maanantai 31. lokakuuta 2016

Kulttuurieroja: suositut sisäoppilaitokset



Nuoremmalla pojallani oli luokkakaveri yökylässä, ja aterialla kaveri täräytti uutisen: hän lähtee Maputon amerikkalaisesta koulusta vuodenvaihteessa ja siirtyy Waterford-nimiseen sisäoppilaitokseen Swazimaahan, Mosambikin naapuriin.

11-vuotias ei itse ei vaikuttanut asiasta erityisen ilahtuneelta, mutta esitti sen tyynesti, toteavaan sävyyn.

Sääli tietysti, että lapsi menettää kivan luokkatoverin, tässä tapauksessa nigerialaisen. Se on kansainvälisen koulun vähemmän miellyttävää arkea. Arvokasta arkea ovat nuo nigerialaiset, australialaiset ja muut ystävät - kasvaminen aitoon monikulttuurisuuteen. Toivottavasti maailma jakautuu näille lapsille aikuisiällä edes vähän vähemmän meihin ja noihin muihin. Ja toivottavasti, muutoista huolimatta, edes jokunen ystävä säilyy...

Kaverin lähdettyä jäin miettimään sisäoppilaitoksia. Niistä puhutaan silloin tällöin. Vertaillaan boarding schooleja ja mietitään, millaisia harrastuksia tai katsomusjärjestelmiä niissä on. Sellaista keskustelua Suomessa ei kuule. Olen itsekin käynyt nuorena Belgiassa koulua, jossa osa oppilaista asui, mutta se ei ollut varsinainen sisäoppilaitos asuinmahdollisuudesta huolimatta.

Meistä suomalaisista lapsen lähettäminen kotoaan sisäoppilaitokseen tuntuu erikoiselta, vaikka perinnettä ei tarvitse etsiä kaukaa - onhan jo Britanniassa vahvat laitosperinteet. Millaisia syitä valinnan taustalla voisi olla?


Vain parasta joillekin lapsille - Frozen-synttärit puistossa

Tasalaatuinen ja edullinen koulutus on eurooppalainen itsestäänselvyys. Lasta ei tarvitse lähettää jo pienenä matkojen päähän kouluun, jos haluaa varmistua siitä, että hän oppii lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan ja voi jopa jatkaa opintojaan koulun jälkeen.

Afrikan maissa koulut ovat hyvin eritasoisia. On monia, joille julkinen koulu ei ole vaihtoehto (ja tietysti vielä useampia, joille se on ainoa vaihtoehto).

Julkinen koulu ei aina käy niille, jotka haluavat ja voivat varmistaa lapselleen hyvän tulevaisuuden: jatkokoulutuksen ja työn (joilla nämä lapset sitten maksavat omien jälkeläistensä koulutuksen). Jos rahaa on, se käytetään parempaan kouluun.

Näille hökkelikylän lapsille taitaa lähikoulu kelvata.

Joskus kaupungista, jossa vanhempien työpaikat sijaisevat, ei yksinkertaisesti löydy sopivaa koulua.

Hintalappukin voi painaa vaakakupissa. Esimerkiksi pääkaupunkien kansainväliset koulut ovat usein suosittuja ja hyvämaineisia, mutta verottavat kukkaroa ankarasti.

Mosambikin paikallinen valuutta, metical, on menettänyt arvoaan kovasti kuluneen vuoden aikana. Silti esimerkiksi amerikkalaisen koulun lukuvuosimaksun voi yhä maksaa vain dollareissa. Koulu on nyt yli tuplasti kalliimpi kuin vuosi sitten niille, joiden palkka tulee paikallisessa rahassa. Tätä pohdittiin myös koulun uutiskirjeessä vähän aikaa sitten.

Lukukausimaksun kallistuminen meticalin arvon romahdettua on epäilemättä saanut ne perheet, joiden työnantaja ei pulita koulumaksua, miettimään muita vaihtoehtoja. Olenkin kiitollinen siitä, että olemme itse voineet valita koulun maksua miettimättä.

Koulukorvaus, joka ei kuulu kaikkiin expat-työsopimuksiinkaan, vähentää kouluun kohdistuvia odotuksia. Huomaan usein, että peruskoulumaasta tulija suhtautuu kouluun hiukan eri tavalla kuin sellainen vanhempi, jolle koulu on konkreettinen kuluerä ja lupaus oppimisesta. Tästä erosta voisi toki kirjoittaa enemmänkin.

Vanhemman poikani luokalta lähti kesäkuussa yksi tyttö, jolle suunniteltiin sisäoppilaitosta Etelä-Afrikassa (Mosambikissa, joka on maailman köyhimpiä maita, sisäoppilaitoksia ei ole, joten tämä päätös tarkoittaa aina lapsen lähettämistä toiseen maahan).

Kuulin äskettäin, että tämä tyttö on yhä Maputossa, mutta kotikoulussa. Syitä siihen en tiedä. Tästä home schoolingistakin kuulee aina välillä, mutta se tuntuu olevan ennen muuta väliaikaisratkaisu ainakin isompien lasten kohdalla.

Kouluvalinta näyttää menevän monilla uusiksi myös sitten, kun oppilas on loppusuoralla ja mietitään jatko-opintoja. Ainakin minulle on tullut tunne, että monet koulut ovat hyviä lasten ollessa pieniä, kun koulun akateemisella menestyksellä ei vielä ole niin suurta väliä, mutta oppilaiden vanhetessa tilanne muuttuu. Vanhemman poikani luokalta (15-vuotias) siirtyy muutama oppilas joulukuussa boarding schooliin. En tiedä syitä heidän kohdallaan.

Olen huomannut, että monet Maputossa pysyvästi asuvat expat-perheet saattavat lähettää lukioikäisen lapsen Eurooppaan (tai muualle sen mukaan, mistä perhe on kotoisin - itse olen keskustellut lähinnä eurooppalaisten kanssa) kouluun sitten, kun viimeinen luokka on käsillä.

Ehkä ajatellaan, että opetuksen taso antaa muualla paremmat valmiudet jatko-opintoihin, ja nuorikin saa pehmeän laskun uuteen vaiheeseen. Jatko-opintojahan ei kuitenkaan voi kehitysmaassa suorittaa.

Joskus lähtöön tuntuu vaikuttavan sekin, ettei Maputo ole helpoin mahdollinen asuinpaikka täysi-iän kynnyksellä oleville. Tekeminen ja oleminen on kuitenkin rajoitettua.

Ympäristöönsä nähden erittäin hyväosaiset, mutta suojattua elämää viettäneet nuoret ovat myös helppo kohde erilaisille onnenonkijoille, jopa rikollisille. Sekin on joillekin vanhemmille yksi syy suosia suljettuja ja siksi turvallisempia boarding schooleja.

Minulle suomalaisena lapsen lähettäminen sisäoppilaitokseen, etenkin pienen, tuntuu vieraalta. Mutta olen oppinut ymmärtämään tätäkin valintaa.

Koko yhteiskunta on niin erilainen, ja ratkaisuja ja valintoja on punnittava eri lähtökohdista.

Haluaisin myös kuulla niiden ratkaisujen perusteluja lisää, lapset itse eivät niitä useinkaan osaa sanoa. Ehkä sisäoppilaitos on joidenkin mielestä yksinkertaisesti hyvä kokonaisratkaisu, uskoakseni toisille myös status- eli yhteiskuntaluokkakysymys.

Onkohan blogin lukijoilla kokemusta aiheesta - millaisia perusteluja olette itse kuulleet?

Suomalainen peruskoulujärjestelmä tekee monta asiaa meille helpoiksi, eikä lapsena tehty kouluvalinta ratkaise, voiko 18-vuotiaana jatkaa yliopistoon vai ei. Lapset myös tutustuvat koulussa kaikenlaisista perheistä tuleviin ikätovereihin. Sekin on minusta arvokasta.

Täällä eriarvoisuuden siemenet kylvetään varhain. Jokainen on jo varhain omassa kuplassaan ja tietää paikkansa.

Se tekee minut usein surulliseksi. Toisilla on tässä maailmassa niin paljon enemmän kiivettävää kuin niillä, jotka on jo lapsuudessaan nostettu ylemmille askelmille, juuri sinne sisäoppilaitokseen tai kansainväliseen kouluun.

Toiset eivät tunnu pääsevän edes alimmalle askelmalle. He tarvitsevat paljon enemmän raakaa työtä ja silkkaa onnea saavuttaakseen sen, mikä parempiosaisille ikätovereille ojennetaan käden ulottuville.

Lähikoulusta ja sen hyvistä opettajista kannattaa olla kiitollinen. Ja siitäkin, että myös meillä saa valita koulun, yleensä monesta hyvästä vaihtoehdosta. Meille annetaan paljon. Loppu on enimmäkseen itsestä kiinni.

Terkuin Lotta

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Ei yhtään kirosanaa


Pari vuotta sitten katselin suomalaista Klikkaa mua -televisiosarjaa. "Hirveesti kirosanoja", kommentoi kotijoukkojen nuorin. Enää hänen ei tarvitse vahtia, kertyykö virtuaaliseen kirosanapurkkiin killinkejä.

Maputossa ei nimittäin kuule lainkaan kirosanoja. Ainakaan telkkarissa, meidän englanninkielisessä DSTV Premium -kanavapaketissamme.

Ne on kaikki sensuroitu.

Ei myöskään uskonnollisia sanoja. God, Christ, Jesus - kaikki ovat tähtiä vain.








Sopimattomiksi luokitellut sanat poistetaan myös ääninauhalta. Aluksi luulin, että näyttelijät vain takeltelivat sanoissaan. Ylläolevassa kuvassa Sandra Bullockin suusta ei kuulu God-sanaa, ja kuvatekstissäkin sitä markkeeraa vain alkukirjain.



Ei tarvita paljon mielikuvitusta täyttämään kirjaimet tähtien tilalle.




Eilisessä, Bradley Cooperin ja Sandra Bullockin tähdittämässä elokuvassa, voimasanat kumpusivat lähinnä uskonnosta, mutta tietysti myös kaikki mahdolliset f-, b-, p- s- ja c-alkuiset manailut poistetaan. Yhä vielä yllättyy jonkun sanan kohdalla, että ai, tuokin on saanut kyytiä.

DSTV-paketti on käsittääkseni eteläafrikkalainen, onhan se englanninkielinen. Me käytämme sitä etenkin elokuvien ja kansainvälisten uutiskanavien katseluun, sillä nettipakettimme ei salli Netflixin kaltaisia ylellisyyksiä. Rajaton netti on täällä vielä kallis. Toisaalta sitä ei hirveästi kaipaakaan.

Minulla on käsitys, että portugalinkielisiltä kanavilta kirosanoja ei poisteta, mutta niitä katson vähemmän - portugalinkielisen tekstin seuraaminen nopeasti ei ole yhtä rentouttavaa, ja elokuvan juonta on vaikeampi seurata, kun jään miettimään, mitä kuvateksti tarkoitti.

Kirosanoja en kyllä kuule Maputossa muutenkaan. Ihmiset ovat noin yleisesti ottaen loputtoman ystävällisiä ja leppoisia. Mosambikia ei minusta turhaan nimitetä hymyjen maaksi. Ei puhettakaan, että haistateltaisi tai kyräiltäisi, eikä ainakaan minulle ole kukaan koskaan alkanut huutaa, kärsivällisyyttä vaativissa tilanteissakaan. Ääntä ei koroteta, tunteiden ilmaiseminen äänekkäästi ei kuulu tapoihin (esimerkiksi itkeminen ei myöskään sovi). Itsehillintä on hyve.

Korostan, että puhun yleisellä tasolla. Totta kai täällä on ongelmansa kuten kaikkialla. Mutta puhun vuorovaikutuksen tyylistä. Mitään kanssakäymistä ei voi aloittaa ilman tervehtimistä ja "mitä kuuluu"-kysäisyä; on tylyä mennä suomalaisittain liian suoraan asiaan.

Näin on toki varsin monessa paikassa Suomen rajojen ulkopuolella, ja viimeisin ystävällisyysennätys tehtiin naapurimaassa Etelä-Afrikassa, jossa hyväntuulinen letkeys on usein ihan omassa luokassaan. Tiedän jo nyt, että tulen joskus kaipaamaan sitä! Kävimme koulun taannoisella lomaviikolla pikku reissulla Etelä-Afrikassa, ja eräällä ajoportilla meitä molempia alkoi naurattaa portinvartijan ylitsevuotava tervehdys.

Se kuului näin: "Good morning, how are you sir! Yes, I´m fine too, thank you, and I´m happy to see your face in front of me today. How can I help you, my friend?"

Tapahtuipa se paremman tipin toivossa tai ei, olen silti sitä mieltä, ettei tuollainen aamunavaus kenenkään päivää ainakaan pahenna.

Mutta takaisin telkkariin - sitä, mihin kirosanojen ja etenkin uskonnollisten sanojen siivoaminen televisiosta perustuu, en tiedä. Mahtaako joku lukija tietää, milloin tällainen tapa on aloitettu ja missä kaikkialla sitä tehdään? Tämähän ei voi olla ainoa kolkka.





Onnistuu se elokuvien katsominen näinkin! Ja samalla huomaa, että joidenkin elokuvien käännökset ovat pelkkää tähtirivistöä (ja ääninauha yskii yskimistään). Pidin Klikkaa mua -sarjasta kovasti, mutta Minttu Mustakallio -paran suu olisi tukittu täällä ties kuinka monta kertaa!





Terkuin,
Lotta




sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Maputon kalatorilla


Pane emppa asialle, mene itse mukana...



Viime viikolla alkoi tehdä mieli tuoretta kalaa. Paremmissa ravintoloissa on toki aina päivän kalaa, mutta joskus on mukavinta syödä kotosalla. Supermarketit ja pienetkin kaupat myyvät vain pakastettuja tuontituotteita.

Ne ovat toki enimmäkseen hyviä, etenkin sitten kun oppii, mistä kaupoista ne kannattaa ostaa (joskus huomaa, että tuotteet ovat sulaneet muutaman kerran ennen kuin ehtivät kassalle, mutta se ei hämmästytä Afrikassa), ja perheellisen arjessa näppäriä ja nopeita valmistaa, mutta merenrantakaupungissa Woolworthin pakastekala ei voi olla ainoa vaihtoehto. Suuntasin siis kalatorille, Mercado do Peixeen. Se on oikea osoite, jos etsii Ahdin antimia.

Alaotsikko viittaa empregadaan eli kodinhoitajaan, joita suomalaiset kutsuvat usein kotoisasti empoiksi. Kalaostoksille on mukavinta lähteä empan kanssa, sillä silloin neuvottelu kauppiaiden kanssa sujuu parhaiten. Minäkin lähdin kalatorille meidän empregadamme, Anan, seurassa. Jotkut eivät edes poistu autosta, vaan odottavat kadulla. Minusta taas itse ostosmatka on tärkeä osa kala-ateriaa.

Kun tulimme vuosi sitten Maputoon, silloinen kalatori oli epämääräinen kokoelma myyntikojuja pienen kadun varrella. Se tarjosi vähintäänkin eksoottisen ja voimakkaan hajuisen kokemuksen. Alkuvuodesta tori suljettiin, ja kauppiaat saivat rantakatu Marginalilta uudet, komeammat tilat. Vanhan kalatorin tontille kohoaa pikavauhtia uusia, ylellisen näköisiä asuintaloja.

Maputoon rakennetaan sivumennen sanoen valtavasti. Kun maan taloustilanne on mikä on, ja poliiittinen tilannekin kauniisti sanoen epävakaa (eilisaamuna ammuttiin oppositiopuolueen entinen kansanedustaja, nykyinen rauhanneuvottelija, kesken aamulenkin samaisen Marginal-rantakadun tuntumassa) mietityttää, mistä kaikkiin näihin taloihin löytyy asukkaita... Toki kaupungissa on paljon myös rahan puutteen takia kesken jääneitä rakennus- ja kunnostustyömaita.

Uusittu kalatori on osaavalle ostajalle upea ostospaikka. Myynnissä on ämpäreittäin erilaisia simpukoita, hummereita, rapuja ja kaloja, joita kalatorin takana aaltoileva Intian valtameri asuttaa. Minulle tuoreuden takeeksi riittää se, että otukset liikkuvat - ja ainakin tämä langusti, jota Ana pitelee hyppysissään, oli erittäin elossa. Kalojen en sentään oleta pomppivan minua vastaan, mutta niiden tuoreutta on helpompi arvioida, vaikkei olisikaan äyriäisosastolla kuin kotonaan.

Ana hyppäsi tiskin taakse pelleilemään.

Myytävillä tuotteilla on omat osastonsa. Tiskiltä valitaan ja ostetaan kala, minkä jälkeen se puhdistetaan pientä lisämaksua vastaan (minä maksoin 50 meticalia eli alle euron) toisella tiskillä.

Kalaosaston hinnasto selkeyttää ostamista.

Nykyisellä torilla kalojen kilohinnat ovat esillä, entisistä käytännöistä poiketen, mutta jotkut suosittelevat pitämään mukana omaa vaakaa. Itse en viitsi kantaa vaakaa mukana, en ole niin epäluuloinen enkä toisaalta osta niin usein tai isoja määriä - ja taulukko antaa käsityksen hinnasta. Yksi yleinen kalalaji on "peixe vermelho", "punainen kala", jonka voisi kai suomentaa puna-ahveneksi.

Tämä minulle, kiitos!


Kauniin värisiä "papukaijakaloja".

Tarjolla oli kookkaampiakin uimareita.

Tällä kertaa en ostanut katkarapuja, jotka ovat tyypillistä maputolaisruokaa ja joita saa kalatorilta aina. Mutta sain rapuja kotona viimeksi elokuussa, kun palasin Suomesta. Taisin ehkä jo kertoa niistä silloin, mutta mainittakoon ne tässäkin yhteydessä. Ana oli käynyt torilla rapuostoksilla, maustanut ja paistanut pellillisen ja laittanut ne jääkaappiin odottamaan. Lisäkkeeksi hän oli keittänyt kulhollisen niinsanottua portugalilaista riisiä.

Tarkennettakoon, että paluupäiväni oli samalla syntymäpäiväni... Mosambikissa syntymäpäiviin suhtaudutaan hyvin vakavasti eli niitä täytyy juhlistaa. Siksi erityiskohtelu. Ja mikä sopisikaan elokuuhun paremmin kuin rapujuhlat?



Seuraavaksi ehkä taas näitä?

Ana vaihtoi sanasen katkarapumyyjättären kanssa. Meren eläviin perehtyneellä kotikokilla on Maputossa hyvät oltavat, sillä äyriäisten hinnat eivät ole suomalaisittain korkeat.

Rapuosasto

Kalatorilla on myös ravintola. Moni ostaa ensin torilta haluamansa kalan tai äyriäisen ja vie sen sitten ravintolan puolelle, jossa se valmistetaan ja tarjoillaan haluttujen lisukkeiden kera.

Ravintolasta voi myös tilata annoksen suoraan eli käymättä ensin itse kalatorin puolella, ja niin mekin viimeksi teimme. Odotusaika oli pitkä, mutta kun annos vihdoin tuli, siinä ei ollut moittimista.

Esillepano on yksinkertainen.


Pian harmaa muuttuu punaiseksi...





Tällainen meidän illallisestamme tuli!

Hyvän ruuan ei tarvitse olla mutkikasta tai erityisen kallista. Tähänkin tarvittiin vain sitruuna, hiukan mausteita ja vihanneksia, joita löytyi jo jääkaapista. Isosta kalasta riitti hyvin neljälle.




Kalastajat veneineen ahkeroivat Maputon rannassa joka ikisenä päivänä, paitsi erityisen huonolla säällä. Viime aikoina voimakkaita tuulia on riittänyt.



Ammatti ei suinkaan ole helpoimmasta päästä ja se on myös vaarallinen, etenkin pohjoisempana - viimeksi menneellä viikolla luin uutisen kalastajasta, joka oli menettänyt henkensä hain hampaissa Inhambanessa, 500 kilometrin päässä Maputosta. Maputon rantavesissä haita on nykyään kuulemma hyvin vähän, syistä, joita en oikein tunne. Mutta meri voi olla pienille veneille armoton täälläkin.

Kalastajat joutuvat usein kahlaamaan hyvin kauas matalissa rantavesissä ja seisoskelemaan niissä pitkään, jolloin nälkäinen hai saattaa uiskennella liian lähelle. Ei haita välttämättä itse kalastaja alun perin kiinnosta - petokalan houkuttavat paikalle kalastajan saaliit ja syötit, mutta lähietäisyydellä ihminenkin muuttuu kiinnostavaksi.

Kuolleen kalastajan kollega, joka oli täpärästi välttynyt hyökkäykseltä, oli järkyttynyt, mutta totesi, ettei hän itse voi kuin jatkaa työntekoa. Mitä muutakaan voisi henkensä pitimiksi tehdä?

Terkuin Lotta