Ostaisitko liikenneympyrästä koiran?

Kotimme on tilapäisesti muuttunut kissalaksi. Kun Maputoon juuri muuttanut suomalais-kroatialainen diplomaattiperhe tarvitsi apua kissanhoidossa - useimmat hotellit eivät majoita lemmikkieläimiä, ja perhe ei vielä pääse muuttamaan omaan kotiin -, emme epäröineet. Nythän tarjoutui myös tilaisuus testata, miten taloutemme kissaneiti suhtautuu pentuun, joka tulee ja jää yöksi. Eikä vain yhteen, vaan kahteen!

Kissoistahan ei ikinä tiedä mitä ne keksivät, reviirieläimiä kun ovat ja lisäksi sekä armottoman sitkeitä näkemyksissään että ritualistisia käyttäytymisessään. Panisiko Rosa, siamilainen, joka luultavasti pitää itseään huushollin henkisenä johtajana, kuokkavieraat koville?

Aloimme kutsua pentuja Pilliksi ja Pullaksi. Keltasilmäinen Pilli on elegantti pitkäsääri, Pulla sinisilmä nimensä mukaisesti pörröisempi joka paikkaan ehättävä tohelo, oikea postikorttikissa.

Pulla (etualalla) ja Pilli Maputossa.

En tiedä, ovatko kissat kovin suuressa huudossa Mosambikissa. Kuten monesti muuallakin, kissoihin liittyy runsaasti taikauskoa. Niillä ajatellaan olevan noitavoimia ja ne tuovat epäonnea.

Tien yli juoksevaa mustaa kissaa on toisaalta pidetty Suomessakin pahana enteenä. Ei taikausko meillekään tuntematonta ole.  Täällä se vain on toisella tavalla voimissaan, mikä näkyy esimerkiksi terveydenhuollossa.

Arvoituksellisia kissoja saatetaan pelätä hiukan, vaikka eri syistä kuin koiria, jotka ovat monille ennen kaikkea työeläimiä, vahtikoiria.

Australialainen ystäväni on ikuisesti kiitollinen koirastaan, jonka pontevan reagoinnin ansiosta aidan yli kiivenneestä öisestä varkaasta jäi muistoksi vain kenkä. Useimmat tunteman koirat viettävät kaiken aikansa pihalla, portin tuntumassa - kaduilla koiria näkee suhteellisen vähän siihen nähden, miten paljon niitä on.

Lemmikkieläimen käsite on täällä vaikea. En ihmettele sitä.  Luin juuri, että Mosambik oli viime viikolla julkistetun, inhimillistä kehitystä mittaavan indeksin mukaan sijalla 180 yhteensä 189:stä maasta, Eritrean ja Liberian välissä. Se on edelleen maailman kymmenen köyhimmän maan joukossa, joskin sijoitus oli noussut viimekertaisesta 181:nnestä eli pykälän verran, mutta uutta sijoitusta pidettiin puuttuvien tietojen vuoksi hiukan kyseenalaisena (Suomi oli viidestoista, Englannin ja Uuden-Seelannin välissä.)

HDI-indeksi on tärkeä. Se muistuttaa, että tarvitaan vielä monta täyttä vatsaa ennen kuin energia riittää eläintensuojeluun tai lemmikkiylellisyyteen.

Kun kerran ihmettelin eräälle Mosambikin konkarille kulkukissojen vähyyttä, hän tokaisi, että syödäänhän kissojakin, ainakin köyhällä maaseudulla. Lihaa se kissakin on. Myös rottia syödään.

Meidän näkökulmastamme voi olla vaikea hahmottaa, miten vähän rahaa ja ruokaa Mosambikin köyhillä on, ja se ravinto, mitä on, ei ole laadultaan hyvää. Niinpä esimerkiksi raudanpuutosta esiintyy paljon, muista ongelmista puhumattakaan. Huono ravinto tekee myös koulunkäynnistä  tehottomampaa.

Maputon lemmikkieläinkaupat, joista yhdessä minäkin kävin tällä viikolla hankkimassa energisille kissanpennuille uusia leluja, ovatkin katukuvassa hiukan hämmentäviä, mutta Afrikka vain on auttamatta isojen vastakohtien manner.

Näitäkin kauppoja tarvitaan, sillä eläimet eivät ole kotitalouksissa suinkaan harvinaisia, kaikkea muuta. Liki joka huusholliin kuuluu vahtikoira, ja itse olen naapureidemme koirista vain iloinen. Vaikka ne herättävät meidät toisinaan yöllä ulvonnallaan, ne vartioivat oman toimensa ohella tätäkin linnoitusta.

Mahtuisi koira meidänkin tontillemme, mutta en ole halunnut ottaa löytöeläinyhdistyksestä koditonta koiraa, koska meidän olisi vaikeaa ottaa se pieneen kerrostaloasuntoon Suomeen (vieläpä kissan kanssa) ja olemme yhtä mieltä siitä, että kerran joukkoon tultuaan koira on perheenjäsen, jota ei jätetä. Me emme pystyisi jättämään koiraa taaksemme, ja minusta se ei ole oikein etenkin kun tietää mikä kodittomia koiria täällä odottaa, mutta - meidän tapamme ajatella on vain yksi monista. Koiriin ei aina suhtauduta niin tunteenomaisesti kuin meillä.

Kissojakin kodeista löytyy, pitäväthän ne hiiriä ja rottia kurissa. Katukissoja näkee Maputossa melko vähän. Niiden elämä autokaduilla ja liikkumattomuuden turhauttamien vahtikoirien ja muiden uhkien lähistöllä on vaarallista.

Hups, ehdinpä saada ikiliikkuja-Pullan kuvaan! Pilli vain vilahtaa.

Yhteen kauppamatkalla toistuvaan näkyyn olen tainnut turtua. Tarkoitan miehiä, jotka myyvät koirapentuja rantakatu Marginalin liikenneympyröissä, kaiketi muuallakin. Kaupan voi olla myös kilpikonnia ja häkkilintuja, mutta koirat ovat näkyvin myyntiartikkeli.

Koiranpentujen myynnin laittomuus ei ole liiketoimien este. Viimeksi tällä viikolla, leluostoksilta palatessani mietin, mistä pennut tulevat. Kukaan ei  tunnu tietävän. Emokoirat on saatettu varastaa jostakin, Kukaan ei myöskään tunnu oikein tietävän, mitä pennuille lopulta tapahtuu.

Pentu paahteessa myyjän ojennetuissa käsissä ei ehkä miellytä meitä, mutta jälleen kerran - muistetaan se indeksi ja tyhjät vatsat.

Täydellä vatsalla, tai ainakin sellaisella johon on lapioitu muutakin kuin ravinneköyhää  vitivalkoista maissipuuroa ja juuresten lehtiä, on aina niin paljon helpompi paheksua muita!

Sääliaspektin varassa myyjät ehkä selviävätkin päivästä toiseen. Tuskin he seisoisivat koirineen liikenneympyrässä, ellei joku heltyisi. Toisaalta moni ostaja lienee ihan vain pragmaattinen. Ostetaanhan autosta käsin kaikkea muutakin, miksei sitten koiria.

MAPS eli aiemmin mainitsemani Maputon löytöeläinyhdistys, joka toimii täysin yksityisin voimin, tekee voitavansa ainakin huonokuntoisten katupentujen hyväksi, samoin eräs toinen yhdistys, jonka toimintaa tunnen huonommin. Pentujen katumyynnille hekään eivät voi mitään.

Onnenmyyyrät (jos niin voi kissasta sanoa), Pilli ja Pulla -pallerot, viettävät siis afrikkalaisittain mitaten auttamatta todellisia kissan päiviä. Ne ovat luksuskissoja, joilla on asiat paremmin kuin useimmilla kaksijalkaisilla.

Yritän unohtaa tämän tosiseikan hetkeksi ja vain iloita siitä, miten paljon hupia nuo pienet karvaturrit meille tuottavat. Kissojen tuijottelu on vangitsevaa, sehän kissavideoista tiedetään. Keskenään kisailevat Pilli ja Pulla toteuttavat tosielämän kissavideoita nonstoppina.

Pidetäänpä kunnioittava etäisyys

Seuraan uteliaana, miten Rosan etäisyys Pilliin ja Pullan pienenee päivä päivältä. Sähinä vaimenee ja vastarinta murenee, mutta kiinnostus säilyy.

- Se on kuin huolestunut, hiukan paheksuva isoäiti, joka tarkkailee pienten touhuja, poikani kuvaili.

Parin viikon jälkeen voi jo kokeilla läheisyyttä.

En silti usko, että Rosan tulee näitä ikävä, kun ne pääsevät omaan kotiinsa. Rasavillit popsivat sen murkinat, kyhjöttävät vierekkäin sen toiletissa, pomppivat leikkimielisesti sen selkään ja panevat päivärutiinit päälaelleen. Meidän laitamme on luultavasti toisin.

Koska kissojen yhteiselo testimielessä on ollut kuitenkin helpompaa kuin odotimme, on ehkä haettava MAPSista pentu koti-Suomeen muistoksi Mosambikista.

Mainitsinko jo, että asumme Kim il Sung -kadulla? Berliinistä hankittu Rosa (Luxemburg) sai nimensä kotimme tuntumassa olevan metroaseman mukaan. Halusimme silloin kissalle nimen, joka muistuttaa siitä, mistä se on kotoisin.

(Parempi tuo kissan nimenä kuin Hauptbahnhof, päärautatieasema, kommentoi eräs tuttu järkyttyneenä nimeämismetodistani kuultuaan.)

Mainio metodi minusta, mutta sen mukaan toimien täältä lähtisi Rosan kaverina Suomeen naukuva ja kehräävä Kim il Sung. Edes lähikatujen soveltaminen ei takaa tuloksia, sillä seuraava vaihtoehto tekisi kissasta Mao tse Tungin! Tätä täytyy vielä miettiä.

Kissamaisin terkuin Lotta

Marinoitunut Maputon konkari täällä, hei!

On aika elvyttää blogi! Pahoittelen blogitaukoa. Aluksi oli kone rikki, ja sen korjauttaminen Mosambikissa osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Sitten tuli elämä kaikkineen bloginpidon tielle, ja tiedättehän, kuinka siinä käy: mitä pitemmäksi tauko venyy, sitä korkeammaksi kasvaa myös kynnys jatkaa. Omat arkiset jutut eivät yhtäkkiä tunnu kertomisen arvoisilta.

Ei auta kuin kiivetä kynnyksen yli! Lämpimästi tervetuloa taas mukaan seuraamaan Maputon kuulumisia. Tuntui hyvältä ja myös haikealta palata tänne kesäloman jälkeen. Hyvältä siksi, että huomasin niin monen asian jo tuntuvan tutulta. Blogissakin kuvaamani kotiutumistaistelu on nähtävästi tuottanut tulosta, vaikkei sitä itse aktiivisesti huomaisi.

Matto lähikuvassa. Siitä lisää edempänä tekstissä.

Hätkähdinkin, kun uusi tulokas kuvaili minua sanoilla "a seasoned expat not easily thrown off the road by minor mishaps". Puhuiko hän minusta, siitä ihmisestä, joka vielä jokin aika sitten tunsi itsensä yhtä eksyneeksi kuin mahdollisesti hän itse? Vaikutinko minä  mukavasti marinoituneelta Maputon expatilta? Olihan tässä monissa liemissä kiehuttu, mutta - vilkaisin taakseni - kenelle tuo oikein puhuu.

Eihän siellä ketään ollut.

Päättelin siis, että olin esiintynyt vakuuttavasti neuvoineni (koulussa on uusi ohjelma, jossa uusille perheille nimitetään "parent family", ja minä olin tämän saksalaisperheen kummi).

Haikea tunne taas johtui hiukan yllättäen siitä, että tämä on viimeinen vuoteni Mosambikissa. Kaikkine kommelluksineen ja outouksineen tämä on ollut hienoa ja ainutlaatuista aikaa, ja tällä hetkellä päällimmäinen tunne on syvä kiitollisuus siitä, että olen saanut kokea tämän kaiken. Kun loppu häämöttää, se tuntuu epätodelliselta. En voi kuin todeta kliseisesti, etten ymmärrä, mihin ne vuodet vierivät.

Mutta ovathan ne jättäneet jälkensä. En tunne olevani sama ihminen kuin tänne tullessani. Olen oppinut valtavasti, joskaan mitään siitä ei voi mihinkään cv:hen  suoraan kirjoittaa, ja ilmeisesti omaksunut puolivahingossa yhden uuden identiteetinkin Maputon konkarina ja expat-yhteisön osana. Ei minulla sellaistakaan tänne tullessani vielä ollut.

Se oli uusi rooli, joka täytyi oppia.

 Siinä, missä Saksassa jäin tilanteessani paljon selkeämmin yksin - siellä lähetystöt ovat tavallisia työpaikkoja, joissa työntekijöiden perheet kiinnostavat pakollisen pikkujouluglögin verran, ja poikien käymä paikallinen koulu oli sekin kuin suomalainen vastineensa, tavallisten kiireisten työssäkäyvien vanhempien läpikulkupaikka pakollisina vanhempainiltoina -, täällä yhteisö otti huomaansa, kun sen syliin vain tohti heittäytyä.

Yhteisön ansiota sekin, että kävin viime viikolla rantakaupunki Xai-Xaissa tutustumassa Vavasati-nimisen ompelimoon. Oli koulun Week without Walls -luokkaretkiviikko eli isompien koululaisten kodit kumisivat tyhjyyttään. Meidän pojistamme toinen vietti viikon Ponta do Ourossa Mosambikissa, toinen St Luciassa Etelä-Afrikassa. Ilahduin, kun saksalainen ystäväni Flori ehdotti minulle päiväretkeä pieneen mattokutomoon 120 kilometrin päähän Maputosta.

Tällaiset käsityöpajat ovat Mosambikissa tyypillisiä, ja osalla, kuten Vavasatilla, on vahva sosiaalinen ulottuvuus: tarkoitus on tarjota kaikkein haavoittuvaisimmille naisille mahdollisuus työhön, toimeentuloon ja terveyteen. Yksikään näistä kolmesta asiasta ei ole täällä itsestäänselvyys, ja esimeriksi Xai-Xaissa hiv-luvut ovat korkeat.

Syyskuisena aamuna Gazan provinssin eteläkärki näytti vehreältä ja kauniilta. Ananakset kypsyivät kookospalmujen reunustamien teiden varsilla. Ostimme kadunvarsikauppiaalta pikkunälkään vastapaahdettuja, lämpimiä cashewpähkinöitä. Hymyilin Second Wife and Love -nimiselle ravintolalle Manhicassa, jonka läpi ajoimme. Sen sijaan Accommodation, Butcher´s and Restaurant -yhdistelmä samassa talossa, tässä järjestyksessä, ei näyttänyt kovin kutsuvalta.

Kolmen tunnin matkan aikana poliisikin ehti pysäyttää automme ja nuhdella isällisesti kuskia vauhdista - meidän mielestämme hänen kaasujalkaansa ei tosiaankaan voinut moittia painavaksi -, mutta tällaiset näytelmät ovat Mosambikissa tavallisia. Käytiin tyypillinen kohtelias sananvaihto taukoineen ja toistoineen, ja saimme jatkaa matkaa.

Joskus poliisin tarkoituksena on pieni palkanlisä, joskus moitteisiin on toki syytä (nyt ei ollut, mutta ison auton pysäyttäminen on poliisille ehkä houkuttelevampaa kuin pienen). Tärkeintä on säilyttää maltti ja noudattaa dramaturgista kaavaa, johon ei missään vaiheessa kuulu poliisin arvovallan kyseenalaistaminen.

Kun ajattelee, millaisia surmanloukkuja monet tiet ovat, nopeusvalvontaan ei kuitenkaan voi suhtautua kuin myönteisesti. Hyvä, että kaasujalkoja muistutuksilla hillitään ja valvotaan, todistimmehan itse karmeaa kolaria tällä tiellä, samoillla seuduilla, tasan vuosi sitten. Aina kaikki pysäytykset eivät kuitenkaan suju näin hyvässä hengessä.

Vauva liinassa, kanisteri kädessä, tyypillinen kantamus pään päällä tosin puuttuu.

Ajomatkan aikana tarkkailimme sähkötolppia tien varrella. Aika harvaan taloon näytti menevän sähköt. Alle 25 prosentilla mosambikilaisista on sähköt, maaseudulla luku on viitisen prosenttia. Voi vain arvailla, kuinka lapsilta sujuu läksyjen luku pimeässä. Ei mitenkään.

Sähköttömyys sanelee arjen. Flori kertoi kodinhoitajastaan Luisasta, kuuden lapsen äidistä, jonka tytär oli polttanut kasvonsa laittaessaan ruokaa tavalliseen tapaan hiilikeittimellä. Hiillos oli roihahtanut palamaan ja arpeuttanut 16-vuotiaan iäksi. Kuskimme, mosambikilainen Hussein puisteli päätään ja kertoi käyttävänsä ruuanlaittoon sekä kaasua että hiiltä; kaasua sisällä, hiiltä ulkona. Kaasu olisi turvallisempi ja terveellisempi, ja kaasupullo halvempi kuin hiilisäkki, mutta köyhimmillä ei ole varaa alkuinvestointiin eli kaasulieteen. Niinpä hiilisäkkien raahaus jatkuu.

Flori oli sopinut Vavasatin ompelijan Sandran kanssa tapaamispaikan Xai-Xain sairaalan eteen, sillä itse ompelimoon olisi ollut vaikea löytää. Tietä sairaalaankin piti kysyä, mutta sen sijainnin tietävät kaikki. Sandra tuli sairaalalta kyytiimme. Meitä oli takana jo kolme - Flori, saksalainen turisti Henrike ja minä; edessä istui belgialainen Tessa -, mutta Sandra sopi takapenkille mainiosti.

Ylipäänsä autojen täyttö Mosambikissa, ja varmaan muuallakin Afrikassa, on oma lajinsa. Muistan, miten sisarentyttäreni järkyttyi nähdessään paikallisen ryömivän auton takaluukkuun Maputossa. Se tarvitsi kai kyydin, totesin. Mitä muuta saatoin sanoa? Olinhan itsekin matkustanut täällä takaluukussa, tosin maastoautossa eli tilavammin ja mukavammin kuin vaikkapa lentokoneissa nykyään! En sentään pitkää matkaa, vaan lyhyillä kaupunkipyrähdyksillä illanviettojen yhteydessä. Mutta Maputossa oppii ajattelemaan pragmaattisesti. Mosambikiin ei kannata muuttaa, jos vaivaa päätään liikaa säännöillä. Tai sääntöihin takertumalla on ainakin vaikeampaa elää huolettomana.

Matto syntyy Sandran hyppysissä.

Vavasatin ompelijat näyttivät, kuinka capulanat eli printtikankaat ommellaan koneilla suikaleiksi, joista matto punotaan käsin. En valitettavasti ole käsityöihminen, joten tämän tarkemmin en osaa prosessia selittää. Yhden maton valmistaminen vie muutaman päivän. Ompelimossa oli mukava tunnelma, ja asiaankuuluva ryhmäkuvakin otettiin.

Koneilla syntyy matonkuteita.

Capulanamatot eivät ole huokeita (isot maksavat yli sata euroa), mutta sen ymmärtää paremmin, kun kuulee, että yksi matto voi nielaista hyvinkin 50 capulanakangasta. Toisaalta tästä matosta tietää, kuka sen on tehnyt ja missä. Samaa ei voi sanoa niistä matoista, joita koti-Suomessa normaalisti ostellaan!

Mattojen lisäksi Vavasati tuottaa muun muassa hauskoja tuoleja, joissa kankaat on punottu tiiviisti tukevaan kehikkoon, ja Flori ostikin kotiinsa yhden. Musta designtuoli oli jännästi epäafrikkalainen! Minäkin aloin miettiä, mahtuisiko se muuttokuormaan, tosin polttavampi ongelma on se, mahtuuko se Suomessa odottavaan piskuiseen kotiin... Brysselissä opin, että huonekalujen ostelu tilavaan kotiin on aivan liian helppoa siihen nähden, että ne pitää ennen pitkää sulloa muuttokuormaan ja ahtaampiin neliöihin. Täällä olemmekin hillinneet itsemme hyvin, osasyy toki on se, että houkuttelevia kalusteita on niukasti tarjolla.

Tästä tuoli takakonttiin.

Florilla oli eväitä mukana siltä varalta, ettemme olisi löytäneet Xai-Xaista kunnollista ruokapaikkaa. Mattokaupasta tiemme vei rantaan, josta löytyi nostalginen, parhaat päivänsä nähnyt konferenssihotellin tyyppinen majoituslaitos ja perusravintola.

Xai-Xain rantaa.

Maputon ravintoloissa ruoka tulee nopeasti, joten emme muistaneet, että muualla voi olla toisin. Ruokaa sai odotella aimo tovin ja suunniteltu kävely rannalla jäi toiseen kertaan. Aurinkohan laskee kuudelta, ja halusimme ehtiä takaisin ennen sitä - ajaminen huonosti valaistuilla valtateillä on auringonlaskun jälkeen kaikkea muuta kuin rentouttavaa. Kaduilla olevia kuoppia, vastaan tulevia ilman valoja ajavia autoja ja tien varressa käveleviä ja sitä ylittäviä lukuisia ihmisiä on vaikea nähdä.

Esimerkiksi pienet koululaiset kulkevat koulumatkansa moottoriteiden varressa jalan, ja koska koulua käydään vuoroissa, lapsiakin on vielä pimeällä liikkeellä aikuisista puhumattakaan. Aiemmin tänä vuonna pohdin teiniäitien kohtaloa: he joutuvat yleensä jättämään koulun odotusaikana, ja "ratkaisuksi" tarjotaan iltakoulua.

Ompelimonkin seinällä oli raskaudenaikaista valistusmateriaalia. Kuvallinen valistus toimii parhaiten paikoissa, joissa  lukutaito voi olla heikko.

Koulunkäynti sysipimeässä on kuitenkin liian turvatonta. Niinpä raskaana olevat tytöt putoavat opetuksen piiristä. Päiväkouluun nämä olosuhteiden uhrit eivät saa mennä, koska he herättäisivät muka pahennusta! Erityistuen sijaan, jota nämä tytöt tarvitsisivat, tarjolla on häpeää.

Aallot pärskähtelevät kiviin rannan tuntumassa.

Me ehdimme vain vilkaista rantaa, jossa kookkaat kivet näyttivät muodostavan suojaisan uima-alueen. Hussein kertoi kuitenkin, että isot kivetkään eivät estä voimakkaita ja ajoittain kavalia merivirtauksia. Mosambikin rannat ovat vaikuttavia katsella, mutta usein vaarallisia uida aaltojen, virtausten tai molempien takia. Se ei kuitenkaan tee niistä yhtään vähemmän lumoavia.

Syyskuisin terveisin Lotta