tiistai 30. lokakuuta 2018

Kädet ylös ja äänestyskoppiin!

eli päiväni vaalitarkkailijana



Pääsin uusiin hommiin, kun Mosambikissa pidettiin lokakuun alussa kunnallisvaalit ja täällä asuvista diplomaateista koottiin vaalitarkkailuryhmä, Diplomatic Watch. Monille tämä on jo rutiinia edellisistä maista.

Järjestelyvastuu oli tällä kertaa amerikkalaisilla. He tarjosivat  koulutuksen, jossa käytiin läpi Mosambikin vaalilait ja -käytännöt, vaalitarkkailijan toimenkuva ja turvallisuusaspektit. Mosambikissa on yleisesti ottaen rauhallista. Miten mahtaa olla ensi vuoden jännittävämmissä vaaleissa eli presidentinvaaleissa, onhan silloin paljon enemmän pelissä.





Kioskin kohdalla kysyimme tietä alueen kouluun.

Mistä rauhallisuus sitten kertoo - se on toinen asia. Kokevatko tavalliset ihmiset sitten, että eivät voi vaikuttaa mihinkään, vai ovatko mielestään tai tosiasiassa myös alistettuja?

Sivusta katsoen on melko ilmeistä, ettei energiaa riitä kansalaisaktivismiin, kun jokapäiväinen selviytyminenkin on oma taistelunsa. Miksi ottaa lisäriskejä?

Mietin tätä viimeksi, kun ohitin tyypillisen näyn, kaksi jo elämää nähnyttä naista nousemassa ylämäkeä kadunkulmassa, jossa suppean ryhmän eli vauraamman väen tilukset päättyvät ja matka tavallisen kansan toreille alkaa. 




Kauppa käy kaduilla vaalipäivänäkin.


Naisten päiden päällä keikkuivat raskaat kantamukset, osa tavaroista oli vyötetty capulanakankailla selkään ja molemmat tukeutuivat keppeihin vaappuessaan katua ylös kapealla jalkakäytäväntapaisella. 

Tiesin, että rouvilla oli edessään joko pitkä kävely auringossa tai ahdas matka huonokuntoisessa pikkubussissa. Ehkä heillä oli pään päällä hedelmiä, joita olivat yrittäneet myydä kadulla, ehkä jotain muuta. 

Mielenilmaukset latistuvat joskus siksikin, että kaduille vyöryy panssariajoneuvoja hyvissä ajoin ennen suunniteltuja tapahtumia. Ja valtaapitäviä kritisoivat ihmiset saattavat löytää itsensä loukkaantuneina tienposkesta eli joskus on turvallisempaa pitää suunsa kiinni - täälläkin.


Vaalipäivänä kaduilla riitti kuhinaa. Meillä oli onneksi hyvä kuski!

 Mutta nyt jokainen sai sanoa sanansa. Äänestyspäivä on mosambikilaisille vapaapäivä. Meillä päin se näkyi autioina katuina: ravintolat, kaupat ja koulut olivat kiinni ja kukaan ei kiirehtinyt töihin. Oma naapurustomme on kuitenkin häviävän pieni piste koko Maputossa. Uneliaasta tyhjyydestä ei ollut tietoakaan enemmistön, tavallisten maputolaisten, asuinalueilla. Siihen hulinaan mekin suuntasimme. Kaupankäynti ja muu elämä kaduilla oli täydessä vauhdissa.

Itse asiassa ihmisiä oli liikkeellä normaalia enemmän, koska kaduilla olivat kaikki ne, joiden ei ollut tarvinnut lähteä töihin vaikkapa juuri meille päin, ja äänestys houkutteli ulos. Pakollista äänestäminen ei ole toisin kuin joissakin muissa maissa, joissa äänestämättömyydestä rapsahtaa sakko. Jokaisen täytyy äänestää siinä paikassa, jossa hänet on merkitty äänioikeutettujen listaan.

Vaalihuoneistot - lähinnä kouluissa, osa taivasalle järjestetyissä kojuissa - avattiin seitsemältä, ja vaalivirkailijat olivat "kattamassa pöytiä" jo reilusti sitä ennen. Äänestäjätkin odottivat jo jonoissa pihamaalla. 

Diplomatic Watch -joukko oli jakaantunut aluekohtaisiin tiimeihin, jotka puolestaan jakautuivat työpareiksi eli kukaan ei partioiut yksin. 


Tarkkailijoidenkin aamu käynnistyi varhain. 

Piti katsoa, että äänestystarvikkeet olivat esillä ja niitä oli riittävästi, vaalivarkailijoita oli ilmoitettu määrä ja äänestäminen alkoi ajallaan. 


Vaalikukkokin kiekui varhain.


Kaikkea tätä, ja paljon muuta, kysytään lomakkeissa, joihin vaalitarkastaja kirjaa havaintonsa. Kaikkien raportit kootaan yhteen ja käydään läpi loppulausuntoon, joka summaa vaalien kulun. Vaalitarkkailija siis havainnoi, raportoi ja kyselee, mutta ei sekaannu.

Tällaisia kysymyksiä lomakkeissa on: Autetaanko niitä, jotka apua tarvitsevat? Pääsevätkö odottajat, pikkuvauvojen äidit ja ikäihmiset jonon ohi? Mitkä kansalaisjärjestöt ovat paikalla sisäisinä tarkkailijoina? Kuinka monta puolue-edustajaa on paikalla? 

Hiippaileeko äänestäjien liepeillä epäilyttävä ihmisiä, esimerkiksi kyläpäälliköitä tai muita mielipidejohtajia, jotka pyrkivät vaikuttamaan ihmisiin viime hetkillä? Toteutuuko yksityisyys? Kuinka monta poliisia paikalla on? Onko uurna kunnolla suljettu? Alkoiko ääntenlaskenta ajallaan? Oliko pöydällä mustepullo?

Äänestämiseen kuului oma koreografiansa. Leima sormenpäässä kertoo, onko äänestänyt vai ei. Jokaisen äänestäjä kohottaa kätensä ja näyttää, että sormet ovat puhtaat. Äänestämään ei siis tosiaan pääse ellei nosta käsiään ylös!

Äänestettyään saa vedenkestävän leiman sormeensa. Mustetta on myös äänestyskopissa, jotta kirjoitustaidoton voi äänestää painamalla merkin kuponkiin oikealle kohdalle. 




Läpyskä kaulassa antoi työrauhan.

Illan pimentyessä olin kiitollinen siitä, että amerikkalaisten heille ominaiseen tyyliin seikkaperäisessä varusteluettelossa oli mukana taskulamppu. En ehkä itse olisi aamulla hoksannut sitä. 

Ääntenlaskentahan alkoi vasta kuuden jälkeen, auringon laskettua. Sähköt tai ylipäänsä kunnollinen valaistus eivät ole täällä mitenkään itsestään selviä, eivät edes pääkaupungissa.




Kaatopaikka halkoo asuinaluetta.




Kiersimme päivän mittaan useita kouluja, mutta ääntenlaskentaa varten palasimme sinne, mistä aloitimme. Meihin suhtauduttiin melko välinpitämättömästi - mosambikilaiset tuntuvat paatuneen milloin milläkin asialla seassaan parveileviin ulkomaalaisiin -, muutaman kerran piti näyttää myös henkilöllisyystodistus. 

Kiertely oli äärimmäisen kiinnostavaa, sillä ulkomaalaisena en olisi muuten tullut koskaan nähneeksi esimerkiksi kaatopaikan kylkeen syntynyttä asuinaluetta. Minulla ei olisi sinne mitään asiaa, ja jos lorvailisin siellä ilman syytä tai paikallista ystävää, vaikuttaisin vähintäänkin epäilyttävältä.




...mutta sieltä oli vehreät näkymät kaupunkiin päin palmupuineen.


Tulen aina muistamaan maputolaisen ääntenlaskennan ja sen näyttävän ja tomerasti toteutetun koreografian, joka toi mieleeni lentoemäntien turvallisuuskuulutukset. 

Äänestyslipuke nostettiin näyttävästi uurnasta korkealle, numero huudettiin ääneen, toistettiin ja kirjoitettiin liitutaululle, ja lopulta kuponki laskettiin näyttävästi lattialle omaan pinoonsa. Sopivat ruudut piirrettiin lattialle etukäteen. Maanläheinen, mutta toimiva tapa! Tietokoneita ei näkynyt missään.



Äänestäjät jonottavat avoimella äänestyspaikalla , oikealla keltaliivinen vaalivirkailija.


Jossain vaiheessa tuuli puhalsi avoimesta ikkunasta sisään luokkahuoneen hämärään ja lennätti lattialle järjestetyt äänestyslipukkeet ilmaan. Niitä sitten pinottiin uudestaan ja etsittiin pieniä esineitä painoksi (ei niitä pieniä esineitäkään ollut kovin paljoa, materiaalipuoli on yleensäkin aika minimalistinen).


Periaatteessa vaalivirkailijoiden pitäisi pestä kätensä ennen kuin ryhtyvät laskemaan ääniä. Se on ylimitoitettu vaatimus, sillä käsienpesumahdollisuuksia ei välttämättä ole. Koulut ovat karuja laitoksia. Sehän tiedetään, että koulujen vessat voivat tehdä esimerkiksi mosambikilaisten tyttöjen koulunkäynnistä aika vaikeaa.


Päivä venyi, koska tarkkailijan toimenkuvaan kuuluu ääntenlaskennankin seuraaminen. Jossain vaiheessa meidän piti vain lähteä. Tarkistuslaskennat saatiin itse asiassa päätökseen vasta vähän aikaa sitten.



Äänestäjät menossa ja tulossa Laulanen koulun pihalla.

Näissä vaaleissa isoin yllätys taisi olla äänestysprosentti, joka oli yli 60. Lisäksi oppositiopuolue Renamo sai Maputonkin seudulla enemmän ääniä kuin uskottiin. Kansalaiset taitavat haluta muutosta ja haastavat ehkä valtapuolue Frelimon, jonka asema täällä etelässä on ollut vankka. Siksi uskallan ennustaa ensi vuoden presidentinvaaleista jännittäviä. 

Harmi, etten enää silloin ole täällä pitämässä vahtia! Ehkä jossain muualla, joskus, niin toivon! Vaalitarkkailu on loistotyö jokaiselle, jota demokraattinen prosessi ja kansalaisoikeudet kiinnostavat. Tämäkin diplomaattirouva oli taas pykälän lähempänä maputolaista elämänmenoa.


Terkuin Lotta












lauantai 20. lokakuuta 2018

Ponta Malongane, suloinen kylä Afrikassa

Missä voi nauttia lomapäivän illalliseksi hotellihuoneessa liedellä keitettyä spagettia, säilyketonnikalaa ja tomaattimurskaa ja olla ateriaansa oikein tyytyväinen? Entä millaisessa majapaikassa riemun aiheeksi riittää se, että luvatut televisiokanavat toimivat ja voit uppoutua tunniksi TV5 Monden Charles Aznavour -erikoislähetyksen pariin?

Ja missä voi toisaalta nauttia itkettävän kauniista, yhä neitseellisistä näkymistä, välittömistä ihmisistä, katkaravuista, jotka maistuvat siltä kuin ne olisivat vasta hypänneet lautasellesi, ja siitä, ettei pitkälläkään kävelylenkillä rannassa tule ketään vastaan?

Minä olen tuo pieni piste! Malongane ei tarjoa lempeää merinäkymää, majesteettisen kylläkin.

Mosambikissa tällainen back to basics -lomailu, kuten eräs portugalilainen sitä kuvaili, onnistuu! Kauan sitten luin Lonely Planetin oppaasta, että matkailu täällä vaatii ehkä hiukan asennetta, mutta saattaa palkita tavoilla, joita yltäkylläisempään menoon tottunut turisti ei ehkä osaa odottaa.

Ajelimme taannoin muutamaksi yöksi Ponta Malonganen kylään Etelä-Afrikan rajan tuntumaan. Kolme vuotta Mosambikissa, emmekä olleet vielä ennättäneet sinne - tilanne piti korjata. Yhteydet Ponta Malonganeen ja etenkin sen isompaan ja paremmin tunnettuun naapurikylään Ponta do Ouroon olivat vielä äskettäin huonot. Tarjolla oli kuoppaista hiekkatietä ja arvaamatonta autolauttaa eli tuntikausia matkantekoa, vaikka etäisyys on vain vähän yli 120 kilometriä

Tällä välin kiinalaiset ovat kuitenkin huhkineet, missäpä Afrikassa eivät! Nyt Ponta do Ouroon  kaasutellaan komeaa uutta tietä. Perille Malonganeen pääsee kuitenkin vain oikealla nelivetoisella maastoautolla.

Rajan läheisyyden takia Ponta do Ouro eli tuttavallisesti Ponta täyttyy täkäläisinä loma-aikoina eteläafrikkalaisista bakkie-autoineen, mönkijöineen ja jättimäisine kylmälaukkuineen. Se on heille todella suosittu lähilomakohde, ja Kosi Bayn raja-asemalle ajaa hetkessä.

Uusi tie tuntuu ärsyttävän niitä, joiden mielestä paikka saisi säilyä vaikeakulkuisena ja suljettuna lomaparatiisina.

Mutta Mosambik tarvitsee parempia kulkuyhteyksiä. Se tarvitsee myös lisää turismia tuomaan työpaikkoja. Mitään massaturismia ei tarvitse pitkään aikaan pelätä! Kyllä niitä vaikeakulkuisiakin paikkoja tässä maassa riittää niille, jotka haluavat hakea niistä hetken eksotiikkaa. Arki niissä ei ole herkkua.


Ralliautoilua, anyone? Tiellä Ponta do Ourosta Ponta Malonganeen. Parempi ettei juutu!

Me olimme varanneet majoituksen Golden Beach Village -kompleksista "Malonganessa", kuten paikalliset kylän nimen lyhentävät. Sinne saikin hölskytellä kilometritolkulla melkoista hiekkatietä! Alun jännityksen jälkeen kuski löysi sisäisen Ari Vatasensa pian.

Yllätyin siitä, miten paljon pidin Malonganen hiukan pysähtyneestä tunnelmasta ja myös sen "isosiskosta", Ponta-naapurista. Molemmista saa rennon Afrikka-kokemuksen, jos sellaista kaipaa.

Toki myös meidän majoitusvalintamme tuki tätä rauhallista kokemusta - kukin Golden Beach Villagen talo piiloutui niin hyvin metsäisten dyynien suojaan, ettei naapureiden läsnäoloa tiennyt kuin parkkipaikan maastureista. Kaikki muutkin hotellikompleksit olivat suljettuja alueita porttien takana, mikä korosti autiota tunnelmaa - niistä ei nähnyt kuin kotikutoiset suuntaviitat ja muhkuraiset tiet, jotka poikkesivat kylänraitilta rannan suuntaan kukin vuorollaan.

Jos nimenomaan kaipaa seuraa ja säpinää, Ponta do Ouron vilkas leirintäalue tai lukuisat muut paikat sen ympärillä ovat osuvampia valintoja. 

Rappusia (yli 200 askelmaa) pitkin dyynien yli rantaan!

Eteläafrikkalaisten turistien takia paikalliset olivat halukkaita puhumaan englantia, ja yllättäen hinnat ilmoitettiin kaikkialla Mosambikin meticalien lisäksi myös Etelä-Afrikan randeissa, jotka olisivat käyneet maksuvälineeksi.

Ponta Malonganen karua, mutta mosambikilaisella tavalla suloisen minimalistista kylänraittia reunustivat totuttuun tapaan perusbaarit, yleisiä ja joskus niitä ainoita tuoreita elintarvikkeita kuten tomaatteja ja sipuleita kaupittelevat pikkukioskit, turisteille koriste-esineitä tarjoavien torikauppiaiden kojut ja puiden oksilla ostajia odottelevat cashewpähkinäpussit. Pankki, apteekki ja koulukin löytyivät, tosin en tiedä, kuinka hyvin varustettu apteekki olisi ollut. Parasetamoli taitaa olla yleisin myyntiartikkeli.

Meillä oli mukanamme Mosambik-turistin perustarvikkeet, kuten taskulamput ja juomavesikanisterit. Parina iltana myrskysi, joten taskulampuille tuli käyttöä. Muuntajatkaan eivät olleet kyydissä turhaan, sillä huoneissa oli eteläafrikkalaiset pistorasiat. 

Malonganen kyläbaari lupaa kylmää olutta ja nettiä.

Ruoka on yleensä tärkeä osa lomanviettoa. Golden Beach Villagen ravintolassa syötiin sitä, mitä keittiössä oli, ei sitä, mitä listassa luki. Sinänsä hassua, että ruokalista ylipäänsä laaditaan! Se on tarpeeton. Mutta ei tällainen mosambikilaisessa kylässä yllätä. Kunnolliset kaupat ovat kaukana ja tie kehno.

Yleensä voi luottaa siihen, että saatavana on hyvää grillattua kanaa, ranskalaisia perunoita tai valkoista riisiä, kananmunia ja tietysti mosambikilaista 2M-olutta. Malonganen vaalea leipä oli mosambikilaiseen tapaan hyvää, ja lämmintä leipää tarjoiltiin auliisti. Palvelu on aina ystävällistä.

Suuri osa lomailijoista tuo täällä päin mukanaan omat ruokansa, ja ainakin näissä mökeissä oli hyvät keittiöt.

Self catering -lomailutavassa minua turhauttaa hiukan se, että se voi jarruttaa paikallisten palvelujen kehitystä. Meidänkin tonnikalaspagettiateriamme oli täyttävintä, mitä paikallisesta pienestä supermercadosta löytyi. Toisaalta Ponta do Ourossa oli vallan kelvollisia ravintoloita, joista sai päivän pääaterian, lounaan. Malonganeen oli parasta ajaa keinutella ennen iltapimeää omien eväiden pariin.

Yhtä evästä etsin koko viikon - banaaneja! Ne olivat tällä erää Pontassa ja Malonganessa kiven alla, vaikka olin Maputossa kuvitellut, että niitä sentään saisi kaikkialla. Puuttuvista banaaneista tuli meille lopulta jo vitsi. Mutta ne vain olisivat niin helppoa 16- ja 13-vuotiaan vatsantäytettä.

Toimiva autopesuyritys Malonganessa.

Mitä Ponta do Ourossa ja Malonganessa voi tehdä? Kuten moni paikka Afrikassa, tämäkin seutu sopii toiminnallisille turisteille ja luontoihmisille. Rannikolla voi sukeltaa, snorklata, surffata, ratsastaa sekä bongailla lintuja ja delfiinejä, sopivana vuodenaikana myös valaita. Saksalainen ystäväni oli päässyt uimaan delfiinien kanssa!

Me näimme valaita vain parvekkeelta kiikaroiden, sillä Pontan Ocean Centrestä varaamamme merisafari peruttiin huonon sään vuoksi eikä aikaa uuteen enää ollut. Se ei kuitenkaan haitannut, olimme tyytyväisiä näkemäämme näinkin ja tyytyväisiä siihen, että turistien turvallisuudella ei leikitä. 

Nuorukaiset pallon perässä Malonganen kylässä, kuvassa myös afrikkalainen perusauto ja tuttu sinivalkoinen logo...

Malonganen kohdalla villinnäköinen ranta ei näyttänyt kovin kutsuvalta ainakaan uintia ajatellen, mutta Ponta do Ouron leirintäalueen kohdalla merenkäynti tasoittuu hiukan lahdessa, jossa pystyy pulahtamaan. Meiltä se jäi sadesään ja tuulen takia väliin.

Herttaisen kylänraitin matkamuistotarjontaa - tästä "tarjoilijat" kotiin!

Yhtenä tavoitteenani oli löytää Ponki. Se on pieni Ponta do Ourossa toimiva yritys, joka valmistaa käsityönä upeita puuvillahuiveja, oikeastaan saronkeja. Ison huivin voi paitsi solmia kaulaan, myös kietaista pareoksi rannalle.

Voin kertoa, että afrikkalaisiin huiveihin saattaa syntyä jonkinasteinen himo. Esimerkiksi kenialaiset ja etiopialaiset tekevät todella upeita huiveja. Joka maalla on oma väri- ja kuviomaailmansa. Ponki valmistaa huivinsa itäafrikkalaiseen kikoi-tyyliin. En ole nähnyt vastaavia muualla Mosambikissa.


Ponki-huivi kannattaa tulla hakemaan kaukaakin.

Ponkit ovat eleettömän tyylikkäitä. Esimerkiksi ohut vaaleansininen tai -harmaa raita luonnonvaalealla pohjalla riittää tehosteeksi. 

Assistenttini, hoitokissa Pulla, stailaa Ponkit sopimaan sinisilmiensä sävyyn.

Meillä on jo kaksi Ponkia, koska kauppiaat ajavat säännöllisesti Maputoon kaupittelemaan tuotteitaan. Olin vain utelias näkemään, mistä he tulevat. Muistin saamani ohjeen "by the filling station". Bensatankkien takaa huivikauppias löytyikin. Kolmas Ponki voisi olla oivallinen syy palata kotoisaan Pontaan.

Terkuin Lotta