tiistai 23. toukokuuta 2017

Antiikkikauppoja Etelä-Afrikassa


Taskukellon etsintää (ja elvyttelyä)


Puoliso lähti Etelä-Afrikkaan tarkistuttamaan helmikuussa hajonnutta solisluutaan (toivottavasti se on jo kunnossa!), ja mietin, että pitäisi muistaa varata sieltä jokin majapaikka elokuuksi suunniteltua viikonloppureissua varten. Meille kun tulee silloin, sopivasti koulujen alun myötä, Suomesta perhettä kylään.

Etelä-Afrikka tuo monien turistien mieleen ensimmäiseksi safarin, ainakin tässä Mosambikin rajan lähellä, sillä tällä suunnalla on Krugerin kansallispuisto. Mutta on siellä paljon muutakin. Me kävimme alkuvuodesta taskunaurisjahdissa White Riverissä Krugerin laidalla.

Kellohullun työpöytä.


Nuorempi poikamme oli jo pitkään toivonut lahjaksi taskukelloa. Ensin joulu-, sitten syntymäpäivälahjaksi, kun joulu tuli ja meni ja oli ilmeistä, ettei Maputosta löydy ainakaan  taskunauriita. Löytyisiköhän muuten Suomesta? Saa antaa vinkkejä!

Suloinen Casterbridge-ostoskeskus White Riverissä on oma pieni, erillinen saarekkeensa piilossa maailman murheilta. Olen tainnut mainita sen aikaisemminkin. Se ei ole tavanomainen ostari, sillä siellä ei ole yhtään isoa ketjukauppaa.

Antiikkiliikkeen aulasta tällainen katseenvangitsija puutarhaan?

Ketjukauppojen sijaan siellä on hauskoja erikoiskauppoja, kuten juuri meidän kaipaamamme vanhoihin kelloihin erikoistunut liike ja alueen omaa Sabie Valley -kahvia myyvä kahvila/kahvikauppa. Lapsille Casterbridge voi juuri tästä syystä olla vähän tylsä. Mutta taskunaurisjahti teki siitä kiinnostavamman. Miksi ostaa uutta kelloa, kun kauniita vanhojakin on, tuumi poikakin. Nyt voisi lisätä vielä kolmannen adjektiivin: kauniita, vanhoja ja mielellään myös toimivia...


Tämä siro kaunotar oli aika hintava.
Monilla afrikkalaisilla on hersyvä huumori, myös asiakaspalvelutyössä, ja muistan yhä, miten ajomatkasta väsyneinä kömmimme kahvilan kynnyksen yli ja totesimme haluavamme hyvää kahvia.

"Harmi, koska me myymme vain pahaa kahvia", vastasi myyjä kasvot peruslukemilla ennen kuin räjähti nauruun.

Pieni elokuvateatteri löytyy, näytöksiä on muutama viikossa. Vanhoilla kirjoilla on oma kauppansa, ja antiikkihuonekaluja myydään parissakin liikkeessä. Yhden antiikkiliikkeen yhteydessä on pieni automuseo.

Siellä iskin kerran silmäni kauniiseen, Punaisen Ristin käytössä olleeseen kirjoituskonevanhukseen, johon kuului myös nahkainen kantolaukku.

Koska Casterbridgeen on luonnollisesti Maputosta melkoinen matka, olimme pettyneitä, kun kellokauppa onnistui olemaan kaksi kertaa kiinni juuri silloin kun me olimme onnistuneet sovittelemaan ajomatkan ja yöpymiset aikatauluihimme.

Myös taskunaurista himoitseva sankari oli pettynyt, kun tuntikausien kökötys autossa ei tuottanutkaan tulosta. Naapuriliikkeen omistaja soitti kellokaupan pitäjälle, ja saimme sentään edistettyä asiaamme. Etelä-Afrikassa on pitkät välimatkat kuten Afrikassa yleensäkin - kauppias oli tapaamassa aikuisia lapsiaan.

Kellokauppias askarteli korppulampun.

Kävin samalla reissulla katsomassa uudestaan sitä kirjoituskonetta, mutta se oli tällä välin löytänyt uuden kodin. "Sitten minun ei auta muu kuin lähteä metsästämään uusia", antiikkikaupan nainen sanoi.

"Tässä työssä ihaninta on etsiminen, valikointi ja löytäminen. Ja ostaminen! Rakastan vanhojen esineiden ostelua ja kiertelyä huutokaupoissa, mutta yhtälö toimii vasta kun asiakaskin haluaa ostaa."

Kolmannella yrityksellä olimme varmistaneet etukäteen, että kelloliikkeen ovi olisi viimein auki. Varoimme myös tulemasta lounasaikaan, sekin voi pikkuliikkeissä merkitä suljettuja ovia.

Tikitys tervehtii tulijaa!

Ja vaivannäkö palkittiin. Vakuuttavan näköinen taskunauris lepäili vierustovereineen vitriinissä. Se tarkistettiin ja vedettiin, ja ylpeä omistaja poistui liikkeestä kello taskussaan. ("Jos haluatte tietää, paljonko kello on, niin kysykää minulta!") Kauppias antoi muutaman ensiapuvinkin ja kehotti palaamaan, jos kello temppuilisi.


Taskunauris, vihdoinkin!
Ja temppuilihan se, tietysti. Vanha taskunauris oli komea, mutta kaipasi ehkä takaisin vitriiniinsä, eläkepäiviä viettämään! Kysyimme ahkerasti kelloa, mutta ajat olivat auttamatta aika viitteellisiä.

Muutaman viikon päästä oli taas lähdettävä White Riveriin. Tällä kertaa alkuperäinen kello jäi sinne hoitoon, ja me saimme mukaamme peräti kaksi varakelloa.

Ensimmäinen toimi aikansa, sitten otettiin käyttöön toinen, joka toimi ensin, näytti sitten ihan omia aikojaan ja pysähtyi lopulta.

Olimme kyllä saaneet vinkkejä niiden huoltamiseen (useimmiten kellojen pysähtelyyn oli ihan selkeä syy), mutta omat konstit loppuivat pian.

On kyllä ihailtava sitä, miten kärsivällisesti 2000-luvun lapsi jaksoi joka päivä vetää kellonsa sen jälkeen kun hänelle neuvottiin tämä muinainen sormijumppa.

Housutkin muuten piti taskukellon tultua valita aina sen mukaan, että niissä oli kellolle se tasku ja ketjulle vyölenkki. Osa sortseista jäi virattomiksi.

Mutta nyt molemmat nauriit lepäävät kaikkensa antaneina komerossa.

Kohta pitää varmaan lähteä Casterbridgeen hakemaan sitä alkuperäistä kelloa (ja viemään nämä kaksi hoitoon).

Se onnistuu ehkä elokuisella perhereissulla... Lienee viisasta pyytää tällä kerralla pyytää jo valmiiksi pari varanaurista mukaan!

Seuraavalla kerralla näppään kellokauppiaastakin kuvan. Vanhojen kellojen keräily, korjaus ja myynti on elämäntapa.

Hän on ilmiselvästi niin innoissaan tikittäjistään ja muista esineistään (hänellä oli isot kokoelmat muun muassa hassunkurisia sytyttimiä), ettei taskunauriiden oikuista viitsi edes harmistua.


Kahviako näistä nyt pitää juoda? Vai viiniä?

Kauppias on myös armoitettu näpertäjä. Ostimme häneltä ihan huvin vuoksi muun muassa kahvikupeista tuunatut viinilasit, jotka hän oli tehnyt liittämällä vanhoihin kuppeihin viinilasijalat, nekin vähän uuteen uskoon pantuina. "Kun mietin, mitä tekisin kupeilla, joiden lautaset olivat kadonneet... " Kreisi idea, joka koristaa nyt meidän astiakaappiamme.

Terkuin Lotta