämä mitenkään ole minun saarnojeni vaan koulun valistuksen ja ryhmätöiden ansiota. Tosin pizzalle sanotaan aina kyllä!

Kahvilankin tarjontaa rukattiin yli vuosi sitten terveellisempään suuntaan. Esimerkiksi perunalastujen myynti lopetettiin ja tilalle tuli maputolaisen valmistajan kuivattuja hedelmiä.

Täällä alkaa nyt kuukauden loma. Lounaiden valmistus ei lopu, mutta Frozzypackit, Sistema-rasiat sun muut systeemit saavat huilata. Millaisia ruokailukäytäntöjä teidän lastenne kansainvälisissä tai muissa kouluissa on? Onko sellaisia aamiaistauon kaltaisia tapoja, joita voisi siirtää Suomeen?

Terkuin Lotta

PS. Pahoittelen, jos kirjasintyypit vaihtelevat. Oma koneeni on ollut jo pitkään korjattavana, ja jouduin operoimaan kiireessä eri laitteilla! Varaosien saanti on Maputossa vaikeaa, mutta viimeisimmän tiedon mukaan koneen pitäisi olla valmis ensi viikolla. Koneen hajottivat sähkökatkojen aiheuttamat oikosulut. Toivotaan parasta!

Torakkavaroitus!

Olen nukkunut viime aikoina huonosti. Syytän torakoita.

Jokin aika sitten nuoremman pojan huoneessa vilisti illalla kookas torakka. Kissa sen huomasi (kiitos!), ja mies sai otuksen hengiltä. Se on muuten vaikeaa. Torakoilla on kova panssari ja olympiamitalistin menokengät. Ihan mikä tahansa ase ei tehoa, tai ainakin tarvitaan napakka täsmäisku.

Vähän aikaa sitten heitin keittiössä touhuavan torakan päälle refleksinomaisesti ensimmäisen näkemäni painavan esineen, viiden kilon riisisäkin. Kun jonkin ajan kuluttua kohotin säkkiä, eikös otus sätkytellyt sen alla hyvissä voimissa. Ehkä se oli vain iloinen siitä, että ruokaa tarjoiltiin lähelle, ja riittävästi.

Ötökkäkeitto näytti oikeastaan kauniilta.

Episodin jälkeen meitä oli makuuhuoneen parisängyssä kolme, eikä sänky ole kovin leveä. Kaksitoistavuotias on käytännössä minun kokoiseni. Jossain vaiheessa yötä luovutin ja hiivin vierashuoneen sänkyyn.

Kului muutama päivä, ja meillä tehtiin torakkamyrkytys. Ajattelin, että saamme taistelutauon. Mitä vielä! Poika palasi huoneeseensa, tosin hän oli varmuuden vuoksi siirtynyt kerrossängyssään alasängystä turvallisesti yläilmoihin. Nukkumaan mennessään hän napsautti ilmastointilaitteen päälle.

Muurahaisten uimakoulu.

Laitteesta putosi elävä torakka! Sille oli tarjolla punainen mattokin. Onneksi vehje ei ollut sängyn päällä. Seurasi jälleen kiivasta säntäilyä ja kolinaa, taisipa mukana partioida kiinnostunut kissakin.

Hetki vain, ja torakka oli eloton ja sängyssämme jälleen yövieras, toki erittäin mieluinen sellainen.

Olen muuten joskus halunnut sanoa kaikille niille pikkulasten äideille, jotka tuskailevat, miten lapsukaisen saa nukkumaan omassa sängyssään, että anna sen lapsen tulla viereesi niin kauan kuin hän haluaa.

Jonain päivänä lapsi nimittäin lähtee vierestäsi - ja palaa vain torakan pakottamana. Siinä välissä ehtii tulla monta kertaa ikävä.

Mutta suostuuko hän nukkumaan omassa vuoteessaan enää ikinä, niin lämpöinen vierustoveri kuin hän onkin? (Syvä haukotus.) Ilmastointilaitteesta putoava torakka kylvää syvän epäluulon etenkin, kun se tapahtuu kaksi päivää myrkytyksen jälkeen. Tiedän toki, että myrkytyksetkin ovat vain jatkuvaa viivytys- tai torjuntataistelua. Ötökät ovat kaikkialla ympärillämme koko ajan, intensiteetti vain vaihtelee.

Kesän tuomat kuokkavieraat keittiössä ja makuuhuoneissa ovat herkistäneet minua muutenkin. Tarkkailen ympäristöäni koko ajan, tassuttelen yöllä varovasti tummia pisteitä varoen ja varastoin jääkaappiin paljon sellaista, mitä en esimerkiksi Suomessa säilyttäisi kylmässä (näin olen toki tehnyt koko ajan täällä, sekä lämmön että muurahaisten takia).

Keittiössä vitsauksena ovat myös uskomattoman vikkelät ja tuskin pistettä isommat muurahaiset.

Vähän aikaa sitten tuhosin ison muurahaispesän uima-altaan vierestä, mutta uskon, että uusi pesä on jo pitkällä. Yhtenä lauantaina meillä vieraili myös lämpimän sään tuoma vuosittainen lentomuurahaisparvi uima-altaassa (kuvat yllä). Kaukaa katsoen ne näyttivät sinistä vasten kauniilta, kuin pieniltä kukilta, mutta en jaksanut hirveästi innostua niistä.

Keittiön pikkumuurahaiset pitävät paitsi sokerista, myös kaurahiutaleista (avaamaton pahvinen kaurahiutalepakkaus ei estä muurahaisten sisäänmarssia, joten pakkaukset pitää muistaa heti siirtää tiiviskantisiin tupperwareihin), juustosta, teepusseista, leivänmuruista, hedelmänkuorista... oikeastaan kaikesta, siksipä iltatiskien kanssa on hiukan päänvaivaa, sillä meillä ei ole tiskikonetta.

Ei muuta kuin harja kouraan ja pesemään! Mutta aina ei jaksaisi.

Tosiasia kuitenkin on, että liassa ötököillä on hauskempaa, ja minä haluan estää niiden pidot.

Tunnustan, että olen toistaiseksi vastarannan kiiski, mitä muodikkaisiin sirkkasyötäviin tulee. Sana "sirkkaleipä" tuo juuri nyt mieleeni torakan ruskean, kiiltävän panssarin. Kurkkuuni nousee pala ja minua alkaa kutittaa. Keskityn mieluummin pitämään ötökät loitolla siitä mitä syön.

Voi olla, että ruuissani on tätä nykyä sirkkojen sijaan mausteena hiukan Baygonia. On vain ajan kysymys, milloin sekoitan Baygonin hyttysmyrkkypulloon ja suihkutan sitä torakoiden sijaan itseeni. Samoja hyönteisten kuvia kaikissa on.

Myrkkyjen valikoima on täällä rajallinen, tuntuu, että perusmarketeissa on tarjolla lähinnä tuota yhtä suihketta. Mahtaako se enää edes tehota? Ehkä torakat ja muurahaiset jo nauravat sille pesissään.

Olen päivystystilassa. Yhtenä iltana heräsin unesta siihen, että yläkerran porrastasanteelta kuului kolinaa ja mutinaa. Älähdin "Torakka!" ja pomppasin pystyyn täydessä taisteluvalmiudessa, hapuillen kättä pidempää.

Se oli vain teini, joka oli kompastunut porrastasanteen afrikkalaispatsaisiin tullessaan pimeää käytävää pitkin myöhäissuihkustaan (16-vuotias elää usein eri vuorokausirytmissä kuin muut). Sydän pamppaillen, silmät pystyssä paikalle säntäävä yöpukuinen äiti sai osakseen lähinnä sääliviä katseita.

Terkuin Lotta

Ps. Vinkit siitä, mitä "luomutorjujia" uima-altaan äärelle kannattaisi kylvää pitämään muurahaisia kurissa ovat aina tervetulleita. Täällä suositeltiin muun muassa maissijauhoa ja kanelia.

Mitä niillä kehitysyhteistyörahoilla oikein tehdään?

Olen aiemminkin maininnut, että Maputon amerikkalainen koulu tekee yhteistyötä monien mosambikilaisten tahojen kanssa. Ne ovat esimerkiksi kouluja, järjestöjä, orpokoteja ja asukasyhdistyksiä.

Kävin syyskuussa koulun edustajana yhdessä minulle uudessa paikassa, Asscodecha-nimisessä kansalaisjärjestössä Chamanculon alueella Maputossa. Suomikin on ollut yhtenä monista mukana tukemassa järjestön toimintaa.

Asscodecha tarjoaa matalan kynnyksen apua, opetusta ja tekemistä alueellaan. En osaa arvioida, kuinka iso tai pieni se on suhteessa muihin vastaaviin yhdistyksiin. Tavoitteina on muun muassa vähentää köyhyyttä ja rikollisuutta, parantaa koulutusta ja sitä kautta työllisyyttä sekä kannustaa ihmisiä osallistumaan demokraattisen yhteiskunnan rakentamiseen.

Tästä linkistä voit lukea esimerkiksi amerikkalaisen koulun oppilaiden vierailusta Asscodechassa aiemmin tänä vuonna. Juttu esittelee järjestön avulla kouluttautuneet kaksi naista, kampaajan ja ompelijan, jotka voivat nyt elättää itsensä työllään.

Lisäksi kerrotaan Taksvärkin tuella rakennetusta yhteiskäymälästä, joka tekee etenkin tyttöjen elämästä helpompaa. Niin hullulta kuin se meistä suomalaisista saattaa tuntua, jopa täällä maan pääkaupungissa vain parempiosaisilla on omat vessat. Taksvärkki vilahtaa myös tällä "Chamanculon hymyä" esittelevällä Youtube-videolla.

Puhtaanapitokaksikko! Vauvakin on päässyt töihin.

Asscodechalla on hyvät nettisivut, mikä ei ole Mosambikissa aivan itsestäänselvää (www.asscodecha.org). Uutispalkin alta näkee muun muassa, kuinka yhdistys isännöi lokakuussa Suomen suurlähettilään Laura Torvisen vierailua. Ennättipä suomalainen kansanedustajaryhmäkin marraskuussa Chamanculoon.

Toiminnanjohtaja Amando Eduardo Fondo joukkojensa edessä.

Asscodechan tontilla on vaatimaton, siisti kahvila, johon lapset voivat tulla koulun jälkeen tekemään läksyjään ja nauttimaan välipalaa. Vapaaehtoiset täyttävät tulijoiden kanssa monisteen, joka kartoittaa perheen tilannetta yksinkertaisilla kysymyksillä esimerkiksi ruokavaliosta, ruuanvalmistustavoista, (vanhempien) lukutaidosta ja toimeentulosta. Vastaukset pisteytetään, ja pisteiden lukumäärä antaa osviittaa avun tarpeesta.

Meidän vierailumme aikana menossa oli oppitunti, jolla sekä tytöille että pojille puhuttiin siitä, että moni tyttö joutuu Mosambikissa naimisiin liian nuorena.

Tytöt, älkää menkö naimisiin vaan kouluun, ei vaikka kuinka painostettaisi.

Syitä tähän ovat köyhyys ja tietämättömyys. Naimisiinmeno ei niitä poista, sillä avioliiton myötä koulu jää lopullisesti kesken ja tulevaisuudennäkymät yhtä kehnoiksi kuin tytön vanhemmilla. Lapsiavioliitot ovat edelleen surullisen yleisiä, vaikka hallitus on yrittänyt kampanjoida niitä vastaan. Mutta äärimmäisen köyhien perheiden on vaikea nähdä senhetkisen tilanteensa yli - yläkoulua käyvä tytär ei tuo leipää pöytään nyt, on päinvastoin yksi suu lisää ruokittavana.

Tytöt kuuntelivat luentoa tarkkaavaisesti, harvat pojatkin, vaikka heitä vähän nauratti.

Terveyden edistäminen on tärkeä osa Asscodechan toimintaa. Yhdistyksen vapaaehtoiset aktivistit (activista), jotka olivat suunnitelleet meille tervetuliaisiksi pienen tanssiesityksen kuten täällä on tapana, kiertävät alueella puhumassa esimerkiksi Mosambikin perusvitsauksista hivistä, malariasta ja tuberkuloosista.

Sen lisäksi he puhuvat myös huumeista ja perhesuunnittelusta. Aktivistit saavat työstään pienen korvauksen.

Tanssiva vastaanottokomitea ja se tavallinen näky - pienempäänsä kantava lapsi.

Vapaaehtoiset vaikuttivat motivoituneilta ja ylpeiltä työstään.

Kysyin, mitkä teemat ovat kotikäynneillä vaikeita. Kahden miehen kädet nousivat heti: hiv ja huumeet. Naiset kertoivat, että myös työskentely hiv-positiivisten odottajien kanssa voi olla haastavaa, sillä yhtälössä on kaksi ihmistä, äiti ja vauva. Äiti ei ehkä piittaa omasta hoidostaan, mutta vapaaehtoisten tehtävänä on korostaa, että vauva ei voi valita.

Järjestön opetus- ja harrastustoiminta on monipuolista, lapsille on tarjolla esimerkiksi laulua ja tanssia. Vierailuhetkenä menossa oli portugalin tunti.

Nauroimme, että siinä on jotain, mikä yhdistää meitä vierailijoita ja mosambikilaisia! Onhan virallinen kieli monille mosambikilaisillekin opittu kieli. Kun siirtomaavallan aika päättyi ja portugalilaiset lähtivät, kieli jäi.

Moni mosambikilainen on monikielinen, etenkin Maputoon töihin tulleet, sillä pääkaupungissa täytyy pärjätä portugaliksi, vaikka kotikylässä riittäisi jokin heimokieli. Meidän vartijamme eivät ehkä osaa englantia, mutta he osaavat ainakin kahta muuta kieltä!

Portugalin tunnilla.

Portugalinkielinen opetus sielläkin, missä valtaväestö ei sitä puhu, on yksi syy koulunkäynnin tehottomuuteen. En ole ihan varma, missä määrin opetusta nykyisin tarjotaan muilla, tutummilla kielillä - ilmeisesti kuitenkin jonkin verran, mutta opetusmateriaalit (jos niitä on) ovat yleensä portugaliksi.

Törmäsin itse lomamatkalla Vilankulossa, noin 800 kilometrin päässä Maputosta, ensi kertaa tien varressa hedelmämyyjään, joka ei puhunut portugalia.

En tiedä, mitä Mosambikin monista kielistä hän puhui. Shanganaa? Makuaa? Tsongaa? Konkarit osaisivat sanoa, mikä on Vilankulon alueen yleisin kieli (minäkin luultavasti kuulin sen, mutta heimokielten nimiä on vaikea painaa muistiin).

Lukutaitokin vaikutti kehnolta, sillä myyjä siirteli antamiani seteleitä edessään avuttoman näköisenä. Siihen olen jo joutunut tottumaan, että monet kadunvarrella elannokseen kauppaa tekevät eivät osaa laskea (!), mutta tämä oli ensi kerta, kun itse seteli numeroineen herätti hämmennystä.

Myöhemmin mietin, että kolikot, pienemmät rahat, olisivat luultavasti näyttäneet hänestä tutummilta, sillä 200 meticalin seteli on iso maassa, jossa esimerkiksi sosiaaliturvakokeilun kuukausittainen tukisumma on 300 meticalia, muutamia euroja.

(Maputossa hedelmäostosten laskutus hoituu usein niin, että (nais)myyjä huikkaa lähistöltä avukseen miehen, esimerkiksi kännykkäliittymien myyjän, joka laskee ostosten yhteissumman kännykällään. Laskutaidon tai -koneiden puute ei estä kaupantekoa, sillä mosambikilaiset osaavat olla hyvin ratkaisukeskeisiä.)

Koska en kerta kaikkiaan saanut selvää siitä, mitä vilankulolaismyyjä pyysi, maksoin hänelle sen mukaan mitä arvelin vastaavien tuotteiden (maapähkinöiden ja banaanien; niiden lisäksi tarjolla ei olisi ollutkaan muuta kuin tomaatteja ja sipuleita eli varsin tyypillinen tienvarsimyymälä) maksavan Maputossa ja varmuuden vuoksi vähän ylikin.

Asscodecha sijaitsee vilkkaan asuinalueen ytimessä.

Asscodechan kaltaiset yhteisössä läsnäolevat kansalaisjärjestöt tekevät minusta korvaamatonta työtä paikatessaan koulujärjestelmän ja terveydenhoidon aukkoja tavallisten ihmisten elämässä ja luodessaan toivoa sinne, missä sitä ei ole koskaan liiaksi asti.

Aktiiviset kansalaisjärjestöt ovat toki tärkeitä kaikkialla maailmassa, mutta tällaisessa ympäristössä en tiedä, miten maa ylipäänsä suoriutuisi ilman niitä.

Asscodechan tiloissa iltapäiväänsä viettävillä lapsilla on paremmat lähtökohdat elämässään kuin Vilankulon totisella, täysin osattomalla tienvarsimyyjällä, sillä he saavat tukea koulunkäyntiin, terveelliseen elämiseen ja moneen muuhunkin asiaan.

Mutta paljon esteitä heilläkin on edessään, vaikka Asscodechan topakat ja iloiset aktivistit, valoisat tilat ja konkreettiset, kohteensa suoraan tavoittavat toimintatavat tekivätkin vaikutuksen. Kysyin Amandio Fondolta, onko kantaaottavan kansalaisjärjestön yhteiselo esimerkiksi maan hallituksen rinnalla kitkatonta. - Ikävä kyllä ei, mutta juuri siksi työtä täytyy jatkaa, hymyilevä Amandio puuskahti.

Toivon Amandiolle ja hänen joukoilleen jatkossakin kaikkea hyvää, iloa, tarmoa ja luottamusta siihen tulevaisuuteen, jota he ovat itse rakentamassa.

Terkuin Lotta

Vapauttakaa Maputon krokotiilit - kurkistus kehitysmaan eläintarhaan

Opiskeluaikoinani hoilattiin "Free-e-e Nelson Mandela". Joskus kuulen laulun korvissani yllättävissä paikoissa, kuten nyt Maputon vanhassa eläintarhassa krokotiileja tuijottaessani.

Kuka vapauttaisi Maputon krokotiilit?

Pelkään krokotiileja, jotka nykyisinkin tappavat Mosambikissa köyhien maaseutualueiden asukkaita vedenhaku-, koulu- ja pyykkireissuilla. Mutta kyllä niiden soisi paistattelevan päivää jossain muualla kuin aidatussa soikiossa keskellä kaupunkia.

Vuonna 1929 perustettu, täysin ränsistynyt eläintarha on surullinen siirtomaa-ajan jäänne.

Kaupunkikrokotiili.

Voisinpa kuvailla sitä entiseksi eläintarhaksi. Valitettavasti siellä on vielä eläimiä. Näin ainakin useita apinoita, kilpikonnan uimassa ympyrää, krokotiileja ja yksinäisen sivettikissan pienessä häkissä. Muita ei ollut, tai en ainakaan havainnut tyhjissä häkeissä liikettä.

Tallustelikohan täällä joskus karhu? Vai peräti leijona?

Kaikki leijonahäkit, karhulinnat, kirahviaitaukset ja muut eläintarhan asiaankuuluvat osastot olivat tallella, autioina ja hoitamattomina. Kuka niitä olisikaan kunnostanut.

Aidat repsottivat, portit olivat kaatuilleet, kiveykset halkeilleet ja jätevuoret vallanneet joka kolkan.

Petokissan vankila.

Tiedän toki, että esimerkiksi Euroopassakin on eläintarhoja keskellä kaupunkia, eivätkä ne minusta ole ongelmattomia, kaikkea muuta. En edes oikein ymmärrä, mihin perinteisiä eläintarhoja enää vauraissa maissa tarvitaan - ne voisivat keskittyä suojelutoimintaan ja valistukseen ja jättää esimerkiksi leijonat ja norsut lähemmäs omia asuinsijojaan.

Voisin kuitenkin kuvitella, ettei eläimillä ole kaikkialla ihan niin alkeelliset olot kuin täällä näytti olevan, ja niiden hyvinvoinnista välitetään.

Tuuheahäntäinen sivettikissa oli murheellinen näky. Sillä ei ollut yhtäkään lajitoveria, ei minkäänlaista virikettä, ellei yhtä puunrungontapaista lasketa. Apinaraukoilla oli edes toisensa.

Kissa kuuluisi Krugeriin, tai melkein mihin tahansa muualle paitsi sinne, missä se nyt on! Tuijotin eläimen turkkia ja muistin 1990-luvun kettutytöt. Onko myöhäistä liittyä seuraan?

Kaikki aitaukset näyttivät jääneen oman onnensa nojaan.

Eivät Maputon villieläimet tyystin unohduksissa ole. Eri tahot ovat yrittäneet saada tarhaa luopumaan lopuistakin eläimistään, mutta nykyinen johtaja vastustaa ajatusta. Hänen mielestään eläimillä ei ole mitään hätää.

Jääkarhuja maputolaisittain.

On sieltä krokotiileja joskus pois autettukin, muun muassa läheiseen Krugerin villieläinpuistoon. Tietoa etsiessäni törmäsin tähän Leon Maren verrattomaan tarinaan muun muassa siitä, kuinka selviytyä Mosambikin ja Etelä-Afrikan hidastelevista rajaviranomaisista. Eteläafrikkalainen Leon Mare vei lastillisen krokotiileja turvaan sotavuosina 1980-luvulla.

Riittää, että toteaa, että lava-auton lastina on krokotiileja, jotka heräilevät kohta, ja nukutusaineet ovat sivumennen sanoen loppuneet... Jo tuli viranomaisiin vipinäää. Kerrankin oli myös helppoa välttää kyytiin pyrkivät liftarit.

Kirjoittaja toteaa myös, että ei ole ihme, että krokot ovat selvinneet muuttumattomina evoluution pyörteissä - selvisiväthän ne hengissä myös Maputon sodanaikaisesta eläintarhasta!

Sitä en tiedä, miten eläintarha sodan alkaessa ja portugalilaisten lähtiessä tyhjeni - tuskin kovin hallitusti.

Kilpikonnan "huvimaja". Lähettäisin kernaasti konnaparan mönkimään vapaasti.

Leon Maren tarina valottaa omalta osaltaan myös sitä, miten haastavaa on toimia eläinten hyväksi silloin kun ihmisetkin kärsivät hätää. Mutta puutetta riittää toki tänäkin päivänä. Eläinten oikeudet eivät toteudu, kun ihmisten oloissakin riittää parannettavaa.

Sisäänpääsymaksu ei ole suuri.

Eläinten oikeudet ovat täällä ainakin toistaiseksi lähinnä parempiosaisten etuoikeus.

Sisääntuloportin tuntumassa oli siistimpää. Vanhoista rakennuksista, kuten muinaisesta kahvilarakennuksesta, voi aistia, millainen vauraan väen ajanviettoparatiisi eläintarha on vuosikymmeniä sitten ollut.

Kaunis ja varjoisa entinen kahvilarakennus leikkialueen lähellä muistutti menneistä.

Jos eläintarhasta jotain hyvää yrittää keksiä, voi todeta ainakin sen, että rappionsa myötä siitä on viimein tullut myös paikallisten tila. Hyvää on sekin, ettei eläimiä sentään ole enää enempää.

Siirtomaa-aikana paikallisilla ei ollut eläintarhaan asiaa muutoin kuin rikkaampien ajanviettoa palvelemaan.

Paikalliset asukkaat viettivät sunnuntaipäivää eläintarhan leikkipuistossa.

Erittäin maltillinen viiden meticalin eli seitsemän sentin pääsymaksu takaa sen, että maputolaisilla on puistomainen alue kaupungissa, jossa puistoja ei juuri ole.

Yhteen kulmaukseen on onnistuttu pystyttämään jopa leikkipuisto, jonka viereen oli istutettu vihernurkkaus: ruohoa, pensaita ja palmuja.

Vihreä on toivon väri.

Kaiken roskan, löyhkän ja kaaoksen keskellä trooppisen vihreänä loistava nurmikko on ällistyttävä näky etenkin, kun eläintarhan vieressä jyrisevä katukin on lähinnä ruskea!

Se antaa myös toivoa. Tarhassa tapahtuu sentään jotain myönteistä, joten kuka tietää, mitä seuraavien kymmenen vuotta tuovat tullessaan. Ehkä (vähät) rahat suunnataan jonain päivänä muuhun kuin eläinten ylläpitoyrityksiin. Tosin Mosambikissa asiat tapahtuvat omassa tahdissaan, omalla logiikallaan.

Haju eläintarhan reuna-alueilla on paikoitellen kammottava, sillä pilaantuneet lihat ja kalat, jotka eivät kelpaa enää eläimillekään, nakataan puskiin. Leikkipuiston kulmauksessa hajua ei onneksi ollut.

Mutta kuka siivoaisi loputkin ja lopettaisi eläinten ahdingon?

Terkuin Lotta

Nespresso, ekosynti vai sillanrakentaja?

Minä valitsin tällä kertaa b-vastauksen, eli tein kahvista kumppanini. Mutta ennen kuin kahvittelen, haluan kiittää kaikkia viime blogipostausta kommentoineita! Palaute oli ihana yllätys, ja kaikkien tänne päin sinkoilleiden ajatusten myötä ei ole enää yhtään niin eristynyt olo.

En ollutkaan yksin ajatuksineni ja kokemuksineni.

Jatkopostausideakin jäi itämään.

"Host-mama" sai kivat lahjat, etiopialaista kahvia ja norjalaista suklaata.

Tällä välin, koulun yleisurheilukisojen myötä, tutustuin Maputoon elokuussa muuttaneeseen saksalaisnaiseen, joka tuntui kaipaavan juttuseuraa.

Hän oli tosin asunut jo monessa maassa, muun muassa Singaporessa ja Yhdysvalloissa, ja vaikutti varsin harjaantuneelta muuttajalta, etenkin koulumaailmassa.

Itäisen ja eteläisen Afrikan kansainvälisten koulujen yleisurheilukisat Zimpeton stadionilla Maputossa kestivät kolme päivää. Me olimme niissä mukana paitsi yhden kilpailijan vanhempina, myös isäntäperheenä kolmelle Addis Ababan kansainvälisestä koulusta tulleelle 12-luokkalaiselle (yksi eteläafrikkalainen, yksi norjalainen ja yksi amerikkalainen).

Tämä hostaus on koulussa aika yleistä puuhaa ja helppo tapa kantaa kortensa kekoon kouluyhteisön hyväksi. Useimmillahan on joka tapauksessa isot kodit ja kodinhoitoapua, ja urheilijat viettävät kaiket päivät ja välillä illatkin kisoissa. He tarvitsevat lähinnä yösijan, aamiaiset ja kuljetukset.

Zimpeton moderni stadion oli yllätys. Futispelaajat keskellä eivät liittyneet koulun kisoihin, ja heitä pitikin pyytää keskeyttämään juoksukisojen ajaksi - pallo karkasi radalle useammin kuin kerran!

Saksalaisnainen ja minä ehdimme jutella stadionin katsomossa monista asioista, muun muassa ruokakaupoista ja Nespresso-kahvista. Perhe oli muuttanut Maputoon Wienistä, jossa ystävä, paikallinen Nespresso-pomo oli tiennyt kertoa, ettei Mosambikista saa Nespresso-kapseleita.

Niitä kun kuulemma saa nettikaupan lisäksi myydä ainoastaan merkin omissa liikkeissä tai sen ylelliseen imagoon sopivien tavaratalojen shopeissa. Mikään rahvaanomaisempi ei sovi.

Sori, Nespresso, mutta imagoista ja kielloista ei täällä piittaa kukaan.

Seuraavalla kerralla tavatessamme vein juttukaverilleni tuubillisen Vosso-supermarketista ostamiani Nespresson Ristretto-kapseleita. Lupasin myös viedä hänet tähän arkiseen, mutta yllättävän hyvin varustettuun kauppaan (blogipostaus Vossosta täällä). Teen Vossosta aina yllättäviä löytöjä, kuten viimeksi Portugalin Azoreilla tuotettua maitoa.

Uutta kahvimaitoa. Lankesin söpöön lehmään!

Tiedän, että maidontuotanto on Azoreilla tärkeää, mutta miksi sieltä saakka rahdataan maitoa Mosambikiin? Siksi, että manner-Portugalistakin.

Sille on markkinat, sillä monet Maputon portugalilaiset haluavat ostaa omia tuotteitaan, jopa eurooppalaista pullovettä mosambikilaisen sijaan. Kaiketi mekin ostaisimme innoissamme Valion tuotteita, jos niitä olisi täällä kaupan.

Yllättäen azorilainen, iskukuumennettu maito ei edes maksanut enempää kuin vastaava lähituote eli eteläafrikkalainen. Maku oli samanlainen kuin kaikissa säilyvissä maidoissa, makeahko.

Ostaisin niin mielelläni mosambikilaista maitoa, mutta sitä ei vain ole.

Ja jos olisi, täällä ei olisi nykyisen kaltaista kehitysyhteistyöjärjestöjen ja -konsulttien armeijaa.

Takaisin kahvikupillisen ääreen nyt kun kahvimaitokin on käsitelty. Sinänsä tuntuu absurdilta, että Maputosta saa luksuskahvia. Niillä aloilla, joilla maksetaan pienintä minimipalkkaa, yhden kapselituubin hinta vastaa neljäsosaa kuukausipalkasta.

Vaikka olen ollut täällä jo kaksi vuotta, monumentaaliset elintasoerot aiheuttavat minussa yhä huimausta. En ole kovettunut.

Virallinen minimipalkka vaihtelee alan mukaan ja on nyt tietääkseni pienimmillään 4 000 meticalia (kuutisenkymmentä euroa). Summalla on vaikea elää etenkin kun sillä täytyy usein pitää hengissä monia muitakin.

Niinpä minulla on aina huono omatunto, kun ostan tuhannen meticalin tuubillisen.

Nespresso tuntuu hankalalta siksikin, ettei tyhjiä kahvikapseleita voi täällä Mosambikissa mitenkään kierrättää. Muovijätettä on muutenkin tuhottomasti esimerkiksi vesipullojen takia, niin myös muuta roskaa. En uskalla edes ajatella, kuinka suuren vesipullovuoren pelkästään meidän perheemme on kahdessa vuodessa ehtinyt tuottaa.

Huonolaatuiset muovikassit sentään kiellettiin jo yli vuosi sitten, ja kassit muuttuivat maksullisiksi.

Afrikan taivas kaareutuu huikaisevan sinisenä kaatopaikankin yläpuolella. Roskien poltto on yleistä. Jätevuortenkin vieressä asutaan.

Itse ostan kahvikapseleita nykyisin harvemmin, sillä täältä saa hyviä kahvijauheita ja -papuja: malawilaista, eteläafrikkalaista ja jopa mosambikilaista Niassan kahvia. Jauheissa on enemmän vaihtelua, kapseliin on vangittu aina sama makuelämys.

Maineikasta etiopialaista kahvia on vaikeampi löytää, mutta viime viikon vieraat toivat pari pussillista. Kahvikissoille löytyy Etiopiasta aina helpot tuliaiset. Suklaan tuonut norjalaisvieras kertoi, että koska Addis Ababassa on niin rajalliset ruokakaupat, he voivat tilata Etiopiaan omia tuotteitaan. En tiedä, voivatko Etiopian suomalaiset tilata, ymmärtääkseni eivät.

Mutta nyt ekosynneistä viis, sillä Nespresso-tuubillinen tarvittiin muihin tehtäviin. Sillanrakentajaksi ja tervetuliaiseleeksi. Taisi toimia, sillä pojat saivat Halloween-juhlakutsun ja minä yhteistyöehdotuksen.

Terkuin Lotta

Expat-puolison yksinäisyys

Tällä kertaa kirjoitan vähän henkilökohtaisemmasta aiheesta, yksinäisyydestä. Olen aina sanonut, että diplomaattipuolison tai kenen tahansa expat-puolison tärkein ominaisuus on kyky sietää yksinäisyyttä.

Tänä syksynä olen huomannut, että minulla on aiempaa vähemmän seuraa. Moni kamu on kaikonnut.

Ihanan lähikahvilani kaunis tarjoilija. Tapasin täällä kerran pari muuta suomalaispuolisoa (jotka eivät olleet suomalaisia, hauska yksityiskohta). Olisiko uusinnan paikka?

Expatit ovat kuin muuttolintuja. Ennen pitkää he lentävät muille maille. Kotipesäänsä tai uudelle oksalle. Ja jonain päivänä lennän itsekin. Tiedän sen. Luopuminen kuuluu tähän elämäntapaan. Mutta tieto ei välttämättä helpota asian kokemista.

Belgialainen tuttavani, joka pyysi kävelyille ja jota saattoi myös itse pyytää, palasi Belgiaan. Huomaan nyt, että kukaan muu ei oikeastaan välitä kävellä. Sydämellinen italialainen tuttuni, jota näin lähinnä kuntosalilla ja joskus myös illanvietoissa - hän työskenteli Roomassa, mutta seurusteli Maputossa asuvan norjalaisen diplomaatin kanssa ja vieraili maassa usein -, jakaa aikansa nyt Ghanan ja Italian kesken.

En oikeastaan tajunnutkaan, miten paljon sillä oli väliä, että kuntosalilla oli edes yksi tuttu, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia.

Tuttavuutemme alkoi niin, että ryhdyin selittämään nimeäni - Lotta-nimi ei aina aukea muille kuin pohjoismaalaisille, siitä tulee Lotte, mikä ei haittaa -, mutta tämä tuttavuus huudahtikin: "Lotta, selvä juttu. Aikuinen tyttäreni on Carlotta. Olette samannimiset!" Siitä pitäen muistimme toisemme.  

Kypsyvät mangot roikkuvat matalalla.

Kolmas ystäväni löysi järjestöstä itselleen kokopäiväisen vapaaehtoistyön, josta saattaa myöhemmin tulla työ. Se on tietysti upea mahdollisuus, ja olen iloinen hänen puolestaan. Hän on toki edelleen aivan ihana, jaksaa muun muassa tulla hakemaan kotiovelta joogatunnille viikonloppuna. Kiitos siitä!

Itse en vain ole nyt jaksanut joogata, koska olin voimat vievän ruokamyrkytyksen kourissa. Kipeänä  koti-ikävän ja yksinäisyyden tunteet korostuvat. Silloinkin tämä yksi ystävä tosin tarjosi apuaan. Se on todella arvokasta, sillä kun olet kipeänä kaukomailla, olet melko yksin. On hienoa, kun lähellä on joku, joka välittää - kuin perheenjäsenestä.

Kodinhoitajanikin totesi: "Kun ihminen on sairaana, hän tarvitsee jonkun, joka pitää huolta!" (Hän ei ymmärtänyt ollenkaan, kun sanoin, ettei tarvitse tulla, olemme sairaina. Käsitän kyllä nyt, että hänen näkökulmastaan toiveeni saada olla rauhassa oli varsin ristiriitainen. En ole enää itsekään varma, oliko se fiksua. Alkoi tulla olo, että mitä minä hullu täällä teen, yksin ja kaukana kotoa.)

Neljäs ystävä, joka oli ollut varsinainen sosiaalinen liima ja loputtoman kekseliäs vapaa-ajan ohjelmoija, palasi Suomeen. Ulospäinsuuntautuneen luonteensa ansiosta hänellä oli tapana organisoida hauskoja lounaita arkiviikolla, työkaverit, puolisot ja muut Maputon suomalaiset yhdistäen.

Hänen ajatuksensa oli, että kaukaisessa maassa elävä pieni suomalaisyhdyskunta on yhtä perhettä.

Hän piti huolen siitä, että viikonloppuisin ei tarvinnut pitkästyä yksin, ellei ollut erakkoluonne. Ilman häntä en esimerkiksi olisi ikinä saanut tietää, millainen on Maputo by Night. Voin kertoa, ettei yksikään jää Maputon yössä ilman tanssiseuraa.

Kukaan ei mene diskoon seisoskelemaan, vaan tanssimaan. Sinut kirjaimellisesti kiskotaan tanssilattialle  - tai oikeastaan koko disko on pelkkää tanssilattiaa - itseäsi taitavampien seuraan. Hyvää tanssitaitoa arvostetaan. Et voi tehdä muuta kuin antaa mennä (ja seurata huvittuneena, miten innokkaat opettajat yksi toisensa jälkeen luovuttavat).

Lähikahvilan komea kaktus. Expat-elämässäkin on omat piikkinsä.

En siis osaa paikallisen sensuellin tanssin, kizomban, askelia, mutta se näyttää upealta, kun sen osaa. Voin myös kertoa, että toipuminen hikisestä ja yönmustasta diskoyöstä kestää viikkoja (emmekä me tyytyneet vain yhteen kertaan, sillä noihin aikoihin paikalla oli nuoria vieraita, joille piti esitellä yöelämää).

Onneksi on nämä ihanat muistot! Lähellä järjestetään kizombaopetusta, mutta ei sinnekään viitsi yksin mennä. Ylipäänsä kaikkea ei jaksaisi tehdä vain omassa ylhäisessä seurassaan. Kynnys on korkeampi ja tunnet itsesi helpommin vähän pöhköksi.

Viides, jolla oli tapana pistäytyä joskus päivällä meille syömään lounaseväitään, ja joka vei minut muun muassa Xipamaninen kangaskauppiaiden luo, sai työlleen jatkoa muualta.

Kuudes, joka laillani kaipasi ruokakauppaseuraa, häipyi jo aiemmin. Kaipaan häntä harhaillessani Shopriten ja Woolworthin monotonisten hyllyjen lomassa. Ruokakauppareissu ei ole puuduttavan tylsä, jos sinulla on seuraa! Menin tänään Woolworthiin aikomuksenani ostaa pitkästä aikaa jäätelöä, mutta kas, pakastehylly olikin typötyhjä.

Seitsemäs aloitti pitkään suunnittelemansa etäopinnot ja on kiireinen. Tiedän, miten tärkeää opiskelu on hänelle. Hän on täällä jo kuudetta vuotta.

Voisin jatkaa listaa, mutta tarkoitukseni oli vain näyttää, että pienistä puroista se suuri virta syntyy. Kun moni puronen ehtyy yhtä aikaa, huomaat äkkiä, että sosiaalinen elämäsi näyttää melko kuivalta. Puolisolla ei ole minkäänlaista virallista asemaa, joten ajankäytön suhteen jokainen on oman itsensä varassa.

Ei minulla aiemmassa asuinmaassani Saksassakaan ollut kuin yksi parempi ystävä (kiitos Sirpa!), jonka kanssa saattoi jutella pintaa syvemmältä päiväsaikaan, mutta elämää kuhisevassa suurkaupungissa ei ollut vaikeaa keksiä täytettä päiviinsä.

Saksaan tuli myös paljon tuttuja käymään, joko varta vasten meitä katsomaan tai omille työ-/lomamatkoilleen. Itse asiassa ystävyys moneen tuttuun syveni Saksan vuosina, kun saatoimme tavata ja jutella kiireettömästi Berliinissä.

Sieltä käsin oli myös helppo käydä Suomessa tervehtimässä läheisiä, mutta Maputosta ei niin vain käväistä. Säännöt kotimaanmatkoille ovat samat, asuitpa lähellä tai kaukana, ja lentoliput ovat kalliita.

Tähän tietysti voisi huutaa: Senkin nahjus! Oma syysi, ei sinua kukaan tuonne väkisin kiskonut ja tiesit mihin joudut! Ylös sieltä sohvalta ja pois tietokoneen ääreltä! Lopeta valitus, hanki uusia ystäviä, hakeudu lastesi kouluun vapaaehtoistöihin, raahaa joku hihasta kiinni pitäen päiväkahville!

Kaikki tuo on totta, mutta teoria ja käytäntö kohtaavat joskus kolinalla.

Jossain vaiheessa ei vain jaksaisi enää tehdä itseään niin kovasti tykö aina uusien ihmisten suuntaan - ethän tiedä, tuleeko juuri tästä mitään. Ehkä se on ikäkysymyskin.

Se itsensä tyrkyttäminen on hiukan väsyttävää, ja tuntuu, että tein sitä jo tullessani tänne. Pidän seurasta, jolle ei tarvitse selitellä. En usko, että olen ainoa, joka kokee näin, sillä moni pitää tiettyä etäisyyttä. Jutellaan kyllä, mutta se ei usein johda mihinkään lähempään tuttavuuteen. Joskus teflonpinta on tietysti tapa suojata itseään.

Kun ei kiinny, ei kaipaa.

Kyläilyjä harrastetaan minusta täällä aika vähän. En tosin tiedä, onko esimerkiksi expat-perheiden suosimilla compound-asuinalueilla, joilla naapurit tuntevat toisensa, yhteisöllisempää. Epäilemättä suhteiden solmiminen on helpompaa, kun asuinalueen valinta yhdistää. Compoundien kerhotiloissa järjestetään myös tapahtumia. Minä en tunne naapureitani.

Pidin ennen tänne muuttoa compound-asumista ennen kaikkea turvallisuuskysymyksenä ja olin sitä mieltä (ja olen yhä), että Maputossa voi asua aivan turvallisesti omassa talossa. Nykyisin näen, että compound-asumisen sosiaalinen ulottuvuus on aivan yhtä tärkeä. Olisi kiva tuntea naapurinsa.

Entä se lasten koulu? Samoilin Woolworthissa sen jäätelön perässä, kun sinne lehahti amerikkalaisten äitien parvi.

He ovat niin treenattuja, niin äänekkäitä ja niin suvereeneja leveine hymyineen. En oikein koe oloani mukavaksi siinä porukassa, vaikka minulla ei tietenkään ole mitään heitä vastaan. He ovat tavattoman ystävällisiä, mutta eivät sittenkään päästä kovin lähelle.

Samoin kuin suomalaisilla on oma, tällä hetkellä varsin pieni porukkansa, amerikkalaisilla tuntuu olevan omansa, joskin paljon suurempi, ja he pyörittävät esimerkiksi koulun vanhempainyhdistystä rautaisella otteella.

Sosiaalisesti kömpelömpi suomalainen ei niin vain tunkeudu sinne sotkemaan.

Muutenkin, kun lapset ovat jo isoja, toiminnan keksiminen koululla ei tule ihan niin luonnostaan kuin pikkulasten kanssa. Pikkulasten kautta on aina ollut helppo tutustua toisiin äiteihin, oli sitten Suomessa tai muualla, ja pienten äideille toimintaa on myös tarjolla. Teinien äidit muuttuvat taustajoukoksi. Vanhempainyhdistyksen äidit ovat nuorempia.

Minun ei kai auta muu kuin terästää omia periaatteitani - kuka se höpisikään yksinäisyyden sietämisestä? Täytyy myös aktivoitua suomalaispuolisoiden suuntaan. Se on kansainvälinen ja miesvaltainen joukko! On myös Scandi Spouses -niminen ryhmä, joka on sekin erittäin kirjava, mutta sen aktiivisin vetäjä, eteläamerikkalainen nainen, muutti ruotsalaisen miehensä kanssa Argentiinaan. Monien ryhmien aktiivisuus riippuu suoraan siitä, kuinka vireä vetäjä kulloinkin on puikoissa. Ryhmät kukoistavat ja kuihtuvat vetäjiensä mukana.

Ryhmillä on iso merkitys. Belgialainen tuttuni kertoi viihtyneensä Afrikan maista parhaiten Ruandassa etupäässä siksi, että Kigalissa toimi silloin retkiä ja harrastuksia järjestävä puolisoyhdistys, joka teki jo pikkulapsivaiheen ohittaneiden perheiden elämästä sosiaalisempaa ja madalsi kynnystä kokeilla uutta. Niin, seurassa on parempi olla vaikka pöhkö!

Paviaanilaumaa Krugerissa. Mikä on expat-puolison lauma?

- Olen yrittänyt etsiä Maputosta samaa, mutta mitään tällaista ei oikein ole. On kovin hiljaista, hän ihmetteli. Niinpä hän päätyi siihen kävelyyn. Mutta muistan nyt, että vuosi sitten hänkin valitteli parhaan kävelykamunsa poislähtöä.

Joissakin maissa on myös klubeja, joissa ulkomaalaisten on helppo kokoontua, niistäkin ovat monet tuttuni puhuneet.

Minun pitää myös muistuttaa potentiaalisia työnantajia, että haluan edelleen kirjoittaa (ohessa linkki Mosambik-aiheiseen juttuuni Yle Akuutin sivuilla). Luulen, että työ on aika hyvää lääkettä merkityksettömyyden tunteeseen. Mutta eihän sitä aina ole helppo saada, kun kaukaa huutelee.

Varoitan silti jo etukäteen, että ensi vuonna Suomessa saatan potea puheripulia. Onko teillä muilla ulkosuomalaisilla/expat-puolisoilla tällaisia kokemuksia yksinäisyydestä? Miten olette oppineet tulemaan toimeen sen kanssa? Vertaistuki on paras tuki.

Terkuin Lotta