Afrikkalainen torstai - suomiruokaa Maputossa, selvänäkijäkasvi ja superfoodia

Vaihteeksi päiväkirja-arkea. Mies on työmatkalla Swazimaassa, kuningasta tapaamassa - en edelleenkään osaa kirjoittaa eSwatini, mutta osaakohan kuningaskaan. Tiesittekö muuten, että Swazimaassa kuninkaan äiti, kuningataräiti, on "The Great She-Elephant", suuri elefantti? Matriarkalla on norsulaumassa tärkeä asema ja näin on Swazimaaassakin. Game of Thronesissa hallitsee lohikäärmekunigatar, täällä päin maailmaa norsuäitikuningatar.

Tänään

1) hain Lanas-sisustuskaupasta tilaamani tyynyliinat. Kysyin sieltä viime viikolla tyynyliinoja, mutta haluamaani kokoa, Ikean sohvatyynyihin sopivia, ei ollut. Sehän ei haitannut, sillä ompelijat kertoivat tekevänsä minulle sen kokoiset kuin haluan. Valitsin hiukan häthätää heidän capulanoistaan kaksi ja jätin mukaan ottamani vanhan tyynyliinan malliksi.

Päivän capulanat.

Capulanat eli printtikankaat ovat Mosambikin parasta antia ja capulanatuotteisiin erikoistunut Lanas suosikkikauppojani Maputossa.

Tätäkään liikettä ei ollut silloin, kun muutimme tänne. Maputo kehittyy. Sveitsiläis- ja ranskalaisnaisten perustama Lanas on hyvä esimerkki niinsanotusta social enterprise -työstä Afrikassa. Tarkoitus on, että Lanasin kouluttamat mosambikilaiset voivat itse jatkaa liikettä ja elättää itsensä ompelemalla senkin jälkeen kun perustajat ovat lähteneet maasta, mikä tapahtuu tänä vuonna.

2) poimin kaupasta mukaani mosambikilaisen ruokatuotteen, baobab-puun hedelmästä tehdyn jauheen. Se sopii smoothieihin, mehuihin ja jogurtin tai puuron seuraksi. Tämäkin on uutta ja kuvastaa Mosambikin kehitystä.

Baobab-jauhe, seuraava superfood suoraan Mosambikista?

Pitkään tuntui, että näkyvin paikallinen ruokatuote marketissa oli sokeri. Nyt valikoimaa on jo enemmän, esimerkiksi riisiä Zambeziasta ja kahvia Niassasta. Baobab-jauhe voisi olla uusi superfood. Selosteen mukaan siinä on rutkasti c-vitamiinia ja kalsiumia. Esittelin tuotteen pojalleni, joka surauttaa itselleen smoothieita joka päivä. Kerron siitä lisää, kunhan tutustun siihen itse paremmin.

3) söin naapuriravintolassa suomalaisen jälkiruuan eli makean puuron! Sen lisäksi, että tänään oli Eurooppa-päivä, Maputossa on eurooppalaisen elokuvan viikot. Kävimme taannoin katsomassa festivaalin suomalaisen elokuvan, Selma Vilhusen ohjauksen Tyttö nimeltä Varpu - ensimmäinen kerta, kun Maputossa on tarjolla suomalaista elokuvaa. Kaikki pitivät elokuvasta kovasti - osa piti sitä surullisena, osa hauskana, kaikkia se kosketti. Yleisössä oli mosambikilaisia ja suomalaisia; tekstitys oli portugaliksi, kuten kuuluukin olla, joten englanninkielistä yhteisöä oli paikalla vain niukasti.

Makeaa suomalaista riisipuuroa Maputossa!

Naapuriravintola Fundacao Fernando Leite Coutossa on Euroopan inspiroima lista toukokuun ajan. Suomi-ruuaksi oli merkattu Arroz Doce eli makea riisi, joka ei mielestäni ole mitenkään tyypillinen suomalainen jälkiruoka. Saksassa on Milchreis, Portugalissa Arroz Doce - kuten ravintolan ruokalistakin totesi -, monessa muussakin maassa omat riisivanukkaansa, mutta en osaa yhdistää tätä jälkiruokaa Suomeen muutoin kuin joulu- tai mannapuuron muodossa.

Eurooppalainen ruokaviikko on toisaalta Maputon oloissa haastava toteuttaa, sillä hyviä tai oikeita raaka-aineita ei saa eikä valmistustakaan voi taata. "Tuunattu riisipuuro" on siinä mielessä oikein mainio, realistinen valinta, ja onhan Suomessa vankka puuroperinne. Voidaan tulkita, että makea, kermainen ja kanelinen riisi viittaa myös suomalaiseen rahkaperinteeseen. Rahkaa en ole Mosambikissa nähnyt koskaan.

Mikä yhdistää Suomea ja Portugalia? Tietysti makea riisi, kertoo maputolainen ruokalista.

 Katkeraa todeta, että Ruotsin lipun alla ruokia oli peräti kaksi, liha- ja kanelipullat! Ehkä parempi näin, sillä samaa aikaan paikalle eksyneen maanmiehen mukaan lihapullat olivat kalpea toisinto esikuvastaan. Oma riisiruokani oli sentään makoisa.

4) ihmettelin, millainen selvänäkijä terassillani kasvaa. Punavihreä elefantinkorva alkoi kukoistaa Suomen eduskuntavaalipäivänä huhtikuussa. Sen jälkeen se kasvoi kasvamistaan.

Hallitus on syntynyt ja elefantinkorva väsähti neuvotteluissa.

Pohdiskelin viikonloppuna, milloin se oikein saavuttaa mittansa. Ilmeisesti tämä maputolaisessa taimitarhassa elefantinkorvana myytävänä lehti joko ennustaa tai seuraa uutisia, sillä tänään Suomen hallitus on neuvoteltu ja terassin punavihreä hälytysmerkki nuokahtanut.

Se näytti suorastaan saaneen jonkin taudin eli oli ainakin antanut kaikkensa! Mitähän kitulias puutarhani seuraavaksi ennustaa?

terkuin Lotta

Noitatohtori: Kuolemaa ei ole

Kuolemaa ei ole, väitti edesmennyt lääkäri Rauni-Leena Luukanen. Hän, ja moni muu kuoleman olemuksen kyseenalaistaja, olisi saanut ymmärrystä ajatuksilleen täällä eteläisessä Afrikassa.

Kävimme viime viikolla Swazimaassa järjestämässä maassa oleville harvoille suomalaisille mahdollisuuden äänestää Suomen eduskuntavaaleissa.

Koulumenestystä! Onnea rakkaudessa! Hyviä talokauppoja! Viriiliyttä! Mosambikilaistohtorin ilmoitus Maputon liepeillä.

Selailin Times of Swaziland -uutislehteä (swazimaalaiset eivät itsekään vielä osaa käyttää maansa uutta nimeä, eSwatinia) kotinsa äänestyspaikaksi tarjonneen kunniakonsuli, korutehtailija ja taiteilija Tuire Linnovi-Thatcherin terassilla ja osuin ensi näkemältä arkiseen murhauutiseen.

Mies oli tappanut  mielestään ärsyttävän pomonsa kaatamalla hänen olutlasiinsa jarrunestettä ja puukottamalla hänet sen jälkeen. Tekijä kollegoineen oli ilmeisesti varastanut työpaikaltaan peittoja, ja uhri sai sen selville.

Kahden viikon kuluttua surmaajan täytyi ilmoittautua tuskissaan poliisille, sillä kuollut oli alkanut kummitella ei ainoastaan öisin vaan kirkkaassa päivänvalossakin. Sitä mies ei kestänyt ja haki tunnustuksesta helpotusta.

Uutiseen oli haastateltu paikallisen noitatohtorijärjestön (Witch Doctors' Association) edustajaa, joka pohti, mistä puhumme, kun puhumme kuolemasta. Meidän on noitatohtorien mukaan ymmärrettävä, että on monta erilaista kuolemaa.

Esimerkiksi lapsen kuolema on eri asia kuin aikuisen, perheellisen eri kuin perheettömän ja niin edelleen. Eikä kuolema ole lopullinen tapahtuma, vaan siirtymä, kuten siitä yleisesti käytetty pass away -ilmaisukin kertoo. Kuollessaan ihminen jatkaa matkaansa.

Ehkä tällainen ajatus on lohdullinen ja järkeenkäypä maissa, joissa kuolemia on paljon eikä tarvittavaa apua niiden ehkäisyyn suinkaan aina saa. Swazimaan hiv-luvut ovat maailman korkeimmat ja tavallisen kansan terveydenhoito huonoa.

Swazimaan "teloituskalliolta" (Execution Rock) suistettiin ennen muinoin rikolliset "jatkamaan matkaa".

Noitatohtorit myyvät runsaasti erilaisia palveluja, joita he mainostavat kadunvarsilla, sanomalehdissä ja nykyään varmaan netissäkin.

Näitä henkiparantajia on täällä Mosambikissakin varsin paljon, ja ymmärrän heidän suosionsa, sillä moderni lääketiede ei etenkään maaseudulla yksinkertaisesti riitä. Klinikoita ja ammatti-ihmisiä ei ole tarpeeksi, mutta parantajien ammattikunta on suurempi. He ovat järjestäytyneet myös Mosambikissa ja virallinen terveydenhuoltojärjestelmä pyrkii toimimaan yhteistyössä heidän kanssaan, mikä on hyvä asia. Epäluulon kylväminen ei ainakaan saa ihmisiä klinikoille silloin kun tarve vaatii.

Eiväthän noitatohtorit - healerit, curandeirot, miten heitä eri maissa nimitetäänkään - suinkaan aina parannusta tarjoa, huomiota ja toivon pilkahduksen ehkä kuten parantajat kaikkialla (eivätkä missään nimessä ilmaiseksi).

Allaolevat Times of Swaziland -lehden pikkuilmoitukset toivat mieleeni suomalaislehtien entiset selvänäkijäilmoitukset (onko niitä vielä?).

Swazimaalaisten parantajien ilmoituksia. Luvassa rahaa ja rakkautta, täälläkin. 

Kuolemaan liittyy eri puolilla Afrikkaa (ja koko maailmaa) lukemattomia uskomuksia, ja miksipä ei liittyisi, sillä yhtäkään ei voi varsinaisesti todistaa vääräksi. Kun ei tiedä, voi aina uskoa.

Esimerkiksi baobabpuu on pyhä, ja monet uskovat, että esi-isien henget asuvat näissä puissa. Baobabpuun eli tässä tapauksessa esi-isien vahingoittaminen merkitsee epäonnea ja on joka tapauksessa vakava rike. Ei ihme, että nämä komeat puut ovat sangen pitkäikäisiä.

Swazimaalaisen noitatohtorin mukaan oli ilmeistä, että pomo oli ottanut kuolemanestokäsittelyn ja jäänyt siksi kummittelemaan. Murha ei ollut täysin onnistunut, mikä kertoi tietysti käsittelyn tehokkuudesta.

Mitäs sanotte?

Terkuin Lotta

Maputoon yli vuorten - kun erehdys on lahja

Hyvää uutta vuotta Afrikasta, rakkaat lukijani! Kiitos, että olette mukana. Rajapyykki se vuodenvaihdekin on. Siksi aloitan blogivuoden kertomalla lumoavasta rajanylityksestä, joka tehtiin aatonaattona Etelä-Afrikasta Swazimaan kautta Mosambikiin.

Joskus erehdys on lahja. Jos olisimme tehneet taustatyöt huolella ja selvittäneet, millainen tie Barbertonista Josefsdalin raja-asemalle Swazimaahan ja sieltä edelleen Mosambikin suuntaan meitä odottaa, olisimme luultavasti valinneet toisin.

Swazimaan lehmä toivottaa hyvää uutta vuotta!

Kävimme joulunalusviikolla Etelä-Afrikassa muutaman yön lahja- ja safarireissulla Suomesta vierailevien perheenjäsenten kanssa, ja tarkoitus oli palatessa välttää meitä lähimmän raja-aseman Ressano Garçian loputtomat jouluruuhkat. Päätimme uteliaina kokeilla aikaa säästääksemme uutta reittiä.

Ei jouluruuhkaa Josefsdalissa.

Mitään ei sitten ajotunneissa voitettu.
Mutta harva ajo Etelä-Afrikasta Mosambikiin tarjoaa viewpoint-pysähdyspaikkoja vuorilla, kivistään kuulun Barbertonin luonnonpuistomaiseman , jossa nuorempi poikamme oli marraskuussa käynyt Geotrail-reissulla geologian luokkaretkellä, ja kaupan päälle vielä kulttuurikierroksen eli lauantaiarkeaan viettäviä swazimaalaiskyliä, joiden läpi Pajeromme körötteli lehmiä väistellen (ne iänikuiset lehmälaumat!), totisten tuijotusten saattelemana.

Barbertonin maisemaa. Näettekö tien?

Ei ihme, minäkin olisin kyllä tuijottanut ja miettinyt, mistä nuo matkailijat tuohon tipahtivat. Josefsdalin raja-asema, kun sinne vihdoin pääsimme, oli pieni ja tyhjä, ja ymmärsin silloin jo, miksi.

Vesipiste!

Se oli muuten ensimmäinen täällä päin näkemäni raja-asema, jossa janoinen matkailija sai juodakseen kylmää (lähde?)vettä hanasta. Ylellistä!

Tiedättehän sanonnan, jonka mukaan matkanteko on tärkeämpää kuin perillepääsy. Katsokaa, miltä Swazimaan valtatie (kartan mukaan todellakin yksi pääteistä) näytti, niin ymmärrätte että tällä reissulla tuo asenne palveli. Teiden laatu muuttui kuin taikaiskusta Josefsdalin rajan jälkeen, kun siirryttiin Etelä-Afrikasta Swazimaan puolelle.

Afrikkalainen värimaailma.

Jos vielä Nelspruitissa ihmettelimme, oliko navigaattori erehtynyt arvioidessaan eräänkin 80 kilometrin etapin taittuvan neljässä tunnissa, pian olimme viisaampia. Toisaalta on aina hauskaa olla samana päivänä kolmen maan kamaralla, vauhdista viis.

Afrikan tiet opettavat kärsivällisyyttä, ja etäisyydet kerrotaan muutenkin pikemminkin ajoaika-arvioina kuin kilometreinä.

Hidasteita ei tarvita, kun on lehmät.

Kuski oli onnellinen päästessään vihdoin kokeilemaan kaikkia maastoauton ominaisuuksia, ja kun manuaalinen vaihtomahdollisuus löytyi, ajokkikin tuntui saavan siivet selkäänsä kuoppaisilla sorateillä.

Viittojakaan ei aina ollut. Luotimme siihen, että edessämme kömpivä Toyota oli menossa samaan suuntaan. Eikä vaihtoehtoja oikeastaan paljon ollutkaan. Alla päätie heti Josefsdalin jälkeen.

Kylistä minulla ei kuvia olekaan. Tunnustan, että käytin ne hetket mieluummin ihmisten katselemiseen kuin välillä hiukan epäluontevaan kännykkäkuvaamiseen ohikiitävän auton ikkunasta. Avoimeen töllötykseen vastasi mieluummin omalla avoimella katseella, hymyllä ja kädenheilautuksella.

Toyota johti kulkua arvokkaasti ryömien

Illalla oli mukavaa päästä Swazimaan ja Mosambikin väliselle Lomahashan raja-asemalle ja sieltä puolisentoista tunnin kuluttua kotiportille. Kerrankin kenestäkään ei kuitenkaan tuntunut siltä, että matkapäivä olisi mennyt hukkaan. Ei tätä toiste tarvitse tehdä, mutta se onkin paras tapa vaalia joulumatkan muistoa.

Se väistämätön Milloin ollaan perillä -tiedustelukin takaluukusta tuli tällä kerralla harvinaisen myöhään.

Kas näin kulkee kaali.

Maputon tuntumassa saimme eteemme kaaliauton kuin Richard Scarryn kirjoissa ikään. Pitääpä muistaa pestä kaalit ekstrahyvin nyt kun on nähnyt kuljetustyylin! Huomatkaa oikealla myös afrikkalainen kadunvarsivaatekauppa.

Terkuin Lotta

PS. Random-tietoa! Miksi jonot Etelä-Afrikan ja Mosambikin raja-asemalla olivat loppuvuonna niin valtavat, kun taas Swazimaan asemilla oli autiota? Lihan himo on yksi syy! Kesälomaansa viettävät, sankoin joukoin Mosambikin rannoille vyöryvät parempiosaiset eteläafrikkalaiset haluavat pakata mukaan omat braai-grillilihansa, sillä braai on maan ruokakulttuurissa liki pyhä asia, jota mikään ei saa vaarantaa. Etelä-Afrikan ja Mosambikin syleilyyn sijoittuva Swazimaa olisi muuten hyvä kauttakulkumaa, mutta se ei salli lihan kuljetusta, joten vaihtoehdoksi jää jonottelu. Kyllähän Mosambikista saa eteläafrikkalaista tuontilihaa, mutta lomalainen pelaa varman päälle, missä tietysti on täällä oma järkensä, koska ruuan saatavuus voi olla arvaamatonta. Ennemmin jono kuin puutteellinen kesäjoulubraai.

Terveisiä Bushfire-festareilta!

- Olen varaamassa hotellihuoneita Swazimaasta Bushfireä varten toukokuun lopussa. Ne varataan äkkiä täyteen. Varaanko sinullekin?

Puhelimessa oli ystäväni Ellie. Elettiin lokakuta. Sanoin, etten yhtään tiedä, mikä Bushfire on. Ja toukokuun loppu tuntui kaukaiselta. Mutta siitä vaan, varaa ihmeessä meillekin huone! Sittenpähän voidaan ottaa Bushfiresta selvää.

Saavuimme Swazimaahan auringon laskiessa.

Niin me toissa perjantaina ajelimme viitisen tuntia Swazimaahan House on Fire -kulttuurikeskukseen, Bushfire-musiikkifestivaaliin, jota mainostetaan yhtenä eteläisen Afrikan suurimmista festareista. Nimekkäitä esiintyjiä on ympäri Afrikkaa. Mehän emme ole festari-ihmisiä. En ole koskaan ollut festareilla Suomessa! Mutta voihan Swazimaasta aloittaa. 

Festivaali oli alkanut jo perjantaina, mutta me tulimme hotelliin sen verran myöhään ja sen verran väsyneinä pilkkopimeässä ajamisen jälkeen, ettemme jaksaneet enää illalla lähteä paikan päälle. Ajomatkoja ei täällä voi koskaan oikein tarkkaan ennustaa ja tällä kerralla viimeinen osuus vei yllättävän paljon aikaa. Pojatkin olivat kouluviikosta sen verran uuvuksissa7, että hotellihuoneessa ei kello kymmeneltä kuulunut enää kuin tasaista hengitystä.

Swazimaassa on mielestäni todella kaunista. Kuten olen ennenkin todennut, siellä saa häivähdyksen (eikä ihan vain häivähdystä) sitä kuvakirjojen Afrikkaa. Mikä voisi olla parempi kulissi festareille!

Päälavan edustalla tanssittiin ja viihdyttiin.

Tiesin, että turismi on Swazimaassa tärkeä elinkeino, mutta yllätyin silti iloisesti siitä, miten tehokkaasti ja ammattimaisesti tapahtuma oli järjestetty. Pysäköintitilaa oli tarpeeksi - vihreät eivät ole vielä ennättäneet Swazimaan moottoriteille -, samoin takseja ja muita joukkokuljetuksia, festivaalialueen telttamajoituksia käyttäneet tutut kehuivat niiden siisteyttä ja mukavuutta, kaikkialla oli siistiä (myös viemäröidyissä Bajamajoissa) ja Global Food Village -ruokatori tarjosi syötävää ja juotavaa oikeastaan joka lähtöön.

Markkina-alueella riitti ostohoukutuksia, ja lisäksi tarjolla oli hierontaa, kasvohoitoja sekä käsi- ja jalkahoitoja.

Ostaisitko maton...

...vai mekon?

Sää suosi festarikansaa. Ei ollut liian kuuma eikä liioin liian kylmä - se olisikin ollut tähän vuodenaikaan todennäköisempää Täällähän eletään nyt talvea, ja vuoristoinen Swazimaa voi olla kolea. Lämpötilaerot päivän ja yön välillä ovat tuntuvia, sillä Afrikan aurinko on kuuma, mutta kun se menee mailleen kuudelta, sää viilenee heti. Ellie kertoi, että edellisvuonna festareilla oli saatu hiukan hytistä sateessa.

Illan tullen ruohikolle aseteltiin tunnelmallisia tulia, jotka todella lämmittivät. Oltiinhan Bushfiressa.

Meillä oli mukana fleecet ja villapuserot, joskin osa lämpimistä vaatteista luonnollisesti unohtui hotelliin! Tyypillistä. Aamulla oli ollut vaikea arvioida, kuinka isoa reppua viitsisi kantaa festaritohinassa.

Moni näytti illan tullen kaivelevan repuistaan pipoja ja kevyttoppiksia, jotkut taas varustautuivat lisäämällä ohuen villa-aluspaidan hupparin alle. Tämä kaikki ei missään nimessä olleet hätävarjelun liioittelua, auringon laskiessa tuli viileää. Lämmintä mukaan siis, vaikka päivällä auringossa riittäisi vähempikin!

Myös tunnelma oli kohdallaan. Ei känniörveltämistä. Tosin me lähdimme paikalta iltakymmenen aikaan eli pikkutuntien meno jäi näkemättä, mutta myöhempäänkään paikalla olleet tutut eivät raportoineet levottomuuksista. Suomalaistyyppistä ilotonta juomista näkee täällä päin muutenkin vähän.

Ihmiset olivat tulleet nauttimaan musiikista, maisemista ja yhdessäolosta perheen ja/tai kaverien kanssa. Paikalla oli kaikenikäisiä ja -näköisiä. Esiintyjistä oma suosikkini oli myöhäisen lauantai-illan eteläafrikkalainen Zahara.

Minusta vaikutti välillä siltä, kuin olisin osunut amerikkalaisen koulun vanhempainiltaan. Kaikkialla oli koululta tuttuja kasvoja, niin opettajia kuin vanhempia, ja etenkin nuoremmalla pojalla oli paikalla niin paljon luokkatovereita, että hän katosi tuntikausiksi omaan festarinviettoonsa. Jos minulla oli vanhempainiltaolo, miehellä oli ehkä työkokousolo: tuttujen kouluvanhempien (joista osa on hänelle myös työkavereita) lisäksi paikalla pyöri runsaasti Maputon diplomaattipiirien kollegoja. Mutta hei, kaikki olivat vapaalla!

Me olimme ostaneet kalliimmat pääsyliput, jotka oikeuttivat oleskeluun aidatulla VIP-alueella.

Lugogo Sun -hotellin paras puoli oli uima-allas, vaikkakin aamut olivat turhan viileitä uimiseen.

Sama vanhempainiltafiilis vallitsi myös hotellissa. Hiukan kulahtanut, mutta asiansa ajava Lugogo Sun toi mieleeni Ruotsin laivan pitkine käytävineen, hytteineen, anteeksi huoneineen ja persoonattomine, tehokkaasti ilmastoituine aamiaissaleineen.

Hotellissa oli kuitenkin se kiistaton etu, että me kaikki neljä mahduimme yhteen ja samaan huoneeseen.

Kun yöllä heräilin käytävältä kuuluvaan ovien paukkeeseen ja puheensorinaan ihmisten kotiutuessa festivaaleilta vaihtelevina aikoina, oli vaikea muistaa, että olin Swazimaassa enkä Itämerellä seminaarimatkalla kuuntelemassa yökerhosta palaavia kanssamatkustaja.

Olin etukäteen hiukan huolissani siitä, millaiseen karsinaan joutuisimme VIP-alueella. Pelkäsin, että olisimme jotenkin eristyneitä ja varsinaiset bileet tapahtuisivat ihan muualla! Mutta eihän kyseessä ollut mikään karsina laisinkaan, vaan varsin iso alue, jolla oli muuhun juhlamaastoon verrattuna lähinnä se etu, että siellä oli pöytiintarjoilu ja kieltämättä ehkä hiukan väljempää.

Ellien kanssa festaritunnelmassa.

Siellä sai istua hyvillä penkeillä ja tuoleilla, ruoka kannettiin pöytään, ja nuoremmat festarivieraat saivat rauhassa ottaa tilan haltuunsa. Tilaa oli hyvin, pöydistä ei tarvinnut taistella.

Sinänsä vip-lippu ei minusta olisi ollut välttämätön ainakaan perheettömälle. Tavallinenkin festivaalialue oli siisti, tilava ja turvallinen, ja sieltä oli parempi näkyvyys päälavalle.

Eivätkä muut lavat näy vip-alueelle, joten jos haluaa nauttia monipuolisista esityksistä, saa joka tapauksessa kulkea kaikkialla. Amfiteatterihenkinen pieni lava House on Fire -talon sisällä oli minusta tunnelmallisin. Sitä käytetään muun muassa teatteriesityksiin.

Mutta me olimme ostaneet vip-liput siksi, että tiesin läheisimpien ystävien, muun muassa Ellien ja Marikan perheineen, oleskelevan samalla alueella, ja lasten kannalta rajattu alue oli vaivaton.

Jälkikäteen ajatellen oli myös rentouttavaa voida istuskella rauhassa pöydän ääressä halutessaan. Afrikkalaisen festariyleisön katseleminen on myös yhtä kiinnostavaa kuin musiikki - monilla ihmisillä on niin mieletön tyylitaju.

Hugh Masekelan esiintyessä lavan edessä oli tungosta.

Me lähdimme paluumatkalle sunnuntai-iltapäivänä kesken eteläafrikkalaisen Hugh Masekelan esityksen, jotta emme joutuisi ajamaan ihan koko matkaa pimeässä.

Olo mukavaksi paluumatkalle! Huomatkaa t-paita.

Suosittelisinko Bushfireä festari-ihmisille tai tuleville sellaisille ensi vuonna? Ilman muuta. Vinkki: lauantain VIP-liput myytiin loppuun, joten ne kannattaa hankkia ajoissa.

Kun teimme lähtöä parkkialueelta, parkkipaikan miehet toivoivat rannekkeitamme itselleen. Mikäs siinä, mutta miten ne saa ehjinä irti?

Ei hätää, kärsivällisyyden, sorminäppäryyden (avain kävi työkalusta) ja luultavasti myös aiemman harjoituksen turvin rannekkeet saatiin löystymään. Tarina ei kerro, pääsivätkö parkkipirkot tai jotkut muut näin nauttimaan musiikkijuhlan lopputunnelmasta vai oliko temppu festarien sisäänpääsyvirkailijoille jo turhankin tuttu....

Terkuin Lotta

Swazimaan väri on vihreä (ja design hulvatonta)

Kävin haltioitumassa sumuisessa Swazimaassa. Viime sunnuntaiaamuna Malolotjan luonnonpuistossa tajusin, miten paljon olin kaivannut vihreää.

Sumusta erottui sarvipää.

Tuntui siltä kuin olisin astellut suoraan paratiisiin, ympärillä vain hiljaista ja vihreää, vihdoinkin vihreää, epätavallisen kauniita lintuja ja sumusta hitaasti paljastuvia muhkeita kalliojärkäleitä. Järkäleiden päällä kökötti liikkumattomia eläimiä (mitä lajia, se jäi arvoitukseksi). Ilma oli kosteaa ja raikasta, ihanaa hengittää.

Kokemus oli epätodellinen.

Sillä välin kun meillä vuoden loppuun asti oleskeleva sisarentyttäreni ja minä toikkaroimme sumussa kukkien ja lintujen keskellä, pelottomammat seuralaisemme hurjastelivat Malolotja Canopy Tourilla eli köysiratakierroksella Malolotjan luonnonpuistossa.

Safariauto kuljettaa köysiratakierroksen lähtöpaikkaan.

Kolean sään vuoksi he olivat ainoat paikalle uskaltautuneet, ja tyytyväisistä ilmeistä päätellen kokemus oli huikea.

Mutta oma vaatimaton, päämäärätön vaelteluni Malolotja Nature Reserve -luonnonpuistossa oli minulle huikea. Maisemat olivat niin rauhoittavat ja sumun vuoksi suorastaan unenomaiset.

Huomasin myös, miten paljon olin kaivannut paitsi sitä vihreää, myös mahdollisuutta tavalliseen ulkoiluun luonnossa (luonnonpuisto on kävelijälle turvallinen, isot petoeläimet ovat toisaalla Swazimaassa - tai niin ainakin luulen!). Viileän raikas sää teki reippailusta tietysti vielä miellyttävämpää - Maputossa eletään nyt kosteaa, ukkosentäyteistä sadekautta.

Maputohan on pääkaupunkimaisen urbaani. Kävelen paljon, mutta enimmäkseen katuja pitkin liikennettä väistellen: yleisiä puistoja on vähän, ja ne ovat pieniä. Vanhoissa taloissa, kuten omassamme, on siirtomaa-ajan tyylin mukaiset pikkiriikkiset puutarhat - meillä ei oikeastaan ole muuta kuin edellisessä postauksessa esittelemäni iso mangopuu. Välillä voi toki kävellä rannalla - meri tekee aina vaikutuksen -, mutta emme asu ihan rannan tuntumassa, joten en mene rannalle päivittäin.

Arvoitukselliset kököttäjät.

Eriskummallinen Swazimaa tarjoaa paljon muutakin kuin vuoria, köysiratoja, safariajoja sekä erinomaisia vaellus-, ratsastus- ja pyöräilyreittejä. Se on pieni, kaunis, itsevaltaisesti johdettu kuningaskunta Mosambikin ja Etelä-Afrikan syleilyssä. Valtikkaa heiluttaa moniavoisuudestaan tunnettu kuningas Mswati III, eikä varmaankaan ihan ongelmitta. Myös kuninkaan äiti Ntfombi, "Suuri Elefantti", on tärkeä vallankäyttäjä. Kuningasperheen elämäntyyli on asiaankuuluvan hulppea. Kontrastina kerrottakoon, että Swazimaassa on erittäin korkeat hiv-tartuntaluvut.

Teimme Swazimaahan kahden yön pikamatkan, sillä sisarentyttäreni pitää saada kolmen kuukauden viisumiinsa uusi maahantuloleima leima kuukauden välein (nämä niinsanotut "visa runit" ovat yleisiä).

Mutta Swazimaahan kannattaísi mennä ihan ilman viisumihommiakin.

Sumukävelyllä Swazimaassa.

Turismi on tärkeä elinkeino. Palvelu pelaa - tai sitten Maputosta tulija vain haltioituu helposti asioista, jotka missä tahansa turistimaissa olisivat tavallisia. Kuten belgialainen ystävättäreni Béa vähän aikaa sitten totesi, Mosambikissa on varmasti hyvin kauniita alueita, mutta niistä ei ole aina ihan helppoa ottaa selvää. Swazimaassa matkailu on toki helpompaa kuin jättimäisessä Mosambikissa siksikin, että etäisyydet ovat paljon pienempiä.

Komeat lehmät tuntevat arvonsa, ja ne kopistelevat kaikkialla.

Swazimaa on kuuluisa tasokkaista käsitöistään. Olimme ihan vähällä ostaa allaolevan kattokoristeen, afrotukkaisen enkelin, jonka pään päällä killuu teepannu. Ehkä ensi kerralla? Koriste on minusta mainio siksikin, että afrikkalaisnaiset todella kantavat kaikkea päänsä päällä. Hedelmiä, vesikanistereita, polttopuuta... Miksei sitten teekannua.

Enkeli kannattelee päänsä päällä teekannua.

Lentävässä teepannuenkelissä ei ole mitään järkeä, mutta siinä olikin sen lumo. Ystävättärelläni Marikalla on veikeä swazimaalainen tuoli, ja lisää samankaltaisia löytyi enkelitaiteilijan pajasta.

Marikan tuoli, katseenvangitsija. 

Swazimaalaista tuolityyliä.

Skarppina Swazimaassa - toivotaan, että maailmanloppua ennustava Trump-kello erehtyy.

Ihanan pehmeitä huiveja - Afrikasta löytyy myös hillittyä väriskaalaa.

Kaunista ja kivaa keittiöön Gone Rural -kaupassa.

Matkailijat tuovat Swazimaasta röykkiöittäin myös kauniita ja laadukkaita kynttilöitä, jotka pitävät muotonsa palaessaan ja joiden suunnittelussa rajana on vain mielikuvitus. Swazi Candles on kuuluisimpia kynttiläpajoja, mutta muitakin valmistajia on.

Alla kokoelma eri tyylejä: Swazi Candlesin hulvattomia eläinkynttilöitä, moderni seeprakynttilä ja Gone Rural -kaupan rauhallisen minimalistinen Lilanga-tuoksukynttilä.

Valoa Afrikasta.

Osuimme ensimmäiseksi yöksi erityisen viihtyisään hotelliin, Mogi Boutique -hotelliin Ezulwinin alueella. Siellä huomasi jälleen kerran, että yksityiskohdat ratkaisevat.

Näkymä Mogin huoneesta

Minusta on usein mukavaa juoda hotellihuoneessa yhdet kahvit ennen kuin pitää suoriutua kynnyksen yli hotelliaamiaiselle. Kahvimaito pitäisi vain muistaa tuoda Maputosta asti, sillä huoltoasemien valikoimiin ei voi luottaa. Olen ratkaissut asian niin, että en enää piittaa maidosta. Muistettavaa on muutenkin niin paljon.

Mutta Mogin huoneissa olikin jääkaapit ja niissä pienet pillimaidot, eikä siinä kaikki: huoneissa oli jopa pienet pressokeittimet ja niihin sopivaa kahvia. Aamukahvi oli pelastettu, suorastaan ylellinen!

Hotelli kukkulalla.

Hotellissa ei ollut ravintolaa, mutta henkilökunta auttoi take away -aterian tilaamisessa (vaihtoehtoja oli kaksi, pizzapaikka tai kanapaikka - me tilasimme kaikille kanaa, jota Afrikassa on yleensä helppo saada). Maksu suoritettiin käteisellä, jota on aina hyvä olla mukana. Swazimaassa voi maksaa Etelä-Afrikan randeilla. Kätevää.

Aamiainen oli hyvä ja monipuolinen, kuumaa vettä tuli hanasta runsaasti, tv-kanavat toimivat, kaikki ymmärsivät englantia. Swazimaahan voi hyvillä mielin palata, tähän hotelliin myös.

Terkuin Lotta

Mielisairaalasta ja onnen olemuksesta

Lehmä liikennevaloissa ja muita unohtumattomia hetkiä

Mitä on onni Maputossa? Bloginpitäjäkollegani Kata, joka kirjoittaa kiinnostavaa Edustusrouvan päiväkirjaa Sudanissa, analysoi taannoin onnellisuutta omilla kotikonnuillaan ja haastoi minut sekä muutaman muun jakamaan ajatuksia asiasta.

Minulla oli viime vuoden lopussa tilaisuus vierailla mosambikilaisessa mielisairaalassa kahden suomalaisen alan konkarin, Ilkka ja Vappu Taipaleen, kanssa. He ovat työskennelleet pitkään osattomien ihmisten hyväksi eri puolilla maailmaa, ja tämä Maputon tuntumassa sijaitseva Infulenen sairaala on yksi heidän kohteistaan jo vuosien takaa.

Sairaala esiintyy myös Magi Viljasen ja Annamaija Rahkamaan pysäyttävässä valokuvateoksessa  Prinssi No. 627 G382N, joka kertoo maailman mielisairaaloista ja niiden potilaista. Stakesin kustantaman kirjan nimi viittaa Swazimaan prinssiin, yhteen sairaalan pitkäaikaisimmista potilaista.

Swazimaan prinssi oli Infulenen mielisairaalan potilas.

Kävelimme autioiden käytävien läpi sairaalan takapihalle, jossa miesten osaston apaattiset potilaat seisoskelivat keskipäivän kuumuudessa.

Se näytti vankilan pihalta. (Eipä sillä, että olisin kovin usein nähty vieras vankiloissa. Mutta asuinkadullamme on vankila, jonka asfalttipihasta näen välillä vilauksen, jos ohitan portin kävellen silloin kun sinne ollaan viemässä jotakin.)

Minuun teki vaikutuksen se lämpö ja inhimillisyys, jolla Taipaleet kohtasivat potilaat, joista osa oli heille entuudestaan tuttuja. Moni halusi tulla kättelemään, kertomaan nimensä ja kuulumisensa minullekin - miehillä oli kovastikin asiaa. Tunnen yhä heidän käsiensä kosketuksen omissani.

Tiloja, hoitoa ja koko laitosta ei parhaalla tahdollakaan voi kuvailla kuin äärimmäisen riisutuiksi. Esimerkiksi huonekaluja on tuskin ollenkaan. Jonkun valistuneen johtajan aikakaudella aloitettu toimintaterapia on haudattu; tiski, jonka takaa silloin myytiin potilaiden tekemiä tuotteita, ammotti tyhjänä. Sairaala on säilöntäpaikka.

Potilaille askeettinen sairaala on kuitenkin kahdesta vaihtoehdosta se onnellisempi, hyviä vaihtoehtojahan ei ole. Heillä on siellä seinät, olkoonkin karut, sängyt lakanoineen ("on sentään lakanat", huomauttivat seuralaiseni, ilmeisesti toisinkin voisi olla) ja syötävää.

Kysyin Ilkka Taipaleelta, mitä sairaalaan voisi lahjoittaa, ja hän vastasi ykskantaan: "Ruokaa. Esimerkiksi kanoja. Voisit ostaa vaikkapa sata kanaa."

Kuten hoitaja minulle selitti: "Tänne tulevat ne, jotka ovat aivan yksin. Ne, joilla ei ole perhettä, joka pitäisi heistä huolen." Kysyin häneltä, viettävätkö potilaat loppuikänsä sairaalassa. Kyllä, hän vastasi, missä muuallakaan? Kysymykseni näytti hämmästyttävän häntä.

Sairaalassa oli tosin minusta yllättävän vähän potilaita - siihen en oikein saanut selitystä, sillä selitys ei ainakaan ole se, että psykiatrisia sairaaloita olisi yli tarpeen, aivan päinvastoin - Infulene oli pitkään maan ainoa psykiatrinen sairaala ja yksi sen entisistä johtajista maan ainoa psykiatrinen lääkäri. Sairaaloihin onkin vaikeaa, jopa mahdotonta, löytää alan ammattilaisia.

Sairaala ei ollut täysin suljettu laitos, vaikka esimerkiksi aggressiivisen oloiset, sekavat naispotilaat, joita emme voineet nähdä kuin kalterien läpi, olivat pihalla lukitun oven takana. (Miehetkin olivat sekavia, mutta eivät vihaisia, ja saatoimme kävellä heidän keskellään; naisjoukko oli yksiselitteisesti pelottava, ainakin maallikolle, ja vieraiden näkeminen tuntui kiihdyttävän heitä entisestään.)

Osa miespotilaista makaili etuoven portailla, muutaman metrin päässä avoimesta ulkoportista. Ei pelkoa karkaamisesta. Mihin he sieltä lähtisivät? Sairaalassa heidän elämänsä on jollakin tasolla turvattua, mikä ei täällä toteudu aina selväjärkistenkään kohdalla. Sairaalan ulkopuolella olevalla todellisuudella ei ole heille mitään annettavaa.

Päivä oli kuin vuoristorata-ajelu. Lähdin mielisairaalaan Maputon upeimman hotellin, Polanan, terassilta, joka oli kohtauspaikkamme. Polanan terassilla kimmeltää meri ja viinilasit kilisevät hyvinhoidetuissa käsissä.

Se on pieni kupla, johon epäonnella on porttikielto.

Miksi ihmeessä kerron afrikkalaisesta mielisairaalasta, kun piti kirjoittaa onnellisuudesta? Siksi, että se tuli ensimmäiseksi mieleeni, kun ajattelin onnea. Yritin ajatella jotain mukavampaa, mutta aina Infulene putkahti sitkeästi päällimmäiseksi.

Ajattelin mielisairaalaa, koska onnen olemus kirkastuu vastakohtansa epäonnen kautta. Minä olen täällä joka päivä vastatusten sen tosiasian kanssa, kuinka onnekas olen. Omaa, suorastaan kohtuuttoman tuntuista onnekkuutta elämän arpajaisissa ei voi sivuuttaa oikeastaan yhtenäkään päivänä. Viimeksi se kouraisi, kun tulin kaupasta pitkästä aikaa uusi mekko kassissa, ja kadunkulmassa käytännössä alaston mies tonki roskiksia.

Siinä piti taas hetki nieleskellä. Miesparka kuuluisi oikeastaan siihen mielisairaalaan - tämä riepuihin kääriytynyt olento tulee näillä kulmilla vastaan tuon tuosta -, mutta kuinka hän sinne pääsisi, ja mahtaako hän edes haluta sinne.

Onnekkuushan ei sitten tarkoita samaa kuin onnellisuus - onnekas ihminen voi olla syvästi onneton.

Mutta pieniin onnen hetkiin on osattava takertua, ja niitä olisi hyvä myös osata luoda. Jotkut ovat siinä parempia kuin toiset.

Nykyään ajattelen, että onnellisuus on juuri kykyä tarttua hetkeen, ja ennen kaikkea myös kiitollisuuden taitoa. Kun hyviä asioita pitää itsestäänselvyyksinä, tekee karhunpalveluksen itselleen - tulee tuominneeksi itseensä turhaan tyytymättömyyteen.

Mistä olen viime aikoina ollut kiitollinen ja onnellinen? Vaikka mistä. Esimerkiksi siitä, että ystäväni Hollannista tuli käymään, ja sain seikkailla hänen kanssaan huolettomana turistina Maputossa - näin kaupungin itsekin uusin silmin.

Hänellä oli hellehattunaan stetson, minulla panamahattu. Joutohetkinään hän hoiti laiminlyödyn puutarhamme uuteen uskoon. Kun olimme valitsemassa kasveja (sitkeitä, mahdollisimman edullisia, vähällä vedellä ja laiskalla hoidolla pärjääviä) puutarhamyymälässä, lähetystön konsuli Marika tuli samalla ostoksille viereiseen supermarkettiin ja erotti meidät hatuista jo kaukaa.

Senhorat Panama ja Stetson seikkailivat Maputossa.

 Ja siitä, että nuorempi poikani pärjäsi niin hyvin koulunsa Exhibition Gala Evening -tilaisuudessa, jossa esiteltiin viimeaikaisen koulutyön tuloksia. Oli suuri ilo nähdä hänet esiintymässä yleisölle sujuvasti englanniksi. Näyttelyssä oli myös pakolaisten selviytymispakkaus, jonka sai koota itse annetuista vaihtoehdoista; sitten valinnoista keskusteltiin. Oppilaat olivat tuoneet tarvikkeet kotoaan, joten pakkauksessa pilkotti myös Nanson mustavalkoinen fleecepeitto.

Ottaakohan tämä isä peiton hätäpakkaukseen?

Illan yleisö sai muun muassa pelata pakolaisaiheista peliä, jossa taitettiin matkaa Syyriasta Eurooppaan. Arpaonni ratkaisi, miten kävi. Sattuma oli minulle armollinen, ja pääsin Saksaan.

 Joskus onnellisuuden hetket yllättävät. Yhden kirkkaan sellaisen koin esimerkiksi maalis-huhtikuun vaihteessa, kun ajelimme Etelä-Afrikasta Swazimaan halki kohti Mosambikin rajaa. Päivä oli jo pitkällä, olimme ajaneet pitempään kuin olimme suunnitelleet, alkoi hämärtyä, ja kaikkia huoletti, ehtisimmekö perille ennen pimeää (emme ehtineet, mutta kaikki meni hyvin).

Meillä ei ollut kunnon karttaa, sillä ajoreittimme oli improvisoitu, eikä oikein evästäkään, ja vain yhdellä meistä on sellainen kännykkäliittymä, joka mahdollistaa netin käytön Mosambikin ulkopuolella - mutta se ei välttämättä tarkoita, että ajoreittien googlaus onnistuisi helposti tai lainkaan.

Swazikielen paikannimien tavaaminenkin oli sen verran työlästä, että joka risteykseen piti pysähtyä lukemaan kylttejä, jos niitä halusi verrata raja-asemalta saamaamme karttamonisteeseen - nimiä ei sisäistänyt vauhdissa.

Swazimaan moottoriteillä lönkytteli paljon laitumilta palaavia lehmiä ja muita eläimiä, mikä toi ajamiseen lisäulottuvuuden. (Lehmät näyttivät pulskemmilta kuin täällä Mosambikissa.)

Yhdessä kylässä pysähdyimme liikennevaloihin suojatien eteen (muistaakseni siinä tosiaan oli liikennevalot!), ja mitä tapahtuikaan: lehmä asteli arvokkaasti tien yli suojatietä pitkin valon palaessa, huiskautti vielä pikkuisen häntäänsä kuin tervehtiäkseen ohittaessaan etupuskurin.

Purskahdimme kaikki nauruun.

Swazimaassa oli kaunista, siistiä ja uskomattoman vihreää, aurinko oli juuri painumassa vuorten taa. Näkymä oli kuin vanhoissa Afrikkaa kuvaavissa kirjoissa. Katsoin hontelojalkaisen lehmän  vaappuen loittonevaa takapuolta Swazimaan illassa ja olin yhtäkkiä selittämättömän onnellinen.

terkuin Lotta

Suomalainen ja venäläinen Maputossa

Hiustenpesua Swazimaassa ja hampurilaisia Etelä-Afrikasta

- Your hair looks bad, tukkasi näyttää huonolta, lausui hotellisiivooja tuomionsa, kun vietin viimeisiä päiviäni huoneistohotellissa. Säpsähdin: kuulinko oikein? Olin itsekin todennut, että kutrini olivat ammattiavun tarpeessa, mutta silti! Excuse me?

- Your hair is drying and breaking, suorapuheinen Lizzie täsmensi avuliaasti. Kuivuu ja katkeilee! Syyllinen ei kuulemma ollut niinkään aurinko, vaan Maputon hanavesi. Elokuun aikana ilmaantuneet lukuisat harmaat hapset hän jätti armollisesti huomiotta.

Kuivuu ja katkeilee!

Vesi on Lizzien mukaan niin likaista, että se panee hiukset koville. Ja tukkaa tulee täällä pestyä usein. Uima-altaiden kloorikaan ei varsinaisesti hemmottele hiuksia.

Mikä neuvoksi? Lizzie ehdotti räväkästi hiustenpesua pullovedellä. Tuttu portugalilaismies kuulemma tekee niin. En innostunut, onhan hiuksille keksitty hoitoaineet, ja pullovettä saa ostaa ihan tarpeeksi ilmankin että sitä kaataa suoraan pään kautta viemäriin.

Mutta tukalle piti tehdä jotain. Ainahan naisten pitää. Tuttujen vinkistä varasin ajan Maputon parhaan hotellin, Polanan, kampaajalle.

Kampaaja osoittautui venäläiseksi Soniaksi, joka on asunut Maputossa vanhempiensa kanssa jo koululaisena. Nyt hän asuu taas täällä muutaman Moskovan vuoden jälkeen ja työskentelee isänsä perustamassa kampaamossa. Isä on juuri nyt Moskovassa. Tytär ja koira ovat Sonian mukana Maputossa, aviomies jäi töihin Venäjälle. Asiakaskunta koostuu pitkälti kaupungin ekspatriaateista, joiden keskuudessa Sonian isä on jo pitkään ollut huippusuosittu. 

Puhelias Sonia totesi, että paluu Maputoon oli hänelle itselleen melko vaivaton, koska Afrikan tavat ja Maputo olivat jo tuttuja, Mosambik kun ei ehkä ole eurooppalaiselle tulijalle helpoin mahdollinen kohde. Hän arveli, että palaa vielä Venäjälle, mutta hankkii ensin täällä kansainvälistä työkokemusta ja näppituntumaa monenlaisiin hiuslaatuihin.

Polana-hotellista löytyi venäläinen kampaaja.

Sonia oli hotellisiivoojan kanssa samaa mieltä Maputon hanavedestä, ja lisäsi vielä, että se saa värjätyt hiukset haalistumaan nopeasti.

Kysyin, mitä Sonia kaipaa Moskovasta.

- Kauppoja! tuli vastaus salamannopeasti. 

Sen ymmärsin. Kävinhän itse läpi monta kauppaa ennen kuin löysin esimerkiksi auringolta suojaavan kasvovoiteen edellisen loputtua. En ollut ostanut päivävoidetta varastoon, koska ajattelin, että täytyyhän joka paikassa olla kosmetiikkaa.

Mutta markettien voiteet - ne harvat, joita on - ovat enimmäkseen rasvaisen ihon tuotteita, eikä niissä ole aurinkosuojaa. Eiväthän paikalliset tarvitse sellaista. Kuiva ihokaan ei ilmeisesti vaivaa mosambikilaisnaisia. Kosmetiikkakauppoja taas ei oikeastaan ole. Toissapäivänä osuin apteekkiin, jossa oli tasan yksi etsimäni kaltainen portugalilainen voide, tietysti lukollisessa kaapissa myyjän takana (tällaiset tuotteet ovat mosambikilaisittain varsin kalliita - sama kuin jos perusvoide maksaisi meillä satoja euroja). Ostin voiteen heti - kirjaimellisesti apteekin hyllyltä.

Mutta takaisin kampaamoon. (Soniakin muuten sanoi tuovansa Moskovasta aina meikit koko vuodeksi.) Mitä muuta Moskovassa on, mitä Maputossa ei ole? Vastaus yllätti ainakin minut. 

- McDonalds! Kaipaan pikaruokaketjuja. Kesälomalla Moskovassa aviomieskin ihmetteli, pitääkö sinun käydä joka päivä hampurilaisella, Sonia nauroi.

Yksityiskohta Polana-hotellista. 

Ajattelin huoliteltua ja solakkaa kampaajaa ahmimassa Big Maceja, ja kerroin Sonialle, että hänellä ja 13-vuotiaalla pojallani on jotain yhteistä. Kun poikani pari viikkoa sitten palasi Johannesburgista kansaivälisten koulujen yleisurheilukisoista, hän hehkutti Johannesburgin Mäkkäriä ja siellä syötyä ateriaa niin hartaasti, että ymmärsin sen olleen koko matkan kohokohta.

Sonia pani paremmaksi:

- Tiedäthän, että ulkomaalaiset tekevät täältä ostosmatkoja rajan yli Etelä-Afrikkaan, Nelspruitiin. Siellä on McDonalds. Olen joskus pyytänyt kavereita tuomaan minulle sieltä aterian, kun tiedän jonkun olevan tulossa sieltä päin. Voi tuntua vähän säälittävältä toivoa rajan takaa tuliaisiksi McDonaldsin ruokaa. Mutta kun on ollut täällä yhtä pitkään kuin minä, sen ymmärtää.

Siitä hotellisiivoojasta, Lizziestä. Hänellä oli suhteellisuudentajua.

Valiteltuaan vesiasiaa tovin hän piti tauon ja totesi, että me kaupunkilaiset olemme kuitenkin onnekkaita, kun saamme pesuvettä hanasta. Huonommin ovat asiat niillä lukuisilla mosambikilaisilla, jotka elävät vailla viemäriverkostoa, pahimmassa tapauksessa likaisen jokiveden varassa.

He puhdistavat sen juomakelpoiseksi tiputtamalla siihen klooria. Hiukan likainen hanavesi on siihen verrattuna pikkujuttu.

- Meidän täytyy olla kiitollisia, kun Jumala pitää meistä niin hyvän huolen ja antaa meille kelvollista vettä - ehkä ei täydellistä, mutta ei vaarallistakaan, Lizzie pohti, "God takes good care of us."

Kysyin vielä, missä Lizzie itse hoidattaa hiuksensa. Afrikkalaisnaisten kampauksethan ovat oma lukunsa, Lizzienkin päätä koristi taidokas lankakerämäinen muodostelma.

Tukat tällingissä Voitonpäivän juhlassa syyskuun alussa Maputossa.    

- Pesen tukkani Maputossa vain harvoin. Kun pitää laitattaa tukka, matkustan bussilla Swazimaahan ja panen siellä kaiken kerralla kuntoon, Lizzie paljasti.

Ei ihme, että Lizzie ehdotti minulle pullovesipesua. Eihän hän itsekään tyydy tavanomaiseen, kun hiuksista on kysymys. Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella ja Swazimaassa kirkkaampi vesi.

Terkuin Lotta