Autolla Victorian putouksille 3: Ryöstö supermarketissa

Matkakertomuksen kolmas osa tulee myöhässä, pahoittelut! Tässä vaiheessa olimme jo miltei putouksilla. Nehän ovat siitä erikoinen nähtävyys, että kaksi maata voi väittää niitä omikseen.

Afrikan perinteisellä lumovoimalla ratsastavien kalliiden all inclusive -hotellien lisäksi Victorian putoukset tarjoilevat kohtuuhintaisia guesthouseja ja airbnb-huoneita. Ystävän neuvosta päädyin tutkimaan Zimbabwen puolen bed and breakfast -paikkoja, ja tein juuri ennen Maputosta lähtöä varauksen Lorrie´s Bed and Breakfastiin, joka lupasi meille family roomin eli perhehuoneen.

Komea baobabpuu toivotti tervetulleeksi Victorian putouksille.

Raja-asemalla oli rauhallista, ja tavanomaisten muodollisuuksien jälkeen meillä oli enää tunnin ajomatka Victoria Fallsin kaupunkiin. Sambian puolella putousten lähin kaupunki on Livingstone.

Ennen rajanylitystä lounastimme sattumanvaraisesti valitun guesthousen ravintolassa Kasanen kaupungissa Botswanassa, Chobe-joen varrella. Kasanessa ei oikeastaan ole muuta erityistä kuin se, että se sijaitsee neljän Afrikan nmaan, Botswanan, Zimbabwen, Namibian ja Sambian solmukohdassa.

Lounaalla Chobe-joen varrella - kesäinen maisema olisi ilman virtahepovaroituksia näyttänyt suorastaan suomalaiselta!

Kasanen tuntumassa sijaitsevalta Kazungulan raja-asemalta pääsee sekä Zimbabween että Sambiaan; raja-asemia on siis kaksi, ja me kaasuttelimme ensin sille, joka vie Sambiaan! Aloimme selvästi rentoutua määränpään häämöttäessä.

Onneksi huomasimme erheen pian - pieni peruutus ja nokka toiseen suuntaan. Törmäävätköhän rajavartijat useinkin tällaisiin kysymyksiin kuin meidän: "Anteeksi, pääseekö tästä Zimbabween?"

Victoria Fallsin kaupungissa oli saapuessamme sähköt poikki eikä Lorrien generaattori  toiminut. Oivalsin, että valmisteluni olivat pettäneet yhden asian osalta. Jankutan aina, että Afrikassa matkustettaessa tärkeimpiin asioihin kuuluu hyvä taskulamppu. Ja nyt meillä oli itsellämme kaikista patterit lopussa! Lampuissa välkkyi vain murheellinen, himmeä yritys. Sellaisesta ei olisi pimeän tullen mitään hyötyä.

Perhehuone löytyi guesthousen päädystä.

Meillä oli nälkä, satoi, hämärä alkoi laskeutua ja ilmassa leijui pientä epäsopua "haluan ruokaa ja ison myrskylyhdyn" -hengessä. Väsynyt kuski ihmetteli, miksen sitten hankkinut sellaista jo Maputossa, jos se oli niin tärkeä. Se oli tietysti hyvä kysymys, sillä en voi sietää huonoa valaisua. Olin käynyt taskulamppukaupassa, mutta silloin ajatukseni askartelivat bensakanistereissa. Päätin ryhtyä säntilliseksi listaihmiseksi.

Piti siis lähteä kylille. Tarvitsimme muutakin kuin taskulampun. Road tripeillä ei voi tietää, millainen varustus majapaikoissa on. Mahdollinen tähtiluokitus ei kerro siitä mitään. Joskus niissä on shampoota ja saippuaa, välillä jotain niistä, toisinaan ei mitään. Ajoittain kyllästyn raahaamaan kaikkea mukana varmuuden vuoksi ja konmaritan matkanesessäärin. Nyt ostoslistalla oli sitten myös suihkugeeli.

Majatalon kissa piti etäisyyttä

Takaisin autoon. Oikea suunta kaupungin keskustaan löytyi helposti putouksilta nousevan sumun ansiosta - sitä kohti! Varsinainen putousvisiitti jäisi seuraavaan päivään, mutta ennätimme turistitoimistoon hakemaan kartan ja kauppavinkit. Eihän niitä taskulamppuja tietenkään sitten ollut missään, ei oikein pattereitakaan - kauppojen sisutus oli niinsanotusti ilmava -, mutta lopulta jostain löytyi yksi patteripakkaus ja Nivean suihkugeeli. Nappasimme vielä Cadburyn perussuklaalevyn. 

Kassalla hämmästyimme: 42 USD! Mitä ihmettä? Tiesin, että talous oli surkealla tolalla, mutta tässä oli jotain mätää. Kyllästyneen näköinen myyjä nyökkäsi kassakoneensa näyttöruutuun päin: "Ottakaa tai jättäkää. Hinta on tämä."

... toisin kuin koira, joka päivysti altaalla aina valmiina leikkiin.

Guesthousessa päivittelin Lorrielle ostostemme hintaa. "Voi ei, harmi, että lähditte ennen kuin ennätin varoittaa", Lorrie pahoitteli. "Summa oli oikeasti 15 dollarin luokkaa. Korttimaksuissa se kolminkertaistuu. Käyttäkää pelkkää käteistä."

Setelinippuhan meillä tietysti oli, koska olin selvittänyt etukäteen, että käteisestä on Zimbabwessa pulaa ja sen käyttöä suositellaan. Olimme varanneet sitä riittävästi koko loppumatkan elämiseen majoitukset mukaanlukien.

Sitä, että korttimaksu on laillistettua tai ainakin virallista rosvousta, en kuitenkaan ollut tajunnut! "Meillä on muutamia erittäin varakkaita ministereitä", Lorrie hymähti. Onneksi oppiraha oli kohtuullinen. Laskin ylihintaisen Nivean suihkukopin lattialle. Kortit saisivat nyt levätä.

Patterit olivat väärää kokoa, mutta mitä siitä, saimme jonkinlaisen lyhdyn lainaksi ja kohta olikin aika käydä pöytään - Lorriella on sama käytäntö kuin monessa paikassa, aterian (jonka sisältöön ei yleensä voi juuri vaikuttaa) saa ennakkoon varaamalla. Nyt keittiöhenkilökunta oli sähkökatkosta huolimatta loihtinut tarjolle kanaa, riisiä ja munakoisoa. Lorrie pahoitteli, että tuoretavaraa sai välillä vain rajallisesti. Kaupat ja korttisysteemit nähtyäni en voinut kuin todeta, että ymmärrän.

Me olimme tammikuun ensimmäisen tiistain ainoat päivällisvieraat. Komea harmaa kissa tarkkaili meitä välinpitämättömän näköisenä naapuripöydästä. Hämärä kietoi Lorrien puutarhan pehmeään vaippaansa. Pöytää valaisi kynttilä. Enää ilmassa väreili odotus. Aamulla ajaisimme putousten äärelle.

Terkuin Lotta

Botswanaa kohti - autolla Victorian putouksille, osa 1

Auto starttaisi Maputosta Zimbabwea kohti perjantaina, ja vielä torstaina naputtelin nenä ruudussa sähköpostia mahdollisiin majapaikkoihin matkan varrella. Mitään ei oltu pakattu. Älkää ottako minusta mallia siinä, miten road tripiin Afrikassa valmistaudutaan!

Olin arvellut, että kuukauden pituisesta joululomasta voisi mainiosti uhrata viikon Victorian putouksille, jotka olin aina halunnut nähdä. Vaikka perhe tuntui olevan kanssani hiukan eri mieltä - pojilla oli kerrankin ruhtinaallisesti aikaa pelata -, sopiva aika ajaa putousten äärelle Zimbabwen ja Sambian rajalle oli nyt, tammikuun alussa.

Levitin lainakartat ruokapöydälle jo joulukuussa - Maputosta ei saa minkäänlaisia karttoja! - ja aloin laskeskella etäisyyksiä ja ajomatkoja sekä googlailla yöpaikkoja. Arvelin, että olisi kiinnostavampaa mennä ja palata eri reittejä pitkin. Aikaa oli vain runsas viikko. Se ei ole paljon silloin kun matkaa yhteen suuntaan on yli 1 500 kilometriä. Nyrkkisääntö: etäisyys ja ajoaika ovat kaksi eri asiaa, eikä päivämatkoista pidä tehdä liian pitkiä.

Juttelin matkan jo tehneiden ja sitä suunnittelevien ystävien kanssa ja päätin, että ajaisimme putouksille Botswanan kautta ja palaisimme Zimbabwen läpi.

Vaihdoimme pinon käteiseuroja dollareiksi jo Maputossa, sillä Zimbabwessa oli ja on pulaa sekä bensiinistä että käteisrahasta. Maksaminen onnistuisi parhaiten seteleillä. Hankin Maputosta myös pari muovikanisteria bensiiniä varten. Zimbabwelaiset guesthousen pitäjät olivat vakuuttaneet, että bensiinin hankkiminen onnistuisi heidän kauttaan kiperissäkin tilanteissa.

Maasta kantautuvista huolestuttavista uutisista huolimatta olin luottavainen ja uskalsin suunnitella paluumatkaa sitä kautta, joskin niin lyhyesti kuin mahdollista.

Perjantaina iltapäivällä suuntasimme auton nokan kohti ensimmäistä ja tuttua etappia, Etelä-Afrikan Nelspruitia, jossa hoidimme tavan mukaan joitakin asioita - muun muassa vaihdoimme joululahjaksi saamaani Kindle-lukulaitteeseen oikean kokoiset kannet.

Lempikaupastani, Exclusive Books -kirjakaupasta, ostin mukaani tammikuun kirjakerhokirjan, Anna Burnsin Milkmanin, joka oli tosin matkalukemiseksi liian intensiivinen harkitussa tajunnnanvirtatyylissään. Onneksi mukana oli helpompaakin luettavaa. Pojille ostettiin Harry Pottereita ja Game of Thronesia.

Valmistautuminen reissuun oli alkanut juuri Nelspruitissa jo ennen joulua, jolloin teimme jotain tärkeää eli huollatimme auton, jonka renkaat olivat loppuun kuluneet ja jonka moottori oli alkanut sammahdella oudosti kaupunkiajossa. Kukaan ei halua jäädä tien poskeen Afrikassa, jossa etäisyydet ovat pitkiä eikä netin ja puhelimen toimimisesta ole takeita etenkään, kun ei käytäpaikallista liittymää.

Nelspruitista jatkoimme Pretoriaan ja pysähdyimme siellä. Tarkkaan ottaen se ei olisi ollut välttämätöntä, vaan olisimme hyvien teiden turvin voineet posottaa tämän välin nopeamminkin.

Halusimme kuitenkin ottaa rennosti alussa. Halusin myös nähdä Etelä-Afrikan hallinnollisen pääkaupungin. Sitähän Pretoria on, vaikka Johannesburg ja etenkin Kapkaupunki ovat ne tunnetuimmat kaupunkikohteet.

Kantapaikkamme Nelspruitissa, Exclusive Books -kirjakauppa ja sen kahvila.

Loppiaisviikonloppuna Pretoria näytti hiljaiselta ja majapaikkamme, Purple Guest Housen, sähköaidattujen muurien ja tuuhealehtisten puiden reunustama katu lähestulkoon autiolta. Ylipäänsä Etelä-Afrikka on muurien valtakunta.

En aina oikein tiedä, mitä ajatella siitä, niin kaunis kuin se maana onkin - mutta myös äärimmäisen mutkikas monikasvoisuudessaan.
Minulla on muurien takia siellä aina sellainen olo, että paljon jää piiloon.

Millaista olisi elää maassa, jossa pelko vaanii heti pinnan alla, ystävällisten hymyjen takana, ja jossa lapsi voi hyvinkin oppia lukemaan vain tavaamalla jatkuvia Armed Response -kylttejä teiden varsilla?

Seuraavana aamuna suuntasimme yllättävään kohteeseen, eläintarhaan. Sellainen kaupungista tosiaan löytyy - eiväthän kalliit safarimatkat kansallispuistoihin ole kaikkien ulottuvilla.

Halusimme jaloitella ennen pitkää istumista, ja ounastelimme, että eläintarha olisi turvallinen ja puistomainen kävelyalue.

Niitä Afrikassa ei löydä noin vain, ainakaan edullisesti. Euroopan kaikille avoimet puistot ovat suurta luksusta! Sisääntuloportilla oli valokuvaaja Ruotsin laiva -tyyliin; uloskäynnin luona odottaviin valmiisiin kuviin oli lavastettu taustaksi villieläimiä ja safarimaisemaa. Köyhän miehen safari, jos näin kehtaa sanoa.

Suomen suurlähetystö Pretoriassa. Sen lähellä oli Sibelius Road!

Ihan ensimmäiseksi halusimme kahvia, mutta sitäpä ei ollut. Ehkä parempi niin, sillä pikaruokaa myyvän kioskin nimittäminen ravintolaksi oli minusta julkeaa liioittelua. Etelä-Afrikassa viljellään todella hyvää kahvia, mutta täällä tarjolla olisi todennäköisesti ollut "neskahvia".

Mahat oli kuitenkin pakko täyttää ennen jatkoa - sinänsä viehättävän yöpymispaikkamme ravintola oli loppiaisen takia kiinni. Siispä aamiaiseksi runsaiden ranskalaisten kera tarjoiltua kanahampurilaista ja cokista. Ympäristö oli sinänsä viehättävä, kuten odotimmekin. Hukan sääli siis, että ruokatarjonta oli niin rajoittunut.

Eläintarhan alueella sai liikkua golfkärryllä, ja se näytti sen verran hauskalta, että päätimme jonkin aikaa käveltyämme vuokrata sellaisen. Loppujen lopuksi golfkärry osoittautui fiksuksi ratkaisuksi, sillä eläintarha oli suuri ja meidän piti pitää silmällä kelloa. Seuraavaan majapaikkaan olisi hyvä ehtiä ennen pimeää.

Hiv-valistusta eteläafrikkalaisella huoltoasemalla.

Pretoriasta matka jatkui hyviä teitä pitkin kohti Botswanan ja Etelä-Afrikan rajaa. En ollut uskaltanut varata kolmatta majapaikkaa Botswanan puolelta. Afrikassa kun ei ikinä tiedä, kuinka kauan raja-asemalla menee, eikä ole hyvä idea ajaa pimeässä paikassa, jota ei tunne. Botswanassa se olisi erityisen typerää. Teillä voi olla isoja eläimiä.

Yövyimme siis vielä Etelä-Afrikan puolella, Big Fig Inn -nimisessä guest housessa muutaman kilometrin päässä Martin´s Drift -nimiseltä raja-asemalta.

Big Fig Inn oli selvästi tarkoitettu pitkämatkalaisten yöpaikaksi eli huone kerrossänkyineen ja kynnyksellä odottavine torakoineen vastasi koruttomuuden määritelmää, mutta hinta oli kohdallaan ja vastaus sähköpostiini mutkaton: "Lotta. See you on Sunday. We have a restaurant. Do your boys tolerate a bunk bed, it´s cheaper?" Useassa paikassa isoja poikia ei todellakaan hyväksytä "lapsiksi", joten arvostin tätä kukkaromyönteistä asennetta.

 Vähän nuori kuski golfkärryssä, mutta mitä hauskaa hommassa muuten olisi?

Big Fig Innissä oli kaikki tarvittava eikä mitään ylimääräistä.

Ravintola oli hiukan yllättäen sulkeutumassa juuri kun köröttelimme portista sisään - virallisen tiedon mukaan sen olisi pitänyt olla auki vielä pari tuntia -, mutta ennätimme tilata jonkinlaiset perusannokset. Kanaa ja ranskalaisia saa yleensä aina! Mietin mielessäni, mitä olisimme tehneet, jos henkilökunta olisi ennättänyt häipyä, sillä moottoriteiden varsilla ei näkynyt sen kummemmin ruokamarketteja kuin kuppiloitakaan.

Miksi kirjoitan näin yksityiskohtaisesti ruoasta? Ketään tuskin kiinnostavat meidän hampurilaisemme, mutta ihmistenkin tankkausta on hyvä suunnitella, ei vain auton, jos kerää ajokilometrejä Afrikassa. Ei gourmet-mielessä vaan käytännön syistä. Huoltoasemilla ei välttämättä ole ruokaa tai jos on, se ei ole kovin herkullista. Tämä siis ihan vinkkinä!

Kahden kasvavan pojan kanssa halusin välttää tilannetta, jossa mahat kurnivat ja ruokalautasen ääreen on satoja kilometrejä. Toisaalta pitää myös laskeskella, miten päivän ajotunteihin ehtii sisällyttää ruokatauon ja perillepääsyn ennen auringonlaskua!

Guest houseissa ei aina ole ravintolaa, vaan pelkkä self catering -mahdollisuus eli keittiöfasiliteetit. Esimerkiksi eteläafrikkalaiset, jotka harrastavat paljon campingia, kuljettavat mielellään mukanaan omia ruokiaan. Big Fig Inninkin pihamaalla oli parkissa eteläafrikkalaisten karavaaneja. Minä en ole self cateringin ystävä lomilla, ja siksi tarkistin majapaikkoja etsiessäni aina, että niissä oli edes jonkinlainen ruokapalvelu.

Monissa paikoissa illallisen saa, kun sen tilaa etukäteen esimerkiksi varausta tehdessään.

Yö ison viikunapuun alla sujui ihan kelvollisesti. Aikaiset lähdöt ovat Afrikassa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Kun tungin kassejamme auton takaluukkuun aamulla, kuulin selkäni takaa möreä-äänisen tervehdyksen ja ystävällisen tiedustelun, tarvitsisimmeko keittiöstä voileivät mukaan.

Ääni kuului kookkaalle buurille, majatalon isännälle, jonka kanssa olin vaihtanut sähköposteja ja jota en ollut edellisiltana nähnyt. Kyllä kiitos, leivät kelpaisivat, eihän minulla ollut aavistustakaan, miten pian Botswanan puolelta löytyisi ruokaa! Juuri töihin lampsinut kokki hälytettiin kokoamaan neljä kerrosleipää ennen kuin keittiö varsinaisesti avautuisi.

 Isäntä kyseli suunnitelmistamme ja valitteli ohimennen, miten turvattomaksi ajaminen oli muuttunut - "ne" saattavat koska tahansa käydä kimppuun, ryöstää ja ampua, juuri kun on kaikessa rauhassa palaamassa esimerkiksi sunnuntaikirkosta. Tämän hiukan hämmentävän sananvaihdon jälkeen jätimme Viikunapuun majatalon taaksemme. Niin, pelko elää ja voi hyvin, ja on varmasti molemminpuolista, vaikka vivahteet vaihtelisivat.

Niin tuli nähtyä jälleen uusi eteläisen Afrikan raja-asema. Jonoa ei aamutuimaan ollut juuri ollenkaan. Muistan vain kanaperheen, joka tepsutti autojen lomassa päättäväisesti kohti Botswanaa. Täältä tullaan, putoukset!

Botswanassa odottaisi yllätys. Siitä lisää pian,

terkuin Lotta