lauantai 17. helmikuuta 2018

Kookosvettä kadulta ja muita ruokamietteitä

Pieni jälkikirjoitus taannoiseen Kapkaupunki-vesipostaukseeni! Mietin silloin, nouseeko vesisäännöstelystä iso haloo vasta sitten, kun se osuu valkoihoisten auringonpaisteiseen arkeen. Sain vahvistusta ajatukselleni, kun selailin eteläafrikkalaista uutislehteä poikani istuessa parturissa Southern Sun -hotellissa.

Lehden vesiaiheisessa jutussa haastateltiin köyhiä kapkaupunkilaisia.

Eräskin heistä, kahdeksanhenkisen perheen äiti, kertoi kyllä kuulleensa vähän aikaa sitten, että hänen kotikaupungissaan on pulaa vedestä.

Niukka vedenkäyttö oli kuitenkin aina sanellut tämän rouvan elämän. Kiintiö kahdeksalle on tähänkin asti ollut yhteensä 20 litraa päivässä, ja se haetaan kanistereiden kanssa jakelupisteestä. Aivan toista kuin nyt taivasteltu 35-50 litraa päivässä henkilöä kohti.

Kyllä vesikriisi tällekin naapurustolle merkitsi uutta huolta. Sitä, että tuokin määrä muuttuisi maksulliseksi.

Mutta nyt on aiheena toinen vesi, kookosvesi. Macheteveitsen terä välähtää, kun myyjä leikkaa taitavasti vihreää kookospähkinää.

Pähkinät myydään suoraan odottaviin autoihin.
Tämän ranneliikkeen rantakatu Marginalilla kookospähkinäkärryjään työntävät miehet osaavat.

Olin koulusta tutun Nancyn kanssa matkalla urheilustadionille katsomaan koulun yleisurheilukisoja, kun Nancy pysähtyi pähkinäkärryjen kohdalla ostamaan kisanuorille kookosvettä.

Työkseen luonnontieteitä opettava Nancy on kotoisin Kalifornian Berkeleystä ja nauraa aina, että hänen kotikulmillaan kaikki ovat tiedostavia terveysfriikkejä, health nuts, kuten hänkin.

Nyt hän selitti, että mineraalipitoinen kookosvesi on parempi vaihtoehto kisanuorille kuin epäterveelliset energiajuomat ja vettä ravitsevampaa, ja tottahan se on. Täällä sen saa tuoreena eli suoraan pähkinästä, ja se taitaakin olla ainoa vaihtoehto.

Valmista juomaa
Olen välillä saattanut nähdä Woolworthilla kookosvesipulloja myynnissä, mutta miksi ostaa tuontitavaraa, kun jotain saa kerrankin tuoreena suoraan kadulta?

Ruokaketju kun on Mosambikissa niin ihmeellinen ja turhauttavakin - lienee tyypillistä tällä mantereella, maakohtaisin eroin. Mosambikilaisia tuotteita on kitsaasti, ja tuontiruoka voi olla laatuun nähden kallista. Eilen huomasin syöväni kroatialaista jogurttia - maitotuotteissa kaikki noin kaukaa tuotu mietityttää välillä kylmäketjun takia.

Joissakin kaupoissa jogurtteja pidetään esillä huoneenlämmössä, mikä ei houkuta ostamaan. Pakastealtaissa taas ei välttämättä ole lainkaan kansia, ja tuotteet ovat puolittain sulaneita!

Toissapäivänä avaamani vadelmahillo oli matkustanut Arabiemiraateista (Dubaista on lentoyhteys Maputoon). Eteläafrikkalainen ruoka on tässä katsannossa todellista lähiruokaa, ja sieltä suurin osa ainakin meidän kyökkimme antimista tuleekin.

Vuosia sitten ihmettelin, kun opin, etteivät esimerkiksi tavalliset etiopialaiset juo maansa tuottamaa maineikasta kahvia, vaan pikakahvia. Enää en ihmettele, sillä täällä on ihan samoin. Maputossa saa esimerkiksi todella hyviä rapuja, mutta niitä ei ole tuotteistettu omalle väestölle. Pakastealtaiden helppokäyttöiset katkaravut tulevat muun muassa Intiasta ja Kiinasta, ja korkean hintansa takia ne eivät edes sopisi paikallisten ostoslistalle.

Pakastekatkarapuja hypistellessäni leikittelen absurdilla ajatuksella, että Kiina toisi Suomeen ruisleipää (myönnän, että rinnastus ontuu, sillä Suomi pystyy kyllä tuottamaan leipänsä, Mosambikissa ongelmana on nimenomaan toimiva ruokatuotanto, ja siihen väliin isompien on hyvä iskeä). Tosin ei suomalaistenkaan ruisleipien ruis taida aina olla suomalaista, mutta valtaosa leivistä kai sentään valmistetaan yhä Suomessa. Ainakin toivon niin.

Tuntuu älyttömältä ostaa itämaisia tuontikatkarapuja merenrantakaupungissa, mutta sorrun niihin välillä. kun tarvitsen helppoa ja nopeaa ruokaa. Useimmiten syön tuoreet katkaravut ravintolassa, sillä niiden käsittely kotona vie aikaa ja ostopaikkoja on vähän. Ravintolaruoaksi ne eivät ole meikäläisille kalliita.

Kas näin se lähikookosvesi pullotettiin. Nancylla oli mukanaan suppilo ja tyhjä kahden litran kanisteri. Sitten vain pähkinöitä halkomaan ja tyhjentelemään suppilon kautta kanisteriin, kunnes se täyttyi. Nancy piteli suppiloa, myyjä kaatoi.

Aika monta 25 meticalin (alle 50 senttiä) hintaista pähkinää kanisteriin upposi, mutta hinta jäi silti todella huokeaksi tuontipulloihin verrattuna. Kookosmyyjän työpäivä käynnistyi hyvin!

Minä olen toistaiseksi tyytynyt juomaan makeahkon, säästä riippuen haalean tai lämpimän kookosveden kadulla. Hyvää!

Kookosvesi on kätevä energiajuoma, kun vesipullo on unohtunut ja kurkkua kuivaa. Paikallisia myyjiä myös aina tukee mielellään. En koskaan muista suppiloa ja pulloa, vaikka pullollinen kylmää kookosvettä omassa jääkaapissa on teoriassa hyvä ajatus.

terkuin Lotta