keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Kun vauva on huono uutinen



"Huonoja uutisia, todella huonoja uutisia." Kodinhoitajani huokaisi raskaasti, kun kysyin, miten vapaapäivä oli sujunut. Millaisia, kysyin.

- Tyttäreni. Hän on raskaana, Ana sanoi.

Ahaa. Ei, vauvauutinen ei Maputossa tosiaankaan ole oitis ilon aihe, ainakaan isoäidille.

Kyselin lisää, sillä tiesin, että Analla on aikuisia lapsia vailla töitä. Hän elättää käytännössä kaikki. Yksi suu lisää veti tulevan isoäidin vakavaksi. Tyttären poikaystävälläkään ei ole säännöllisiä tuloja.

Odotusajan terveydenhuolto on ilmaista, mutta vauvan synnyttyä alkaa arki. Täällä, toisin kuin vaikkapa Suomessa, vanhempien huolen aiheena ei ole se, saako perheen vanhempi lapsi valtiolta kenties vain osapäivähoitoa kokopäivähoidon sijaan, kun äiti hoitaa vauvaa.

Tällainen kiukun aihe tuntuisi varmasti hyvin ylelliseltä. Täällä huolenaiheena on se, miten saadaan leipää ja katto pään päälle, vauvan kanssa. Elämä Maputossa on enemmistölle hyvin karua.


Mosambikilaisnainen kantaa vauvaa ja kirjaa. Tosielämässä pään päällä voisi keikkua kuokkakin. 
(Kuva: Niklas Lehmann/Moz Info)

Muistan aina, kun aika pian Maputoon tuloni jälkeen ihailin eräässä kahvilassa nuorta naista, joka hoiti kahvikoneet ja tarjoilut vauva selässään keinuen, tiukasti capulanakankaaseen kiedottuna.

Maksaessani vauva tapitti äidin olan takaa suoraan silmiini. Onneksi äidillä oli työ, ja vieläpä sellainen, jossa lapsi sai kulkea mukana!

Eräs työssäkäyvä tuttuni palkkasi leikki-ikäisensä hoitajaksi naisen, jolla oli itselläänkin pieni vauva. Työnhaku vauvan kanssa kun ei välttämättä ole helppoa. Suomalaisen ja mosambikilaisen lapsen rinnakkaiselo sujui hyvin.

Lannistuneenakin Ana säilytti huumorinsa.

- Tiedättehän, miten ihmiset kulkevat täällä Maputon kaduilla kumarassa, hartiat lysyssä. Se johtuu siitä, että heillä on niin paljon murheita.

- Ehkä minustakin nyt tulee sellainen, hän nauroi ja koikkelehti keittiön poikki selkä liioitellun köyryssä, hullunkurisesti ilmehtien, harjanvarsi keppinään.

Empregada kaitsee työnantajansa lapsia puistossa. (Kuva: Markus Heydemann)

Nauroimme. Nauru tekee hyvää.

Ei Ana, sanoin sitten. Sinun täytyy säilyttää ryhtisi, sillä sen varaanhan kai kaikki nyt laskevat.

Melkein huolestuin, kun aina niin ponteva kodinhoitajani istahti poikani sängylle ja hautasi kasvot käsiinsä.

- Haluaisin olla mies. He pääsevät niin paljon vähemmällä. Meidän naisten täytyy hoitaa kaikki!

Hain Analle yläkerrasta kaapeissa viruneet vaatteet: erään yövieraan jättämät housut ja puuvillaneuletakin.

- Anna nämä tyttärellesi, hän tarvitsee kohta isompia vaatteita, sanoin, kun en muutakaan osannut.

Samaisen puiston katupojan perään ei empregada katso. (Kuva: Markus Heydemann)
Maanantaina Ana näytti tointuneen vauvauutisesta ja oli oma reipas itsensä.

Edessä oli uusi haaste, autotallissamme kolme viikkoa uinuneen auton henkiin herättäminen.

Ystävän meille matkansa ajaksi jättämä kärry ei käynnistynyt, ja kun esitin, että se virkoaa kyllä meidän automme avulla, Stelio-kuski seisoi neuvottomana. Johdot eivät hänen mielestään nyt riittäneet, ja autokin oli väärin päin. Hän halusi, että soitan korjaamoon. Tuskinpa vain.

Joutavia, tuumasi Anakin ja riisui tiskihansikkaat.

Anahan on kelpo kuljettaja. Hän kuljettaa erään toisen diplomaatin lapsia kouluun työnantajansa käsivaihteisella maastoautolla, ja tulee joskus tällä autolla töihin. Sekin kertoo paljon siitä, kuinka luotettava hän on. Pahimpina vesipula-aikoina hän sai kuljettaa samaisella autolla vettä myös omaan kotiinsa.

En ole kuullut yhdestäkään toisesta autoilevasta kodinhoitajasta Maputossa, ja voitte kuvitella kävijöiden ilmeet, kun he kysyvät, kenen tuo toinen diplomaattiauto pihallamme on, ja vastaan: "Ai sekö... se on meidän empregadan."

Toimii joka kerta.

Kului tovi, ja kohta Ana ilmestyi keittiöön vaatteet tahraisina, mutta silmät loistaen, ja pullisteli leikillään hauiksiaan.

- Wau, minä osaan, äkisti voimaantunut isoäiti säteili työkalupakin takaa. Auto oli käynnistynyt! Ja nyt Steliokin tietää, mitä tehdä vastaavassa tilanteessa. Anaa selvästi nauratti Stelion avuttomuus.

- Sinähän voisit perustaa Maputoon autokorjaamon naisille, ehdotin.

Mielessäni oli Alexander McCallin kirjasarja naisetsivä Mma Ramotswesta Botswanassa. Eikö sitä paitsi olisi luontevaa etsiä helpotusta toimeentulopulmiin siitä, jonka jo osaa?

- Moni nainen toisi varmaan mielellään autonsa korjaamoon, jota johtaa nainen. Ei auto tiedä, korjaako sitä mies vai nainen. Tai voisit perustaa autokoulun. Naiset ovat hyviä opettajia, he eivät hiilly tai kilpaile.

- Siinä olisi liikeidea sinulle viimeistään sitten, kun me lähdemme. Ota tyttäresi sinne töihin! Ja poikaystävä. Jos tämä osaa!

Ja taas me nauroimme. Mutta se mummon autokorjaamo Maputossa. Olisiko siitä brändiksi?

Välillä tuntuu siltä, että Mosambikin ahkerille, fiksuille naisille ei mikään ole mahdotonta. Eiväthän he helpolla pääse nytkään. Eivätkä silti hevillä luovuta.

Terkuin Lotta









4 kommenttia:

  1. Ana on Aarre. Ten points! Eleven!! Ja niinhän on, että naiset on rautaa missä päin maailmaa tahansa. Mutta blogisi laittoi totisesti pohjoismaisen naisen mietteliääksi: muistaako sitä aina olla kiitollinen niin monesta meikäläisittäin itsestäänselvästä edusta. Kiitos, Lotta, taas hyvästä kirjoituksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi, kun kävit lukemassa ja kommentoimassa!

      Poista
  2. Mahtava tuo teidän Ana, oikea aarre kuten tuossa ylempänä sanotaan.
    Mutta ymmärrän hyvin hänen huolensa, köyhissä kehitysmaissa ei ole helppoa kun tulee uusi suu ruokittavaksi. Näin Caracaksen huonommilla alueilla äitejä jotka kerjäsivät ohi meneviltä autoilta, lapsi sylissään, ja se tulee ensimmäiseksi mieleen tästä kirjoituksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin uskoa, että se oli surullinen näky siellä niin kuin täälläkin. Todella kadehdittavilta tuntuvat jotkut suomalaisvanhempien huolet täältä käsin.

      Poista

Kiitos kommentistasi!