Noitatohtori: Kuolemaa ei ole

Kuolemaa ei ole, väitti edesmennyt lääkäri Rauni-Leena Luukanen. Hän, ja moni muu kuoleman olemuksen kyseenalaistaja, olisi saanut ymmärrystä ajatuksilleen täällä eteläisessä Afrikassa.

Kävimme viime viikolla Swazimaassa järjestämässä maassa oleville harvoille suomalaisille mahdollisuuden äänestää Suomen eduskuntavaaleissa.

Koulumenestystä! Onnea rakkaudessa! Hyviä talokauppoja! Viriiliyttä! Mosambikilaistohtorin ilmoitus Maputon liepeillä.

Selailin Times of Swaziland -uutislehteä (swazimaalaiset eivät itsekään vielä osaa käyttää maansa uutta nimeä, eSwatinia) kotinsa äänestyspaikaksi tarjonneen kunniakonsuli, korutehtailija ja taiteilija Tuire Linnovi-Thatcherin terassilla ja osuin ensi näkemältä arkiseen murhauutiseen.

Mies oli tappanut  mielestään ärsyttävän pomonsa kaatamalla hänen olutlasiinsa jarrunestettä ja puukottamalla hänet sen jälkeen. Tekijä kollegoineen oli ilmeisesti varastanut työpaikaltaan peittoja, ja uhri sai sen selville.

Kahden viikon kuluttua surmaajan täytyi ilmoittautua tuskissaan poliisille, sillä kuollut oli alkanut kummitella ei ainoastaan öisin vaan kirkkaassa päivänvalossakin. Sitä mies ei kestänyt ja haki tunnustuksesta helpotusta.

Uutiseen oli haastateltu paikallisen noitatohtorijärjestön (Witch Doctors' Association) edustajaa, joka pohti, mistä puhumme, kun puhumme kuolemasta. Meidän on noitatohtorien mukaan ymmärrettävä, että on monta erilaista kuolemaa.

Esimerkiksi lapsen kuolema on eri asia kuin aikuisen, perheellisen eri kuin perheettömän ja niin edelleen. Eikä kuolema ole lopullinen tapahtuma, vaan siirtymä, kuten siitä yleisesti käytetty pass away -ilmaisukin kertoo. Kuollessaan ihminen jatkaa matkaansa.

Ehkä tällainen ajatus on lohdullinen ja järkeenkäypä maissa, joissa kuolemia on paljon eikä tarvittavaa apua niiden ehkäisyyn suinkaan aina saa. Swazimaan hiv-luvut ovat maailman korkeimmat ja tavallisen kansan terveydenhoito huonoa.

Swazimaan "teloituskalliolta" (Execution Rock) suistettiin ennen muinoin rikolliset "jatkamaan matkaa".

Noitatohtorit myyvät runsaasti erilaisia palveluja, joita he mainostavat kadunvarsilla, sanomalehdissä ja nykyään varmaan netissäkin.

Näitä henkiparantajia on täällä Mosambikissakin varsin paljon, ja ymmärrän heidän suosionsa, sillä moderni lääketiede ei etenkään maaseudulla yksinkertaisesti riitä. Klinikoita ja ammatti-ihmisiä ei ole tarpeeksi, mutta parantajien ammattikunta on suurempi. He ovat järjestäytyneet myös Mosambikissa ja virallinen terveydenhuoltojärjestelmä pyrkii toimimaan yhteistyössä heidän kanssaan, mikä on hyvä asia. Epäluulon kylväminen ei ainakaan saa ihmisiä klinikoille silloin kun tarve vaatii.

Eiväthän noitatohtorit - healerit, curandeirot, miten heitä eri maissa nimitetäänkään - suinkaan aina parannusta tarjoa, huomiota ja toivon pilkahduksen ehkä kuten parantajat kaikkialla (eivätkä missään nimessä ilmaiseksi).

Allaolevat Times of Swaziland -lehden pikkuilmoitukset toivat mieleeni suomalaislehtien entiset selvänäkijäilmoitukset (onko niitä vielä?).

Swazimaalaisten parantajien ilmoituksia. Luvassa rahaa ja rakkautta, täälläkin. 

Kuolemaan liittyy eri puolilla Afrikkaa (ja koko maailmaa) lukemattomia uskomuksia, ja miksipä ei liittyisi, sillä yhtäkään ei voi varsinaisesti todistaa vääräksi. Kun ei tiedä, voi aina uskoa.

Esimerkiksi baobabpuu on pyhä, ja monet uskovat, että esi-isien henget asuvat näissä puissa. Baobabpuun eli tässä tapauksessa esi-isien vahingoittaminen merkitsee epäonnea ja on joka tapauksessa vakava rike. Ei ihme, että nämä komeat puut ovat sangen pitkäikäisiä.

Swazimaalaisen noitatohtorin mukaan oli ilmeistä, että pomo oli ottanut kuolemanestokäsittelyn ja jäänyt siksi kummittelemaan. Murha ei ollut täysin onnistunut, mikä kertoi tietysti käsittelyn tehokkuudesta.

Mitäs sanotte?

Terkuin Lotta

Autolla Victorian putouksille 3: Ryöstö supermarketissa

Matkakertomuksen kolmas osa tulee myöhässä, pahoittelut! Tässä vaiheessa olimme jo miltei putouksilla. Nehän ovat siitä erikoinen nähtävyys, että kaksi maata voi väittää niitä omikseen.

Afrikan perinteisellä lumovoimalla ratsastavien kalliiden all inclusive -hotellien lisäksi Victorian putoukset tarjoilevat kohtuuhintaisia guesthouseja ja airbnb-huoneita. Ystävän neuvosta päädyin tutkimaan Zimbabwen puolen bed and breakfast -paikkoja, ja tein juuri ennen Maputosta lähtöä varauksen Lorrie´s Bed and Breakfastiin, joka lupasi meille family roomin eli perhehuoneen.

Komea baobabpuu toivotti tervetulleeksi Victorian putouksille.

Raja-asemalla oli rauhallista, ja tavanomaisten muodollisuuksien jälkeen meillä oli enää tunnin ajomatka Victoria Fallsin kaupunkiin. Sambian puolella putousten lähin kaupunki on Livingstone.

Ennen rajanylitystä lounastimme sattumanvaraisesti valitun guesthousen ravintolassa Kasanen kaupungissa Botswanassa, Chobe-joen varrella. Kasanessa ei oikeastaan ole muuta erityistä kuin se, että se sijaitsee neljän Afrikan nmaan, Botswanan, Zimbabwen, Namibian ja Sambian solmukohdassa.

Lounaalla Chobe-joen varrella - kesäinen maisema olisi ilman virtahepovaroituksia näyttänyt suorastaan suomalaiselta!

Kasanen tuntumassa sijaitsevalta Kazungulan raja-asemalta pääsee sekä Zimbabween että Sambiaan; raja-asemia on siis kaksi, ja me kaasuttelimme ensin sille, joka vie Sambiaan! Aloimme selvästi rentoutua määränpään häämöttäessä.

Onneksi huomasimme erheen pian - pieni peruutus ja nokka toiseen suuntaan. Törmäävätköhän rajavartijat useinkin tällaisiin kysymyksiin kuin meidän: "Anteeksi, pääseekö tästä Zimbabween?"

Victoria Fallsin kaupungissa oli saapuessamme sähköt poikki eikä Lorrien generaattori  toiminut. Oivalsin, että valmisteluni olivat pettäneet yhden asian osalta. Jankutan aina, että Afrikassa matkustettaessa tärkeimpiin asioihin kuuluu hyvä taskulamppu. Ja nyt meillä oli itsellämme kaikista patterit lopussa! Lampuissa välkkyi vain murheellinen, himmeä yritys. Sellaisesta ei olisi pimeän tullen mitään hyötyä.

Perhehuone löytyi guesthousen päädystä.

Meillä oli nälkä, satoi, hämärä alkoi laskeutua ja ilmassa leijui pientä epäsopua "haluan ruokaa ja ison myrskylyhdyn" -hengessä. Väsynyt kuski ihmetteli, miksen sitten hankkinut sellaista jo Maputossa, jos se oli niin tärkeä. Se oli tietysti hyvä kysymys, sillä en voi sietää huonoa valaisua. Olin käynyt taskulamppukaupassa, mutta silloin ajatukseni askartelivat bensakanistereissa. Päätin ryhtyä säntilliseksi listaihmiseksi.

Piti siis lähteä kylille. Tarvitsimme muutakin kuin taskulampun. Road tripeillä ei voi tietää, millainen varustus majapaikoissa on. Mahdollinen tähtiluokitus ei kerro siitä mitään. Joskus niissä on shampoota ja saippuaa, välillä jotain niistä, toisinaan ei mitään. Ajoittain kyllästyn raahaamaan kaikkea mukana varmuuden vuoksi ja konmaritan matkanesessäärin. Nyt ostoslistalla oli sitten myös suihkugeeli.

Majatalon kissa piti etäisyyttä

Takaisin autoon. Oikea suunta kaupungin keskustaan löytyi helposti putouksilta nousevan sumun ansiosta - sitä kohti! Varsinainen putousvisiitti jäisi seuraavaan päivään, mutta ennätimme turistitoimistoon hakemaan kartan ja kauppavinkit. Eihän niitä taskulamppuja tietenkään sitten ollut missään, ei oikein pattereitakaan - kauppojen sisutus oli niinsanotusti ilmava -, mutta lopulta jostain löytyi yksi patteripakkaus ja Nivean suihkugeeli. Nappasimme vielä Cadburyn perussuklaalevyn. 

Kassalla hämmästyimme: 42 USD! Mitä ihmettä? Tiesin, että talous oli surkealla tolalla, mutta tässä oli jotain mätää. Kyllästyneen näköinen myyjä nyökkäsi kassakoneensa näyttöruutuun päin: "Ottakaa tai jättäkää. Hinta on tämä."

... toisin kuin koira, joka päivysti altaalla aina valmiina leikkiin.

Guesthousessa päivittelin Lorrielle ostostemme hintaa. "Voi ei, harmi, että lähditte ennen kuin ennätin varoittaa", Lorrie pahoitteli. "Summa oli oikeasti 15 dollarin luokkaa. Korttimaksuissa se kolminkertaistuu. Käyttäkää pelkkää käteistä."

Setelinippuhan meillä tietysti oli, koska olin selvittänyt etukäteen, että käteisestä on Zimbabwessa pulaa ja sen käyttöä suositellaan. Olimme varanneet sitä riittävästi koko loppumatkan elämiseen majoitukset mukaanlukien.

Sitä, että korttimaksu on laillistettua tai ainakin virallista rosvousta, en kuitenkaan ollut tajunnut! "Meillä on muutamia erittäin varakkaita ministereitä", Lorrie hymähti. Onneksi oppiraha oli kohtuullinen. Laskin ylihintaisen Nivean suihkukopin lattialle. Kortit saisivat nyt levätä.

Patterit olivat väärää kokoa, mutta mitä siitä, saimme jonkinlaisen lyhdyn lainaksi ja kohta olikin aika käydä pöytään - Lorriella on sama käytäntö kuin monessa paikassa, aterian (jonka sisältöön ei yleensä voi juuri vaikuttaa) saa ennakkoon varaamalla. Nyt keittiöhenkilökunta oli sähkökatkosta huolimatta loihtinut tarjolle kanaa, riisiä ja munakoisoa. Lorrie pahoitteli, että tuoretavaraa sai välillä vain rajallisesti. Kaupat ja korttisysteemit nähtyäni en voinut kuin todeta, että ymmärrän.

Me olimme tammikuun ensimmäisen tiistain ainoat päivällisvieraat. Komea harmaa kissa tarkkaili meitä välinpitämättömän näköisenä naapuripöydästä. Hämärä kietoi Lorrien puutarhan pehmeään vaippaansa. Pöytää valaisi kynttilä. Enää ilmassa väreili odotus. Aamulla ajaisimme putousten äärelle.

Terkuin Lotta