perjantai 5. tammikuuta 2018

Lapsityövoimaa ja lateksia

Mosambikissa lapset myyvät kaduilla vähän kaikkea - hedelmiä, pähkinöitä, keksejä... Nyt loma-aikana nuoria katumyyjiä päivystää tavallista enemmän, mutta lukukausienkin aikana lapsia kantamuksineen näkyy turhan usein.

Koulu jää kesken, kun lasten on pakko kantaa kortensa kekoon joko myymällä jotain - tai muilla tavoin. Se tavallinen tarina etenkin pääkaupunkiseudun ulkopuolella.

Ostin pojilta pari keltaista hedelmäkimppua 30 kilometrin päässä Maputosta, Macanetan rantaan vievällä tiellä. Paljasjalkaiset laiheliinit pinkoivat liikkuvan auton rinnalla niin kauan, että kuski heltyi. Hyvä myyntitaktiikka!

Lateksia, myrkkysiemeniä ja C-vitamiinia?

Kotimatkalla mietin, mitä tulin ostaneeksi. Tytär muisti oppaan poimineen näitä puista vuosi sitten ratsastusretkellä Macanetassa, mutta hänkään ei tiennyt niistä enempää.

Vaikka kysyisinkin hedelmien nimiä, ne ovat yleensä sen verran erikoisia, että unohtuvat pian. Mosambikin teillä ja toreilla myydään paljon minulle täysin outoja lähinnä paikallisten käyttämiä hedelmiä, joita kaupungin marketeissa ja kaupoissa ei näy. Tiedustelin toki myyjäpojilta hedelmien nimeä, mutta en saanut vastauksesta tolkkua. Vastaushan riippuu täysin myös siitä, mitä maan monista heimokielistä myyjä puhuu.

Kysyin eräässä Facebook-inforyhmässä hedelmän nimeä ja käyttötapoja. Sain useita vastauksia: rava (Nampulan maakunnassa), mazamela (Sofalassa), madokhomela (Inhambanen maakunnassa), mukanga, mungu, madlokomelo (shonan kieliryhmissä), ndlokomelo, mbimbi, rubber vine fruit, mawungwa, takamela, landolphia, strychnos madacasgariensis, monkey orange...  Lisäksi se kasvaa hieman erilaisena monessa maassa. Rakkaalla lapsella on monta nimeä!

Kotona halkaisin hedelmän. Avatut puolikkaat toivat mieleen passiohedelmän, mutta toisin kuin siinä, suurin osa täytteestä paljastui koviksi, kookkaiksi siemeniksi, joiden ympäriltä hedelmäliha imeskellään.

Hedelmä oli siis melko hankala syödä. Lisäksi sen kuoresta pisaroi valkoista, liimamaista tököttiä, joka oli vaikea saada paidasta pois. Selvittelimme asiaa, ja tökötti oli kuin olikin liimaa: rubber vine -kasvi tuottaa tietysti lateksia!


Luomu-Erikeeperiä.

Yhtäkkiä olin ajatuksissani Belgian pahamaineisen kuningas Leopold II:n ja hänen 1800-luvun lopun Kongoon sijoittuneen raa'an kumi-imperiuminsa pyörteissä.

Leopoldin väkihän katkoi orjuuttamiltaan kongolaisilta kädet, jos kuminkeruu ei sujunut tarpeeksi sujuvasti. Afrikan kumi tiesi monille paikallisasukkaille vähintäänkin invaliditeettia ellei kuolemaa. Ahneen Leopold II:n hirmuhallinto on kauheimpia lukuja Belgian, Kongon ja ylipäänsä kolonialismin historiassa. En osannut odottaa, että kohtaisin etäisiä kaikuja siitä Macanetassa! Tähän asti kumipuu oli ollut etäinen sana historian kirjoissa. Nyt sen kaukainen Mosambikin pikkuserkku jätti valkoisen vanan oman keittiöni pöydälle.

Hedelmä ei olisi tarvinnut karvasta historiaa mausteekseen. Maku oli sellaisenaan todella hapan. Tuntui siltä kuin imeskelisi ekstratujua Brainblasters-karkkia (lasteni suosikki). Olin saanut inforyhmässä myös maustamisohjeita. Joku lisäsi siihen sokeria, toinen suolaa, kolmas piripiriä. Kerrottiin, että hedelmän voi kuivattaa auringossa ja vaihtoehtoisesti myös pakastaa ja syödä mehujään tavoin.


Inforyhmässä ehdotettu monkey orange -sana toi mieleeni toisen paikallisen hedelmän, monkey appleksi eli apinanomenaksi kutsutun ison vihreän hedelmän, jonka paikallisen nimen olen jälleen kerran unohtanut (poikani oli syönyt niitä luokkaretkellä Etelä-Afrikassa ja tiesi käyttää monkey apple -sanaa, kun näimme samaisia hedelmiä puussa Bilenessä).

Apinanomena maistuu apinoille ja muillekin villieläimille, ja kyllä sitä ihmisetkin syövät. Ostin sellaisen kerran uteliaisuuttani Maputon keskustorilta, mutta en toista kertaa, sillä isojen siementen takia sekin oli vaikea syödä eikä varsinainen herkku muutenkaan.

Pyöreän monkey applen kova, liukas kuori oli haastava halkaistava, ja muistan, että nähdessään minut sen kimpussa kodinhoitaja kiirehti hätiin huutaen "varokaa sormianne!" ja leikkasi sen kahtia sen parilla harjaantuneella iskulla.

Monkey apple -puu on eteläisessä Afrikassa yleinen. Kuten täällä aina, sen jokainen osa hyödynnetään. Puun juurista saa lääkettä muun muassa keuhkoputkentulehduksen ja kipeiden korvien hoitamiseen, lehdistä keitetään hauteita silmien lääkintään tai imettävien äitien maidoneritystä lisäämään ja kovista kuorista valmistetaan koriste- ja käyttöesineitä sen lisäksi että hedelmäliha koverretaan pois ja käytetään ruuaksi eri tavoin. Myös myrkyllisillä siemenillä on omat käyttötarkoituksensa muun muassa vastamyrkkyinä käärmeenpuremiin ja oksetusaineina.

Ehkä Mosambikin madokhomelankin siemenet ovat tujua tavaraa, sillä inforyhmän jäsenet neuvoivat pitämään pikkulapset siitä kaukana.

On tämä kuitenkin ehkä Suomen Brainblastereita terveellisempi vaihtoehto, sillä ainakin sen hedelmälihassa lienee c-vitamiinia sitruunahapon lisäksi.

Mutta hampaille se oli karkin tavoin karu kaveri. Sain hädin tuskin imeskeltyä yhden hedelmän sisällön. Suu kipeytyi ja toisen testiryhmäläisen hampaita vihloi seuraavana päivänä aika lailla, vaikka otimme ensiavuksi maitoa ja juustoa. En tiedä, olisiko sitä pitänyt vielä kotona kypsyttää.

Ehkä tämä Mosambikin luonnon antimien huippuhapan edustaja olisi parhaimmillaan mehujäänä ja pienen sokerilisän kera. Luulen kuitenkin, että vastedes jätän tämän lajin rauhaan, olivat myyjät millaisia paavonurmia hyvänsä.

Terkuin Lotta


keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Ihmepuu pitää pahat henget poissa

Kotiporttimme edessä kasvaa kummallinen puu, joka tarjoaa vuoden mittaan eri vaiheissaan aina uudenlaista silmäniloa tai ihmetystä.

Kutsunkin sitä ihmepuuksi, sillä se on yksinkertaisesti niin ihmeellinen ilmestys. Vartijoillemme se tietää ajoittain puuhaa, sillä kun tämä kookas puu pudottaa lehtensä, se tapahtuu nopeasti ja lehdet valtaavat meidän pihamme, vaikka itse puu onkin kadun puolella. Pihan siistinä pitävät vartijat pääsevät lakaisuhommiin. Toisaalta ihan hyvä, sillä perusmenon meillä täytyy olla aika uneliasta.

Punavihreää.

Kukintavaiheessa näyttää siltä kuin puita olisi kaksi, jonkinlaiset toisiinsa kiinnittyneet eripariset kaksoset. Allaolevasta kuvasta ei ehkä ihan tarpeeksi hyvin näe, mitä tarkoitan, sillä puun suuri koko ei tule kovin hyvin esiin - käyttäkää mielikuvitustanne! Kuva on otettu ihan puun juurelta.

Runkona kukkamatto, yllä lehtikatto....

Suoraan rungosta kasvavat kukkaköynnökset kiemurtelevat kohti latvaa kuin liaanit, ja ylhäällä latvan tuntumassa oksat yhtäkkiä pukkaavat ihan tavallisen näköisiä vihreitä lehtiä kuin katoksi.

Kukka pinnistää suoraan kuivasta rungosta.

En ole löytänyt ihmepuulleni muuta helppoa nimeä kuin cannonball tree, kanuunankuulapuu. Eräs vartijoistamme kutsui sitä myös "apinanpuuksi", monkey tree, árvore-de-macaco. Täällä tunnetaan myös monkey orange, apinan appelsiini, josta kirjoitan kohta oman postauksensa, ja monkey apple eli apinan omena (hiukan kummallisia, isoja siemeniä sisältäviä verraten hankalasti syötäviä halpoja hedelmiä, joita apinat kaiketi nappaavat puista), joten apina on ilmeisesti hyvä etuliite melkein mille vain!

Kim il Sungin kanuunankuulapuu on ilmeisesti Maputossa ainoa laatuaan. Etsiessäni tietoa törmäsin A Bala de Canhão e os Olhos de Betty Boop -nimiseen tekstiin, joka kertoo juuri tästä "meidän" puustamme. En onnistunut linkittämään sitä tähän, mutta se löytyy tuolla otsikolla ja on portugalin lisäksi myös englanniksi, jos kiinnostaa.

Tarinan mukaan puun on istuttanut maailmaa kiertänyt portugalilaissyntyinen biologi Aurélio Quintanilha, joka johti puuvillantutkimuslaitosta Maputossa, silloisessa Lourenço Marquesissa, vuosina 1943-1962 laitoksen lakkautukseen asti. Ehkä Quintanilha asui samalla tontilla kuin me nyt. Kuka tietää? Kadun nimi ei varmasti silloin ollut vielä Kim il Sung, se tuli myöhemmän sosialismin myötä.

Mitä sanoo arboristi?
Jalkakäytävä onkin meidän edessämme kiusallisen kuoppainen ja rikkinäinen, sillä ristiin rastiin rönsyilevät juuret ovat päällysteen tuho.

Vuokraisäntä puhui alkuvaiheessa, että haluaisi kaadattaa puun katua rumentamasta, jos saisi luvan. Minusta puuparka ansaitsee paikkansa eikä meidän asuinalueemme, vanhan Maputon, jalkakäytäviä nyt voi muutenkaan virheettömän sileiksi kutsua.

Joidenkin mielestä kanuunankuulapuu pitää pahat henget loitolla, joten jääköön. Luulen muutenkin, että puu on yksi sinänsä sympaattisen ja energisen, alati uusia suunnitelmia hautovan vuokraisännän ikuisuusprojekteista, ei sille mitään tapahdu. Ymmärrän kyllä, ettei hänestä ole mukavaa, että päällyste aaltoilee juuri hänen pytinkinsä kohdalla miten sattuu. Sitä paitsi kadun siisteys kuuluu kiinteistönomistajille joten puu toki oikeastikin on hänen päänsärkynsä.

Aika ajoin puun ääreen pysähtyy joku ottamaan kuvaa, kauan sitten tuon yllä mainitun tekstin kirjoittaja ja taannoin minäkin. Kuvaajia on erityisesti kauniin kukintavaiheen aikana, ja silloin puun ympärillä saattaa leijua voimakas tuoksu.

Kodinhoitaja halusi kerran kokeilla, avautuvatko kovat pallomaiset nuput kotona maljakossa ja toi kimpun sisään. Eivät avautuneet, vaan pahastuivat ja putosivat. Ne tarvitsivat runkovoimaa.

Kanuunankuulapuuta sopii nimittää ihmepuuksi siksikin, että sen tuotosten kerrotaan auttavan liki kaikkiin vaivoihin verenpaineesta syöpään ja hammassärkyyn (Mosambikhan on kasvi- ja henkiparantajien valtakuntaa). Tällaisena se ei toki suinkaan ole ainoa, liki kaikista kasveista tehdään rohtoja milloin mihinkin.

Olen pikkuhiljaa täällä asuessani ymmärtänyt, että kasvikunnan antimiin turvautuminen on kuitenkin loogista ja ymmärrettävää maassa, jossa kehittyneempi lääketiede on vain vähemmistön ulottuvilla. Apu otetaan sieltä mistä sen saa, ja kasveihin yltää köyhäkin.

Onko lukijoissani arboristeja tai muita puutietäjiä, jolla olisi myös lähistöllään tämä erikoinen luonnonoikku?

Terkuin Lotta

tiistai 2. tammikuuta 2018

Maputoon yli vuorten - kun erehdys on lahja

Hyvää uutta vuotta Afrikasta, rakkaat lukijani! Kiitos, että olette mukana. Rajapyykki se vuodenvaihdekin on. Siksi aloitan blogivuoden kertomalla lumoavasta rajanylityksestä, joka tehtiin aatonaattona Etelä-Afrikasta Swazimaan kautta Mosambikiin.

Joskus erehdys on lahja. Jos olisimme tehneet taustatyöt huolella ja selvittäneet, millainen tie Barbertonista Josefsdalin raja-asemalle Swazimaahan ja sieltä edelleen Mosambikin suuntaan meitä odottaa, olisimme luultavasti valinneet toisin.

Swazimaan lehmä toivottaa hyvää uutta vuotta!
Kävimme joulunalusviikolla Etelä-Afrikassa muutaman yön lahja- ja safarireissulla Suomesta vierailevien perheenjäsenten kanssa, ja tarkoitus oli palatessa välttää meitä lähimmän raja-aseman Ressano Garçian loputtomat jouluruuhkat. Päätimme uteliaina kokeilla aikaa säästääksemme uutta reittiä.

Ei jouluruuhkaa Josefsdalissa.

Mitään ei sitten ajotunneissa voitettu.
Mutta harva ajo Etelä-Afrikasta Mosambikiin tarjoaa viewpoint-pysähdyspaikkoja vuorilla, kivistään kuulun Barbertonin luonnonpuistomaiseman , jossa nuorempi poikamme oli marraskuussa käynyt Geotrail-reissulla geologian luokkaretkellä, ja kaupan päälle vielä kulttuurikierroksen eli lauantaiarkeaan viettäviä swazimaalaiskyliä, joiden läpi Pajeromme körötteli lehmiä väistellen (ne iänikuiset lehmälaumat!), totisten tuijotusten saattelemana.

Barbertonin maisemaa. Näettekö tien?

Ei ihme, minäkin olisin kyllä tuijottanut ja miettinyt, mistä nuo matkailijat tuohon tipahtivat. Josefsdalin raja-asema, kun sinne vihdoin pääsimme, oli pieni ja tyhjä, ja ymmärsin silloin jo, miksi.

Vesipiste!
Se oli muuten ensimmäinen täällä päin näkemäni raja-asema, jossa janoinen matkailija sai juodakseen kylmää (lähde?)vettä hanasta. Ylellistä!

Tiedättehän sanonnan, jonka mukaan matkanteko on tärkeämpää kuin perillepääsy. Katsokaa, miltä Swazimaan valtatie (kartan mukaan todellakin yksi pääteistä) näytti, niin ymmärrätte että tällä reissulla tuo asenne palveli. Teiden laatu muuttui kuin taikaiskusta Josefsdalin rajan jälkeen, kun siirryttiin Etelä-Afrikasta Swazimaan puolelle.

Afrikkalainen värimaailma.

Jos vielä Nelspruitissa ihmettelimme, oliko navigaattori erehtynyt arvioidessaan eräänkin 80 kilometrin etapin taittuvan neljässä tunnissa, pian olimme viisaampia. Toisaalta on aina hauskaa olla samana päivänä kolmen maan kamaralla, vauhdista viis.

Afrikan tiet opettavat kärsivällisyyttä, ja etäisyydet kerrotaan muutenkin pikemminkin ajoaika-arvioina kuin kilometreinä.

Hidasteita ei tarvita, kun on lehmät.

Kuski oli onnellinen päästessään vihdoin kokeilemaan kaikkia maastoauton ominaisuuksia, ja kun manuaalinen vaihtomahdollisuus löytyi, ajokkikin tuntui saavan siivet selkäänsä kuoppaisilla sorateillä.

Viittojakaan ei aina ollut. Luotimme siihen, että edessämme kömpivä Toyota oli menossa samaan suuntaan. Eikä vaihtoehtoja oikeastaan paljon ollutkaan. Alla päätie heti Josefsdalin jälkeen.

Kylistä minulla ei kuvia olekaan. Tunnustan, että käytin ne hetket mieluummin ihmisten katselemiseen kuin välillä hiukan epäluontevaan kännykkäkuvaamiseen ohikiitävän auton ikkunasta. Avoimeen töllötykseen vastasi mieluummin omalla avoimella katseella, hymyllä ja kädenheilautuksella.

Toyota johti kulkua arvokkaasti ryömien
Illalla oli mukavaa päästä Swazimaan ja Mosambikin väliselle Lomahashan raja-asemalle ja sieltä puolisentoista tunnin kuluttua kotiportille. Kerrankin kenestäkään ei kuitenkaan tuntunut siltä, että matkapäivä olisi mennyt hukkaan. Ei tätä toiste tarvitse tehdä, mutta se onkin paras tapa vaalia joulumatkan muistoa.

Se väistämätön Milloin ollaan perillä -tiedustelukin takaluukusta tuli tällä kerralla harvinaisen myöhään.

Kas näin kulkee kaali.

Maputon tuntumassa saimme eteemme kaaliauton kuin Richard Scarryn kirjoissa ikään. Pitääpä muistaa pestä kaalit ekstrahyvin nyt kun on nähnyt kuljetustyylin! Huomatkaa oikealla myös afrikkalainen kadunvarsivaatekauppa.

Terkuin Lotta

PS. Random-tietoa! Miksi jonot Etelä-Afrikan ja Mosambikin raja-asemalla olivat loppuvuonna niin valtavat, kun taas Swazimaan asemilla oli autiota? Lihan himo on yksi syy! Kesälomaansa viettävät, sankoin joukoin Mosambikin rannoille vyöryvät parempiosaiset eteläafrikkalaiset haluavat pakata mukaan omat braai-grillilihansa, sillä braai on maan ruokakulttuurissa liki pyhä asia, jota mikään ei saa vaarantaa. Etelä-Afrikan ja Mosambikin syleilyyn sijoittuva Swazimaa olisi muuten hyvä kauttakulkumaa, mutta se ei salli lihan kuljetusta, joten vaihtoehdoksi jää jonottelu. Kyllähän Mosambikista saa eteläafrikkalaista tuontilihaa, mutta lomalainen pelaa varman päälle, missä tietysti on täällä oma järkensä, koska ruuan saatavuus voi olla arvaamatonta. Ennemmin jono kuin puutteellinen kesäjoulubraai.