Norsujen yö: Autolla Victorian putouksille, osa 2

Botswana näytti tammikuisena maanantaiaamuna viivasuoralta moottoritieltä, jota pellot reunustivat ja jonka varrella ihmiset kävelivät askareisiinsa.

Katse erotti kylttejä ja niissä tutun tuntuisen nimen: JP Roos Vegetables. Meitä nauratti. Jokainen yhteiskuntatieteilijä kyllä tietää Suomessa alalla vaikuttavan JP Roosin. Sitä en tiennyt, että hänellä on kasviksia tuottava kaima eteläisessä Afrikassa, ja tällä vieläpä ilmeisen isot tilukset!

Emme kääntyneet tienristeyksessä vasemmalle pääkaupunki Gaboroneen, jossa sivumennen sanoen järjestetään Mma Ramotswe -kierroksia Alexander McCall Smithin suositun kirjasarjan mukaan, vaan pohjoiseen, kohti maan toiseksi suurinta kaupunkia Francistownia. On nöyrästi myönnettävä, että SE oli tällä reissulla aina mielessä - ruoka siis -,  ja olin laskeskellut, että siellä sopisi syödä lounasta.

Meillä oli paikkavinkkikin, Cresta-hotellin ravintola, ja se täytti odotukset kaikin puolin. Cresta on Botswanassa ja Zimbabwessa, ehkä muuallakin, toimiva kohtuuhintainen hotelliketju. Sillä näytti sesongin ulkopuolella olevan hyviä tarjoushintoja, tosin ei Victorian putouksilla, johon riittää aina tulijoita. Botswana on majoituksen kannalta maana sen verran hintava, että kannattaa vertailla hintoja.

Pysähdyimme pikaisesti Palapyen kaupunkiin tankkaamaan ja ostamaan vettä ja muuta evästä. Palapyen tilavassa Shopritessa ei yllättäen ollut lainkaan vettä, siistit vessat kylläkin ja tuulilasin putsaamiseen soveltuvia keittiörättejä. Vesipullot löytyivät kahvilasta. Palapyessä nostimme myös pankkiautomaatista paikallista valuuttaa, jolla on suomalaisittain hauska nimi. Botswanassa on aina pula-aika!

Elefantit juomapaikallaan Elephant Sands -majapaikassa; takana huoneita.

Francistown näytti samalta kuin niin monet Afrikan kaupungit: jotenkin hätäisesti kokoon kyhätyltä ja sekavalta. Kaupunkiarkkitehtuuri ei tunnu olevan Afrikan mantereen vahvimpia puolia. Upea luonto ja eläimet sen sijaan ovat, ja Botswana onkin pitänyt hyvin huolta aarteistaan. Botswanan safarit ovat maailmankuuluja.

Se, mikä siellä yllätti, oli eläinten määrä teillä, erityisesti elefanttien.

Olin Mosambikissa luullut, että norsut ovat suurin piirtein katoamassa Afrikan mantereelta. No, ne taitavat kaikki löytyä Botswanasta. Siellä on norsuja enemmän kuin yhdessäkään toisessa Afrikan maassa, arvioiden mukaan yli 200 000, tosin täsmällisiä lukuja on vaikea antaa. Joidenkin mielestä niitä on jo riesaksi asti.

Meidän safaritelttamme oli majoitusalueen reunamilla.

Botswanasta norsut eivät siis ole katoamassa ainakaan ihan vielä. Siihen on ainakin kaksi syytä, tähän asti onnistunut suojelu - salametsästyksestä rangaistaan tuntuvammin kuin esimerkiksi Mosambikissa - sekä naapurimaiden rauhattomammat olot, joiden myötä Botswanan norsukannat kasvoivat. Tosin salametsästys on ilmeisesti nyt kasvussa myös Botswanassa eli norsujen lepopäivät saattavat olla luetut. Norsunluun kysyntä on yhä kova ja salametsästäjät suuntaavat sinne, missä sitä on.

Täällä Mosambikissa salametsästys on valtava ongelma. Pohjoinen Niassan norsualue on kaksi kertaa Etelä-Afrikan Krugerin kokoinen. Jo koko vaikeuttaa alueen valvontaa, ja äärimmäinen köyhyys ymmärettävästi syöttää järjestäytyneelle rikollisuudelle yhteistyökumppaneita.

Mutta takaisin tien päälle! Francistownista porhalsimme tyytyväisinä eteenpäin. Olin varannut yösijan Nata-nimiseltä paikkakunnalta, 500 kilometrin päässä aamulla ylittämältämme raja-asemalta.

Elefanttityynyt safariteltassa.

Olin lähettänyt sähköpostia useampaan paikkaan, mutta osasta ei vastattu tai ne olivat täynnä. Käytän täällä Afrikassa hotellivarauksiin usein mieluummin suoraa sähköpostia kuin Bookingia. Päädyin Elephant Sandsiin siksi, että sieltä tuli nopeasti myöntävä vastaus.

Varmistin vielä ruokapolitiikan ja tein illallisvarauksen, olisimme nimittäin jälleen keskellä ei mitään. Nyt ei tarvitsisi kuin ehtiä perille ennen päivällisaikaa.

Ja mehän ehdimme, ja kirjaimellisesti elefanttien saattelemina. Krugerin safarimatkoilta toki jo tiesimme, että norsujen lomassa pitää ajella varovasti ja niitä kunnioittaen. Hyvä niin, sillä Elephant Sandsissa ihmiset ja eläimet ovat iloisesti sikin sokin.

Ai tästäkö pitäisi kävellä aamiaiselle?

Vastaanotto- ja ruokailualueen edessä on norsujen juomapaikka. Epäilemättä sijainti myös tarkoituksellisesti houkuttelee niitä juomaan yöpyjien iloksi. Enpä ollut ikinä aterioinut muutaman metrin päässä elefanteista. Nuorempaa poikaani se hiukan hermostutti, eikä hänestä ollut mukavaa istua selin eläimiin. Ymmärsin häntä.

 Elefantit tallustelivat juomaan ja pois omia teitään asumusten väleistä. Huoneet olivat kaikki erillisiä mökkösiä,ja meille oli varattu kiinteä safariteltta, jossa oli kaksi parisänkyä. Erikoinen yksityiskohta oli se, että huoneiden oviin ei ollut avaimia! Useimmilla oli toisaalta säilytystiloina myös omat autonsa. Telttojen lisäksi näkyi suomalaista saunaa muistuttavia puisia mökkejä.

Talot ja teltat oli aidattu kivillä.

Pidin kovasti safaritelttamme tunnelmasta. Pistorasioita siinä ei ollut, mutta yllättävän mukava kylpyhuone, jonka ikkunan ohi elefantti saattoi lampsia milloin tahansa.

Oma yhden yön pysäkkimme oli vastaanottoon nähden viimeisten joukossa. Kun kävelin aamiaiselle telttojen editse kulkevaa tietä pitkin, en ollut kaikkein rennoimmillani: edellisiltana olin nähnyt kiireisen norsun juoksevan vesipisteelle iltakokoukseen, ja sen tömistelyn tielle en olisi välittänyt joutua. Illalliselle menimme suosiolla autolla, pimeässä jättiläisillä on turhan suuri etulyöntiasema.

Vaikka Botswanan Kalaharin autiomaa ja Okavangon suola-aavikot ovat maailmankuuluja luontokohteita, meillä ei ollut tällä kertaa aikaa poiketa reitiltä niitä varten. Ne olisivat oman matkansa aihe. Me olimme tehneet joululoman alussa Maputon "lähikohteeseen" Krugeriin niin antoisan safarimatkan, että safarihimo sinänsä oli pitkäksi aikaa tyydytetty.

Mutta ei se määrä vaan laatu - ensimmäinen ja viimeinen yömme Botswanassa oli tässä kummallisessa, koruttomassa elefanttipaikassa ainakin ikimuistoinen. Seuraavana päivänä ajaisimme viimeisen etappimme menomatkalla ja saapuisimme putouksille.

Terkuin Lotta

Botswanaa kohti - autolla Victorian putouksille, osa 1

Auto starttaisi Maputosta Zimbabwea kohti perjantaina, ja vielä torstaina naputtelin nenä ruudussa sähköpostia mahdollisiin majapaikkoihin matkan varrella. Mitään ei oltu pakattu. Älkää ottako minusta mallia siinä, miten road tripiin Afrikassa valmistaudutaan!

Olin arvellut, että kuukauden pituisesta joululomasta voisi mainiosti uhrata viikon Victorian putouksille, jotka olin aina halunnut nähdä. Vaikka perhe tuntui olevan kanssani hiukan eri mieltä - pojilla oli kerrankin ruhtinaallisesti aikaa pelata -, sopiva aika ajaa putousten äärelle Zimbabwen ja Sambian rajalle oli nyt, tammikuun alussa.

Levitin lainakartat ruokapöydälle jo joulukuussa - Maputosta ei saa minkäänlaisia karttoja! - ja aloin laskeskella etäisyyksiä ja ajomatkoja sekä googlailla yöpaikkoja. Arvelin, että olisi kiinnostavampaa mennä ja palata eri reittejä pitkin. Aikaa oli vain runsas viikko. Se ei ole paljon silloin kun matkaa yhteen suuntaan on yli 1 500 kilometriä. Nyrkkisääntö: etäisyys ja ajoaika ovat kaksi eri asiaa, eikä päivämatkoista pidä tehdä liian pitkiä.

Juttelin matkan jo tehneiden ja sitä suunnittelevien ystävien kanssa ja päätin, että ajaisimme putouksille Botswanan kautta ja palaisimme Zimbabwen läpi.

Vaihdoimme pinon käteiseuroja dollareiksi jo Maputossa, sillä Zimbabwessa oli ja on pulaa sekä bensiinistä että käteisrahasta. Maksaminen onnistuisi parhaiten seteleillä. Hankin Maputosta myös pari muovikanisteria bensiiniä varten. Zimbabwelaiset guesthousen pitäjät olivat vakuuttaneet, että bensiinin hankkiminen onnistuisi heidän kauttaan kiperissäkin tilanteissa.

Maasta kantautuvista huolestuttavista uutisista huolimatta olin luottavainen ja uskalsin suunnitella paluumatkaa sitä kautta, joskin niin lyhyesti kuin mahdollista.

Perjantaina iltapäivällä suuntasimme auton nokan kohti ensimmäistä ja tuttua etappia, Etelä-Afrikan Nelspruitia, jossa hoidimme tavan mukaan joitakin asioita - muun muassa vaihdoimme joululahjaksi saamaani Kindle-lukulaitteeseen oikean kokoiset kannet.

Lempikaupastani, Exclusive Books -kirjakaupasta, ostin mukaani tammikuun kirjakerhokirjan, Anna Burnsin Milkmanin, joka oli tosin matkalukemiseksi liian intensiivinen harkitussa tajunnnanvirtatyylissään. Onneksi mukana oli helpompaakin luettavaa. Pojille ostettiin Harry Pottereita ja Game of Thronesia.

Valmistautuminen reissuun oli alkanut juuri Nelspruitissa jo ennen joulua, jolloin teimme jotain tärkeää eli huollatimme auton, jonka renkaat olivat loppuun kuluneet ja jonka moottori oli alkanut sammahdella oudosti kaupunkiajossa. Kukaan ei halua jäädä tien poskeen Afrikassa, jossa etäisyydet ovat pitkiä eikä netin ja puhelimen toimimisesta ole takeita etenkään, kun ei käytäpaikallista liittymää.

Nelspruitista jatkoimme Pretoriaan ja pysähdyimme siellä. Tarkkaan ottaen se ei olisi ollut välttämätöntä, vaan olisimme hyvien teiden turvin voineet posottaa tämän välin nopeamminkin.

Halusimme kuitenkin ottaa rennosti alussa. Halusin myös nähdä Etelä-Afrikan hallinnollisen pääkaupungin. Sitähän Pretoria on, vaikka Johannesburg ja etenkin Kapkaupunki ovat ne tunnetuimmat kaupunkikohteet.

Kantapaikkamme Nelspruitissa, Exclusive Books -kirjakauppa ja sen kahvila.

Loppiaisviikonloppuna Pretoria näytti hiljaiselta ja majapaikkamme, Purple Guest Housen, sähköaidattujen muurien ja tuuhealehtisten puiden reunustama katu lähestulkoon autiolta. Ylipäänsä Etelä-Afrikka on muurien valtakunta.

En aina oikein tiedä, mitä ajatella siitä, niin kaunis kuin se maana onkin - mutta myös äärimmäisen mutkikas monikasvoisuudessaan.
Minulla on muurien takia siellä aina sellainen olo, että paljon jää piiloon.

Millaista olisi elää maassa, jossa pelko vaanii heti pinnan alla, ystävällisten hymyjen takana, ja jossa lapsi voi hyvinkin oppia lukemaan vain tavaamalla jatkuvia Armed Response -kylttejä teiden varsilla?

Seuraavana aamuna suuntasimme yllättävään kohteeseen, eläintarhaan. Sellainen kaupungista tosiaan löytyy - eiväthän kalliit safarimatkat kansallispuistoihin ole kaikkien ulottuvilla.

Halusimme jaloitella ennen pitkää istumista, ja ounastelimme, että eläintarha olisi turvallinen ja puistomainen kävelyalue.

Niitä Afrikassa ei löydä noin vain, ainakaan edullisesti. Euroopan kaikille avoimet puistot ovat suurta luksusta! Sisääntuloportilla oli valokuvaaja Ruotsin laiva -tyyliin; uloskäynnin luona odottaviin valmiisiin kuviin oli lavastettu taustaksi villieläimiä ja safarimaisemaa. Köyhän miehen safari, jos näin kehtaa sanoa.

Suomen suurlähetystö Pretoriassa. Sen lähellä oli Sibelius Road!

Ihan ensimmäiseksi halusimme kahvia, mutta sitäpä ei ollut. Ehkä parempi niin, sillä pikaruokaa myyvän kioskin nimittäminen ravintolaksi oli minusta julkeaa liioittelua. Etelä-Afrikassa viljellään todella hyvää kahvia, mutta täällä tarjolla olisi todennäköisesti ollut "neskahvia".

Mahat oli kuitenkin pakko täyttää ennen jatkoa - sinänsä viehättävän yöpymispaikkamme ravintola oli loppiaisen takia kiinni. Siispä aamiaiseksi runsaiden ranskalaisten kera tarjoiltua kanahampurilaista ja cokista. Ympäristö oli sinänsä viehättävä, kuten odotimmekin. Hukan sääli siis, että ruokatarjonta oli niin rajoittunut.

Eläintarhan alueella sai liikkua golfkärryllä, ja se näytti sen verran hauskalta, että päätimme jonkin aikaa käveltyämme vuokrata sellaisen. Loppujen lopuksi golfkärry osoittautui fiksuksi ratkaisuksi, sillä eläintarha oli suuri ja meidän piti pitää silmällä kelloa. Seuraavaan majapaikkaan olisi hyvä ehtiä ennen pimeää.

Hiv-valistusta eteläafrikkalaisella huoltoasemalla.

Pretoriasta matka jatkui hyviä teitä pitkin kohti Botswanan ja Etelä-Afrikan rajaa. En ollut uskaltanut varata kolmatta majapaikkaa Botswanan puolelta. Afrikassa kun ei ikinä tiedä, kuinka kauan raja-asemalla menee, eikä ole hyvä idea ajaa pimeässä paikassa, jota ei tunne. Botswanassa se olisi erityisen typerää. Teillä voi olla isoja eläimiä.

Yövyimme siis vielä Etelä-Afrikan puolella, Big Fig Inn -nimisessä guest housessa muutaman kilometrin päässä Martin´s Drift -nimiseltä raja-asemalta.

Big Fig Inn oli selvästi tarkoitettu pitkämatkalaisten yöpaikaksi eli huone kerrossänkyineen ja kynnyksellä odottavine torakoineen vastasi koruttomuuden määritelmää, mutta hinta oli kohdallaan ja vastaus sähköpostiini mutkaton: "Lotta. See you on Sunday. We have a restaurant. Do your boys tolerate a bunk bed, it´s cheaper?" Useassa paikassa isoja poikia ei todellakaan hyväksytä "lapsiksi", joten arvostin tätä kukkaromyönteistä asennetta.

 Vähän nuori kuski golfkärryssä, mutta mitä hauskaa hommassa muuten olisi?

Big Fig Innissä oli kaikki tarvittava eikä mitään ylimääräistä.

Ravintola oli hiukan yllättäen sulkeutumassa juuri kun köröttelimme portista sisään - virallisen tiedon mukaan sen olisi pitänyt olla auki vielä pari tuntia -, mutta ennätimme tilata jonkinlaiset perusannokset. Kanaa ja ranskalaisia saa yleensä aina! Mietin mielessäni, mitä olisimme tehneet, jos henkilökunta olisi ennättänyt häipyä, sillä moottoriteiden varsilla ei näkynyt sen kummemmin ruokamarketteja kuin kuppiloitakaan.

Miksi kirjoitan näin yksityiskohtaisesti ruoasta? Ketään tuskin kiinnostavat meidän hampurilaisemme, mutta ihmistenkin tankkausta on hyvä suunnitella, ei vain auton, jos kerää ajokilometrejä Afrikassa. Ei gourmet-mielessä vaan käytännön syistä. Huoltoasemilla ei välttämättä ole ruokaa tai jos on, se ei ole kovin herkullista. Tämä siis ihan vinkkinä!

Kahden kasvavan pojan kanssa halusin välttää tilannetta, jossa mahat kurnivat ja ruokalautasen ääreen on satoja kilometrejä. Toisaalta pitää myös laskeskella, miten päivän ajotunteihin ehtii sisällyttää ruokatauon ja perillepääsyn ennen auringonlaskua!

Guest houseissa ei aina ole ravintolaa, vaan pelkkä self catering -mahdollisuus eli keittiöfasiliteetit. Esimerkiksi eteläafrikkalaiset, jotka harrastavat paljon campingia, kuljettavat mielellään mukanaan omia ruokiaan. Big Fig Inninkin pihamaalla oli parkissa eteläafrikkalaisten karavaaneja. Minä en ole self cateringin ystävä lomilla, ja siksi tarkistin majapaikkoja etsiessäni aina, että niissä oli edes jonkinlainen ruokapalvelu.

Monissa paikoissa illallisen saa, kun sen tilaa etukäteen esimerkiksi varausta tehdessään.

Yö ison viikunapuun alla sujui ihan kelvollisesti. Aikaiset lähdöt ovat Afrikassa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Kun tungin kassejamme auton takaluukkuun aamulla, kuulin selkäni takaa möreä-äänisen tervehdyksen ja ystävällisen tiedustelun, tarvitsisimmeko keittiöstä voileivät mukaan.

Ääni kuului kookkaalle buurille, majatalon isännälle, jonka kanssa olin vaihtanut sähköposteja ja jota en ollut edellisiltana nähnyt. Kyllä kiitos, leivät kelpaisivat, eihän minulla ollut aavistustakaan, miten pian Botswanan puolelta löytyisi ruokaa! Juuri töihin lampsinut kokki hälytettiin kokoamaan neljä kerrosleipää ennen kuin keittiö varsinaisesti avautuisi.

 Isäntä kyseli suunnitelmistamme ja valitteli ohimennen, miten turvattomaksi ajaminen oli muuttunut - "ne" saattavat koska tahansa käydä kimppuun, ryöstää ja ampua, juuri kun on kaikessa rauhassa palaamassa esimerkiksi sunnuntaikirkosta. Tämän hiukan hämmentävän sananvaihdon jälkeen jätimme Viikunapuun majatalon taaksemme. Niin, pelko elää ja voi hyvin, ja on varmasti molemminpuolista, vaikka vivahteet vaihtelisivat.

Niin tuli nähtyä jälleen uusi eteläisen Afrikan raja-asema. Jonoa ei aamutuimaan ollut juuri ollenkaan. Muistan vain kanaperheen, joka tepsutti autojen lomassa päättäväisesti kohti Botswanaa. Täältä tullaan, putoukset!

Botswanassa odottaisi yllätys. Siitä lisää pian,

terkuin Lotta