lauantai 20. lokakuuta 2018

Ponta Malongane, suloinen kylä Afrikassa

Missä voi nauttia lomapäivän illalliseksi hotellihuoneessa liedellä keitettyä spagettia, säilyketonnikalaa ja tomaattimurskaa ja olla ateriaansa oikein tyytyväinen? Entä millaisessa majapaikassa riemun aiheeksi riittää se, että luvatut televisiokanavat toimivat ja voit uppoutua tunniksi TV5 Monden Charles Aznavour -erikoislähetyksen pariin?

Ja missä voi toisaalta nauttia itkettävän kauniista, yhä neitseellisistä näkymistä, välittömistä ihmisistä, katkaravuista, jotka maistuvat siltä kuin ne olisivat vasta hypänneet lautasellesi, ja siitä, ettei pitkälläkään kävelylenkillä rannassa tule ketään vastaan?

Minä olen tuo pieni piste! Malongane ei tarjoa lempeää merinäkymää, majesteettisen kylläkin.

Mosambikissa tällainen back to basics -lomailu, kuten eräs portugalilainen sitä kuvaili, onnistuu! Kauan sitten luin Lonely Planetin oppaasta, että matkailu täällä vaatii ehkä hiukan asennetta, mutta saattaa palkita tavoilla, joita yltäkylläisempään menoon tottunut turisti ei ehkä osaa odottaa.

Ajelimme taannoin muutamaksi yöksi Ponta Malonganen kylään Etelä-Afrikan rajan tuntumaan. Kolme vuotta Mosambikissa, emmekä olleet vielä ennättäneet sinne - tilanne piti korjata. Yhteydet Ponta Malonganeen ja etenkin sen isompaan ja paremmin tunnettuun naapurikylään Ponta do Ouroon olivat vielä äskettäin huonot. Tarjolla oli kuoppaista hiekkatietä ja arvaamatonta autolauttaa eli tuntikausia matkantekoa, vaikka etäisyys on vain vähän yli 120 kilometriä

Tällä välin kiinalaiset ovat kuitenkin huhkineet, missäpä Afrikassa eivät! Nyt Ponta do Ouroon  kaasutellaan komeaa uutta tietä. Perille Malonganeen pääsee kuitenkin vain oikealla nelivetoisella maastoautolla.

Rajan läheisyyden takia Ponta do Ouro eli tuttavallisesti Ponta täyttyy täkäläisinä loma-aikoina eteläafrikkalaisista bakkie-autoineen, mönkijöineen ja jättimäisine kylmälaukkuineen. Se on heille todella suosittu lähilomakohde, ja Kosi Bayn raja-asemalle ajaa hetkessä.

Uusi tie tuntuu ärsyttävän niitä, joiden mielestä paikka saisi säilyä vaikeakulkuisena ja suljettuna lomaparatiisina.

Mutta Mosambik tarvitsee parempia kulkuyhteyksiä. Se tarvitsee myös lisää turismia tuomaan työpaikkoja. Mitään massaturismia ei tarvitse pitkään aikaan pelätä! Kyllä niitä vaikeakulkuisiakin paikkoja tässä maassa riittää niille, jotka haluavat hakea niistä hetken eksotiikkaa. Arki niissä ei ole herkkua.


Ralliautoilua, anyone? Tiellä Ponta do Ourosta Ponta Malonganeen. Parempi ettei juutu!

Me olimme varanneet majoituksen Golden Beach Village -kompleksista "Malonganessa", kuten paikalliset kylän nimen lyhentävät. Sinne saikin hölskytellä kilometritolkulla melkoista hiekkatietä! Alun jännityksen jälkeen kuski löysi sisäisen Ari Vatasensa pian.

Yllätyin siitä, miten paljon pidin Malonganen hiukan pysähtyneestä tunnelmasta ja myös sen "isosiskosta", Ponta-naapurista. Molemmista saa rennon Afrikka-kokemuksen, jos sellaista kaipaa.

Toki myös meidän majoitusvalintamme tuki tätä rauhallista kokemusta - kukin Golden Beach Villagen talo piiloutui niin hyvin metsäisten dyynien suojaan, ettei naapureiden läsnäoloa tiennyt kuin parkkipaikan maastureista. Kaikki muutkin hotellikompleksit olivat suljettuja alueita porttien takana, mikä korosti autiota tunnelmaa - niistä ei nähnyt kuin kotikutoiset suuntaviitat ja muhkuraiset tiet, jotka poikkesivat kylänraitilta rannan suuntaan kukin vuorollaan.

Jos nimenomaan kaipaa seuraa ja säpinää, Ponta do Ouron vilkas leirintäalue tai lukuisat muut paikat sen ympärillä ovat osuvampia valintoja. 

Rappusia (yli 200 askelmaa) pitkin dyynien yli rantaan!

Eteläafrikkalaisten turistien takia paikalliset olivat halukkaita puhumaan englantia, ja yllättäen hinnat ilmoitettiin kaikkialla Mosambikin meticalien lisäksi myös Etelä-Afrikan randeissa, jotka olisivat käyneet maksuvälineeksi.

Ponta Malonganen karua, mutta mosambikilaisella tavalla suloisen minimalistista kylänraittia reunustivat totuttuun tapaan perusbaarit, yleisiä ja joskus niitä ainoita tuoreita elintarvikkeita kuten tomaatteja ja sipuleita kaupittelevat pikkukioskit, turisteille koriste-esineitä tarjoavien torikauppiaiden kojut ja puiden oksilla ostajia odottelevat cashewpähkinäpussit. Pankki, apteekki ja koulukin löytyivät, tosin en tiedä, kuinka hyvin varustettu apteekki olisi ollut. Parasetamoli taitaa olla yleisin myyntiartikkeli.

Meillä oli mukanamme Mosambik-turistin perustarvikkeet, kuten taskulamput ja juomavesikanisterit. Parina iltana myrskysi, joten taskulampuille tuli käyttöä. Muuntajatkaan eivät olleet kyydissä turhaan, sillä huoneissa oli eteläafrikkalaiset pistorasiat. 

Malonganen kyläbaari lupaa kylmää olutta ja nettiä.

Ruoka on yleensä tärkeä osa lomanviettoa. Golden Beach Villagen ravintolassa syötiin sitä, mitä keittiössä oli, ei sitä, mitä listassa luki. Sinänsä hassua, että ruokalista ylipäänsä laaditaan! Se on tarpeeton. Mutta ei tällainen mosambikilaisessa kylässä yllätä. Kunnolliset kaupat ovat kaukana ja tie kehno.

Yleensä voi luottaa siihen, että saatavana on hyvää grillattua kanaa, ranskalaisia perunoita tai valkoista riisiä, kananmunia ja tietysti mosambikilaista 2M-olutta. Malonganen vaalea leipä oli mosambikilaiseen tapaan hyvää, ja lämmintä leipää tarjoiltiin auliisti. Palvelu on aina ystävällistä.

Suuri osa lomailijoista tuo täällä päin mukanaan omat ruokansa, ja ainakin näissä mökeissä oli hyvät keittiöt.

Self catering -lomailutavassa minua turhauttaa hiukan se, että se voi jarruttaa paikallisten palvelujen kehitystä. Meidänkin tonnikalaspagettiateriamme oli täyttävintä, mitä paikallisesta pienestä supermercadosta löytyi. Toisaalta Ponta do Ourossa oli vallan kelvollisia ravintoloita, joista sai päivän pääaterian, lounaan. Malonganeen oli parasta ajaa keinutella ennen iltapimeää omien eväiden pariin.

Yhtä evästä etsin koko viikon - banaaneja! Ne olivat tällä erää Pontassa ja Malonganessa kiven alla, vaikka olin Maputossa kuvitellut, että niitä sentään saisi kaikkialla. Puuttuvista banaaneista tuli meille lopulta jo vitsi. Mutta ne vain olisivat niin helppoa 16- ja 13-vuotiaan vatsantäytettä.

Toimiva autopesuyritys Malonganessa.

Mitä Ponta do Ourossa ja Malonganessa voi tehdä? Kuten moni paikka Afrikassa, tämäkin seutu sopii toiminnallisille turisteille ja luontoihmisille. Rannikolla voi sukeltaa, snorklata, surffata, ratsastaa sekä bongailla lintuja ja delfiinejä, sopivana vuodenaikana myös valaita. Saksalainen ystäväni oli päässyt uimaan delfiinien kanssa!

Me näimme valaita vain parvekkeelta kiikaroiden, sillä Pontan Ocean Centrestä varaamamme merisafari peruttiin huonon sään vuoksi eikä aikaa uuteen enää ollut. Se ei kuitenkaan haitannut, olimme tyytyväisiä näkemäämme näinkin ja tyytyväisiä siihen, että turistien turvallisuudella ei leikitä. 

Nuorukaiset pallon perässä Malonganen kylässä, kuvassa myös afrikkalainen perusauto ja tuttu sinivalkoinen logo...

Malonganen kohdalla villinnäköinen ranta ei näyttänyt kovin kutsuvalta ainakaan uintia ajatellen, mutta Ponta do Ouron leirintäalueen kohdalla merenkäynti tasoittuu hiukan lahdessa, jossa pystyy pulahtamaan. Meiltä se jäi sadesään ja tuulen takia väliin.

Herttaisen kylänraitin matkamuistotarjontaa - tästä "tarjoilijat" kotiin!

Yhtenä tavoitteenani oli löytää Ponki. Se on pieni Ponta do Ourossa toimiva yritys, joka valmistaa käsityönä upeita puuvillahuiveja, oikeastaan saronkeja. Ison huivin voi paitsi solmia kaulaan, myös kietaista pareoksi rannalle.

Voin kertoa, että afrikkalaisiin huiveihin saattaa syntyä jonkinasteinen himo. Esimerkiksi kenialaiset ja etiopialaiset tekevät todella upeita huiveja. Joka maalla on oma väri- ja kuviomaailmansa. Ponki valmistaa huivinsa itäafrikkalaiseen kikoi-tyyliin. En ole nähnyt vastaavia muualla Mosambikissa.


Ponki-huivi kannattaa tulla hakemaan kaukaakin.

Ponkit ovat eleettömän tyylikkäitä. Esimerkiksi ohut vaaleansininen tai -harmaa raita luonnonvaalealla pohjalla riittää tehosteeksi. 

Assistenttini, hoitokissa Pulla, stailaa Ponkit sopimaan sinisilmiensä sävyyn.

Meillä on jo kaksi Ponkia, koska kauppiaat ajavat säännöllisesti Maputoon kaupittelemaan tuotteitaan. Olin vain utelias näkemään, mistä he tulevat. Muistin saamani ohjeen "by the filling station". Bensatankkien takaa huivikauppias löytyikin. Kolmas Ponki voisi olla oivallinen syy palata kotoisaan Pontaan.

Terkuin Lotta










tiistai 25. syyskuuta 2018

Ostaisitko liikenneympyrästä koiran?


Kotimme on tilapäisesti muuttunut kissalaksi. Kun Maputoon juuri muuttanut suomalais-kroatialainen diplomaattiperhe tarvitsi apua kissanhoidossa - useimmat hotellit eivät majoita lemmikkieläimiä, ja perhe ei vielä pääse muuttamaan omaan kotiin -, emme epäröineet. Nythän tarjoutui myös tilaisuus testata, miten taloutemme kissaneiti suhtautuu pentuun, joka tulee ja jää yöksi. Eikä vain yhteen, vaan kahteen!

Kissoistahan ei ikinä tiedä mitä ne keksivät, reviirieläimiä kun ovat ja lisäksi sekä armottoman sitkeitä näkemyksissään että ritualistisia käyttäytymisessään. Panisiko Rosa, siamilainen, joka luultavasti pitää itseään huushollin henkisenä johtajana, kuokkavieraat koville?

Aloimme kutsua pentuja Pilliksi ja Pullaksi. Keltasilmäinen Pilli on elegantti pitkäsääri, Pulla sinisilmä nimensä mukaisesti pörröisempi joka paikkaan ehättävä tohelo, oikea postikorttikissa.

Pulla (etualalla) ja Pilli Maputossa.

En tiedä, ovatko kissat kovin suuressa huudossa Mosambikissa. Kuten monesti muuallakin, kissoihin liittyy runsaasti taikauskoa. Niillä ajatellaan olevan noitavoimia ja ne tuovat epäonnea.

Tien yli juoksevaa mustaa kissaa on toisaalta pidetty Suomessakin pahana enteenä. Ei taikausko meillekään tuntematonta ole.  Täällä se vain on toisella tavalla voimissaan, mikä näkyy esimerkiksi terveydenhuollossa.

Arvoituksellisia kissoja saatetaan pelätä hiukan, vaikka eri syistä kuin koiria, jotka ovat monille ennen kaikkea työeläimiä, vahtikoiria.

Australialainen ystäväni on ikuisesti kiitollinen koirastaan, jonka pontevan reagoinnin ansiosta aidan yli kiivenneestä öisestä varkaasta jäi muistoksi vain kenkä. Useimmat tunteman koirat viettävät kaiken aikansa pihalla, portin tuntumassa - kaduilla koiria näkee suhteellisen vähän siihen nähden, miten paljon niitä on.

Lemmikkieläimen käsite on täällä vaikea. En ihmettele sitä.  Luin juuri, että Mosambik oli viime viikolla julkistetun, inhimillistä kehitystä mittaavan indeksin mukaan sijalla 180 yhteensä 189:stä maasta, Eritrean ja Liberian välissä. Se on edelleen maailman kymmenen köyhimmän maan joukossa, joskin sijoitus oli noussut viimekertaisesta 181:nnestä eli pykälän verran, mutta uutta sijoitusta pidettiin puuttuvien tietojen vuoksi hiukan kyseenalaisena (Suomi oli viidestoista, Englannin ja Uuden-Seelannin välissä.)

HDI-indeksi on tärkeä. Se muistuttaa, että tarvitaan vielä monta täyttä vatsaa ennen kuin energia riittää eläintensuojeluun tai lemmikkiylellisyyteen.

Kun kerran ihmettelin eräälle Mosambikin konkarille kulkukissojen vähyyttä, hän tokaisi, että syödäänhän kissojakin, ainakin köyhällä maaseudulla. Lihaa se kissakin on. Myös rottia syödään.

Meidän näkökulmastamme voi olla vaikea hahmottaa, miten vähän rahaa ja ruokaa Mosambikin köyhillä on, ja se ravinto, mitä on, ei ole laadultaan hyvää. Niinpä esimerkiksi raudanpuutosta esiintyy paljon, muista ongelmista puhumattakaan. Huono ravinto tekee myös koulunkäynnistä  tehottomampaa.

Maputon lemmikkieläinkaupat, joista yhdessä minäkin kävin tällä viikolla hankkimassa energisille kissanpennuille uusia leluja, ovatkin katukuvassa hiukan hämmentäviä, mutta Afrikka vain on auttamatta isojen vastakohtien manner.

Näitäkin kauppoja tarvitaan, sillä eläimet eivät ole kotitalouksissa suinkaan harvinaisia, kaikkea muuta. Liki joka huusholliin kuuluu vahtikoira, ja itse olen naapureidemme koirista vain iloinen. Vaikka ne herättävät meidät toisinaan yöllä ulvonnallaan, ne vartioivat oman toimensa ohella tätäkin linnoitusta.

Mahtuisi koira meidänkin tontillemme, mutta en ole halunnut ottaa löytöeläinyhdistyksestä koditonta koiraa, koska meidän olisi vaikeaa ottaa se pieneen kerrostaloasuntoon Suomeen (vieläpä kissan kanssa) ja olemme yhtä mieltä siitä, että kerran joukkoon tultuaan koira on perheenjäsen, jota ei jätetä. Me emme pystyisi jättämään koiraa taaksemme, ja minusta se ei ole oikein etenkin kun tietää mikä kodittomia koiria täällä odottaa, mutta - meidän tapamme ajatella on vain yksi monista. Koiriin ei aina suhtauduta niin tunteenomaisesti kuin meillä.

Kissojakin kodeista löytyy, pitäväthän ne hiiriä ja rottia kurissa. Katukissoja näkee Maputossa melko vähän. Niiden elämä autokaduilla ja liikkumattomuuden turhauttamien vahtikoirien ja muiden uhkien lähistöllä on vaarallista.

Hups, ehdinpä saada ikiliikkuja-Pullan kuvaan! Pilli vain vilahtaa.

Yhteen kauppamatkalla toistuvaan näkyyn olen tainnut turtua. Tarkoitan miehiä, jotka myyvät koirapentuja rantakatu Marginalin liikenneympyröissä, kaiketi muuallakin. Kaupan voi olla myös kilpikonnia ja häkkilintuja, mutta koirat ovat näkyvin myyntiartikkeli.

Koiranpentujen myynnin laittomuus ei ole liiketoimien este. Viimeksi tällä viikolla, leluostoksilta palatessani mietin, mistä pennut tulevat. Kukaan ei  tunnu tietävän. Emokoirat on saatettu varastaa jostakin, Kukaan ei myöskään tunnu oikein tietävän, mitä pennuille lopulta tapahtuu.

Pentu paahteessa myyjän ojennetuissa käsissä ei ehkä miellytä meitä, mutta jälleen kerran - muistetaan se indeksi ja tyhjät vatsat.

Täydellä vatsalla, tai ainakin sellaisella johon on lapioitu muutakin kuin ravinneköyhää  vitivalkoista maissipuuroa ja juuresten lehtiä, on aina niin paljon helpompi paheksua muita!

Sääliaspektin varassa myyjät ehkä selviävätkin päivästä toiseen. Tuskin he seisoisivat koirineen liikenneympyrässä, ellei joku heltyisi. Toisaalta moni ostaja lienee ihan vain pragmaattinen. Ostetaanhan autosta käsin kaikkea muutakin, miksei sitten koiria.

MAPS eli aiemmin mainitsemani Maputon löytöeläinyhdistys, joka toimii täysin yksityisin voimin, tekee voitavansa ainakin huonokuntoisten katupentujen hyväksi, samoin eräs toinen yhdistys, jonka toimintaa tunnen huonommin. Pentujen katumyynnille hekään eivät voi mitään.

Onnenmyyyrät (jos niin voi kissasta sanoa), Pilli ja Pulla -pallerot, viettävät siis afrikkalaisittain mitaten auttamatta todellisia kissan päiviä. Ne ovat luksuskissoja, joilla on asiat paremmin kuin useimmilla kaksijalkaisilla.

Yritän unohtaa tämän tosiseikan hetkeksi ja vain iloita siitä, miten paljon hupia nuo pienet karvaturrit meille tuottavat. Kissojen tuijottelu on vangitsevaa, sehän kissavideoista tiedetään. Keskenään kisailevat Pilli ja Pulla toteuttavat tosielämän kissavideoita nonstoppina.

Pidetäänpä kunnioittava etäisyys
Seuraan uteliaana, miten Rosan etäisyys Pilliin ja Pullan pienenee päivä päivältä. Sähinä vaimenee ja vastarinta murenee, mutta kiinnostus säilyy.

- Se on kuin huolestunut, hiukan paheksuva isoäiti, joka tarkkailee pienten touhuja, poikani kuvaili.

Parin viikon jälkeen voi jo kokeilla läheisyyttä.
En silti usko, että Rosan tulee näitä ikävä, kun ne pääsevät omaan kotiinsa. Rasavillit popsivat sen murkinat, kyhjöttävät vierekkäin sen toiletissa, pomppivat leikkimielisesti sen selkään ja panevat päivärutiinit päälaelleen. Meidän laitamme on luultavasti toisin.

Koska kissojen yhteiselo testimielessä on ollut kuitenkin helpompaa kuin odotimme, on ehkä haettava MAPSista pentu koti-Suomeen muistoksi Mosambikista.

Mainitsinko jo, että asumme Kim il Sung -kadulla? Berliinistä hankittu Rosa (Luxemburg) sai nimensä kotimme tuntumassa olevan metroaseman mukaan. Halusimme silloin kissalle nimen, joka muistuttaa siitä, mistä se on kotoisin.

(Parempi tuo kissan nimenä kuin Hauptbahnhof, päärautatieasema, kommentoi eräs tuttu järkyttyneenä nimeämismetodistani kuultuaan.)

Mainio metodi minusta, mutta sen mukaan toimien täältä lähtisi Rosan kaverina Suomeen naukuva ja kehräävä Kim il Sung. Edes lähikatujen soveltaminen ei takaa tuloksia, sillä seuraava vaihtoehto tekisi kissasta Mao tse Tungin! Tätä täytyy vielä miettiä.

Kissamaisin terkuin Lotta


maanantai 17. syyskuuta 2018

Marinoitunut Maputon konkari täällä, hei!

On aika elvyttää blogi! Pahoittelen blogitaukoa. Aluksi oli kone rikki, ja sen korjauttaminen Mosambikissa osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Sitten tuli elämä kaikkineen bloginpidon tielle, ja tiedättehän, kuinka siinä käy: mitä pitemmäksi tauko venyy, sitä korkeammaksi kasvaa myös kynnys jatkaa. Omat arkiset jutut eivät yhtäkkiä tunnu kertomisen arvoisilta.

Ei auta kuin kiivetä kynnyksen yli! Lämpimästi tervetuloa taas mukaan seuraamaan Maputon kuulumisia. Tuntui hyvältä ja myös haikealta palata tänne kesäloman jälkeen. Hyvältä siksi, että huomasin niin monen asian jo tuntuvan tutulta. Blogissakin kuvaamani kotiutumistaistelu on nähtävästi tuottanut tulosta, vaikkei sitä itse aktiivisesti huomaisi.

Matto lähikuvassa. Siitä lisää edempänä tekstissä.
Hätkähdinkin, kun uusi tulokas kuvaili minua sanoilla "a seasoned expat not easily thrown off the road by minor mishaps". Puhuiko hän minusta, siitä ihmisestä, joka vielä jokin aika sitten tunsi itsensä yhtä eksyneeksi kuin mahdollisesti hän itse? Vaikutinko minä  mukavasti marinoituneelta Maputon expatilta? Olihan tässä monissa liemissä kiehuttu, mutta - vilkaisin taakseni - kenelle tuo oikein puhuu.

Eihän siellä ketään ollut.

Päättelin siis, että olin esiintynyt vakuuttavasti neuvoineni (koulussa on uusi ohjelma, jossa uusille perheille nimitetään "parent family", ja minä olin tämän saksalaisperheen kummi).

Haikea tunne taas johtui hiukan yllättäen siitä, että tämä on viimeinen vuoteni Mosambikissa. Kaikkine kommelluksineen ja outouksineen tämä on ollut hienoa ja ainutlaatuista aikaa, ja tällä hetkellä päällimmäinen tunne on syvä kiitollisuus siitä, että olen saanut kokea tämän kaiken. Kun loppu häämöttää, se tuntuu epätodelliselta. En voi kuin todeta kliseisesti, etten ymmärrä, mihin ne vuodet vierivät.

Mutta ovathan ne jättäneet jälkensä. En tunne olevani sama ihminen kuin tänne tullessani. Olen oppinut valtavasti, joskaan mitään siitä ei voi mihinkään cv:hen  suoraan kirjoittaa, ja ilmeisesti omaksunut puolivahingossa yhden uuden identiteetinkin Maputon konkarina ja expat-yhteisön osana. Ei minulla sellaistakaan tänne tullessani vielä ollut.

Se oli uusi rooli, joka täytyi oppia.

 Siinä, missä Saksassa jäin tilanteessani paljon selkeämmin yksin - siellä lähetystöt ovat tavallisia työpaikkoja, joissa työntekijöiden perheet kiinnostavat pakollisen pikkujouluglögin verran, ja poikien käymä paikallinen koulu oli sekin kuin suomalainen vastineensa, tavallisten kiireisten työssäkäyvien vanhempien läpikulkupaikka pakollisina vanhempainiltoina -, täällä yhteisö otti huomaansa, kun sen syliin vain tohti heittäytyä.

Yhteisön ansiota sekin, että kävin viime viikolla rantakaupunki Xai-Xaissa tutustumassa Vavasati-nimisen ompelimoon. Oli koulun Week without Walls -luokkaretkiviikko eli isompien koululaisten kodit kumisivat tyhjyyttään. Meidän pojistamme toinen vietti viikon Ponta do Ourossa Mosambikissa, toinen St Luciassa Etelä-Afrikassa. Ilahduin, kun saksalainen ystäväni Flori ehdotti minulle päiväretkeä pieneen mattokutomoon 120 kilometrin päähän Maputosta.

Tällaiset käsityöpajat ovat Mosambikissa tyypillisiä, ja osalla, kuten Vavasatilla, on vahva sosiaalinen ulottuvuus: tarkoitus on tarjota kaikkein haavoittuvaisimmille naisille mahdollisuus työhön, toimeentuloon ja terveyteen. Yksikään näistä kolmesta asiasta ei ole täällä itsestäänselvyys, ja esimeriksi Xai-Xaissa hiv-luvut ovat korkeat.

Syyskuisena aamuna Gazan provinssin eteläkärki näytti vehreältä ja kauniilta. Ananakset kypsyivät kookospalmujen reunustamien teiden varsilla. Ostimme kadunvarsikauppiaalta pikkunälkään vastapaahdettuja, lämpimiä cashewpähkinöitä. Hymyilin Second Wife and Love -nimiselle ravintolalle Manhicassa, jonka läpi ajoimme. Sen sijaan Accommodation, Butcher´s and Restaurant -yhdistelmä samassa talossa, tässä järjestyksessä, ei näyttänyt kovin kutsuvalta.

Kolmen tunnin matkan aikana poliisikin ehti pysäyttää automme ja nuhdella isällisesti kuskia vauhdista - meidän mielestämme hänen kaasujalkaansa ei tosiaankaan voinut moittia painavaksi -, mutta tällaiset näytelmät ovat Mosambikissa tavallisia. Käytiin tyypillinen kohtelias sananvaihto taukoineen ja toistoineen, ja saimme jatkaa matkaa.

Joskus poliisin tarkoituksena on pieni palkanlisä, joskus moitteisiin on toki syytä (nyt ei ollut, mutta ison auton pysäyttäminen on poliisille ehkä houkuttelevampaa kuin pienen). Tärkeintä on säilyttää maltti ja noudattaa dramaturgista kaavaa, johon ei missään vaiheessa kuulu poliisin arvovallan kyseenalaistaminen.

Kun ajattelee, millaisia surmanloukkuja monet tiet ovat, nopeusvalvontaan ei kuitenkaan voi suhtautua kuin myönteisesti. Hyvä, että kaasujalkoja muistutuksilla hillitään ja valvotaan, todistimmehan itse karmeaa kolaria tällä tiellä, samoillla seuduilla, tasan vuosi sitten. Aina kaikki pysäytykset eivät kuitenkaan suju näin hyvässä hengessä.

Vauva liinassa, kanisteri kädessä, tyypillinen kantamus pään päällä tosin puuttuu.
Ajomatkan aikana tarkkailimme sähkötolppia tien varrella. Aika harvaan taloon näytti menevän sähköt. Alle 25 prosentilla mosambikilaisista on sähköt, maaseudulla luku on viitisen prosenttia. Voi vain arvailla, kuinka lapsilta sujuu läksyjen luku pimeässä. Ei mitenkään.

Sähköttömyys sanelee arjen. Flori kertoi kodinhoitajastaan Luisasta, kuuden lapsen äidistä, jonka tytär oli polttanut kasvonsa laittaessaan ruokaa tavalliseen tapaan hiilikeittimellä. Hiillos oli roihahtanut palamaan ja arpeuttanut 16-vuotiaan iäksi. Kuskimme, mosambikilainen Hussein puisteli päätään ja kertoi käyttävänsä ruuanlaittoon sekä kaasua että hiiltä; kaasua sisällä, hiiltä ulkona. Kaasu olisi turvallisempi ja terveellisempi, ja kaasupullo halvempi kuin hiilisäkki, mutta köyhimmillä ei ole varaa alkuinvestointiin eli kaasulieteen. Niinpä hiilisäkkien raahaus jatkuu.

Flori oli sopinut Vavasatin ompelijan Sandran kanssa tapaamispaikan Xai-Xain sairaalan eteen, sillä itse ompelimoon olisi ollut vaikea löytää. Tietä sairaalaankin piti kysyä, mutta sen sijainnin tietävät kaikki. Sandra tuli sairaalalta kyytiimme. Meitä oli takana jo kolme - Flori, saksalainen turisti Henrike ja minä; edessä istui belgialainen Tessa -, mutta Sandra sopi takapenkille mainiosti.

Ylipäänsä autojen täyttö Mosambikissa, ja varmaan muuallakin Afrikassa, on oma lajinsa. Muistan, miten sisarentyttäreni järkyttyi nähdessään paikallisen ryömivän auton takaluukkuun Maputossa. Se tarvitsi kai kyydin, totesin. Mitä muuta saatoin sanoa? Olinhan itsekin matkustanut täällä takaluukussa, tosin maastoautossa eli tilavammin ja mukavammin kuin vaikkapa lentokoneissa nykyään! En sentään pitkää matkaa, vaan lyhyillä kaupunkipyrähdyksillä illanviettojen yhteydessä. Mutta Maputossa oppii ajattelemaan pragmaattisesti. Mosambikiin ei kannata muuttaa, jos vaivaa päätään liikaa säännöillä. Tai sääntöihin takertumalla on ainakin vaikeampaa elää huolettomana.

Matto syntyy Sandran hyppysissä.

Vavasatin ompelijat näyttivät, kuinka capulanat eli printtikankaat ommellaan koneilla suikaleiksi, joista matto punotaan käsin. En valitettavasti ole käsityöihminen, joten tämän tarkemmin en osaa prosessia selittää. Yhden maton valmistaminen vie muutaman päivän. Ompelimossa oli mukava tunnelma, ja asiaankuuluva ryhmäkuvakin otettiin.

Koneilla syntyy matonkuteita.

Capulanamatot eivät ole huokeita (isot maksavat yli sata euroa), mutta sen ymmärtää paremmin, kun kuulee, että yksi matto voi nielaista hyvinkin 50 capulanakangasta. Toisaalta tästä matosta tietää, kuka sen on tehnyt ja missä. Samaa ei voi sanoa niistä matoista, joita koti-Suomessa normaalisti ostellaan!

Mattojen lisäksi Vavasati tuottaa muun muassa hauskoja tuoleja, joissa kankaat on punottu tiiviisti tukevaan kehikkoon, ja Flori ostikin kotiinsa yhden. Musta designtuoli oli jännästi epäafrikkalainen! Minäkin aloin miettiä, mahtuisiko se muuttokuormaan, tosin polttavampi ongelma on se, mahtuuko se Suomessa odottavaan piskuiseen kotiin... Brysselissä opin, että huonekalujen ostelu tilavaan kotiin on aivan liian helppoa siihen nähden, että ne pitää ennen pitkää sulloa muuttokuormaan ja ahtaampiin neliöihin. Täällä olemmekin hillinneet itsemme hyvin, osasyy toki on se, että houkuttelevia kalusteita on niukasti tarjolla.

Tästä tuoli takakonttiin.
Florilla oli eväitä mukana siltä varalta, ettemme olisi löytäneet Xai-Xaista kunnollista ruokapaikkaa. Mattokaupasta tiemme vei rantaan, josta löytyi nostalginen, parhaat päivänsä nähnyt konferenssihotellin tyyppinen majoituslaitos ja perusravintola.

Xai-Xain rantaa.
Maputon ravintoloissa ruoka tulee nopeasti, joten emme muistaneet, että muualla voi olla toisin. Ruokaa sai odotella aimo tovin ja suunniteltu kävely rannalla jäi toiseen kertaan. Aurinkohan laskee kuudelta, ja halusimme ehtiä takaisin ennen sitä - ajaminen huonosti valaistuilla valtateillä on auringonlaskun jälkeen kaikkea muuta kuin rentouttavaa. Kaduilla olevia kuoppia, vastaan tulevia ilman valoja ajavia autoja ja tien varressa käveleviä ja sitä ylittäviä lukuisia ihmisiä on vaikea nähdä.

Esimerkiksi pienet koululaiset kulkevat koulumatkansa moottoriteiden varressa jalan, ja koska koulua käydään vuoroissa, lapsiakin on vielä pimeällä liikkeellä aikuisista puhumattakaan. Aiemmin tänä vuonna pohdin teiniäitien kohtaloa: he joutuvat yleensä jättämään koulun odotusaikana, ja "ratkaisuksi" tarjotaan iltakoulua.

Ompelimonkin seinällä oli raskaudenaikaista valistusmateriaalia. Kuvallinen valistus toimii parhaiten paikoissa, joissa  lukutaito voi olla heikko.

Koulunkäynti sysipimeässä on kuitenkin liian turvatonta. Niinpä raskaana olevat tytöt putoavat opetuksen piiristä. Päiväkouluun nämä olosuhteiden uhrit eivät saa mennä, koska he herättäisivät muka pahennusta! Erityistuen sijaan, jota nämä tytöt tarvitsisivat, tarjolla on häpeää.

Aallot pärskähtelevät kiviin rannan tuntumassa.

Me ehdimme vain vilkaista rantaa, jossa kookkaat kivet näyttivät muodostavan suojaisan uima-alueen. Hussein kertoi kuitenkin, että isot kivetkään eivät estä voimakkaita ja ajoittain kavalia merivirtauksia. Mosambikin rannat ovat vaikuttavia katsella, mutta usein vaarallisia uida aaltojen, virtausten tai molempien takia. Se ei kuitenkaan tee niistä yhtään vähemmän lumoavia.

Syyskuisin terveisin Lotta



lauantai 17. helmikuuta 2018

Kookosvettä kadulta ja muita ruokamietteitä

Pieni jälkikirjoitus taannoiseen Kapkaupunki-vesipostaukseeni! Mietin silloin, nouseeko vesisäännöstelystä iso haloo vasta sitten, kun se osuu valkoihoisten auringonpaisteiseen arkeen. Sain vahvistusta ajatukselleni, kun selailin eteläafrikkalaista uutislehteä poikani istuessa parturissa Southern Sun -hotellissa.

Lehden vesiaiheisessa jutussa haastateltiin köyhiä kapkaupunkilaisia.

Eräskin heistä, kahdeksanhenkisen perheen äiti, kertoi kyllä kuulleensa vähän aikaa sitten, että hänen kotikaupungissaan on pulaa vedestä.

Niukka vedenkäyttö oli kuitenkin aina sanellut tämän rouvan elämän. Kiintiö kahdeksalle on tähänkin asti ollut yhteensä 20 litraa päivässä, ja se haetaan kanistereiden kanssa jakelupisteestä. Aivan toista kuin nyt taivasteltu 35-50 litraa päivässä henkilöä kohti.

Kyllä vesikriisi tällekin naapurustolle merkitsi uutta huolta. Sitä, että tuokin määrä muuttuisi maksulliseksi.

Mutta nyt on aiheena toinen vesi, kookosvesi. Macheteveitsen terä välähtää, kun myyjä leikkaa taitavasti vihreää kookospähkinää.

Pähkinät myydään suoraan odottaviin autoihin.
Tämän ranneliikkeen rantakatu Marginalilla kookospähkinäkärryjään työntävät miehet osaavat.

Olin koulusta tutun Nancyn kanssa matkalla urheilustadionille katsomaan koulun yleisurheilukisoja, kun Nancy pysähtyi pähkinäkärryjen kohdalla ostamaan kisanuorille kookosvettä.

Työkseen luonnontieteitä opettava Nancy on kotoisin Kalifornian Berkeleystä ja nauraa aina, että hänen kotikulmillaan kaikki ovat tiedostavia terveysfriikkejä, health nuts, kuten hänkin.

Nyt hän selitti, että mineraalipitoinen kookosvesi on parempi vaihtoehto kisanuorille kuin epäterveelliset energiajuomat ja vettä ravitsevampaa, ja tottahan se on. Täällä sen saa tuoreena eli suoraan pähkinästä, ja se taitaakin olla ainoa vaihtoehto.

Valmista juomaa
Olen välillä saattanut nähdä Woolworthilla kookosvesipulloja myynnissä, mutta miksi ostaa tuontitavaraa, kun jotain saa kerrankin tuoreena suoraan kadulta?

Ruokaketju kun on Mosambikissa niin ihmeellinen ja turhauttavakin - lienee tyypillistä tällä mantereella, maakohtaisin eroin. Mosambikilaisia tuotteita on kitsaasti, ja tuontiruoka voi olla laatuun nähden kallista. Eilen huomasin syöväni kroatialaista jogurttia - maitotuotteissa kaikki noin kaukaa tuotu mietityttää välillä kylmäketjun takia.

Joissakin kaupoissa jogurtteja pidetään esillä huoneenlämmössä, mikä ei houkuta ostamaan. Pakastealtaissa taas ei välttämättä ole lainkaan kansia, ja tuotteet ovat puolittain sulaneita!

Toissapäivänä avaamani vadelmahillo oli matkustanut Arabiemiraateista (Dubaista on lentoyhteys Maputoon). Eteläafrikkalainen ruoka on tässä katsannossa todellista lähiruokaa, ja sieltä suurin osa ainakin meidän kyökkimme antimista tuleekin.

Vuosia sitten ihmettelin, kun opin, etteivät esimerkiksi tavalliset etiopialaiset juo maansa tuottamaa maineikasta kahvia, vaan pikakahvia. Enää en ihmettele, sillä täällä on ihan samoin. Maputossa saa esimerkiksi todella hyviä rapuja, mutta niitä ei ole tuotteistettu omalle väestölle. Pakastealtaiden helppokäyttöiset katkaravut tulevat muun muassa Intiasta ja Kiinasta, ja korkean hintansa takia ne eivät edes sopisi paikallisten ostoslistalle.

Pakastekatkarapuja hypistellessäni leikittelen absurdilla ajatuksella, että Kiina toisi Suomeen ruisleipää (myönnän, että rinnastus ontuu, sillä Suomi pystyy kyllä tuottamaan leipänsä, Mosambikissa ongelmana on nimenomaan toimiva ruokatuotanto, ja siihen väliin isompien on hyvä iskeä). Tosin ei suomalaistenkaan ruisleipien ruis taida aina olla suomalaista, mutta valtaosa leivistä kai sentään valmistetaan yhä Suomessa. Ainakin toivon niin.

Tuntuu älyttömältä ostaa itämaisia tuontikatkarapuja merenrantakaupungissa, mutta sorrun niihin välillä. kun tarvitsen helppoa ja nopeaa ruokaa. Useimmiten syön tuoreet katkaravut ravintolassa, sillä niiden käsittely kotona vie aikaa ja ostopaikkoja on vähän. Ravintolaruoaksi ne eivät ole meikäläisille kalliita.

Kas näin se lähikookosvesi pullotettiin. Nancylla oli mukanaan suppilo ja tyhjä kahden litran kanisteri. Sitten vain pähkinöitä halkomaan ja tyhjentelemään suppilon kautta kanisteriin, kunnes se täyttyi. Nancy piteli suppiloa, myyjä kaatoi.

Aika monta 25 meticalin (alle 50 senttiä) hintaista pähkinää kanisteriin upposi, mutta hinta jäi silti todella huokeaksi tuontipulloihin verrattuna. Kookosmyyjän työpäivä käynnistyi hyvin!

Minä olen toistaiseksi tyytynyt juomaan makeahkon, säästä riippuen haalean tai lämpimän kookosveden kadulla. Hyvää!

Kookosvesi on kätevä energiajuoma, kun vesipullo on unohtunut ja kurkkua kuivaa. Paikallisia myyjiä myös aina tukee mielellään. En koskaan muista suppiloa ja pulloa, vaikka pullollinen kylmää kookosvettä omassa jääkaapissa on teoriassa hyvä ajatus.

terkuin Lotta

tiistai 13. helmikuuta 2018

Carjackingia Matolassa, murtoja Maputossa

Kodinhoitajani Ana kertoi aamulla, että hänet oli yritetty ryöstää matkalla töihin! Ana oli ratissa kyydissään tytär ja kaksi muuta naista, ikkuna auki. Esikaupunki Matolan tietullin tuntumassa oikotiellä viereen ajoi auto, josta heitettiin Anan kasvoille jotain nestettä. Vasemmalle puolelle kylkeen kiinni kiilasi toinen.

Abnormaaleja asioita voi tulla vastaan!
Ana sokaistui, huumaantui ja hätääntyi, mutta tajusi, ettei saa pysähtyä, sillä juuri sitä kaapparit halusivat. Hänen tyttärensä poikavauva syntyi 10. tammikuuta, ja tuore isoäiti, jonka huushollissa vauva ja äiti asuvat toisen aikuisen tyttären lisäksi, on ainoana tulonsaajana entistäkin korvaamattomampi. Se tieto antoi hänelle voimaa painaa kaasua.

- Pelko saa kuskin automaattisesti jarruttamaan. Jos olisin hidastanut, he olisivat tukkineet tieni ja ryöstäneet auton ja meidät. Kiihdytin vauhtia, hieroin mitään näkemättä silmiäni ja toivoin, etten törmää mihinkään. Tein nopeita suunnanvaihtoja, ettei kukaan pääsisi eteeni. Kaikki kiljuivat!

Taktiikka toimi, kaahaava mummo karisti roistot kintereiltään. Episodin päätteeksi paikalle kutsuttu poliisi syytti Anaa ajamisesta päihteiden vaikutuksen alaisena - asia, jolle hän jaksoi keittiössäni jo hiukan nauraa, vaikka se taisi ennen kaikkea ärsyttää shokin jälkeen. Hänhän oli saanut kasvoilleen jotain, totta kai hän vaikutti sekavalta. No, Mosambikin poliisi on oma lukunsa.

Kysyimme Analta, haluaisiko hän vapaapäivän aamun järkytysten jälkeen. Hän kieltäytyi.

- Toimettomana minulla on liikaa aikaa ajatella ja masennun. Kun teen töitä, pysyn järjissäni ja tunnen oloni voimakkaammaksi. Työ auttaa kaikkeen, hän totesi.

Nainen, etenkin yksinäinen nainen pikkuautossa, on täällä suuremmassa vaarassa kuin mies, vaikka täytyy miestenkin pitää varansa. Olin loppuvuodesta autossa toisen suomalaisnaisen kanssa, ja kuski, paikallinen nainen, kehotti vieruskaveriaan sulkemaan ikkunan.

 - Sinulla on laukku ja kännykkä turhan hyvin näkyvillä, autoa ajava maputolaisnainen perusteli ja näytti, miten hyvin oli piilottanut omansa. Hän tiesi tottakai, mistä puhui.

Mietin takapenkillä, että minä ja kaltaiseni emme varmaankaan saa kaupungin todellisuudesta täysin realistista kuvaa omissa suojatummissa autoissamme, omilla rajoitetuilla kulkureiteillämme. Maputo on omilleen monin tavoin raaempi kuin minulle.

Minullakin on usein vieressä mies ratissa, se jo yksin ehkäisee monta ongelmaa, ja autot ovat korkeampia. Minäkin olin mennyt tuota katua pitkin monta kertaa ikkuna huolettomasti auki laukku sylissäni.

Tuolla kerralla olimme kolmisin matkalla ompelijan luo tavalliselle vaatimattomalle asuinalueelle eli sellaiselle, johon päivittäiset reittimme eivät meitä vie. Juuri siksi ratissa olikin paikallinen tiennäyttäjä.

Anan tarinan kuultuani ajattelin taas kerran, etten tiedä Mosambikin todellisuudesta puoliakaan, en kolmasosaakaan.

En itse juuri kulje kuin turvallisilla alueilla, joten voin vahingossa tuudittautua pitämään kaikkia sellaisina.

Esimerkiksi murtoihin liittyvät rikosuutiset kertovat usein vaikkapa juuri Matolasta, jossa asuu valtavasti ihmisiä, paljon enemmän kuin täällä minun toisinaan suorastaan uneliaassa "sementtikaupungissani", entisten siirtomaaisäntien alueella.

Naapurieni vahtikoirista olen nykyisin kiitollinen kuultuani alkuvuodesta useammastakin murrosta tai sellaisen yrityksestä lähikortteleissa.

En tästä huolimatta tunne hysteriaa, sillä olen omassa etuoikeutetussa todellisuudessani kuitenkin niin paljpn paremmin turvassa murheilta kuin paikallisväestö, joka on suojattomampi ja altis kaikelle rankkasateista rikoksiin.

Iso auto, diplomaattikilvet ja autossa istuva mies pitävät loitolla valtaosan arkiliikenteen päänsäryistä ja kotirauhaa vaalii palkattu vartija, jos kohta nämä ovat myös pitkäkyntisiä houkuttelevia tekijöitä.

Onneksi on vaksi, ja virkeä sellainen.

Mutta tapanani ei ole pelätä tai maalailla piruja seinille. En koe oloani täällä turvattomaksi. Joskus asiat myös tapahtuvat, jos ne ovat tapahtuakseen, murehti niitä etukäteen tai ei.

Silloin on parempi tehdä mitä voi ja olla murehtimatta. En halua lietsoa hysteriaa lastenkaan takia. On tärkeää, että he viihtyvät. Vanhempi poika on alkanut pyöräilläkin lähikaverien luo tai kuntosalille viikonloppuisin.

Ehkä meitä myös suojaa vilkkaalla kadulla asuminen, vaikka liikenne arkena on tässä joskus rasittavaa. Mutta asioissa on monta puolta. Murrot ovat tapahtuneet syrjäisillä, hiljaisilla pikkuteillä.

Onko rikollisuus inflaation tavoin nousussa Maputossa myös omalla tarkoin vartioidulla asuinalueellani pitkän hiljaisemman kauden jälkeen? Rahattomuus ajaa epätoivoiset ihmiset hurjiin tekoihin siellä, missä toisilla näyttää olevan kaikki, toisilla ei mitään.

Esimerkiksi joogatuntini paikkaa vaihdettiin, koska kotinsa tuntien pitopaikaksi tarjonnut nainen, erään lähettilään puoliso, heräsi tammikuisena yönä makuuhuoneessaan siihen, että sisään tunkeutunut varas sivalsi häntä kasvoihin. Tapahtumahetkellä hän oli yksin talossaan. No, oli siellä vartijakin, mutta hänestä ei nyt ollut apua. Kauheampaa herätystä on vaikea kuvitella. On sanottava, että kuulen tällaisesta ensi kertaa omassa naapurustossani (muun muassa Matolassa näitä kyllä tapahtuu).

Kaksi viikkoa sitten toinen varas onnistui kiipeämään ystävättäreni taloon sähköaidan yli (meillä on vain piikkilankaa), mutta ennen vartijaa reagoi koira, jonka leukoihin jäi kenkä muistoksi kuokkavieraasta. Varas pakeni samaa tietä kuin tulikin. Talon väki arveli, että hän havitteli näkösällä ollutta polkupyörää. Kadulla saattoi odottaa avustaja.

Monessa liemessä keitetty, eksoottisissa ja vaikeissa maissa asunut ystäväni suhtautui asiaan tyynesti. - Mehän nukuimme! Heräsimme vasta koiran meteliin, ja siinä vaiheessa kaikki oli jo miltei ohitse, hän sanoi. Mutta totta kai hänkin otti tapahtuneen vakavasti, vaikkei elämöinyt sillä.

Lähiseudun murtojen jälkeen meidän vartijamme on puhuteltu pariinkin otteeseen ja heille on korostettu, että öisin täytyy pysyä hereillä. On yleinen tosiasia, että vartijat nuokkuvat yöllä.

Kerran, kun olimme lähdössä illalla ulos, vartija nukkui niin sikeästi tuolissaan, etteivät minun vienot herättely-yritykseni saaneet häntä hereille avaamaan porttia. Mutta miehen karu karjaisu suomenkielisten kirosanojen säestyksellä tehosi! Vaksi pomppasi tuolistaan kuin sähköiskun saaneena.

Viime kesänä meillä kissavahtina asunut suomalainen joutui itse pulaan tullessaan myöhään illalla kotiin, kun vartija ei reagoinut ovikelloon. Oli todennäköisesti liian sikeässä unessa (auton torvi on silloin ovikelloa parempi herättäjä, mutta siitä ei ole apua, jos taksi on jo ajanut tiehensä). Jos tulen itse taksilla, pyydän kuskia tööttäämään ja odottamaan, että olen päässyt sisään. Meillähän ei siis tosiaan ole porttiavainta.

Ne naapurien koirat. Meillä olisi tilaa vahtikoiralle, mutta dominoivan kissan takia emme voi ottaa koiraa. En vain halua ottaa riskiä, vaikka vahtikoira asuukin ulkona - mutta kissan reviiri kattaa koko tontin. Onneksi lähes kaikilla muilla on sellaiset!

Jos joku yrittäisi tänne yöllä, naapurien nelijalkaiset heräisivät, vaikka vartijamme kuorsaisi. Tiedän sen, sillä koirat oikealla ja vasemmalla reagoivat öisin siihenkin, että joku meistä tässä välissä menee kylpyhuoneeseen. Sanon yöllä joskus väsyneesti "anna olla, minä se vain olen", kun narautan ovea ja ulkona kajahtaa ulvonta. Jos se kuulee liikkeeni, kai se kuulee puheenikin seinien läpi.

Maputoa pidetään myös Etelä-Afrikan kaupunkeja leppoisampana paikkana siksi, että täällä tosiaan voi kävellä kaduilla. Autot ovat minusta kävelijälle varkaita suurempi harmi ainakin arkena.

Kaipasin elokuussa Maputo-kävelyopastani. Ilmeni, että se olikin ryöstetty kaupunkiin vastikään saapuneelta tuttavalta käsilaukun mukana, kun hän oli poikennut ei-suositeltavalle oikopolulle. Hän ei kai ollut vielä ehtinyt lukea kävelyoppaan vinkkejä! Latinalaisen Amerikan konkarina hän ei antanut episodin hapantaa suhdettaan afrikkalaiseen pääkaupunkiin, näiden mannerten kaupungeissa sattuu ja tapahtuu.

Nauttia saa ja pitää, mutta naiivi ei kannata olla. Kannattaa pysyä valppaana, ja kielitaito auttaa myös - se parantaa omaa pärjäämistä ja minusta myös tunnetta, että hallitsee tilanteet. Epäilyttävä tyyppi voi perääntyä jo sillä, että hänelle sanoo pari sanaa yhteisellä kielellä.

Aiemmin mainitun lähettilään kotiin tunkeuduttiin parvekkeen kautta. Residenssi ei ollut erillistalo vaan molemmilta sivuiltaan kiinni naapuritaloissa, joista jompaakumpaa varas hyödynsi.

Meidän "linnoitukseemme" ei ole mahdollista kavuta tuolla lailla naapurin parvekkeen kautta, ja edellisasukkaiden jäljiltä täällä on muutenkin mahtavat barrikadit. Ajoittain ne ovat tuntuneet liioitelluilta, mutta eivät oikeastaan enää.

Täytyy myöntää, että kaikkien murtouutisten jälkeen loimme kriittisiä silmäyksiä kaikkialle, ja salpaan ovet iltaisin aiempaakin huolellisemmin. Ja välillä mietin myös, sopisiko pihalle sittenkin koira vaksin vahdiksi vai tekisivätkö se ja omanarvontuntoinen kissa toistensa (ja siinä sivussa meidän) elämästä liian hankalaa.

Toivottavasti Anakin tästedes ajaa ikkuna kiinni.

Terkuin Lotta

maanantai 5. helmikuuta 2018

Luksustuote vesi

Ajattelin viime viikolla Emmi Itärannan teosta Teemestarin kirja, jonka lukaisin pari vuotta sitten. Sehän kertoo maailmasta, jossa vesi on loppumaisillaan. Täällä eteläisessä Afrikassa vesisodat eivät yhtäkkiä tunnu yhtään epärealistisilta, seurataanhan alueella paraikaa Kapkaupungin vesikriisiä. Jos vesivarat ehtyvät ennusteiden mukaan eli huhtikuun puolenvälin tienoilla, kaupungin vesihanat väännetään kokonaan kiinni. Ennusteet tosin muuttuvat koko ajan.

Kapkaupungin asukkaille sallittu enimmäisvesimäärä päivää kohden on koko ajan laskenut ja taitaa nyt olla alle 50 litraa. Eteläafrikkalaisissa tv-ohjelmissa jaetaan niin viihde- kuin asiatyyliin vinkkejä siitä, kuinka vähällä vedellä pärjää.

Vedensäästöstä viihdettä EteläAfrikan televisiokanavilla.
Jokainen pisara lasketaan. Ohjeet neuvovat, miten voit pestä itsesi päästä varpaisiin ja ottaa kaiken huuhteluveden talteen.

Huuhteluvesille, jotka otetaan talteen myös pesukoneista, on monta käyttöä, viimeisenä vessan vetäminen. Siis sitten kun se lopulta vedetään, sillä perusohjeen mukaan if it´s yellow, let it mellow... 

Peseytymisohjeistus hymyilyttää minua hiukan, vaikka olenkin maailmalla oppinut, ettei meidän pidä koskaan sortua pitämään omia itsestäänselvyyksiämme samanlaisina selviöinä myös muille. Hymyilen vain siksi, että saunasuomalaisena minäkin osaisin pitää huolettomaan suihkutteluun tottuneille oppitunnin kauha ja vati -pesutuokiosta!

Minäkin tietäisin kertoa, että hiusten pesu aloitetaan kastelemalla hiukset pesuvadissa, ei kaatamalla puhdasta vettä kauhasta päähän pitkin lattioita.

Muistan hyvin, että kun meillä oli etenkin ensimmäisenä Afrikan vuonna vesiongelmia, viiden litran kanisteri riitti "suihkuun", joka sisälsi hiusten pesun. Tärkeintä on olla tarkka eikä hulautella miten sattuu.

Täällä Maputossakin on aika tavallista nähdä yleisessä vessassa pöntön vieressä laimealla pesuvedellä täytetty ämpäri ja kauha. Ennemmin kauhallinen vettä kuin koko pöntön huuhtelu joka kerta - ja tämä menetelmä toimii myös silloin kun sähkö on poikki. Putket taitaisivat tosin pitää enemmän kunnon huuhtelusta.

Mutta vesikauhamenetelmä yleisissä tiloissa on hyvä siksikin, että pöntöt puolestaan eivät aina ole hyviä. Esimerkiksi meidän kotimme vanhat wc-pöntöt jäävät herkästi vuotamaan, jos niiden kanssa herpaantuu. Se ei ole pikkujuttu - vuotava pönttö tyhjentää nopeasti koko vesitankin. Koettu on.

Vaikka Kapkaupungin vesihanat eivät vielä ole täysin sulkeutuneet, eri puolille kaupunkia perustetuilla vedenjakelupisteillä on jo nähty tappeluja, ja niin kuin aina silloin kun kysyntä ylittää tarjonnan, hämärämiehet valpastuvat. Vettä on laskettu salaa jättikanistereihin ja myyty edelleen.

Niukkuus myös yhdistää ihmisiä, ovathan periaatteessa kaikki samassa veneessä, ja kannustaa luoviin ratkaisuihin sen lisäksi että yleinen kiinnostus kestävää kehitystä kohtaan nousee. Sateet jäivät tulematta ja hölmöimmätkin havahtuivat ilmastonmuutokseen - tai niin toivoisi. Nyt olisi myös viimeistään aika ottaa käyttöön vesivero, kunhan se ei rokota köyhimpiä, kuten Kello viiden rooibos -blogin kirjoittaja toteaa.

Vaikuttaa siltä, että säästötalkoot ovat käynnistyneet kunnolla vasta pakkokeinojen, kuten sakkojen, myötä. Sakko tulee, jos yrittää viedä vedenjakelupisteeltä enemmän kuin oman osuutensa. En tiedä, miten vedenjakelu on järjestetty niille, jotka eivät pääse itse pisteiden luo. Saako naapurin sairaalle rouvalle hakea vettä?

Pakkokeinojen merkitys lienee iso, sillä hyväätarkoittavat kampanjajulisteet ja muut kehotukset toimivat rajallisesti. En tiedä, kuinka moni todella sisäistää niiden viestin. Allaoleva juliste on kuntosalin pukuhuoneesta täällä Maputossa.

Kuntosali kaipaa ryhtiä vedenkäyttöön.
Lyhyistä suihkuista ja muusta vedensäästöstä tulee Afrikassa äkkiä tapa. Tai niin luulisi, mutta en oikeasti tiedä, kuinka tiedostavia ihmiset ovat. Kuntosalinkin juliste nuhtelee tuhlaavaisuudesta.

Sillä tieto se täällä vasta luksusta onkin.

Samankaltaisia veden ja sähkön viisaasta käytöstä muistuttavia aanelosia on kaikissa hotellihuoneissa Etelä-Afrikassa. Kapkaupungissa vauraus on silmiinpistävää (yksi vaurauden lähde, maatalous, on valtava vesisyöppö) ja minua kiinnostaisi tietää, kuinka ripeästi alueen hyväosaisimmat liittyivät vesitalkoisiin.

Tietoahan heillä täytyy olla, sillä kyse on koulutetuista ja etuoikeutetuista ihmisistä. Mutta ainakin yksi tuttuni, Kapkaupungissa asuva saksalainen koruyrittäjä puuskahti alkuvuodesta, ettei ole kovin palkitsevaa vahtia kulutustaan, kun toiset eivät rajoita omaansa.

Uskon, että tilanne on siitä parantunut nollapisteen lähestyessä. Vastuuttomat lotraajathan tuovat sen lähemmäksi viranomaisten käydessä omaa taisteluaan aikaa vastaan.

Tosiasia silti on, että vaurain väestönosa ei ole yhtä riippuvainen kaupungin vesijohtoverkostosta kuin muut. Heillä on keinonsa varastoida vettä. Toki esimerkiksi kotitalouksien omien uima-altaiden täyttäminen tontin porakaivovedellä on jo aikaa sitten kielletty, sillä maanalaiset vesivarat ovat yhteistä omaisuutta.

Laittomasti toimivat vedenjakelufirmat. joiden määrä on lisääntynyt, ovat valitettavasti hoksanneet tässä(kin) markkinaraon. Joillakin on aina varaa maksaa vedestä välittämättä siitä, miten se on hankittu - vesi on luksustuote jo nyt. Toivottavasti se ei hidasta pyrkimyksiä turvata kohtuullinen vedenjakelu kaikille.

On myös mahdollista, jopa todennäköistä, että se, mitä Kapkaupungissa koetaan nyt, on vasta alkua - sama on väestön kasvaessa edessä muuallakin koko seutukunnassa, ellei vesijärjestelmiä uusita. Kapkaupungissa se tarkoittaa käsittääkseni esimerkiksi suolanpoistolaitoksia ja pohjaveden käytön uudelleenorganisointia.

Kaikkia näitä uutisia lukiessani en voi olla ajattelematta, että vähällä vedellä selviytyminen on aina ollut ja on yhä miljoonien ihmisten arkea sekä Etelä-Afrikassa - myös turistimagneetti Kapkaupungin vähemmän kuvatuissa kolkissa - että tietenkin täällä naapurissa Mosambikissa.

Ei näissä vedensäästöohjeissa ole enemmistölle mitään uutta, sillä heille vettä ei ole koskaan annettukaan ainakaan tuhlattavaksi asti. He ovat kasvaneet vesikanisteri päänsä päällä, ainakin Mosambikissa. Vesihana on heille ollut aina yhteinen, vedenhakujono tilaisuus vaihtaa kuulumisia.

Tämän enemmistön elämässä vesikriisi ei ole dramaattinen muutos. Heillä ei ole isoja kiiltäviä kylpyhuoneita, joiden sisustus menee uusiksi muoviammeilla, pesuvadeilla ja kannuilla. Heidän ei ole ennenkään tarvinnut miettiä, miten tiistain lankutushaasteen tai torstain tehotreenin hiet huuhdellaan hiuksista.

Puhumattakaan vesivessoista. Niitä ei köyhien asuinalueilla ole ollenkaan. Jos on, yksi pönttö palvelee lukuisia perhekuntia.

Ylivoimainen enemmistö on (vastentahtoisesti) säästötalkoissa koko ajan. Myös kauniissa Kapkaupungissa. Vesi on eriarvoisuutta, vesi on luksusta.

Mutta tuleeko vedettömyydestä maailmanluokan uutinen Afrikassa vasta sitten kun se ui valkoisenkin keskiluokan arkeen?

Terkuin Lotta

PS. Olisi mukavaa kuulla myös Kapkaupungin asukkaiden kokemuksia ja kommentteja!


keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Afrikka, aamuvirkkujen manner


Minulta kysyttiin, mikä asia yllätti Maputoon muutossa. Varmaan monikin, mutta yhden osasin heti sanoa. Aikainen elämänrytmi (vaikka jälkikäteen ajatellen sen olisi voinut osata ennustaa!).

Ei täällä puoleenpäivään nukuta, hyvä jos seitsemään. Kello herättää meidätkin joka aamu kuudelta.

Ne, jotka haluavat esimerkiksi lenkille ennen kuin näin kesäaikana on liian kuuma tai kadunvarret täyttyvät pysäköidyistä autoista, ovat liikkeellä vielä aikaisemmin. Tiedän myös, että monet kauempaa meidän kulmillemme töihin tulevat, kuten vartijat, kuskit, puutarhurit ja kodinhoitajat, ovat ruuhkia välttääkseen ja töihin ennättääkseen istahtaneet chapa-busseihinsa ja autoihinsa jo kauan ennen kuin minä havahdun herätyskellon linnunlauluun (tai raakuntaan, miltä se lähinnä kuulostaa, jos herään kesken makean unen).

Afrikka on aamuvirkkujen manner.

Aurinko tahdittaa Afrikkaa.

Valo säätelee elämisen rytmiä. Elämä tapahtuu auringon paistaessa. Päivä alkaa, kun aurinko nousee ja päättyy, kun se laskee. Karkeasti ottaen päivä kestää kuudesta kuuteen, kesäaikana pidempään. Esimerkiksi puutarhoiden kukat olisi hyvä kastella heti aamusta ennen kuin aurinko alkaa paahtaa ja haihduttaa veden. Taannoiset torakkamyrkyttäjät olivat oven takana jo ennen sovittua aamuaikaa.

Mielikuvat siitä, ettei mikään tapahdu ajallaan, on voinut unohtaa. Kaikki on ollut paljon täsmällisempää kuin odotin.

Illansuussa päivä menee mailleen nopeasti. Hämärän hetki on ohikiitävä tuokio ennen pilkkopimeää.

Elämä tietysti jatkuu pimeässäkin. Köyhemmillä ja kansoitetummilla asuinalueilla on ruuhkaa, kun töistäpalaajat purkautuvat pikkubusseista ja I love you -nimisistä lava-autokyydeistä ja kiirehtivät korttelikioskien kautta koteihinsa.

Aivan kuten Suomessa.

Meillä päin kadut vastaavasti tyhjenevät iltaisin. Esimerkiksi monet ravintolat sulkevat täällä melko aikaisin, kuten kahdeksalta, ja konsertit saattavat alkaa jo kuudelta. Se kyllä sopii minulle. Myöhemmin alkavien konserttien tai muiden iltaohjelmien odottelu on joskus tuskaa, kun jo lähdön hetkellä on unettavan pimeää!

Koulu alkaa puoli kahdeksalta aamulla. Koulubussi hakee ennen seitsemää - bussi on perillä reilusti ennen kuin koulun kello soi -, joten kuuden jälkeen ei ole enää varaa makailla. Aamut ovat minuuttipeliä, mutta emme kumma kyllä oikeastaan koskaan nuku pommiin.

Se johtuu siitä, että verhojen läpi siivilöityvän valon lisäksi kadun äänet herättävät. Kuudelta ulkona vallitsee täysi meno, ja koska asumme vilkkaan kadun varrella, jälleen uuden aamun ääniä ei voi olla kuulematta. Pojilla ei tosin takuulla olisi mitään sitä vastaan, että koulu alkaisi edes vähän myöhemmin.

Mutta kaikkeen tottuu. Naapurikoulu alkaa kuulemma vielä aikaisemmin, ruuhkien porrastamiseksi.

Moni toimistokin avaa ovensa puoli kahdeksalta. Jumppasalit tarjoavat joogaa ja zumbaa kuudelta niille töihinmenijöille, jotka eivät lenkkeile kaduilla, mutta kuka on zumbavireessä siihen aikaan?

Täällä todennäköisesti monikin! En vain ole herännyt katsomaan.

Myös poikien koulu tarjoaa joissakin urheiluharrastuksissa ns. morning practicen eli treenit aamukuudelta iltapäivätreenien lisäksi.

En ole itse ihastunut tähän käytäntöön. Aamutreeni on periaatteessa vapaaehtoinen, mutta sanopa se nuorelle, jolle valmentaja on korostanut, että saahan sitä ihan vapaasti päättää olla tulematta, mutta kaikkien säännöllinen harjoittelu on avain koko joukkueen menestykseen ja kauden päättyessä jaetaan palkinnot... Monet urheiluharrastukset ovat aika kilpailukeskeisiä.

Mielestäni Secondary-puolen päivät ovat pitkiä ihan ilman aamutreenejäkin - itse asiassa harrastuspäivinä pojilla on pidemmät "työpäivät" kuin perheen työssäkäyvällä! -, ja kansainvälisen IB-koulun tahti on muutenkin intensiivinen.


Mikäs on herätessä, kun puutarhassa tervehtii kesät talvet näin kaunis kukka!

Minusta oppilaiden voisi antaa nukkua edes siihen kuuteen. Ja kyllä, myönnän, myös vanhempien - bussi ei hae aamutreeniin, vaan sinne ennättäminen vaatii ratin taakse vääntäytyvän isän tai äidin. (Ehkä kyse onkin vain omasta laiskuudestamme!) Toki lähdöt ovat periaatteessa helppoja, kun ei tarvitse kuin työntää jalat sandaaleihin - toista olisi, jos pitäisi aloittaa raaputtamalla auton jäisiä ikkunoita ja auraamalla pihaa...

Tosiasia kuitenkin on, että kumpikaan pojistamme ei ole ollut hirveän innostunut varhaisaamutreeneistä, enkä pane sitä pahakseni. Välillä niihin noustaan, useammin ei.

Viikonlopun turnauksetkin alkavat poikkeuksetta seitsemän jälkeen.

Aikainen rytmi pimeine iltoineen pitää huolen siitä, että unta ei tarvitse odotella. Kukaan meistä ei enää kykene yökukkujaksi. 16-vuotias onnistuu siinä parhaiten. Kymmeneen maissa kaikki ovat yleensä sängyssä, kahdeksan tuntia unta tuntuu riittävän koululaisille. Univelkaa toki saattaa kerääntyä.

Yritin esimerkiksi eilen lukea Paul Austerin uusinta kirjaa, mutta kymmeneltä silmäni painuivat kiinni (kirjakin painoi aika lailla - 1141 sivua!). Säpsähdän usein hereille ennen kelloa - arkiaamuisin kissa ja minä olemme ensimmäiset jalkeilla, ja hoipertelen automaattiohjauksessa keittiöön katti jalanjäljissäni herätettyäni sitä ennen pojat.

Ei kello kuusi tietenkään mikään tavaton heräämisaika ole. Se on itse asiassa aika tavallinen kaikkialla. Tosiasiassa toivoisin silti voivani nukkua enemmän.

Mutta aikaiset herätykset vain ovat maan tapa. Muistan aina sen kerran, kun juttelin nigerialaisen Susanin kanssa, ja hän sanoi: "Oi, en minä niin kovin aikaisin käy lenkillä... vasta viideltä."

Mikä olisi se aikainen vaihtoehto, kysyin. "No, kuumana aikana vedän lenkkitossut jalkaan neljän jälkeen", hän vastasi. Ymmärsin toki, että hänen pitää myös ehtiä kuudeksi kotiin laittamaan lapsia kouluun. Aikamoinen extreme-suoritus minusta silti!

Afrikan valoisan sinitaivaan alla kaikki tuollainen on kuitenkin helpompaa. Aurinko on hurja herättäjä. Luulen, että Suomessa minunkin pakotettu aamuvirkkuuteni karisee äkkiä.

Terkuin Lotta
(ja kiitos inspiraatiosta mahtavalle Chez Hélénalle - Afrikan aikainen rytmi kolkutteli mielessäni jo aiemmin, mutta hänen postauksensa aiheesta muistutti, että nämäkin pohdinnat voi pukea myös sanoiksi. Käykää lukemassa! Haluaisin myös kysyä ihanaa Edustusrouva-blogia Sudanissa pitävältä Katalta, saiko hän pitää aamukuuden herätyksensä vai pitikö siirtyä aamuviiteen. Toivottavasti ei!)


tiistai 23. tammikuuta 2018

Pakkaa pöytä matkalaukkuun

Mikään ei tee bloggaajan tai ylipäänsä kirjoittajan elämästä niin turhauttavaa kuin sähkökatkoksen rikkoma kannettava tietokone! Epätahtinen bloggaus on johtunut siitä, että laite on ollut yli kuukauden huollossa, ja kun koulun loma ajoittui tuohon samaan jaksoon, kilpailin kotikoneesta pelaajapoikieni kanssa. Tulipahan harjoitettua jakamistaloutta.

Tosin muutamankin kerran ehdin ilahtua, että pojilla on minulle asiaa, kunnes tajusin sijaitsevani kiinnostavasti heidän ja tietokoneen välissä.

Erilaisia tietokoneen osia tilailtiin ulkomailta, joten jännitys pysyi yllä. Perjantaina sain murheellisia uutisia: yksikään osanen ei osoittautunut oikeaksi. Edessä lienee uuden työvälineen osto. Mutta miten ja mistä, jos haluaa ääkköset ja öökköset ja luotettavan koneen.

Tietokonekauppoja odotellessa, muistakaa käyttää virtapiikeiltä suojaavia ylijännitesuojia! Meillä niitä oli jo vahingon sattuessa, ei vain juuri kriittisellä hetkellä kriittisessä pistorasiassa. Nyt kaikki pistorasiat on varusteltu.

Vuodenvaihde oli onneksi monien vierailujen takia mukavan täyteläistä aikaa, enkä olisi päivisin ehtinytkään kököttää koneella.

Serkkuni käväisi miehensä kanssa Maputossa. He taisivat olla jo kolmannet kävijät, jotka pakkasivat lähtiessään mukaansa sohvapöydän.

Pöytälevyt pinossa.

Käsityöläistorilla, joka on lempipaikkojani kaupungissa, myydään näitä kauniita ja tukevia puisia pöytiä, joita meilläkin on kaksi.

Jalat taittuvat ristiin ja pöytälevy on irrallinen, joten se todellakin menee laukkuun (hyvä huonekalu myös muuttajalle!).

Helposti siirreltävä pöytä on kotona muutenkin kätevä. Esimerkiksi "kodittomien joulussamme" eli Maputon suomalaisyhdyskunnan aattojuhlassa, jota odottelin joulukuisessa blogipostauksessani, pikkupöytä oli helppo kantaa sinne mihin ihmiset asettuivat.

Pöydän onnellinen omistaja Päivi. Takana pakataan jalkoja.

Kodittomien joulu meni muuten mainiosti. Kiitos kaikille osallistuneille! Pöydässä komeili kinkkukin, ja jopa joulupukki ennätti yllättäen paikalle. Koska hänen maallinen etunimensä oli Noel (ranskaksi joulu), meillä oli todellinen Père Noël... Toiseksi nuorin juhlavieras vain tarkkasilmäisenä pukin lähdettyä ihmetteli, miksi hänen äitinsä näytti ryövänneen joulupukilta kepin.

Ilta huipentui suomalaisiin joululauluihin, olihan paikalla ammattilaulaja kuoroa johtamassa, ja Kulkuset-pasuunaesitykseen.

On aika suloista, että käytännössä kaikki suomalaiset osaavat samat joululaulut, oli Suomesta lähdetty kuinka varhain tahansa. Ne ovat osa kansakunnan yhteistä muistia.

Miehet töissä ja lounastauolla.

Takaisin tuliaisostoksiin. Ruskeissa ja mustissa pöydissä on runsaasti valinnanvaraa koosta alkaen - kassiin mahtuvat "tuliaispöydät" ovat tietysti pienimpiä, mutta isoimpien yksilöiden ääreen voisi nostaa jakkarat. Pöytälevyjen kaiverrukset ovat yksilöllisiä.

Myös jalat ovat erilaisia. Joskus niiden päissä on pelkistetyt nupit, mutta osaan on veistetty eläinten, esimerkiksi sarvikuonojen, päitä. Meidän pöytiemme jalkojen päissä on päät.


Pöytä päiden varassa

Suomeen matkannut levy on kuvioitu peräti molemmin puolin eli pöydän ilmettä voi halutessaan vaihtaa. Sileitäkin levyjä tietysti on.

Kuvan kauniisti kaiverrettu kaksipuolinen pikkupöytä maksoi 5 000 meticalia eli 60-70 euroa ja painoi viitisen kiloa. Ei mikään mahdoton tuliainen siis lentoyhtiöiden nykyisiäkään kilorajoja ajatellen.

Erotatko seuraavan pöytäkauppiaan asiakkaita odottelemassa?

Feimasta saa myös koriste-esineitä, astioita kuten salaattiottimia ja hedelmävateja, capulana-kankaita, laukkuja, pyykkikoreja, koruja, vaatteita, pussukoita, rumpuja...

Alueella on käynnin arvoinen mosambikilaista ruokaa tarjoava ravintola, jossa mekin nautimme kelpo kala-annokset. Meren antimet ovat Maputossa yleensä varma valinta, samoin tietysti kana, jota taitaa Afrikassa olla tarjolla kaikkialla. Sellaisia harvinaisuuksia kuin ankkaa ja kalkkunaa ei oikein tahdo löytää.

Allaolevan kuvan tyypillinen päivän kala -annos ei ole Feimasta, vaan Macanetan rantaravintolasta ja hyvin tavanomainen: grillattu kala, salaattia ja ranskalaisia perunoita, seurana mosambikilaista 2M-perusolutta.

En oikeastaan ole oluen ystävä, mutta kun meitä oli tuona päivänä sattumoisin kaksi naista, en voinut vastustaa kiusausta tilata meille nimenomaan kahta ämmää. Pari kertaa vuodessa ämmäseurassa nautittuna se sopii.

Tyypillinen kalalounas.

Kerran kokeilin Feiman perinneravintolassa ihan uteliaisuudesta vuohta, mutta se oli hiukan sitkeää ja kuivahkoa. Vuohiahan tienvarret ovat täynnä.

 Yksinkertaiset katkarapu- ja kanacurryt ovat yleensä olleet makoisia. Kaikkia perinneruokia leimaa tosin tietty yksinkertaisuus, ruuassa ei ole varaa konstailla.

Jälkiruuaksi söimme baobab-puun hedelmistä tehtyä kiisseliä. Baobabin eli apinanleipäpuun hedelmästä tehdään terveellisenä pidettyä mehua, ja näiden hedelmien käyttöön liittyy myös paljon uskomuksia, kuten täällä usein.

Hedelmiä myydään toreilla muovipusseissa, ja pussitettuina ne näyttävätkin ihan leivänpalasilta.

Pusseissa taka-alalla baobab-hedelmän paloja.

En yhtään tiedä, miten niitä olisi kotona tarkoitus käyttää.

Pöytä löysi paikkansa Helsingissä ja näyttää kuulemma oikein hienolta. Ehkä sen päällä killuu niin ikään Feimasta löytynyt musta, puinen lintuveistos, jonka liikettä seuraillen voi tutkia tasapainon lakeja.

Terkuin Lotta

perjantai 5. tammikuuta 2018

Lapsityövoimaa ja lateksia

Mosambikissa lapset myyvät kaduilla vähän kaikkea - hedelmiä, pähkinöitä, keksejä... Nyt loma-aikana nuoria katumyyjiä päivystää tavallista enemmän, mutta lukukausienkin aikana lapsia kantamuksineen näkyy turhan usein.

Koulu jää kesken, kun lasten on pakko kantaa kortensa kekoon joko myymällä jotain - tai muilla tavoin. Se tavallinen tarina etenkin pääkaupunkiseudun ulkopuolella.

Ostin pojilta pari keltaista hedelmäkimppua 30 kilometrin päässä Maputosta, Macanetan rantaan vievällä tiellä. Paljasjalkaiset laiheliinit pinkoivat liikkuvan auton rinnalla niin kauan, että kuski heltyi. Hyvä myyntitaktiikka!

Lateksia, myrkkysiemeniä ja C-vitamiinia?

Kotimatkalla mietin, mitä tulin ostaneeksi. Tytär muisti oppaan poimineen näitä puista vuosi sitten ratsastusretkellä Macanetassa, mutta hänkään ei tiennyt niistä enempää.

Vaikka kysyisinkin hedelmien nimiä, ne ovat yleensä sen verran erikoisia, että unohtuvat pian. Mosambikin teillä ja toreilla myydään paljon minulle täysin outoja lähinnä paikallisten käyttämiä hedelmiä, joita kaupungin marketeissa ja kaupoissa ei näy. Tiedustelin toki myyjäpojilta hedelmien nimeä, mutta en saanut vastauksesta tolkkua. Vastaushan riippuu täysin myös siitä, mitä maan monista heimokielistä myyjä puhuu.

Kysyin eräässä Facebook-inforyhmässä hedelmän nimeä ja käyttötapoja. Sain useita vastauksia: rava (Nampulan maakunnassa), mazamela (Sofalassa), madokhomela (Inhambanen maakunnassa), mukanga, mungu, madlokomelo (shonan kieliryhmissä), ndlokomelo, mbimbi, rubber vine fruit, mawungwa, takamela, landolphia, strychnos madacasgariensis, monkey orange...  Lisäksi se kasvaa hieman erilaisena monessa maassa. Rakkaalla lapsella on monta nimeä!

Kotona halkaisin hedelmän. Avatut puolikkaat toivat mieleen passiohedelmän, mutta toisin kuin siinä, suurin osa täytteestä paljastui koviksi, kookkaiksi siemeniksi, joiden ympäriltä hedelmäliha imeskellään.

Hedelmä oli siis melko hankala syödä. Lisäksi sen kuoresta pisaroi valkoista, liimamaista tököttiä, joka oli vaikea saada paidasta pois. Selvittelimme asiaa, ja tökötti oli kuin olikin liimaa: rubber vine -kasvi tuottaa tietysti lateksia!


Luomu-Erikeeperiä.

Yhtäkkiä olin ajatuksissani Belgian pahamaineisen kuningas Leopold II:n ja hänen 1800-luvun lopun Kongoon sijoittuneen raa'an kumi-imperiuminsa pyörteissä.

Leopoldin väkihän katkoi orjuuttamiltaan kongolaisilta kädet, jos kuminkeruu ei sujunut tarpeeksi sujuvasti. Afrikan kumi tiesi monille paikallisasukkaille vähintäänkin invaliditeettia ellei kuolemaa. Ahneen Leopold II:n hirmuhallinto on kauheimpia lukuja Belgian, Kongon ja ylipäänsä kolonialismin historiassa. En osannut odottaa, että kohtaisin etäisiä kaikuja siitä Macanetassa! Tähän asti kumipuu oli ollut etäinen sana historian kirjoissa. Nyt sen kaukainen Mosambikin pikkuserkku jätti valkoisen vanan oman keittiöni pöydälle.

Hedelmä ei olisi tarvinnut karvasta historiaa mausteekseen. Maku oli sellaisenaan todella hapan. Tuntui siltä kuin imeskelisi ekstratujua Brainblasters-karkkia (lasteni suosikki). Olin saanut inforyhmässä myös maustamisohjeita. Joku lisäsi siihen sokeria, toinen suolaa, kolmas piripiriä. Kerrottiin, että hedelmän voi kuivattaa auringossa ja vaihtoehtoisesti myös pakastaa ja syödä mehujään tavoin.


Inforyhmässä ehdotettu monkey orange -sana toi mieleeni toisen paikallisen hedelmän, monkey appleksi eli apinanomenaksi kutsutun ison vihreän hedelmän, jonka paikallisen nimen olen jälleen kerran unohtanut (poikani oli syönyt niitä luokkaretkellä Etelä-Afrikassa ja tiesi käyttää monkey apple -sanaa, kun näimme samaisia hedelmiä puussa Bilenessä).

Apinanomena maistuu apinoille ja muillekin villieläimille, ja kyllä sitä ihmisetkin syövät. Ostin sellaisen kerran uteliaisuuttani Maputon keskustorilta, mutta en toista kertaa, sillä isojen siementen takia sekin oli vaikea syödä eikä varsinainen herkku muutenkaan.

Pyöreän monkey applen kova, liukas kuori oli haastava halkaistava, ja muistan, että nähdessään minut sen kimpussa kodinhoitaja kiirehti hätiin huutaen "varokaa sormianne!" ja leikkasi sen kahtia sen parilla harjaantuneella iskulla.

Monkey apple -puu on eteläisessä Afrikassa yleinen. Kuten täällä aina, sen jokainen osa hyödynnetään. Puun juurista saa lääkettä muun muassa keuhkoputkentulehduksen ja kipeiden korvien hoitamiseen, lehdistä keitetään hauteita silmien lääkintään tai imettävien äitien maidoneritystä lisäämään ja kovista kuorista valmistetaan koriste- ja käyttöesineitä sen lisäksi että hedelmäliha koverretaan pois ja käytetään ruuaksi eri tavoin. Myös myrkyllisillä siemenillä on omat käyttötarkoituksensa muun muassa vastamyrkkyinä käärmeenpuremiin ja oksetusaineina.

Ehkä Mosambikin madokhomelankin siemenet ovat tujua tavaraa, sillä inforyhmän jäsenet neuvoivat pitämään pikkulapset siitä kaukana.

On tämä kuitenkin ehkä Suomen Brainblastereita terveellisempi vaihtoehto, sillä ainakin sen hedelmälihassa lienee c-vitamiinia sitruunahapon lisäksi.

Mutta hampaille se oli karkin tavoin karu kaveri. Sain hädin tuskin imeskeltyä yhden hedelmän sisällön. Suu kipeytyi ja toisen testiryhmäläisen hampaita vihloi seuraavana päivänä aika lailla, vaikka otimme ensiavuksi maitoa ja juustoa. En tiedä, olisiko sitä pitänyt vielä kotona kypsyttää.

Ehkä tämä Mosambikin luonnon antimien huippuhapan edustaja olisi parhaimmillaan mehujäänä ja pienen sokerilisän kera. Luulen kuitenkin, että vastedes jätän tämän lajin rauhaan, olivat myyjät millaisia paavonurmia hyvänsä.

Terkuin Lotta