Välitilassa - paluumuuton kynnyksellä

Pöytä oli poissa! Kuka oli vienyt pöytäryhmän?

Muisti palasi pätkittäin. Olinhan itse ollut aiemmin samana päivänä paikalla, kun Brysselistä 15 vuotta sitten ostettu ruokapöytä häipyi riuskojen miesten kantamana ulos ovesta uuteen kotiin.

Muuttoprosessi tekee hajamieliseksi. Koko ajan ei jaksa olla valppaana, kun pää myllää vuorokaudet läpeensä milloin mitäkin yksityiskohtaa. Palasin pöydättömään olohuoneeseen omalta jäähyväisillalliseltamme. Olin ainakin rentoutunut ja onnistunut unohtamaan kotini senpäiväisen tavaraliikenteen.

Pöydän katoaminen konkretisoi muuton ja muutoksen, sen, että viisi vuotta Mosambikissa ovat päätepisteessään. Hiippailen tyttären kutomat villasukat jalassa valtavan tuntuisissa tyhjissä huoneissa.

Tyhjä koti on surullinen.

Tyhjä koti on kuin kahvikuppi ilman korvaa: kyllä siitä juomansa ryystää, mutta kuppi kaipaa korvaansa.

Vimeisiä kertoja tyypillisissä rantamaisemissa Macanetassa.

Kun esimerkiksi Konmari-sisustajien ylenkatsomat koriste-esineet puuttuvat, koti tuntuu menettävän osan luonteestaan.

Esineetkin puhuvat, sen tietää jokainen, joka on kohdannut vaikkapa herätyskellon syyttävän tuijotuksen. Muka hyödyttömiin esineisiin kiteytyy muistoja ja mielentiloja hyötytavaroista puhumattakaan.

Ajattelin puolisoani, joka oli edellisellä viikolla istunut pöydän ääressä, nojannut siihen kyynärpäällään ja todennut kai itsekin vähän yllättyneenä, että siihen oli ehtinyt kiintyä - siitäkin huolimatta, että se oli aina hiukan liian iso ja kömpelö pieneen helsinkiläiskotiimme.

Totesimme, että se oli palvellut meitä hyvin. Mutta on myös osattava luopua - esineistä, tiloista, tuoksuista, tunnelmista, ikävä kyllä ihmisistäkin.

Sitähän muutto myös on, luopumista. Olemme siinä omituisessa, minusta ei niin miellyttävässä välitilassa, jossa ei ole enää ihan täällä mutta ei vielä kohdemaassakaan, joka nyt on kotimaa Suomi. Se tekee muutosta hiukan erilaisen verrattuna tilanteeseen, jossa lähdetään uutta kohti. Nyt palaamme tuttuun ja turvalliseen, mutta jää nähtäväksi, onko itse muuttunut.

En muuttoa pohtiessani tietenkään halua valittaa mistään. Minulle välitilakin on ohimenevä, odotettu prosessi, johon saan apua, mutta entäpä ne miljoonat maailman ihmiset, jotka kieppuvat limbossa pitkään voimatta vaikuttaa siihen, mihin itse saavat kotinsa rakentaa?

Oivalsin toukokuussa asuneeni Maputon talossani yhtäjaksoisesti pidempään kuin missään muussa asunnossani sitten 1990-luvun. Ja juuri tähän kotiin kuitenkin suhtauduin pisimpään niin, että se on väliaikainen!

Lopulta kiinnyin tähän vanhaan linnoitukseen (koska melkoiselta bunkkerilta tämä muurien ja mangopuun suojaama rakennus on välillä tuntunut) ja puiden reunustamaan katuun, omaksikin hämmästyksekseni, syvästi. Vuodet tekivät tehtävänsä.

Mehän asuimme täällä hiukkasen pidempään kuin vastaaville komennuksille tulijat keskimäärin. Lähtö koettelee tunteita, vaikka sitä ei varsinaisesti vastustaisi.

Kolibrikukille tehtiin vaasi vesikanisterista ja kukkaruukusta.

Tilanne on nyt siis se, että muuttokontti pakattiin viime viikon torstaina, ja olemme lähdössä kotiutuslennolla Etelä-Afrikasta Eurooppaan ensi sunnuntaina. Ilmatilahan on ollut kiinni jo muutaman kuukauden. Vain rahtikoneiden ja kotiutuslentojen kaltaisten humanitaaristen lentojen kulku sallitaan.

On onni, että voimme asua kodissamme loppuun asti. Monet menevät tässä tilanteessa viimeisiksi päiviksi hotelliin, mutta meille oli kissan takia helpompaa järjestää asuminen näin - hotellit eivät huoli naukuvia vieraita.

Autionpuoleinenkin koti voi toki olla toimiva. Mitäpä sitä muuta ihminen tarvitsee kuin sängyt, pöydän, tuolit, keittiötarvikkeita ja tietysti wifin. Sohvakin meillä on, jolla istua ja töllöttää sarjoja.

Kissa ei pääse lennolle mukaan. Oli suuri helpotus, että löysimme sille parhaan mahdollisen väliaikaisen majapaikan ystävien luota - Maputo on täynnä samassa tilanteessa olevia kissoja ja koiria, ja kissahotelleja ei ole. Lemmikkieläinten matkustaminen on ollut mahdotonta tilanteessa, jossa se ei onnistu ihmisiltäkään, mutta meillä on suunnitelma.

Maputossa asuva suomalainen Satu, joka pyörittää "eläinten matkatoimistoa" (leipänsä voi maailmalla tienata monin eri tavoin!), lähettää kissaneidin rahtina perässä suoraan Maputosta sitten kun se on mahdollista.

Koska muutamme isosta talosta pieneen kerrostaloasuntoon, olen viime kuukausina tarkastellut jokaista esinettä kriittisesti.

Kaappia kyydissä.

Mosambikissa ei ole ongelma päästä materiasta eroon. Täällä tarvitaan ihan kaikkea tavaraa kunnosta riippumatta, eivätkä edes vauraammat ihmiset ole viime kuukausina voineet ajaa Etelä-Afrikkaan ostamaan tarvikkeita, sillä maarajat on suljettu. Sen ruokapöydänkin kantaneet miehet olisivat mielellään ottaneet muunkin irtaimiston mukaansa.

Yksikään tavara ei täällä ole liian huonokuntoinen, ruma tai vaatimaton. Tavaraa arvostetaan. Kodinhoitaja on jo parin kuukauden ajan kantanut meiltä kassikaupalla tarve-esineitä kotiinsa, ja olen yrittänyt jakaa vakseillekin tasapuolisesti omia kassejaan (seikka, jota he kyllä vahtivat tarkasti).

Lähtömme jälkeen esimerkiksi sängyt, patjat ja sohva kuljetetaan orpokotiin - juuri siihen, jonka keittiö ennätti melkein valmiiksi ennen kuin hollantilanen arkkitehtimme hyppäsi viimeisiin lähteviin normaalikoneisiin. Voi miten minua surettaa se, että en ehtinyt saada sitä valmiiksi!

Mutta emme toki ole ainoita, joiden suunnitelmat koronavirus tärveli. Tiedän, että projekti jää turvallisiin käsiin. Se ei pääty, se vain venyy hiukan. Jos arkkitehti ei palaa Mosambikiin, laadimme uudet suunnitelmat, olemmehan jo loppuvaiheessa - kaunis ja kestävä keittiö on käytännössä valmis. Jälleen kerran suuret kiitokset kaikille meitä tukeneille.

Toivon, että pääsen vielä joskus näkemään keittiön käytössä ja orpokodin väen. Mikä parasta,  orpokodista on kuulunut myös iloisia uutisia. Olemme pitäneet heihin yhteyttä koko ajan.

Hankkimamme vesipumpun ansiosta he ovat voineet viljellä machambaansa, peltotilkkuaan, paljon tehokkaammin kuin ennen. Toimitimme heille pari kuukautta sitten myös kastelutarvikkeita. Nyt saan viikottain kuvia terhakoista kaali- ja salaattiriveistä. Aiemmin toimittamistamme kanoistakin on kehkeytynyt tuloa: he kasvattivat 100 kanaa, joista suunnittelevat myyvänsä 80 ja pitävänsä 20 lasten ruuaksi.

Tämähän on parasta, mitä tänne voin jälkeeni jättää. Vettä ja vesipumppu, peltotilkku, kanalakin - niin, mitä sitä muuta ihminen tarvitsee.

Terkuin Lotta

Korona saapuu kehitysmaahan

Tavallista arkea ei älyä arvostaa tarpeeksi ennen kuin se on mennyttä. Nyt tuntuu absurdilta ajatella, että vasta toissa tiistaina  ajoin ystävän kanssa päiväretkelle Macanetan niemekkeelle 30 kilometrin päähän Maputosta, lintuja bongailemaan ja aaltoja katselemaan. Kosteikon rauha oli niin rikkumaton kuin se Afrikan sinisen taivaan alla voi olla. Miten nopeasti se rikkoutuisi!

Mosambikin ensimmäinen koronatartunta julkistettiin eilen. Potilas on 75-vuotias mosambikilainen mies, joka oli äskettäin palannut Englannista.

Ihan aluksi hankin karanteenioloihin kukkia.

Kaikki oli kuitenkin alkanut muuttua jo edellisviikkojen aikana. Mosambikissa seurattiin valppaasti naapurimaa Etelä-Afrikan koronauutisia, onhan maiden välinen rajaliikenne vilkasta. Ensimmäinen tapaus vahvistettiin  5. maaliskuuta, ja hoitava lääkäri kritisoi ainakin uutisten mukaan  "koronahysteriaa"!

Tätä kirjoittaessani Etelä-Afrikassa on melkein 300 koronatapausta.

Alle 300 voi tuntua vähäiseltä  60 miljoonan asukkaan maassa, mutta terveydenhuollon ja infrastruktuurin ominaispiirteet tekevät lukemasta huolestuttavan eikä Etelä-Afrikalla mene valmiiksikaan hyvin. Nousu maaliskuun alusta on ollut rivakka. Viikko sitten Etelä-Afrikkaan julistettiin hätätila.

Se muutti hetkessä myös Mosambikin tilanteen. Tunnelma muuttui levottomaksi ja kireäksi, odotus oli käsinkosketeltavaa.

Jos joku oli siihen asti tuuminut, että Mosambikin suhteellisen vähäinen lentomatkailu (eiväthän suuret massat täällä lennä, ja lentokenttä on pieni) antaisi suojaa tai lisäaikaa, se oli  toiveajattelua. Euroopan maistahan ne Maputoonkin laskeutuvat lentokoneet ihmisiä tuovat, vaikka vain yksi kone tulee suoraan Euroopasta, TAPin vuoro Lissabonista.

Loput vuorot ovat Afrikan sisäisiä, mutta muun muassa Johannesburgin ja Addis Ababan vilkkailta vaihtokentiltä tulee useita lentoja.

Oli ollut vain ajan kysymys, milloin myös salamatkustaja Korona purkautuisi koneesta muiden mukana.

Matkustaja Korona lensi Mosambikiin Englannista.

Vielä viikko sitten TAP kuljetti Maputoon täysiä koneellisia ihmisiä suoraan Portugalista, eikä kentillä annettu minkäänlaista karanteeniohjeistusta. 

Eipä silti, karanteeniohjeistus kuuluu olleen vähäistä Helsinki-Vantaallakin ihan viime päiviin asti. Tilanne on kaikille uusi, ja kaikki improvisoivat koko ajan muuttuvissa oloissa.

Olosuhteet muuttuivat täälläkin niin nopeasti, että tunnen eläneeni viime viikon nopeutetussa elokuvassa, jota virus ohjaa. Puoliso saapui työmatkalta Suomesta vasta maaliskuun 15:ntenä ja siirtyi välittömästi kotikaranteeniin. Samoin tekivät hänen samalla matkalla olleet kollegansa, ja työpaikalla opeteltiin etätyömuodollisuudet.

On jännä ajatella, että vielä maaliskuun alussa koronauhka oli Suomessakin niin etäinen, että esimerkiksi työmatkoja ei pidetty tarpeellisena perua. Kyse oli varmaan vain päivistä.

Onneksi meillä on niin iso talo, että sen yhteen siipeen on mahdollista käytännössä eristyä suomalaista pientä kaksiota muistuttaviin olosuhteisiin.

Puolison kotikaranteeni ei kuitenkaan tapahtunut vielä Mosambikin hallituksen ohjeiden mukaan, vaan päätös karanteenista oli Suomen oma. Juuri ennen hänen paluutaan Etelä-Afrikan tiukentunut tilanne oli singonnut Maputon kansainvälisen yhteisön kohti samaa toiminnan ja epätietoisuuden linkoa, joka pitää otteessaan nyt lukemattomia muitakin maita.

Tässä vaiheessa täyttelin vielä kotikaranteenilomaketta kouluun. Se olisi pian tarpeeton.

Enpä karanteenitiloja valmistellessani tiennyt, että koulu sulkeutuisi kahden päivän päästä päivän varoitusajalla. Vielä maanantaina koulu vakuutti toimivansa hälytystasolla 1, seuraavana päivänä taso oli 4 ja koulu suljettiin.

 Arki alkoi suistua raiteiltaan. Moni järjestö, lähetystö ja yritys käynnisti evakuointitoimet etenkin työntekijöidensä riskiryhmiin kuuluville (ja ymmärtääkseni muillekin halukkaille) perheenjäsenille.

Miksi niin kiire, vaikka täällä ei silloin vielä ollut vahvistettuja tapauksia? Kuten "englantilaisen potilaan" tapaus osoittaa, korona oli jo viikko sitten Mosambikissa, vaikka sitä ei silloin vielä tiedetty. Etelä-Afrikan hätätilan myötä valmistautumista ei voinut enää viivyttää.

Tämän maan tekee erityisen haavoittuvaksi se, että se on edelleen yksi koko maailman köyhimpiä. Erittäin heikko terveydenhuoltojärjestelmä tekee nyt parhaansa varautuakseen, mutta en tiedä, miten se pystyy reagoimaan, jos iso joukko sairastuuu.

Eihän se pysty siihen normaalissakaan tilanteessa, joka on ihan tarpeeksi haastava.

Sekä Etelä-Afrikassa että Mosambikissa koronapotilaiden ensisijaisia hoitopaikkoja ovat julkisen sektorin sairaalat. Yksityissairaalat saatiin täällä mukaan avustamaan neuvottelujen jälkeen, en kuitenkaan tiedä, missä määrin.  Joka tapauksessa rajojen sulkeutuessa Mosambikista ei voi lähteä Etelä-Afrikkaan, tai mihinkään muuallekaan, hoitoa hakemaan, ei vaikka kukkaro sen sallisi. Muiden maiden tavoin tämäkin on  oman onnensa nojassa. Siinä pelissä Mosambik on saanut huonot kortit.

Presidentti piti kansalle puheen perjantaina 20. maaliskuuta, ja tällä hetkellä täälläkin, kuten muualla maailmassa, esimerkiksi rajoitetaan joukkokokoontumisia. En tosin ymmärrä, miten määräyksiä voidaan soveltaa vaikkapa joukkoliikenteeseen. Ei mitenkään. Saman totesi kodinhoitajani. Kaikki koulut ovat nyt kiinni. Kodinhoitajani, joka tienaa hiukan ekstraa valmistamalla välipaloja lähikoulunsa tarpeisiin, valitteli näiden tulojen häviämistä.

Tavallinen kansa tuntuu tietävän koronan ja pelkäävän sitä. Operaattorit lähettävät sitä koskevia valistavia tekstiviestejä. Supermarketin aulassa käsiin ruiskutetaan desinfiointiainetta, en oikein tiedä, mitä. Käsidesit ovat loppuneet täältä kuten kaikkialta muualtakin, samoin maskit.

Käsienpesuohjeet ovat tärkeitä, mutta ne eivät auta niitä, joilla ei ole vettä eikä varaa saippuaan. Virallisissa ohjeissa käsiä kehotetaan pesemään myös tuhkalla, jota syntyy hiilenpoltossa. Ja kuinka tällaisissa oloissa otetaan etäisyyttä ihmisiin tai jäädään kotiin, jos se merkitsee sitä, että ruoka loppuu kokonaan? Ilman rahaa nälkäkuolema on välittömämpi uhka kuin näkymätön virus.

Autokuskini viestitti minulle, että mekaanikkko oli sairastunut (olin ihmetellyt, miksi kärry oli viipynyt korjaamolla pari viikkoa). "Ei kuitenkaan koronaan", kuski oli katsonut tarpeelliseksi lisätä.

 Se ei tietenkään ollut testiin perustuva vastaus, vaan arvaus. Testejä on julkisella sektorilla virallisten tietojen mukaan täällä 2 000 ja testivastausta saa odottaa 10 päivää, sillä näytteet analysoidaan Portugalissa. Toivottavasti rahtikoneet jatkavat kulkuaan, vaikka matkustajalentoja perutaan nyt koko ajan ja tänne jumiin jääminen on todellinen riski.

Muutama yksityinen laboratorio testaa ilmeisesti myös, mutta tavalliselle kansalle se on mahdoton vaihtoehto hinnan vuoksi.

Myös kauppojen arvellaan tyhjentyvän rajojen sulkeutuessa ja lentoliikenteen loppuessa. Hinnat ovat jo nousseet.

Tällä hetkellä en tiedä, missä olen viikon tai edes muutaman päivän päästä. Ensimmäiseen kyselyyn evakuoinnista vastasimme kiitos ei, koska silloin emme tienneet, että koulu sulkeutuisi seuraavana päivänä, ja nuorempi poikamme oli kuumeessa. Häntä ei olisi voinut laittaa pitkille lennoille. En tiennyt, että kohta lennot loppuisivat kokonaan!

Silloin ei myöskään ollut vahvistettuja tapauksia ja paniikki nosti vasta päätään, joten arvelimme, että voisimme katsoa tilanteen kehittymistä. Joka tapauksessa tiedän, että puolison työnantaja työskentelee tällä hetkellä kuumeisesti tilanteen eteen monissa maissa.

Saatan olla täällä tai sitten en. Saatan olla huoneistohotellissa Helsingissä. Meillä ei ole täällä edes talvitakkeja. Yhdet umpinaiset kengät taitaa löytyä. Hansikkaita on turha tropiikin kaapeista etsiä, ja nyt niille olisi täälläkin käyttöä.

Katson kotini jokaista yksityiskohtaa hellästi, kiitollisena ja toivoen, että muistan Afrikan kotini aina.

En ollut osannut kuvitella millaista on odottaa evakuointia ennen kuin se on omalla kohdalla. Lentojen harventuessa kotiutuksenkaan järjestäminen ei ole helppoa. Elämme päivä tai jopa tunti kerrallaan,  ja yöunet ovat vähissä.

Mutta niinhän se on kaikilla maailmassa nyt. Seuraan puhelimestani maputolaisten ystävien päivityksiä omista lähdöistään: kaikki yrittävät pyrkiä kuka minnekin niin kauan kuin voivat. Monien muiden lailla vaihdamme viestejä, jotka vielä  hetki sitten olisivat tuntuneet absurdeilta. Joku taas saattaa olla jumissa kotimaassaan eikä pääse enää tänne. Rajojen sulkeutuminen on Euroopan unionin vapauteen tottuneelle myös opettavainen kokemus.

Kun puhuin kroatialaisen ystäväni kanssa Kroatian eilisestä maanjäristyksestä, hän huokaisi, että mitähän seuraavaksi, ehkä otuksia ulkoavaruudesta? Totesin, että ulkoavaruuden alieneille voisi tässä tilanteessa vain avata oven ja kysyä, maistuuko kahvi.

Äkkilähdön tekee haikeaksi se, että tänä vuonna joka tapauksessa odottaneen poismuuton takia en välttämättä palaa tähän taloon enää  - kaikki riippuu siitä, mikä tilanne Mosambikissa ja lentojen vuoksi myös muuualla maailmassa on muutaman kuukauden kuluttua.

Moni sanoo, että hienoa, että pääsette koronan alta pois. Järki nyökkää, tunne ravistaa päätään. Vasta vähän aikaa sitten oivalsin, että olen asunut Maputon talossani yhtäjaksoisesti pidempään kuin yhdessäkään kodissa aikuisiällä vain yhtä asuntoa lukuunottamatta.

Tästä vanhasta, kolkohkosta linnnoituksesta, jota pidin pitkään väliaikaisena ja jossa tuntuu aina olleen loputtomast korjausmurheita, on tullut meille kiintopiste ja isojen puiden reunustamasta Avenida Kim il Sungista kotikatu. En olisi halunnut hyvästellä niitä näin.

Ironista on sekin, että kun nyt kaikkialla puhutaan eristäytymisestä, isossa talossa muurien suojassa olen välillä tuntenut olevani aika eristyksissä. Nyt sekin olisi viimein hyvä asia!

Tilanne on kipeä myös pojilleni. Etenkin abiturientille, joka odotti lopputenttejä ja jännittävää amerikkalaista graduation-seremoniaa.

Juhlallisuuksien suunnittelu oli hyvässä käynnissä ja niin uskomattomalta kuin se tuntuukin nyt, vielä toissa lauantaina poikani meni normaaliin tapaan kouluun kertaamaan matematiikkaa ja valmistautui muuttamaan kaveriensa, kolmosveljesten, luo isänsä kotikaranteenin ajaksi.

Kukaan ei osannut kuvitella, että koulu sulkeutuisi muutaman päivän päästä, loppukokeet peruttaisiin ja opettajille annettaisiin lupa lähteä maasta. Koulu suljettiin myös paikallisen henkilökunnan suojelemiseksi, he altistuvat kansainvälisessä koulussa muualta maailmasta tuleville viruksille ja terveydenhuolto on mitä on. Ei heitä mihinkään evakuoida.

Abeille eli senioreille, kuten täällä sanotaan, koulun äkkilopetus on murheellinen asia, sillä he eivät evakuointien myötä välttämättä näe toisiaan enää. Eihän monenkaan abin perhe asu Maputossa enää elokuussa, seuraavan kouluvuoden alkaessa. Osa asuu, mutta heidänkään ylioppilaansa eivät enää olisi täällä, vaan yliopistoissaan ympäri maailmaa. Siksi kansainvälisen koulun valmistujaisjuhla olisi ollut suuri juttu. Myös jäähyväisten takia.

Koulun sulkeutuessa muutamat tilanteen tasalla olevat amerikkalaisvanhemmat järjestivät senioreille kukituksen ja lähtöseremonioita lauluineen ja lahjoineen. Luulen, että kaikki nuoret itse eivät oikein ymmärtäneet, miksi; hehän odottivat, että tämä menee ohi ja luvattu etäopetus on väliaikaista.

Tällä hetkellä rehtori on jo lähtenyt maasta ja etäopetuksen alku siirretty hamaan tulevaisuuteen. Ilmeisesti kunnianhimoinen ajatus on, että opettajat opettavat omista maistaan käsin oppilaita, jotka ovat sinkoutuneet ympäri maapalloa.

Itse en karanteenimääräysten takia päässyt paikalle hurraamaan abeille, sillä minultakin oli pääsy kampukselle kielletty. Kuvista välittyi kuitenkin hymyjen takaa valtava määrä tunnetta, epätietoisuutta, haikeutta ja surua. Sinä päivänä nuoret ja vanhat halasivat toisiaan. Vielä sitä ei ollut kielletty.

Seniorin lisäksi myös nuorempi poikani, joka kaiken lisäksi oli flunssan takia alkuviikon kotona "isäntäperheessään", on hämmentynyt. Kun hän jäi koulusta potemaan flunssaa, kaikki koulussa oli kuten tavallisesti. Yhtäkkiä sinne ei ollut palaaminen. Ja hän oli juuri ehtinyt saada koulusta uuden hienon koulun peliasun futisturnausta varten!

Enää tälle numeroidulle ja nimikoidulle kauniin siniselle peliasulle ei ole tarvetta.

Hänenkin ystävänsä häipyvät yksi kerrallaan, kohta todennäköisesti hänkin (jos lentoja on), ja koska meillä ei ensi vuonna ole täällä enää kotia, näkeekö hän kavereitaan enää?

Itseäni huolettaa myös keittiöprojektin loppu. Se on lähes valmis, ja yritin viime viikolla tehdä arkkitehdin kanssa niin paljon kuin suinkin, mutta aika ei ole puolellamme. Ei voi kuin luottaa siihen, että tämä hulluus menee ohi ja jonain päivänä voimme antaa projektille viimeisen silauksen.

Lähikuukaudet näyttävät, miten korona täällä käyttäytyy. En voi kuin toivoa parasta. Mosambikin väestö on nuorta, mutta ei hyväkuntoista. Kohta vastustuskyky testataan. Synkältä näyttää.  Toivon, että orpokodin väki pysyy terveenä. He jäävät tuuliajolle, jos vetäjät sairastuvat.

Maksoin rakennusmestarille viimeisen palkan, koska kävi miten kävi, hän tarvitsee rahansa nyt. Pistin hetken mielijohteesta mukaan pari saippuaa. Jos hän myy ne tienatakseen vähän lisää, se on ihan ymmärrettävää.

Ystävät, koti, koulu, keittiö, terveys, meidän henkilökunta joka on riippuvainen palkoista, joita maksamme.... Ei ihme, että kaikilla kurkkua kuristaa. Ja uutiset Suomessa ja muualla Euroopassa asuvilta perheenjäseniltä eivät sinänsä helpota. Tiedän, että emme suinkaan ole ainoita, joiden suunnitelmat korona on myllertänyt uusiksi, monilla paljon pahemminkin.

Terveydellisten lisäksi ikäviä ovat myös taloudelliset menetykset, jotka täälläkin tulevat puremaan pahimmin kaikkein heikoimpiin. Moni elää toki kädestä suuhun jo nyt.

Täällä on paljon ihmisiä, joiden tilanne on jo nyt niin surkea, että virus ei sitä välittömästi huononna, pitkällä tähtäimellä kyllä.

Moni paikallisia työllistävä yrittäjä on myös liemessä ulkomaalaisten lähtiessä.

Palaan ajatuksissani Macanetan linturetkeen. Ihan kuin se olisi tapahtunut jossain toisessa maailmassa. En ole enää edes varma, olinko siellä. Jos se oli unta, ehkä tämäkin on. Miten äkkiä kaikki onkaan muuttunut.

En yhtään ihmettele, että monilla on tässä sulattelemista.

Voimia ja rauhaa kaikille samassa veneessä ajelehtiville juuri nyt.

Terkuin Lotta

  

Mielessä bileet

Kerroin viimeksi siitä, kuinka päätimme rakentaa orpokotiin keittiön ja tuoda sinne myös juoksevan veden. Lokakuussa meillä oli siis mielessä vain yksi asia: bileet.

Pitihän meidän järjestää Maputon marraskuun parhaat bileet! Keittiö ei rakennu itsestään, siihen tarvitaan rahaa eli varainkeruujuhla. Ihan ensimmäiseksi varasimme juhlatilan. Jokainen tietää, että sitten kun on deadline, alkaa tapahtua. Suunnittelu ilman deadlinea tuppaa lykkäämään asioita hamaan tulevaisuuteen.

Kun ihminen antaa, hänestä on hauskaa myös saada jotakin. Siihenhän koko varainkeruujuhlien idea perustuu! Me tarjoaisimme kivan juhlapaikan, musiikkia, orpokodin toimintaa ja omaa hankettamme esittelevän valokuvanäyttelyn, ruokaa, juomaa ja huutokaupan.

Alkuun piti suunnitella lippu ja määrittää sille hinta. Sehän ei saisi olla liian halpa, mutta liian kallis lippu tietäisi tyhjää tilaa. Lopuksi lippumme hinta asettui noin 40 euroon. Tavoitteenamme oli sadan hengen juhlayleisö.

Hihat heilumaan! Maputossa on valtava brasilialaisyhteisö, ja monilla ryhmämme naisista näytti olevan paljon kontakteja ja myös rutiinia käytännön hyväntekeväisyydessä.

Sain tämän huutokaupatun rannekorun yllättäen joululahjaksi...

Musiikkia mietittiin; Maputon maineikkain (ja ainoa) klassinen orkesteri, meille monista virallisista tilaisuuksista tuttu Xiquitsi, jonka olimme muutamaa vuotta aiemmin kuulleet esittävän myös Sibeliuksen Finlandian suomeksi, oli illallisneuvottelujen jälkeen valmis lahjoittamaan panoksensa, ja orpokodin väki esittäisi oman numeronsa. Minä aloin suunnitella valokuvanäyttelyä. Kirjoitin kuvatekstit englanniksi ja "kollegat" käänsivät ne portugaliksi.

Patsas huutokauppaan CELO-taidekaupasta.

Otimme yhteyttä juhlapaikaksi valitun guesthousen kanssa toimivaan catering-yritykseen ja aloimme selvittää sitä, millainen ruoka- ja juomatarjoilu oli mahdollinen budjettimme rajoissa. Tarjolla ei olisi pelkkiä cocktailpaloja, vaan lämmintä ruokaa.

Päädyimme tekemään jälkiruuat itse, sillä joukossamme oli taitavia leipojia.

Palkattiin Master of Ceremony, juontaja, ja kirjoitettiin hänelle käsikirjoitus. Kysymyksiä riitti. Kukat? Säätila? Kuka möisi lippuja ovella? Tulisivatko tarjoilijat cateringin kautta vai guesthousesta? Siivous? Kassalipas?

Sovimme, että saisimme käyttää guesthousen maksupäätelaitetta - se oli iso helpotus.

Orpokodin väki tulisi juhlaan, kuka kuljettaisi heidät ja millaista purtavaa heille pitäisi heti olla tarjolla?

Kävimme myös juristin juttusilla varmistamassa, ettemme rikkoneet lakeja tai sääntöjä hankkeellamme. Vaatiihan jo talonrakennuskin luvan. Tarvittaessa voisi tietysti puhua olemassaolevan "keittiön" laajennuksesta. Kaikki oli kuitenkin kunnossa.

Oli upeaa nähdä, miten moni halusi olla mukana ja tukea meitä esimerkiksi lahjoittamalla tavaraa myyntiin. "Kollegani" hoitivat huutokaupan hienosti. Muun muassa Mia Couto, Mosambikin tunnetuin kirjailija, jota on väläytelty myös Nobel-ehdokkaaksi, lahjoitti huutokauppaan kolme kirjaansa omistuskirjoituksin.

Sen lisäksi saimme koruseppien tekemiä koruja (joista yksi löysi tiensä kuusen alle meillä kotona!), joogatunteja ja joogamattokasseja, käsitöitä, taide-esineitä, capulanalaukkuja, tuotekoreja kosmetiikkaliikkeestä ja ruokakaupasta, kauneushoitoloiden lahjakortteja... lista oli pitkä.

Juhlia edeltävinä viikkoina kukaan meistä ei tainnut muusta puhuakaan (puolisot kestivät kaiken urheasti), enkä poistunut kotoa ilman pääsylippukirjekuoriani: ainahan voisi löytyä joku, jolle tarjota juhlakutsua. Taisimme rakentaa keittiötä unissammekin! Mutta meitä siivitti hyvä energia, joka heijastui kaikkeen.

Olin esimerkiksi luullut, että en osaa myydä mitään, mutta huomasin, että kun on kyse sitoumuksesta oma ryhmän ihmisiä, omaa työtä ja ennen kaikkea orpokodin lapsia kohtaan, sitä löytää itsestään uusia puolia.

Se oli virkistävä havainto. Kuinka helposti sitä urautuukaan, ja usein juuri niin, että juuttuu kuviteltuihin rajoitteisiinsa!

Mutta kun työskentelee ryhmässä, jossa kukaan ei ole tuttu vuosien takaa, tällaisia häiritseviä ennakko-oletuksia myös on vähemmän.

Oletus on, että osaat.

Lippua luonnosteltiin! Hinta muuttuisi, Special Guest saisi nimen, ja lipun hintaan kuuluisi drinkki.

Aika pian kyllästyimme naputtelemaan viestejä ja siirryimme ääniviesteihin, ja kotona puolisoa nauratti, kun kellonajasta riippumatta puhelimestani kaikui yhtäkkiä: "Lotta... What do you think... " kun johonkin asiaan pyydettiin kantaa. Tai vastaavasti hän kuunteli loputtomia sanelujani eikä ihmetellyt, kun esimerkiksi huomasi minun kuvaavan kännykällä klemmaria (en muistanut, mikä niiden käännös on portugaliksi, ja tarvitsin nopeasti purkillisen klemmareita hallitakseni lippubisneksiä. Hoidin omien laskujeni lisäksi muidenkin lippumatematiikat, sillä minut oli nimetty projektin talousvastaavaksi).

Pääsin helpolla sikäli, että minun ei tarvinnut maanitella ihmisiä ostamaan lippuja. Jokainen, joka asuu täällä (tai missä tahansa kehitysmaassa), tietää, että kaikki käsiparit tarvitaan, jotta kanssaihmisillä olisi parempi elämä.

Oivasin myös keränneeni neljässä vuodessa kontaktiverkoston! Minusta, tulokkaasta, olikin tullut Maputon veteraani. Ilman projektiamme en ehkä olisi pysähtynyt pohtimaan asiaa.

Aloitin lipunmyynnin suomalaisista, ja käytännössä kaikki suurlähettiläästä alkaen lupasivat tulla juhlaamme. Nekin, joille päivä ei sopinut (valitsemamme perjantai oli osa pitkää viikonloppua, mutta sitähän emme olleet juhlahuumassamme huomanneet), ostivat kuitenkin tukimielessä lipun.

Valitsimme kuvia valokuvanäyttelyä varten.

Keittiöhanke taisi konkretisoitua minulle lopullisesti eräänä lokakuisena iltapäivänä, kun jonotin Woolworthin ruokakaupalla kassalle ja kaksi poikieni koulusta tuttua eteläafrikkalaista äitiä huhuili minua kauempaa.

Toinen, Tosha, on ammatiltaan tapahtumanjärjestäjä, ja Sharon pyörittää omaa ruokabisnestään. Olin lähettänyt heillekin Charity Get-Together -kutsun kysellen, halusivatko he ostaa lippuja. He halusivat tietää lisää.

Näyttelyä tekemässä. Nyttemmin lapsia on tullut lisää.

 - No, meitä on muutaman naisen porukka, ja rakennamme keittiön orpokotiin Maluanaan, kuulin sanovani.

Minun piti oikein pysähtyä ja jäädä hetkeksi miettimään omia sanojani. Oli kuin olisin kuullut jonkun toisen puhuvan.

Näin, että molemmat naiset kiinnostuivat ja joku heidänkin takanaan höristi korviaan, ja tajusin, että sillä, mitä olimme tekemässä, oli merkitystä.

 - Rakennamme keittiön orpokotiin Maluanassa, toistin ostoskärryni ylitse yhtä paljon itselleni kuin Toshalle ja Sharonille, ja sillä hetkellä tiesin, että siitä tulisi totta. Rakentaisimme talon Afrikkaan.

Näitä ihmeellisiä hetkiä, jotka muistaa loppuikänsä, ei voi päättää etukäteen, ja minulla tapahtumapaikaksi valikoitui ruokakaupan kassajono. Mutta sekin tuntui kaikkien näiden vuosien jälkeen pelkästään sopivalta. Olimmehan keittiöpuuhissa.

Kuinka juhlat onnistuivat? Siitä lisää pian.

Terkuin Lotta

Hei, me rakennetaan!

Jos joku olisi helmikuussa 2019 ennustanut, että eläisin vuoden kuluttua talonrakennustöiden täyttämää arkea, olisin kääntynyt katsomaan, kenelle selkäni takana hän oikeasti puhuu. Näin on kuitenkin päässyt käymään. Onneksi elämä tuo eteen yllättäviä tehtäviä! Ja kun niitä vain alkaa tehdä, huomaa, että se sujuu. Rakennutamme porukassa keittiötä eli pientä uudisrakennusta mosambikilaiseen orpokotiin.

Siinä puuhassa on vierähtänyt jo puoli vuotta - ideasta varainkeruujuhlaan, varainkeruujuhlasta suunnitteluun ja viimein suunnittelusta toteutukseen.

Ensikäynnillä orpokodissa - peltikattoinen keittiö näkyy takana vasemmalla. Seison vasemmalla, oikealla paikan pitäjät Fernando ja Amelia.

Koska olemme Afrikassa, täsmällistä valmistumisaikataulua on mahdotonta sanoa. Sellaiset seikat kuin sää, materiaalien saatavuus tai työohjeiden villi tulkinta voivat hidastaa rakennustöitä. Mutta tässä vaiheessa, toteutuksessa, uskallan jo väittää, että talo valmistuu kyllä ennen paluumuuttoani Suomeen kesällä.

Näin isoa hanketta varten täytyy löytää oikea porukka, ne samanhenkiset ihmiset. Kuulostaa ehkä kliseiseltä, mutta meidän keittiömme alkoi hahmottua joogasalissa hyvän ystävän takapihalla (tällä tavalla useimmat jumppa- ja joogatunnit täällä toimivat, puskaradion kautta kodeissa).

Asuminen Mosambikissa on ristiriitainen kokemus - elämä valtavan köyhyyden ja eriarvoisuuden keskellä saattaa lisätä omaa kiitollisuutta, mutta se tuottaa myös epämukavia tunteita, joiden paras purkuväylä on toiminta.

Eräänä päivänä juttelimme näistä syyllisyydenttunteista ja kaikista niistä pienistä teoista, joita jokainen meistä arjessaan jo teki koko ajan ihmisten auttamiseksi (esimerkiksi työpaikkojen tarjoamista ja erilaisten pienten koulutusten, kuten kieli-, ajo- tai kokkikoulujen maksamista). Huomasimme, että meitä yhdisti halu tehdä jotain isompaa. Usean maassaolovuoden jälkeen meillä tuntui olevan sitä, mitä tarvittiin: resursseja, aikaa, apuvoimia, kielitaitoa. Saisimme yhdessä enemmän aikaan kuin yksin.

Yksi vihje johti toiseen, Whatsapp-viestit puheluihin, ja jo parin viikon päästä lähdimme katsastamaan hollantilaisen kontaktin kautta löytynyttä orpokotia, joka saattaisi sopia yhteistyökaveriksemme. Eräs meistä, brasilialainen Adriana, oli käynyt siellä jo aiemmin ja toimittanut sinne kanoja, leluja ja vaatteita. Tälläkin kerralla pakkasimme autoihin ruokaa ja muita perustarpeita. Eihän toisen kotiin mennä ilman tuliaisia.

Lähtöaamuna kuskimme Stelio kysyi minulta, olemmeko menossa Maluanaan vai Mahulaneen. Se oli hyvä kysymys. Olin puhunut Maluanasta, mutta Adrianan lähettämä Google-karttalinkki, jota Stelio tarkasteli minun puhelimestani, näytti reittiä Mahulanen kylään.

Meillä muilla ei ollut paikkaan minkäänlaisia yhteystietoja, eikä täsmällisten osoitteiden ilmoittaminen olekaan Afrikassa yleensä tapana (seikka, joka sivumennen sanoen turhauttaa välillä tavattomasti eurooppalaiseen suunnistamiseen tottunutta!). Mahulane, Adriana ilmoitti, orpokoti löytyy alakoulun läheltä. Kyllä Google tietää. Selvä!

Jätimme Maputon taaksemme, ajoimme ja ajoimme aina vain... pieneneviä teitä pitkin, yhä vaatimattomammiksi muuttuvien kylien ohi. Pääkaupungin urbaanista kuplasta päällystettyine teineen ja ilmastoituine toimistoineen ei ollut enää mitään tietoa. Maisema muuttui nopeasti.

Julkisen liikenteen niinsanottu My love -bussi Maputon laidalla; parasta olla putoamatta kyydistä! Nimi tulee siitä, että matkustajien on pidettävä toisistaan tiukasti kiinni.

Ohitimme kylän, jonka ainoan kaupan, oikeastaan kioskin, ovensuussa langanlaiha nainen nojasi ilmeettömänä seinään. Saattueemme sai häneltä vain yhden tyhjän katseen. Kaupan kaiteessa kiinni, narun päässä, huojui vuohi, sekin laiha ja apaattinen.

Ohitimme myös hökkelin, jossa, selitti Stelio, kyläläiset lataavat puhelimiaan maksua vastaan - sähkön piirissähän on vain pieni osa mosambikilaisista -, ja kylän kaivon, jonka ympärillä tungeksi vedenhakijoita.

- Näin minäkin elin lapsuuteni ja nuoruuteni, hain vettä koulun jälkeen kylän kaivolta, muisteli yksi matkatovereistani. Tässä vaiheessa voi todeta, että ryhmämme rikkaus onkin minusta se, että meitä on niin monenlaisista taustoista - kaikki tuovat porukkaan omat kokemuksensa, tietonsa ja taitonsa. Joku  on kokenut sodan, toinen köyhyyden. Yksi on pyörittänyt hotellia Rio de Janeirossa. Hän on muuten loistava neuvottelija!

Mutta missä se orpokoti oikein oli? Joku sai sinne yhteyden, ja ilmeni, että meitä oli  odotettu jo tovi Maluanassa, aivan eri suunnalla.

- Sorry Lotta! I had the letters wrong! huikkasi Adriana viereisestä autosta. Ei se mitään, mutta tarkkana tästedes niiden h- ja l-kirjainten kanssa!

Siispä oikaisemaan, ilmoittivat takapenkillä älypuhelimiaan näpräävät naiset: ei kun samaa tietä eteenpäin kohti Maluanaa. Googlen mukaan edessä olisi mainio oikoreitti.

Ratissa Stelio, joka ei käytä älypuhelimien karttoja, empi. Tie näytti kehnolta eikä missään ollut merkkejä sen muuttumisesta paremmaksi. Hän ehdotti kääntymistä takaisin ja paluuta valtatielle. Joutavia! Ehkä tie tästä paranee.

Ei kun eteenpäin. Tässä vaiheessa tie oli vielä aika hyvä, mutta turhan kapea...

Neliveto päälle vaan! Olimme tietysti väärässä tien suhteen. Ei se lopulta enää ollut oikein tiekään, vaan töyssyinen, tiheiden pensaikkojen reunustama väylä keskellä ei mitään.

Tie vai tunneli? Kaikki pensaat olivat erittäin piikikkäitä!

Tunnelitunnelmaa lisäsi se, että matkantekomme oli muuttunut meluisaksi -  terävät piikit raapivat auton pohjaa ja kylkiä niin, että (etenkin auton omistajan) korvia viilsi. Rallikuskin rooliin joutunut Stelio nousi vähän väliä irrottamaan auton pohjaan juuttuneita oksia. Ei ollut tietenkään mitään mahdollisuutta kääntyä takaisin. Olimme jo liian syvällä, eikä autoa olisi edes voinut kääntää.

- Etpä voinut tänä aamuna tietää, millainen työpäivä tästä tulisi, totesin Steliolle.

Hän tyytyi toteamaan: - En! Ja Mr. Markus tulee saamaan shokin, kun näkee auton!

Siitä emme voineet olla kuin yhtä mieltä.

- Otan kuvia todistusaineistoksi, niin nähdään, että naarmuja ei voitu välttää, lohdutin.

Yhtäkkiä Stelio ja edellämme ajanut matkatoveri Vanja kuskeineen polkaisivat jarrut pohjaan. Aseistetut sotilaat ympäröivät automme joka suunnasta. Olimme päätyneet armeijan tukikohdan portille. Siitä ei ollut minkäänlaisia varoittavia merkkejä.

Kaksi  "zona militarin" kynnykselle tupsahtavaa diplomaattiautoa aiheutti kieltämättä melkoisen hämmennyksen. Toisaalta diplomaattikilvet toivat nyt myös turvaa. Mitä te teette täällä, miten löysitte tänne, kuokkavierailta tivattiin. Kerroimme eksyneemme ja huomautimme, että missään ei ollut ajokieltomerkkejä. Emme voineet kuin odottaa tilanteen ratkeamista autoissamme.

Tilanne oli epämiellyttävä. Suloinen matkanjohtajamme tuhersi itkua! Ensin hän oli erehtynyt paikkakunnasta ja nyt johdattanut meidät sotilasalueelle.

Muistiin merkittiin, että lähetystöjen x ja y autot olivat vierailleet tukikohdan portilla tänä päivänä. Neuvonpidon jälkeen sotilaat laskivat aseensa ja pääsimme jatkamaan matkaa. Mutta mihin suuntaan, se oli jälleen hyvä kysymys. Sotilaallinen saattue olisi oikeastaan voinut ohjata meidät ulos! Pahimmassa tapauksessa kieppuisimme jälleen loputtomiin töyssyisiä pikkuteitä pitkin ja päätyisimme takaisin armeijan syliin.

Siltä alkoikin tuntua, sillä kaikki "risteykset" näyttivät samanlaisilta eikä missään näkynyt asutuksen merkkejä. Oli pidettävä pari hermoja tasaavaa tupakkataukoa. Onneksi bensaa riitti. Google-navigaattoreilta sateli taas hyviä neuvoja. Käskettiin kääntymään oikealle, mutta tällä kertaa Stelio, joka tuijotti puhelimen näytön sijaan ympäristöään, piti päänsä.

- Näen tuolla kaukana sähköjohtoja, joten tuolla on jotain, hän päätteli ja käänsi auton nokan vasempaan. Stelio oli taas oikeassa, ja niin raivasimme tiemme ulos labyrintistä ja vihdoin viimein kohti Maluanaa.

Matkanteon melskeessä itse orpokoti oli jo miltei unohtunut. Mutta Afrikassa suhtaudutaan kärsivällisesti odottamiseen, ja kun yltä päältä naarmuuntuneet automme kurvasivat Centro de Esperanzan pihaan, vastaanotto oli juhlallisen lämmin.

Nauroimme yhdessä sille, millaisen mahtavan mutkan kautta saavuimme perille. Ensimmäinen kenttämatkamme Esperanzaan oli ainakin ikimuistoinen.

Tämä oli ensitutustuminen, alustava tunnustelu. Varsinaisten haastattelujen aika koittaisi myöhemmin.

Alkutilanne: kattilallinen riisiä Joanan laitoskeittiön tulisijalla.

Saimme kuulla, että kaikkein kipein tarve olisi keittiölle ja vesipumpulle. Keittiön virkaa hoiti maalattiainen hökkeli, jossa apulainen Joana kohenteli tulisijaa. Eihän tällainen alkeellinen keittiö Mosambikissa ole mitenkään tavaton, mutta työ voisi hoitua myös modernimmin. Sen jälkeen energiaa jäisi ehkä muuhunkin. Liian usein tavallinen arki vie täällä voimat ja ajan niin, että elämästä itsestään tulee eloonjäämistaistelu.

Keittiö näytti olevan kanojen, koiran ja Joanan yhteistä aluetta. Veden kantoivat lapset, kylältä, ja sillä kantovedellä hoidettiin kaikki ruuasta pyykkeihin.

Vamos construir a cozinha - let´s build a kitchen. Siinä mottomme ja lupauksemme. Sinä yönä ketään ei nukuttanut, kun mieli kertasi päivän tapahtumia (harvemmin minua nyt kuitenkaan on aseella osoiteltu) ja tulevia suunnitelmia.

Kävi ilmi, että Mosambikissa osataan tehdä ihmeitä autojen naarmuille, syvillekin. Autot tulisivat kuntoon. Me laittaisimme myös orpokodin keittiön kuntoon.

Terkuin Lotta