Ilhan korut kertovat tarinaa

Lensin lokakuussa Ilha de Moçambiquelle mielessäni korut. Kotikadullamme Maputossa on pieni, mielenkiintoinen laukku- ja korukauppa Mozo Concept Store, ja iskin jo alkuvuodesta siellä silmäni persoonallisiin keraamisiin kaulakoruihin.

Myyjä kertoi, että hänen tyttärensä oli käynyt Ilhalla, ihastunut posliinikoruihin ja tuonut muutaman myytäväksi.

Uudet korvakorut taustanaan Mosambik-aiheisen tietokirjan sivu,

Ilha tosiaan tunnetaan rikkaasta koruperinteestään. Huomioni kiinnittäneet korut oli tehty rantaan huuhtoutuneista keramiikkapaloista, joita on Ilhan edustalla edelleen runsain mitoin menneinä vuosisatoinan Intian valtamereen haaksirikkoutuneiden kauppalaivojen jäljiltä.

Nousuvesi kuljettaa posliinia rantaan vuodesta toiseen.

Palaset ovat yleensä astiastojen osia, tässä tapauksessa luultavasti kiinalaisten. Jännittävää! Olinkin jo lukenut tästä muutama vuosi sitten ostamani Henrik Ellertin kirjasta Moçambique Mosaic - The Material Culture of Moçambique, joka on melkoisen ehtymätön aarreaitta. On kiehtovaa miettiä juuri oman korunsa tarinaa.

Valitsin itselleni korun. Meressä abstraktiksi kuvaksi lionnut palanen toi mieleeni Muumilaakson mörön ja hattivattien varjot. Maksoin kaulakoruni ja päätin, että jos joskus pääsen Ilhalle, ostan korulle seuraa.

Saavuttuamme saarelle silmäilin hotellin terassilta käsin poikaa, joka harppoi rannalla kumarassa ja haravoi sormillaan hiekkaa. Pojan mentyä möngin hiekassa itsekin. Ilhan korukauppiaat tietysti tarvitsevat näitä raaka-aineita enemmän kuin minä, mutta halusin nämä matkamuistoksi. Tuleeko niistä ikinä mitään, sen aika näyttää.

Oma kummitusmainen kaulakoruni ja rannalta poimimani palaset.

Ilhalla ja vielä pohjoisempana Ibon saarella tehdään perinteisin menetelmin myös hopeakoruja, joskaan en vielä oikein osaa sanoa, mitä laatua niihin käytetty metalli edustaa. Ainakin aiemmin näihinkin koruihin on käytetty haaksirikkoutuneista laivoista peräisin olevia metalleja (esimerkiksi kolikoista), jotka sulatetaan ja työstetään uudestaan. 

Hopeasepät käsittelevät valmistamaansa hopealankaa taitavasti - mosambikilaiset ovat ylipäätään osaavia kädentaidoissa, mutta se taitaa päteä moneen muuhunkin maahan tällä mantereella -, ja Ilha ja koko Nampulan alue tunnetaakin hienoista hopeakoruistaan.

Hopeasepät työskentelevät siellä missä asuvatkin eli Ilhan afrikkalaiskylässä, josta kerroin aiemmin.  Kävimme erään sepän pajassa, mutta hänellä ei juuri sillä hetkellä ollut paljoakaan valmista myytävää, joten tyydyin seuraamaan, kuinka hän teki työtään. Jos minulla olisi ollut enemmän aikaa, olisin voinut noudattaa erään hotellivieraan esimerkkiä ja tilata korun.

Koruseppä työssään Ilha de Moçambiquella.

Olimme liikkeellä moottoripyörillä, ja käväisimme myös toisen, "reikä seinässä"-kioskityyppisesti pajaansa pitävän sepän luona, mutta hän ei ollut paikalla. Niin tai näin, kylässä oli mielenkiintoista kurvailla. Kasvonsa mussiro-naamiolla koristellut, lapsensa kanssa kauppaa pitävä nainen, jonka esittelin jo aiemmin ensimmäisessä Ilha-postauksessani, istui juuri hopeasepän korukioskin lähellä.

Saisiko olla Jolly Jus -mehua tai Marie-keksejä? Vaipat myydään yksi kerrallaan.

Seuraavana päivänä liikuskelin koru- ja matkamuistokaupassa ja panin sivusilmällä merkille, että eräässä nojatuolissa näytti lojuvan kookas nukke. Yhtäkkiä nukkevauva ähkäisi - se olikin ihan oikea bébé uinumassa hellepäivänokosiaan kauniiden tavaroiden ympäröimänä.

Korukaupankin kadulla aika tuntui pysähtyneen.

Pikkuvauvathan nyt ovat täällä usein äitiensä mukana töissä ennen kuin lastenhoitaja astuu remmiin, mutta liikkeen pitäjä kertoi, että kyseessä oli hänen sisarentyttärensä kolmikuinen vauva. Ulkonäkönsä puolesta hänkin olisi voinut olla vauvan äiti.

 "Äiti meni uimaan. Mutta hänen olisi hyvä palailla pian, sillä kohta lapsella alkaa olla nälkä!" Vauva havahtui puheeseemme, ja me ihastelimme hänen pehmoisia varpaitaan ja kanniskelimme häntä sillä välin kun isotäti tarkisti rennosti tuotteiden hintoja. Olimme ainoat asiakkaat. Saaren entisen portugalilaispuolen unelias, irrallinen tunnelma tuntui ulottuvan kauppaankin.

Valitsin korvakorut ja sormuksen. Ilhalla valmistetaan myös monenlaisia värikkäitä helmikoruja, mutta ne saisivat jäädä seuraavaan kertaan. Tehtävä suoritettu!

Terkuin Lotta

Ilhalla: Afrikan Venetsia ja kauneuden kipeä hintalappu

Vierailu Ilha de Moçambiquella ei mielestäni ole täydellinen, ellei pistäydy viimeksi esittelemäni pittoreskin kivikaupungin naapuriin.

Kiven ja kalkin Stone Town, portugaliksi cidade de pedra e de cal, rakennettiin hallitsevaa valkoista yläluokkaa varten. Sen rakensivat afrikkalaiset orjat, joiden oman kotikylän kivistä se louhittiin.

Sitä mukaa kuin eheän kokonaisuuden muodostava kivikaupunki, hieno "Afrikan Venetsia", kohosi saaren kärkeen, orjien oma povoaçao de macuti eli macuti-kylä painui vedenpinnan alapuolelle.

Kävelyretkemme aikana oppaamme Abdul osoitteli meille sieltä täältä kivipintoja, joista lohkareet portugalilaisten johtamille työmaille on aikanaan louhittu. Macuti-sana viittaa talojen perinteisiin kaislakattoihin.

Saaren kauniit naiset odottavat vaalikulkuetta. Me katselimme heitä ja he meitä.

Macuti-kylän huomaa jokainen saarelle tulija, sillä afrikkalaiset asuvat saaren sillanpuoleisessa kupeessa. Turisti kiitää näitä teitä matkallaan hotelleihin saaren pohjoisosaan. Kylään kannattaa palata jalkaisin, oppaan seurassa. Turismin tuomia tuloja tarvitaan.

- Meillä ei ole mitään reppumatkailijoita vastaan, mutta he käyttävät niukasti matkailupalveluja ja jättävät jälkeensä meidän kannaltamme harmillisen vähän rahaa, Abdul pohtii backpacker-matkailua. Mutta ei Afrikka pitkine etäisyyksineen liene reppumatkailijoillekaan helppo, saati huokea.

Kävellessämme kohti afrikkalaiskylää ohitamme Ilhan vanhan sairaalan, joka oli aikanaan Saharan eteläpuolisen Afrikan suurin ja hienoin sairaala. Tänä päivänä on vaikea uskoa, että tänne tuotiin potilaita vesitse kaukaakin.

Suuri sairaala palveli aikanaan isoa aluetta Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.

Rapistunut talokaunotar havainnollistaa sitä, kuinka keskeinen Ilha oli 1400-luvulta 1800-luvun lopulle asti ennen kuin lähelle avattu Nacalan satama syrjäytti sen, tieverkosto kehittyi ja pääkaupunkiasema menetettiin. 

Rakennuksen takaa löytyy pieni klinikka, joka auttaa lähinnä rutiiniluontoisissa vaivoissa. Mosambikin maaseutua vaivaa krooninen lääkäripula.

Heti sairaalan jälkeen Abdul pysähtyy ja kertoo, että siirtomaa-aikana kahden kaupungin raja kulki tässä. Afrikkalaisilla ei ollut asiaa kivikaupunkiin ilman työkorttia. Sama tilannehan oli Maputossa, mosambikilaiset eivät päässeet portugalilaisten asuttamaan valkoiseen sementtikaupunkiin kuin työluvalla. 

Abdul myöntää, että tässä kulkee yhä henkinen raja, o muro mental.

Oppaamme Abdul macuti-kylän kioskilla.

Ihmekös tuo, maailmat olivat niin kaukana toisistaan. Kun portugalilaiset pakenivat parissa päivässä Mosambikista maan itsenäistyttyä vuonna 1975, myös Ilhan kivikaupunki tyhjeni. 

Valtasivatko afrikkalaiset siirtomaaisäntiensä vauraat asumukset? Eivät, Abdul selittää. Valta oli ollut totaalinen ja entisiä palvelijoita pelotti, mitä tapahtuu, jos isännät palaavatkin ja löytävät heidät kodeistaan. 

Pienen kirkon takana siintää silta.

Ymmärrän täysin, ettei sorretuilla ollut mielenkiintoa siirtomaahallinnosta muistuttavien talojen suojeluun. 

Ilhan kauniiseen linnoitukseenkin liittyi sen ajan afrikkalaisilla lähinnä surullisia muistoja, sen jykevät kammiot kun palvelivat Portugalin salaisen poliisin vankiloina silloin kun itsenäisyydestä taisteltiin. 

Myös Maputossa entisen salaisen poliisin talon, sinänsä viehättävän rakennuksen, on annettu rauhassa rapistua täysin. 
Halutaan unohtaa.

Macuti-taloja.

Kivikaupungin taloihin tunkeuduttiin vasta vähän myöhemmin, kun niistä haettiin muun muassa polttopuita ja rakennustarvikkeita. Itsenäistymistä seuranneina pitkinä ja raakoina, koko kansakunnan romahduttaneina sotavuosina 1975-1992 Ilhalta etsittiin myös suojaa.

Ylikansoitettuun macuti-kylään on tänä päivänä ahtautunut 15 000 asukasta. Opastamme hymyilyttää, kun ohitamme lapsilaumoja. 

"Kuuletteko, mitä he huutelevat", Abdul kysäisee. "He sanovat makuan kielellä akunha, akunha, valkoinen." Nämä lapset ovat uteliaita ja välittömiä, hymyileviä ja hihittäväisiä. 

Muistan, että olen kohdannut akunha-sanan Lisa St Aubin de Teranin kirjassa Mozambique Mysteries (Virago Press 2007), joka sijoittuu näille seuduille.

Akunha, akunha! Kylän ilmeikkäitä lapsia - kuva on otettu kuopan reunalta.

Käyntihetkellämme kattoja korjailtiin ja vahvistettiin sadekautta varten, kuten joka vuosi.

Allaolevasta kuvasta näkee, millaisessa montussa afrikkalaisten talot ovat. Ilha de Moçambique jäi aiemmin tänä vuonna Mosambikia runnelleiden syklonien Idain ja Kennethin väliin, mutta saari on kyllä aiemmin saanut osansa tuhoisista myrskyistä. Ilmastonmuutoksen myötä eroosio ei ainakaan vähene.

Kattoja vahvistetaan sadekautta varten.

Alueen asukkaat elivät lähes tähän päivään saakka myös täysin ilman viemäröintiä. Viemärit ovat uutta perua, eikä niitä ole läheskään joka talossa.

Onnekkaammalta naapurilta voi lainata fasiliteetteja isompiin tarpeisiin, lisäksi kylän laidalla on yleisiä vessoja.

Suolaveden valtaama kaivo on käyttökelvoton.

Kävelimme hylätyn torialueen, mercado municipalin, ohi. En nähnyt koko aikana Ilhalla yhtäkään kunnollista kauppaa, vain kioskeja. 

Tosin ei paikallisilla olisi, millä ostaa. Nampulan maakunta, johon Ilha kuuluu, on perinteisesti ollut Mosambikin köyhimpiä. Majoitusyrittäjät hoitanevat ostoksensa mantereella. Abdul kertoi, että saarelle tulee kahdesti viikossa kauppiaita mantereelta myymään perustavaroita.


Mutta leipä oli Ilhalla erinomaista - kuohkeaa, maukasta ja vaaleaa, ja sitä tarjoiltiin hotellissamme auliisti. Kurkistimme kylän leipomoon.

Leipomon iltavuorolaiset.

Afrikkalaiselta puolelta saarta löytyy myös kalasatama, merkitseehän kalastus (niukkaa) toimeentuloa osalle asukkaista. Merenelävät ovatkin Ilhalla erinomaisia.

Päivän saalista tarjolla.

Kuten tiedottaja, toimittaja Erja-Outi Heino osuvasti toteaa teoksessaan Vuohia ja utopioita (Like 2001), Mosambikissa purje ei tarkoita vapaa-aikaa. Kuvaamiseen ei kalasatamassa suhtauduttu kovin ilahtuneesti, ja nappasimmekin vain pari hätäistä kuvaa.

Kalasatamassa kävi kova kuhina. Veneiden ja kalatiskien tuntumassa väkeä oli kokoontunut katoksen alle seuraamaan yhteisestä tv:stä jalkapallo-ottelua.

Purjeet on laskettu ja verkot kääritty.

Tämä nuori tyttö (kuvassa alla) ohitti minut ketterästi portaissa kantamuksineen. 

Mosambikilaiset lapset kasvavat fyysiseen työntekoon. Kaikkialla näkyi lapsia kantamassa toisia lapsia. Naisilla on monasti selässään tai rinnallaan liinaan kääritty vauva - perheethän ovat suuria -, taakka pään päällä ja jokin kantamus vielä käsissä.

Koko komeuden päällä saattaa keikkua vielä kuokka täydellisessä tasapainossa. Nämä naiset eivät tarvitse minkäänlaista käsivarsien kaunistusjumppaa.

Miehet kantavat painavia rakennustarvikkeita ja työkaluja.

Kaikkialla tytöt ja naiset kantavat jotain - vauvoja, vettä, polttopuita, öljyä.

Kierroksen puolivälissä koitti yllätys. Abdul hävisi hetkeksi ja ilmestyi moottoripyörä allaan. Ilmeetön kaveri vieressä pärisytteli samanlaista.

Odottelimme kyytiä suunnattoman kokoisen banjanviikunapuun alla.

"Siirrymme nopeampiin kulkupeleihin, jotta ehditte takaisin ennen pimeää", opas perusteli.

Ilhalla tosiaan näkee paljon kevyitä kiinalaisvalmisteisia moottoripyöriä. Ne kestävät aikansa eikä niitä kuulemma oikein voi korjata, mutta niihin paikallisilla on varaa.

Leivonnaisia myyvä tyttö poseerasi mielellään meille akunhoille.

Mikäs siinä! Olinkin ennättänyt aivan liian korkeaan ikään ehtimättä ikinä kokea prätkäkyytiä.

Tuntui sopivalta korjata tämä huutava epäkohta juuri täällä. Kapusin kuskin, laihan mosambikilaispojan, taakse ja kietaisin käteni hänen vyötärölleen. Ja niin sitä mentiin tukka hulmuten! 

Olimme vuorostamme nähtävyys, Markus ja minä, kiitäessämme kohti kivikaupunkia. Kuski kaarsi guesthousemme Rickshaw´n eteen aivan liian pian.

Kuskia ei naurata, onhan tämä mãe, äiti, kuten täällä puhutellaan, vähintään hänen isoäitinsä ikäinen!

Seuravaksi kerron meriretkestä  ja Ilhan koruperinteistä. Lähdinhän koko saarelle osittain erään kaulakorun innoittamana.

Terkuin Lotta

Ovi orjalaivaan - Ilha de Moçambiquen mykistävä Stone Town

Luulen, että valokuvaajat kokevat Ilhalla kauneusähkyä. Meilläkin on valokuvakirja, jossa esitellään upeita otoksia saarelta. Yksi syy esteettiseen ähkyyn lienee se, että maisema on niin yllättävä ja epäafrikkalainen. Ilhan arkkitehtuuri kertoo tarinaa menneestä ja muualta. Ilhan historia on myös Portugalin historiaa.

Ilha de Moçambiquen kivikaupunki, valloittajia varten naapurikylän korallikivistä rakennettu Stone Town, on itäisen Afrikan vanhin eurooppalainen siirtokunta. Saaren linnoituksen kärkeen pystytetty manuelistista tyyliä edustava kappeli puolestaan on eteläisen pallonpuoliskon vanhin eurooppalainen rakennus.

Se on suloinen sakarakaiteineen ja kaariholveineen.

Kappeli linnoituksen kärjessä ei ole enää käytössä.

Portugalilaisten 1500-luvulla rakennuttama komea São Sebastião -linnoitus, jossa kappeli siis sjaitsee, on saaren päänähtävyys. Saari oli aikanaan syytäkin suojata, jos mieli pitää sen, sillä kauppasatamalla oli sekä ennen Vasco da Gamaa että hänen jälkeensä useita ottajia, muun muassa hollantilaiset.

He eivät onnistuneet ja jatkoivat tunnetuin seurauksin matkaa Etelä-Afrikkaan, Kapmaahan.

Linnoituksessa oli lauantaipäivänä lisäksemme vain pari matkailijaa - Ilha de Moçambique on syystä saanut maineen Intian valtameren unohdettuna helmenä. Saaren majoituskapasiteetti ei ole suuren suuri, eihän alueelle onneksi kohoa massahotelleja. Mutta mahtuisi sinne enemmänkin. Kodikkaat pienet hotellit vanhoissa taloissa eivät suinkaan vähennä saaren uneliasta, eksklusiivisuuden tunnetta alleviivaavaa viehätystä.

Ilha on pieni, alle 3 km pitkä saari. Lähestyimme linnoitusta kävellen.

Linnoituksen katolla kulkevat vedenottokanavat keräävät yhä edelleen sadeveden talteen ja kuljettavat sen suureen vesisäiliöön. Oppaamme nauroi, että hän voisi ottaa vettä linnoituksen vesisäiliöstä, mutta me saisimme siitä todennäköisesti vatsavaivoja. Eipä silti, ei yhtään houkuttanut lähteä kapeita portaita alas kokeilemaan veden laatua! Säiliön vesi oli matalalla. Sadekautta vasta odoteltiin.

Linnoituksen vanha vesisäiliöi

Portaita alas vettä hakemaan.

Tykki ja ränni.

Museot ovat Mosambikissa harvinaista herkkua. Me olimme ainoat kävijät siirtomaa-aikana kuvernöörin asuntona ja vip-vieraiden majapaikkana toimineessa museaalisessa palatsissa. Riisuimme kenkämme ja tassuttelimme paljasjaloin oppaan perässä.

Varkaiden pelossa siellä ei saa kuvata, ja ymmärrän sen, sillä minustakin tuntui surrealistiselta - mutta sitähän koko saari on! - nähdä yhtäkkiä keskellä rutiköyhää afrikkalaista maaseutua näin komea eurooppalaistyylinen asumus kolmesataavuotiaine massiivisine intialaisvalmisteisine huonekaluineen (Ilha sijaitsi Intian merireitin varrella), samettiverhoineen, barokkia jäljittelevine sänkyineen (mitä mahtavampi vieras, sen korkeampi vuode), itämaisine mattoineen, rokokoohenkisine peileineen ja kiinalaismaljakkoineen.

Se oli varmasti uskomaton omana aikanaan ja se on uskomaton tässä ympäristössä nyt. Upeaa, että se on pystytty säilyttämään. Kantotuolit, tietysti miesvoimin kulkeneet, tervehtivät aulassa, kuvernöörille ja vaimolle kumpaisellekin omansa!

Meitä nauratti tarina itsenäisen Mosambikin ensimmäisen presidentin Samora Machelin henkivartijoista, jotka istuivat yhden palatsin vanhoista sohvista rämäksi pitäessään yöllä vartiota presidentin huoneen edustalla. Juuri Machel muutti palatsin museoksi, sillä tavarat olivat jatkuvasti vaarassa hajota ja kadota.

Museopalatsin edustalla patsastelee Vasco da Gama. Hän sai messinkilaattoineen luvan häipyä, kun maa itsenäistyi - kukaan ei halunnut siirtomaavallan edustajaa kunniapaikalle. Nyt Vasco da Gama tähyilee taas merelle päin, tosin edelleen nimettömänä.

Vasco da Gama (takanaan kuvernöörin palatsi) katseli vettä päänsä päällä kantavia tyttöjä jo kauan sitten.

Kauniin Ilhan historia ei ole monessakaan mielessä kaunis. Ilha de Moçambiquella käytiin tuottoisaa orjakauppaa 1800-luvun loppupuolelle saakka.

Ilha oli rannikon tärkeimpiä orjasatamia kaiken muun kaupanteon ohessa. Sen kautta kuljetettiin satojatuhansia orjia esimerkiksi Brasilian sokeriplantaaseille, muualle Väli- ja Etelä-Amerikkaan ja Ranskan Antilleille sekä Madagaskarille.

Entisen kaupungintalon portti iltavalossa. Nautin mahdollisuudesta kävellä kujilla myös pimeällä, niin harvinaista lystiä.

Olen toki lukenut Kunta Kinteni aikoinani, ja tuoreempina ovat muistissa ghanalaissyntyisen Yaa Gyasin Matkalla kotiin- ja Colin Whiteheadin The Underground Railroad -kirjat. Mutta "door of no return", ovi, josta kävijällä ei ole paluuta, mosambikilaisen oppaan esittelemänä teki tapahtumista konkreettisia.

Muistomerkki näytti melko uudelta. llhaa laitetiiin muun muassa EU-varoin esittelykuntoon viime vuonna vietettyjä 200-vuotisjuhlia varten (se nimitettiin Mosambikin pääkaupungiksi vasta 1818, joten virallinen valtakausi jäi melko lyhyeksi, vaikka se ehtikin olla kaupanteon ja laivanrakennuksen keskus satojen vuosien ajan).

Ovi yhteen suuntaan ja laivan muotoinen muistomerkki.

Mereltä päin nähtynä orjasataman vankilamainen luonne tuli hyvin esiin. 

Jaossa vain menolippuja.

Satama-alueen vieressä oli talo, jossa orjia pidettiin ennen lähtöä. Oppaan mukaan vangitut kuljetettiin rakennukseen mahdollisimman sekavasti rannikkoa ja mannerta pitkin kierrellen, silmät sidottuina tai ruumaan suljettuina, jotta nämä menettäisivät suuntavaistonsa eivätkä tietäisi missä ovat. Silloin he eivät myöskään osaisi paeta takaisin kotiin.

Rakennus palvelee nyt puoluetoimistona. Sen edessä käytiin vilkasta presidentinvaalikampanjaa.

Vaalikuhinaa orjien entisen vankilan luona.

Linnoituksen edustalla meloi kalastajia verkkoineen. Oppaamme erotti kirkkaassa vedessä kaloja.

Kuten mainitsin edellisessä postauksessa, ryöstökalastus ajaa yhä useampia mosambikilaisia ahtaalle, sillä meri tarjoaa näille perinteisin menetelmin työskenteleville pienyrittäjille yhä vähemmän saalista. Arvellaan, että suurin osa laittomista kalastusaluksista on kiinalaisia. Kiina investoi Afrikkaan ja Mosambikiiin valtavasti, mutta tämä on kolikon toinen puoli (yhdessä laittomien hakkuiden kanssa).

Melkein 3 000 kilometrin mittaisen rantaviivan kanssa elävällä Mosambikilla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta valvoa merialueita öisin, ja laiton kalastus heikentää köyhän, suurelta osin tuontiruuan varassa sinnittelevän maan tilannetta entisestään.

Moskeija ja meri.

Kujia kulkiessa tuli vastaan myös ensimmäinen Mosambikiin rakennettu moskeija. Oviaukosta näkyyy merelle. Tässä maakunnassa, toisin kuin pääkaupunki Maputossa, on muslimienemmistö. Se näkyi katukuvassa esimerkiksi pukeutumisessa ja kuului rukouskutsuina.

Kuten Mosambikissa yleensä, uskonnot elävät rauhanomaisesti rinnakkain, erilaisin alkuperäisuskonnoin höystettyinä - taikausko voi täällä hyvin.

Kaunis swahililaisovi.

Näitä niin kutsuttuja swahililaisia ovia tuli myös muutama vastaan. Samanlaisia on ymmärtääkseni Sansibarin kivikaupungissa. Komeassa swahililaisovessa on messinkinupit esteenä elefanteille - vain esteettisistä syistä, eihän norsuja tömistele mailla halmeilla.

Ilhan vanhojen talojen ulkoseinän sisempää kerrosta, muun muassa korallikiveä.

Komeiden ovien takana saattaa piillä pelkkiä raunioita. Kunnostettava ei Ilhalta ihan heti lopu.

Terkuin Lotta

Matkalla: maaginen Ilha de Moçambique

Mistä edes aloittaisin? Palasin Pohjois-Mosambikista Ilha de Moçambiquen saarelta, maan ensimmäisestä pääkaupungista, muutama päivä sitten ja olen yhä pyörryksissä. Osa minusta on vielä siellä. Ehkä se onkin paras mielentila matkasta kertomiseen.

Olin iloinen jo päästessäni kurkistamaan maan eksoottiseen pohjoisosaan, onhan se eri kielialuettakin kuin Maputon provinssi. Mutta odotukseni ylittyivät, sillä saari antoi avaimia koko maan ja yleisemmin itäisen Afrikan monikulttuuriseen menneisyyteen. Orjasatamanakin toiminut Ilha de Moçambique oli kuin eloon herännyt historiallinen kuvakirja.

Elävä perinne näkyy esimerkiksi alla olevasta kuvasta, joka esittää pientä katukauppaa pyörittävää naista lapsineen. Maakunnan naisten kasvoja koristava valkoinen, ihoa kaunistava ja suojaava mussiro-naamio ei ole koriste (harvoja) turisteja varten, vaan tavallista arkea.

Naamio sekoitetaan vedestä ja mussiro-nimisen kasvin juurista, ja sen käyttöön on etenkin aiemmin liittynyt paljon symboliikkaa. Milloin tahansa vastaan saattoi tulla naisia värikkäissä capulana-hameissaan, valkoiset naamiot kasvoillaan, kantamukset pään päällä ja liinaan kiedottu lapsi selässä keikkuen.

Aikakäsitykseni hämärtyi, en enää tiennyt mitä vuotta elin.

Ilhan afrikkalaiskylässä kauppaa pitävällä naisella on kasvoillaan perinteinen mussiro-naamio. (Kysyimme naiselta luvan kuvaan.)

Alue oli tärkeä muslimien kauppapaikka ja makua-heimon koti jo ennen kuin portugalilainen Vasco da Gama rantautui saarelle 1498, valloitti sen ja teki siitä ensimmäistä kertaa Mosambikin nimeä kantavan maan pääkaupungin. Tarinan mukaan nimi johdettiin saaren ensimmäisen hallitsijan, sheikki Ali Mussa Mbikin, nimestä.

Teiden, liikenteen ja kaupan kehittyessä pääkaupunki siirtyi Maputoon, silloiseen Lourenço Marquesiin, jo 1887. Toivottavasti Ilhalla on turismin avulla myös tulevaisuus. Matkailijoita voisi tässä UNESCOn maailmanperintökohteessa olla paljon enemmänkin. Minusta romanttista ja eristynyttä saarta voisi markkinoida loistavana häämatkakohteena - sillä pimeän laskeuduttua viihdykkeet on keksittävä itse - ja ylipäänsä merkkipäivien viettoon.

Tuloiltana söimme saaren vanhimpiin kuuluvassa Reliquias-ravintolassa. Kuten näkyy, ruuhkia ei ole.

Me lähdimme matkaan spontaanisti tilaisuuden tarjoutuessa. Ilhalle on Maputosta pitkä matka, 2 500 kilometriä, ja lähimmältä eli Nampulan kansainväliseltä lentokentältä vielä puolentoista tunnin automatka.

Nyt toinen pojistamme oli kutsuttu viikonlopuksi mosambikilaisen luokkatoverin rantataloon Xai-Xaihin parinsadan kilometrin päähän Maputosta, ja toiselle sopi jäädä kissan kanssa talonvahdiksi.

Buukkasin meille lennot Nampulaan Mosambikin lentoyhtiön LAMin sivuilta, varasin huoneen Ilhalta ja pyysin, että hotelli lähettäisi taksin hakemaan.

Aurinko laskee Ilhalla.

Koska oli pitkä viikonloppu ja havahduin matkajärjestelyihin tapani mukaan myöhään, moni majapaikka oli täynnä. 200-vuotiaaseen Casa Vermelhaan, punaiseen taloon, remontoitu Rickshaw Pousada valikoitui summamutikassa, koska se oli ensimmäinen, josta tuli sähköpostiini myöntävä vastaus. Pieni riksahotelli osoittautui todella mukavaksi paikaksi.

Rickshaw viittaa siis riksaan, ja portugalin kielen sana pousada tarkoittaa majataloa. Riksa oli entisinä aikoina saarella yleinen yläluokan kulkemismuoto, kunnes itsenäisen Mosambikin ensimmäinen presidentti Samora Machel lakkautti käytännön orjuuttavana.

Majapaikkamme Rickshaw, "Casa Vermelha" eli Punainen talo Ilhan kivikaupungin kadulla.

Pidin siitä, että pienellä saarella voi kävellä joka paikkaan, iltapimeässäkin. Tunnelma on turvallinen. Autoja on vähän, polkupyöriä ja mopoja jonkin verran. Mantereelta tulevan 3,5 kilometriä pitkän sillan ylitys maksaa.

Saari jakautuu kahteen osaan, portugalilaisten rakennuttamaan kolonialismin ajan kivikaupunkiin, joka on osin raunioitunut, osin kauniisti kunnostettu, ja paikallisen alkuperäisväestön tiiviisti kansoittamaan Macuti-kylään.

Väentiheys on Macuti Cityssä, kuten meille sanottiin, tietysti aivan eri luokkaa kuin uneliaassa kivikaupungissa, Stone Townissa. Jotkut kuvailevat kivikaupunkia kuin pieneksi Sansibariksi ennen turistien tuloa.

Nuoret kalastajat töissä hotellin rannassa.

Upeine rantoineen Ilha on myös hieno kohde niille, jotka haluavat veneillä, uida, sukeltaa ja snorklata. Mekin pulahdimme lennosta ja ajomatkasta väsyneinä Rickshaw´n rannasta Intian valtameren syleilyyn.

Samassa rannassa nuoret pojat kiskoivat verkkoja vedestä niin kuin he ovat tehneet vuosisatojen ajan. Kun eräs maputolainen ystäväni kuuli, että olimme lähdössä Ilhalle, hän naurahtikin heti: "Ahaa, luvassa on siis erinomaisia mereneläviä!" Se piti paikkansa. Mutta perinteinen käsityönä tapahtuva kalastus on kiinalaisen öisen ryöstökalastuksen vuoksi tänä päivänä koko ajan vaikeampaa. Eivät nämä pojat ja miehet voi pärjätä isoille, pimeän turvin laittomasti liikkuville aluksille.

Tikkaita pitkin rantaan kuin laiturilta ikään.

Hotellin rantaan laskeuduttiin tikkaita pitkin, sillä portaiden rakentamiseen vaadittava lupaprosessi oli kuulemma kesken. Maailmanperintöalueella korjausrakentamista säädellään tarkoin. Hyvä niin, vaikka se ei varmasti helpotakaan majoitusbisneksen pyörittämistä Ilhalla. Mutta kaupungin unelias lumo säilyy.

Seuraavalle päivälle varasimme opastetun kävelykierroksen sekä kivikaupunkiin että afrikkalaiskylään. Kerron siitä seuraavassa postauksessa.

Terkuin Lotta

Viiniä, kahvia ja kirjoja: parasta Etelä-Afrikkaa

Viimeisten kirjoitusteni aiheet olivat synkkiä, mutta ne kertoivat jokapäiväisen elämän realiteeteista täällä Mosambikissa. Jotta en masentaisi ketään, itseänikään, tarjoan nyt kevyemmän kattauksen eli muistoja pikaiselta viininmaistelumatkalta Etelä-Afrikkaan. Asummehan ison viinimaan naapurissa!

Maputosta hurauttaa muutamassa tunnissa rajan yli Etelä-Afrikkaan White River -nimiselle paikkakunnalle. Paikallisen puulajin nimeä kantava Seringa Lodge järjestää siellä pyynnöstä viininmaisteluiltoja. Tätä bed and breakfast -paikkaa pitää ruotsalainen Cecilia yhdessä safariopasmiehensä Rogerin kanssa.

Roger kattaa illallispöytää viininmaistelijoille.

Tällä kertaa illan oli järjestänyt yksi amerikkalaisen koulun äideistä, Nancy, ja hän oli kutsunut mukaan uusia ja vanhoja kasvoja.

Mikä onkaan parempi konsti vanhemmille tutustua kuin viini-ilta kaukana kotoa? Tunnelma takan ääressä oli hiukan kuin kotibileissä. Oli niin koleaa, että illallinen katettiin sisään eikä Seringan kauniille terassille.

Me huristimme Seringaan jo neljättä kertaa. Seringa sijaitsee Krugerin luonnonpuiston reunalla, joten safarimatkailu on alueen matkailuyrittäjien pääelinkeino.

Rogerin muutama vuosi sitten meille järjestämä retki on jäänyt iäksi mieleeni, sillä silloin näimme gepardin tassuttelemassa ihan tien vieressä. Se on äärettömän harvinaista herkkua. Tallensin tapahtuman vain ajatuksiini. Kissapedot ovat tunnetusti nopealiikkeisiä enkä halunnut särkeä tilanteen lumousta sähläämällä kameran kanssa.

Seringan ruotsalaisemäntä Cecilia terassillaan harmaana sunnuntaiaamuna.

Viininmaisteluilta Seringassa tarkoittaa Cecilian ja Rogerin henkilökuntansa kanssa kokkaamaa viiden ruokalajin illallista, jossa jokaista ruokalajia saattelee oma, Rogerin esittelemä viini.

Sylkykuppeja ei kehtaa edes ajatella, sillä kuka nyt illallispöydässä barbaarisesti syljeskelisi? Jos viinistä ei yhden kulauksen jälkeen pidä, sen voi jättää juomatta ja siirtyä seuraavaan.

Meidän ruokalistamme näytti tältä:

Juustosufleeta ja passiohedelmäjälkkäriä! Ja Merlot´ta, joka tuo aina mieleen Sideways-elokuvan.

Maputosta tulijat ovat tietysti kiitollisia illallisvieraita, sillä melkein mikä tahansa parempi ateria on kaivattua vaihtelua; hyviä ravintoloita ei Maputossa ole loputtomiin, vaikka tilanne onkin parantunut. Seringan ruoka on kuitenkin oikeasti ihanaa - ja siksikin paikka on Mosambikin reissuväen suosikkeja. 

Tällä kertaa punaiset viinit peittosivat valkoiset eli Rogerin esittelemät

Merlot ja Cabernet Sauvignon hupenivat nopeasti. Voi toki myös olla, että viileällä säällä lämmittävät punaviinit vain puhuttelivat!

 Viiniä saa viinimaan majataloissa aina ilman tastingejakin. Myös Seringassa on alueen hotelleille ominainen honesty bar  -käytäntö. Se tarkoittaa aulan lounge-tilan jääkaappia, josta voi vapaasti hakea juomia itselleen, myös omaan huoneeseensa, kunhan muistaa merkitä lasillisensa vihkoon. Juomat maksetaan samalla kun kirjaudutaan ulos hotellista. Toimisikohan konsepti Suomessa?!

Aamulla mielessä oli kahvi. Siispä sen perässä läheiseen Casterbridgeen. White Riverissä sijaitseva Casterbridge on taiteeseen, antiikkiin, muotiin ja vaatteisiin keskittynyt soma kauppakeskus, joka nimittää itseään hiukan epämääräisesti lifestyle-keskukseksi.

Casterbridge on mukava taukopaikka Kruger-turistille.

Ei nimi paikkaa pahenna eli Casterbridge on todella mukava pysähdyspaikka. Yhdessä monista galleriasaleista oli tuona sunnuntaina meneillään Hands at Work -järjestön Chicken Challenge, kana-aiheisten teosten huutokauppaan perustuva varainkeruutempaus.

Gallerian täydeltä kanoja! Tuotto menee hiv-työhön.

Kahvikissaa hemmotellaan Afrikassa. Etiopialaiset ja kenialaiset kahvit ovat tietysti maailmankuuluja, mutta Etelä-Afrikassa kannattaa ostaa tuoretta paikallista kahvia. Kahvinviljely on nyt piristynyt Mosambikissakin, vaikka toiminta on vielä hyvin pienimuotoista.

Mosambikin pohjoisosassa Niassassa kasvatetaan samalla nimellä myytävää kahvia. Sen saatavuus viime vuosina parantunut. Malawilaista, Mosambikissa paahdettua Cafe Sol -kahvia on saanut koko ajan sekä kaupoista että samannimisestä kahvilasta. Vien sekä Niassaa että Cafe Solia tuliaisiksi Suomeen.

Myös Gorongosan luonnonpuiston alueella Mosambikissa viljellään nyt kahvia. Eksklusiivisempaa kahvia on vaikea kuvitella! Matka Gorongosaan, "Mosambikin Krugeriin", on haaveissani, sillä kaukaista puistoa on viime vuosina kunnostettu paitsi villieläimiä, myös matkailijoita ajatellen.

Gorongosan kahvi on harvinaisuus. Vieressä uusi punainen mutteripannu!

Mutta takaisin Etelä-Afrikkaan, joka on kahvi-, viini- ja rooibosteetuottajineen on ihan oma lukunsa, vaikka oikea kahvi onkin monille ylellisyystuote - kansan enemmistö juo sikuri- tai pikakahvia. Ostamme Casterbridgestä alueen omaa eli Sabie Valley -kahvia, joka on toistaiseksi suosikkimme. Pyrimme aina pitämään kotona Sabie Valleyn kahvia.

Tällä kertaa mukaan tarttui kahvipussien lisäksi myös iso punainen espressopannu, sillä mikään ei etenkään aamuisin ole niin ärsyttävä kuin pannu, joka tyhjenee liian nopeasti.

Yllätyin jokunen vuosi sitten, kun Sabie Valleyn kahvimyymälän vastaava tunnisti puhumamme suomen (usein meidän veikataan puhuvan espanjaa, tällä reissulla myös italiaa). Hänen tyttärensä oli ollut aikanaan opiskelijavaihdossa Hämeenlinnassa.

Sabie Valleyn Bushveld Blend -kahvia Casterbridgen kahvilassa.

Kahvi- ja viiniteeman täydensi kolmas elämän kivijalka, kirjat.

Casterbridgestä jatkoimme lähimpään kaupunkiin Nelspruitiin kantapaikkaamme, Exclusive Books -kirjakauppaan, jossa meitä odottivat jälkikasvun tilaamat Harry Potter- ja Soturikissa-kirjat. Emme koskaan sano poikien kirjatoiveille ei.

Oma heräteostokseni oli eteläafrikkalaisen Sally Andrew´n Tannie Maria -dekkarisarjan kolmas osa, "Kuolema Limpopo-joella". Kantaaottavan fiktion ja kirjan loppuun koottujen reseptien yhdistelmä toimii näissä kirjoissa hyvin.

Kiinnostaako eteläafrikkalainen dekkari?

Sally Andrew poimii kirjojensa juonet työstään ympäristö- ja yhteiskunta-aktivistina. Tannie Maria -dekkarit tarjoavat humoristisen sävynsä läpi tuhdin tietopaketin sekä eteläafrikkalaisista yhteiskuntaongelmista että ruokakulttuurista.

Päähenkilö, reseptinikkari, tannie Maria ("tannie" on afrikaansinkielinen puhuttelusana naiselle) työskentelee Karoon alueella Ladismithin paikallislehdessä. Tämä kolmas osa avaa näkökulmia muun muassa apartheidin epäoikeudenmukaiseen perintöön ja siihen, miten toivottoman erillään - ja erilaisilla ponnistusalustoilla - eri kansanosat yhä Etelä-Afrikassa elävät.

Ulkomaanmatka, viiniä, kahvia ja kirjoja ja kaikki tämä reilussa vuorokaudessa! Maputossa on puolensa.

Terkuin Lotta