maanantai 20. toukokuuta 2019

Papaija päivässä


Pidättekö papaijasta?


Minä en ollut papaijan ystävä vielä silloin kun muutimme Mosambikiin. En erityisemmin välittänyt sen mausta. Ensimmäinen kodinhoitajamme osti papaijaa ja pilkkoi sitä muovirasioihin valtavia määriä, ja kaiken muun uuden kanssa se oli ehkä liikaa. Hän tarkoitti tietysti hyvää, mutta papaijayliannostus ruokki minussa vain kaipuuta tuttuihin makuihin.

Papaija päivässä tekee hyvää.

Mutta aika teki tehtävänsä. Ajattelen, että moni maku on lähinnä tottumiskysymys. Ehkä en Euroopassa vain ollut päässyt papaijan makuun! Täällä se on lähiruokaa ja siksikin järkevää. Automatkan päähän supermarkettiin - meille tutumpien hedelmien kuten omenien ja mandariinien perään - ei aina viitsi lähteä, mutta kadunvarren hedelmäkärrylle jaksaa kävellä.

Päätin opetella pitämään papaijasta.

Papaija on paljon helpompi käsiteltävä kuin vaikkapa mango, joka on myös kalliimpaa. Sitä paitsi olen suhtautunut mangoon tietyllä varauksella sen jälkeen kun puraisin varomattomasti mangon kiveä ja - kauhistus! - implanttihampaani nyrjähti paikoiltaan ja halkesi. Sille mangolle tuli hintaa! Mutta ihanaahan sekin on. Pidän silti papaijassa juuri siitä, että siinä ei ole isoa, riskaabelia kiveä.

Kuorin papaijan ensin tavallisella kuorimaveitsellä, halkaisen pituussunnassa ja kaavin sormin mustat siemenet roskiin. Ehkä niitäkin voisi käyttää johonkin - en ole  ottanut selvää. Kuorittu, siemenetön papaija on helppo pilkkoa.



Sitruunat, tässä limettisitruunat, piristävät papaijaa.


Lisään papaijapalojen päälle yhden sitruunan mehun. Meille tutun oloiset lähes siemenettömät , symmetriset markettisitruunat ovat muuten aivan erilaisia kuin mosambikilaisten sitruunapuiden röpelöpintaiset hedelmät, joissa on runsaasti siemeniä ja vähemmän mehua. 



Naapurin sitruunat sinitaivaan alla.

Poimin joskus naapurin sitruunapuusta meidän puolellemme tipahtaneita hedelmiä, ja toisinaan kodinhoitaja tuo meille sitruunoita sisarensa pihalta. Makuhan on sama, oli muoto millainen tahansa.


Hedelmäkärry kadunvarressa hiljaisena sunnuntai-iltapäivänä.

Sitruuna tuo minusta mukavan lisävivahteen, sillä papaijan maku on makea. Kirpeä sitruuna taittaa sitä hyvin ja kasvattaa c-vitamiiniannosta. Ehkä suolakaan ei olisi hullumpi mauste (jotkut lisäävät toiseen paikalliseen perushedelmään, ananakseen, suolaa!), käytetäänhän papaijaa täällä myös suolaisiin kastikkeisiin. Joskus sirotan päälle vähän kaneliakin.

Nykyään syön papaijaa melkein joka päivä. Pieni yksilö menee aamulla kerralla, isosta riittää iltapalaksikin  (en silloin välttämättä syö päivän aikana muita hedelmiä, korkeintaan pienen omenan). Itse asiassa papaija maistuu vielä paremmalta, kun sitruuna on ehtinyt kunnolla imeytyä. Jääkaappikylmä, sitruunainen papaijakulhollinen maistuu ihanalta.

Pehmeä ja mieto papaija sopii mainiosti smoothieiden ainesosaksi ja on omiaan hedelmäsalaatteihin. Juuri hedelmäsalaatit ovat kodinhoitajamme bravuuri, ja hän pilkkoo niihin aina papaijaa, jonka ostaa usein matkalla kotoaan meille. "Saan ne lähikaduiltani paljon halvemmalla kuin täältä teikäläisten asuinalueilta", hän sanoo ja on oikeassa.

Lempikahvilan Tropical Calm -mehussa on muun muassa papaijaa ja melonia. Pilli on kartonkia.

Papaija esiintyy myös täällä yleisissä tuorepuristetuissa mehuissa, niissäkin yhtenä ainesosana monista. Lämpimiin kastikkeisiin en vielä ole ehtinyt papaijaa kokeilla, mutta ehkä se on seuraava askel.

terkuin Lotta


torstai 16. toukokuuta 2019

Helle hatuttaa Maputossa - Melanian kypärä vai capulanalippis?


Kuuntelin äskettäin Coconainen-podcastia, jota ihana ystäväni Nora Soini Suomessa tekee. Nora ja hänen kollegansa Tupu puhuivat viisaasta auringonotosta - ajankohtainen aihe Suomen keväässä.

Allekirjoitan kaikki Noran ja Tupun aurinkoiset vinkit ja jaan tässä omani. Käyttäkää ihmiset hellehattua, kun liikutte ulkona paahteessa!

Se vain on niin helppo tapa suojella hiuksia, silmiä, korvia ja kasvoja.

Neljän tropiikissa eletyn vuoden jälkeen näen kasvojeni alaosasta, mihin asti lieri on varjostanut - ja näin siitä huolimatta, että käytän aurinkosuojan sisältävää voidetta joka päivä. Afrikan aurinko on tietysti eri luokkaa kuin Suomessa, ja se paistaa joka päivä. Yleensä täällä hakeudutaan varjoon, ei paahteeseen.

Tuntuuko hattu hankalalta? Vain mukavasti päässä istuvaa hattua tulee käytettyä. Onnistunut hellehattu ei kiristä, hiosta, litistä tai lennä, se pelastaa huonon hiuspäivän ja varjostaa tarpeeksi. Puhumattakaan siitä, että sen pitäisi näyttää hyvältä! Aikamoinen lista vaatimuksia. Onko oma hellehattuhyllyni yhtään tilanteen tasalla?

Berliinin Torstrassen pikkuputiikista ostetulla ecuadorilaisella panamahatulla on tunnearvoa, sillä ostimme sen saatuamme varmistuksen, että seuraava suunta olisi Afrikka.

Panamahattu on hyllyn kaunotar, vaikka vuodet kuumassa ja kosteassa ovatkin jo jättäneet siihen hienoiset jälkensä. Mutta hyvin tehdyt esineet kuluvatkin kauniisti, hatutkin.

Panamahattu on aina tyylikäs.

Hauska capulanalippis tuli alun perin synttärilahjana pojalleni ruotsalaiselta luokkatoverilta, mutta hän piti sitä liian eksoottisena. Hyvä niin, sillä saatoin omia sen. En ole lippiskansalainen, mutta tämä oli eri asia - tämän voi yhdistää myös muihin kuin urheilullisiin vaatteisiin.

Capulanasta eli printtikankaasta tehtyjä lippiksiä myydään Maputon käsityöläistorilla, ja moni ostaa niitä tuliaisiksi.

Yleisin malli capulanapäähineissä on juuri lippis, ja niissä onkin valinnan varaa muodon ja lipan mallin suhteen. Jos muuten kävelen capulanalippis päässäni käsityöläistorin läpi, saan lippismyyjien jakamattoman huomion, sillä myyjien logiikka menee täällä näin: "Jos tuo on kerran ostanut, se ostaa varmasti lisää." Yhdellä ostoksella et saa myyjiä kimpustasi, päinvastoin.

Värikäs afrikkalaislippis saa minut aina hyvälle tuulelle.

Nyt olin linssilude - mallasin lippistä omaan päähäni, sillä ohuesta capulanakankaasta tehdystä hatusta on muuten vaikea saada kunnon käsitystä.

Leveälierinen, puuvillasekoitteinen pehmeä musta "valeolkihattu" oli löytö Helsingin Stockmannilta aurinkoisena kesäpäivänä, kun huomasin unohtaneeni kaikki hatut Maputoon.


Heräteostos Helsingistä on palvellut loistavasti. Aurinko on jo haalistanut sitäkin.

Perinteinen olkihattuhan on ihana, mutta hankala kuljetettava nykyään lentokoneiden hattuhyllyjen muututtua täpötäysiksi pakaasiruumiksi. Tällä hatulla on ollut paljon käyttöä, ja siinä on tarpeeksi leveä lieri. Täällä kuumassa ja kosteassa olkihattutyyppisten hattujen lierit tosin tuppaavat ennen pitkää vähän lerpahtamaan. En tiedä, miten ne saisi pidettyä muodossaan.

Pelkäätkö Ascot-vaikutelmaa? Hattu voi olla täysin huomaamaton, kuten nämä allaolevat asusteet. Pinnoitetusta, UV-suojatusta  kankaasta valmistetut Saksan matkamuistot Seeberger ja Mayser ovat uskollisia ja järkeviä ystäviä. Niihin voi luottaa, ne eivät herätä tunnekuohuja eikä ilmankaan haluaisi olla. Sellaista tuulta ei vielä ole tullut, joka olisi näihin tarttunut, ja se on hyvä, sillä  merenrantakaupunki Maputossa tuulee.

Ahkerat taustajoukot, ah niin käytännölliset.

Maputon Woolworth muuten myy kankaisia hattuja nimellä "packable hat". Eräs ystäväni osti täältä mukaansa sellaisen ihastuttuaan sen käytännöllisyyteen. Eihän kesäpäivän aamuna Suomessakaan välttämättä tiedä, tuleeko taivaalta iltapäivällä paistetta vai pisaroita.

Lopuksi hiukan tympeä tuulahdus kolonialistiajalta. Sellainen on tämä Krugerin kansallispuiston matkamuistokaupasta ostamamme kiinalaisvalmisteinen, kolkosti kopiseva hellekypärä.

Kop kop, kaikuuko? Minua ei nähdä Maputon kaduilla tämä hökötys päässäni.

Ostimme sen vitsinä hassujen hattujen kokoelmaamme, mutta ennen pitkää Melania Trump murjotti uutiskuvissa päässään täsmälleen samanlainen!

Meillä tämä koristaa eteisen hattuhyllyä ja naurattaa vieraita.

Yksi hyvä asia safarikypärästä on sanottava. Se pukee kaikkia. Jokainen, joka sitä on eteisessämme sovittanut, on näyttänyt siltä kuin olisi syntynyt safarihattu päässään.

Joskus olen ulkoiluttanut pään ympärille kevyesti asettuvaa kypärää (tulee aina olo, että sitä voisi pyörittää kuin hyrrää) kodin uima-altaalla ja todennut, että se ei myöskään hiosta ollenkaan. Enkä edes huomaisi, jos naapurin sitruunapuusta kopsahtaisi päähäni hedelmä! Safarityyli toimii. Mutta silti: sorry, Melania, kypärä jää kotiin.

Millaisia hellehattuja teillä on?

Terkuin Lotta


torstai 9. toukokuuta 2019

Afrikkalainen torstai - suomiruokaa Maputossa, selvänäkijäkasvi ja superfoodia

Vaihteeksi päiväkirja-arkea. Mies on työmatkalla Swazimaassa, kuningasta tapaamassa - en edelleenkään osaa kirjoittaa eSwatini, mutta osaakohan kuningaskaan. Tiesittekö muuten, että Swazimaassa kuninkaan äiti, kuningataräiti, on "The Great She-Elephant", suuri elefantti? Matriarkalla on norsulaumassa tärkeä asema ja näin on Swazimaaassakin. Game of Thronesissa hallitsee lohikäärmekunigatar, täällä päin maailmaa norsuäitikuningatar.

Tänään

1) hain Lanas-sisustuskaupasta tilaamani tyynyliinat. Kysyin sieltä viime viikolla tyynyliinoja, mutta haluamaani kokoa, Ikean sohvatyynyihin sopivia, ei ollut. Sehän ei haitannut, sillä ompelijat kertoivat tekevänsä minulle sen kokoiset kuin haluan. Valitsin hiukan häthätää heidän capulanoistaan kaksi ja jätin mukaan ottamani vanhan tyynyliinan malliksi.

Päivän capulanat.
Capulanat eli printtikankaat ovat Mosambikin parasta antia ja capulanatuotteisiin erikoistunut Lanas suosikkikauppojani Maputossa.

Tätäkään liikettä ei ollut silloin, kun muutimme tänne. Maputo kehittyy. Sveitsiläis- ja ranskalaisnaisten perustama Lanas on hyvä esimerkki niinsanotusta social enterprise -työstä Afrikassa. Tarkoitus on, että Lanasin kouluttamat mosambikilaiset voivat itse jatkaa liikettä ja elättää itsensä ompelemalla senkin jälkeen kun perustajat ovat lähteneet maasta, mikä tapahtuu tänä vuonna.

2) poimin kaupasta mukaani mosambikilaisen ruokatuotteen, baobab-puun hedelmästä tehdyn jauheen. Se sopii smoothieihin, mehuihin ja jogurtin tai puuron seuraksi. Tämäkin on uutta ja kuvastaa Mosambikin kehitystä.

Baobab-jauhe, seuraava superfood suoraan Mosambikista?


Pitkään tuntui, että näkyvin paikallinen ruokatuote marketissa oli sokeri. Nyt valikoimaa on jo enemmän, esimerkiksi riisiä Zambeziasta ja kahvia Niassasta. Baobab-jauhe voisi olla uusi superfood. Selosteen mukaan siinä on rutkasti c-vitamiinia ja kalsiumia. Esittelin tuotteen pojalleni, joka surauttaa itselleen smoothieita joka päivä. Kerron siitä lisää, kunhan tutustun siihen itse paremmin.

3) söin naapuriravintolassa suomalaisen jälkiruuan eli makean puuron! Sen lisäksi, että tänään oli Eurooppa-päivä, Maputossa on eurooppalaisen elokuvan viikot. Kävimme taannoin katsomassa festivaalin suomalaisen elokuvan, Selma Vilhusen ohjauksen Tyttö nimeltä Varpu - ensimmäinen kerta, kun Maputossa on tarjolla suomalaista elokuvaa. Kaikki pitivät elokuvasta kovasti - osa piti sitä surullisena, osa hauskana, kaikkia se kosketti. Yleisössä oli mosambikilaisia ja suomalaisia; tekstitys oli portugaliksi, kuten kuuluukin olla, joten englanninkielistä yhteisöä oli paikalla vain niukasti.

Makeaa suomalaista riisipuuroa Maputossa!


Naapuriravintola Fundacao Fernando Leite Coutossa on Euroopan inspiroima lista toukokuun ajan. Suomi-ruuaksi oli merkattu Arroz Doce eli makea riisi, joka ei mielestäni ole mitenkään tyypillinen suomalainen jälkiruoka. Saksassa on Milchreis, Portugalissa Arroz Doce - kuten ravintolan ruokalistakin totesi -, monessa muussakin maassa omat riisivanukkaansa, mutta en osaa yhdistää tätä jälkiruokaa Suomeen muutoin kuin joulu- tai mannapuuron muodossa.

Eurooppalainen ruokaviikko on toisaalta Maputon oloissa haastava toteuttaa, sillä hyviä tai oikeita raaka-aineita ei saa eikä valmistustakaan voi taata. "Tuunattu riisipuuro" on siinä mielessä oikein mainio, realistinen valinta, ja onhan Suomessa vankka puuroperinne. Voidaan tulkita, että makea, kermainen ja kanelinen riisi viittaa myös suomalaiseen rahkaperinteeseen. Rahkaa en ole Mosambikissa nähnyt koskaan.

Mikä yhdistää Suomea ja Portugalia? Tietysti makea riisi, kertoo maputolainen ruokalista.


 Katkeraa todeta, että Ruotsin lipun alla ruokia oli peräti kaksi, liha- ja kanelipullat! Ehkä parempi näin, sillä samaa aikaan paikalle eksyneen maanmiehen mukaan lihapullat olivat kalpea toisinto esikuvastaan. Oma riisiruokani oli sentään makoisa.

4) ihmettelin, millainen selvänäkijä terassillani kasvaa. Punavihreä elefantinkorva alkoi kukoistaa Suomen eduskuntavaalipäivänä huhtikuussa. Sen jälkeen se kasvoi kasvamistaan.

Hallitus on syntynyt ja elefantinkorva väsähti neuvotteluissa.


Pohdiskelin viikonloppuna, milloin se oikein saavuttaa mittansa. Ilmeisesti tämä maputolaisessa taimitarhassa elefantinkorvana myytävänä lehti joko ennustaa tai seuraa uutisia, sillä tänään Suomen hallitus on neuvoteltu ja terassin punavihreä hälytysmerkki nuokahtanut.

Se näytti suorastaan saaneen jonkin taudin eli oli ainakin antanut kaikkensa! Mitähän kitulias puutarhani seuraavaksi ennustaa?

terkuin Lotta


tiistai 7. toukokuuta 2019

Muutama sekunti riittää

eli suomalaisen onnen olemus


Sananvaihto kroatialaisen ystävättären kanssa futiskentän laidalla Maputon skandinaavisella koululla eräänä perjantai-iltapäivänä. Suomen vastustaja oli juuri potkaissut pallon maaliin ja vienyt meiltä hetken kestäneen johtoaseman.

Ystävä:
"Oh well! There go your ten seconds of happiness..."
Minä:
"I don´t mind. Ten seconds, it´s plenty already."
Ystävä:
"But you are supposed to be the happiest nation in the world!"
Minä:
"This is precisely why! We are content with so little!"

Aina ei toki tarvitse tyytyä vähään, mutta odotusten mitoittaminen järkevälle tasolle auttaa...

Suomen joukkue antoi kaikkensa.

Maputossa käydään joka vuosi pohjoismaiden välinen futisturnaus. Joukkueiden osallistujien ei suinkaan ole pakko olla pohjoismaalaisia, eihän peleistä tulisi mitään ilman afrikkalaisia vahvistuksia. Suomen lähetystö on pikkuruinen. Onneksi pelihaluisia löytyy aina, vaikkapa siivoojien ja autokuskien perheenjäsenistä ellei muista.

Myöhästyneenäkin ehtii mukaan eli viimeiset vahvistukset tulevat, kun töiltään ja kouluiltaan ehtivät.

Kisan päätteeksi syödään.

Pöytä koreana, kun pelit ovat päättyneet.

Perjantain pelionni oli sopivasti oikukas kuten onni aina. Tänä vuonna Suomi ei saanut voittopokaalia, ei viimeksikään, mutta muutama vuosi sitten veimme voiton. Voittajalle lankeaa seuraavan turnauksen järjestelyvastuu, joten on perin suomalaista toivoa, ettei sitä kirkkainta pokaalia edes tulisi, vai mitä?

Taitava maalivahti Inacia pinkeissä lainatossuissaan.


Suomen joukkueen mosambikilainen maalivahti Inacia pelasti monta kertaa tilanteen nopeilla torjunnoillaan. Lenkkarit olivat lainassa minulta! Kaukana futiskengistä, mutta ajoivat asiansa hyvin. Jopa kymmenen sekunnin johtoasema ja vaikka miten monta onnistunutta torjuntaa - häviö olisi voinut olla paljon murskaavampikin. Siinä on suomalaisen onnellinen perjantai.

Terkuin Lotta



maanantai 8. huhtikuuta 2019

Noitatohtori: Kuolemaa ei ole

Kuolemaa ei ole, väitti edesmennyt lääkäri Rauni-Leena Luukanen. Hän, ja moni muu kuoleman olemuksen kyseenalaistaja, olisi saanut ymmärrystä ajatuksilleen täällä eteläisessä Afrikassa.

Kävimme viime viikolla Swazimaassa järjestämässä maassa oleville harvoille suomalaisille mahdollisuuden äänestää Suomen eduskuntavaaleissa.


Koulumenestystä! Onnea rakkaudessa! Hyviä talokauppoja! Viriiliyttä! Mosambikilaistohtorin ilmoitus Maputon liepeillä.

Selailin Times of Swaziland -uutislehteä (swazimaalaiset eivät itsekään vielä osaa käyttää maansa uutta nimeä, eSwatinia) kotinsa äänestyspaikaksi tarjonneen kunniakonsuli, korutehtailija ja taiteilija Tuire Linnovi-Thatcherin terassilla ja osuin ensi näkemältä arkiseen murhauutiseen.

Mies oli tappanut  mielestään ärsyttävän pomonsa kaatamalla hänen olutlasiinsa jarrunestettä ja puukottamalla hänet sen jälkeen. Tekijä kollegoineen oli ilmeisesti varastanut työpaikaltaan peittoja, ja uhri sai sen selville.

Kahden viikon kuluttua surmaajan täytyi ilmoittautua tuskissaan poliisille, sillä kuollut oli alkanut kummitella ei ainoastaan öisin vaan kirkkaassa päivänvalossakin. Sitä mies ei kestänyt ja haki tunnustuksesta helpotusta.

Uutiseen oli haastateltu paikallisen noitatohtorijärjestön (Witch Doctors' Association) edustajaa, joka pohti, mistä puhumme, kun puhumme kuolemasta. Meidän on noitatohtorien mukaan ymmärrettävä, että on monta erilaista kuolemaa.

Esimerkiksi lapsen kuolema on eri asia kuin aikuisen, perheellisen eri kuin perheettömän ja niin edelleen. Eikä kuolema ole lopullinen tapahtuma, vaan siirtymä, kuten siitä yleisesti käytetty pass away -ilmaisukin kertoo. Kuollessaan ihminen jatkaa matkaansa.

Ehkä tällainen ajatus on lohdullinen ja järkeenkäypä maissa, joissa kuolemia on paljon eikä tarvittavaa apua niiden ehkäisyyn suinkaan aina saa. Swazimaan hiv-luvut ovat maailman korkeimmat ja tavallisen kansan terveydenhoito huonoa.


Swazimaan "teloituskalliolta" (Execution Rock) suistettiin ennen muinoin rikolliset "jatkamaan matkaa".

Noitatohtorit myyvät runsaasti erilaisia palveluja, joita he mainostavat kadunvarsilla, sanomalehdissä ja nykyään varmaan netissäkin.

Näitä henkiparantajia on täällä Mosambikissakin varsin paljon, ja ymmärrän heidän suosionsa, sillä moderni lääketiede ei etenkään maaseudulla yksinkertaisesti riitä. Klinikoita ja ammatti-ihmisiä ei ole tarpeeksi, mutta parantajien ammattikunta on suurempi. He ovat järjestäytyneet myös Mosambikissa ja virallinen terveydenhuoltojärjestelmä pyrkii toimimaan yhteistyössä heidän kanssaan, mikä on hyvä asia. Epäluulon kylväminen ei ainakaan saa ihmisiä klinikoille silloin kun tarve vaatii.

Eiväthän noitatohtorit - healerit, curandeirot, miten heitä eri maissa nimitetäänkään - suinkaan aina parannusta tarjoa, huomiota ja toivon pilkahduksen ehkä kuten parantajat kaikkialla (eivätkä missään nimessä ilmaiseksi).

Allaolevat Times of Swaziland -lehden pikkuilmoitukset toivat mieleeni suomalaislehtien entiset selvänäkijäilmoitukset (onko niitä vielä?).


Swazimaalaisten parantajien ilmoituksia. Luvassa rahaa ja rakkautta, täälläkin. 

Kuolemaan liittyy eri puolilla Afrikkaa (ja koko maailmaa) lukemattomia uskomuksia, ja miksipä ei liittyisi, sillä yhtäkään ei voi varsinaisesti todistaa vääräksi. Kun ei tiedä, voi aina uskoa.

Esimerkiksi baobabpuu on pyhä, ja monet uskovat, että esi-isien henget asuvat näissä puissa. Baobabpuun eli tässä tapauksessa esi-isien vahingoittaminen merkitsee epäonnea ja on joka tapauksessa vakava rike. Ei ihme, että nämä komeat puut ovat sangen pitkäikäisiä.

Swazimaalaisen noitatohtorin mukaan oli ilmeistä, että pomo oli ottanut kuolemanestokäsittelyn ja jäänyt siksi kummittelemaan. Murha ei ollut täysin onnistunut, mikä kertoi tietysti käsittelyn tehokkuudesta.

Mitäs sanotte?

Terkuin Lotta

Autolla Victorian putouksille 3: Ryöstö supermarketissa


Matkakertomuksen kolmas osa tulee myöhässä, pahoittelut! Tässä vaiheessa olimme jo miltei putouksilla. Nehän ovat siitä erikoinen nähtävyys, että kaksi maata voi väittää niitä omikseen.

Afrikan perinteisellä lumovoimalla ratsastavien kalliiden all inclusive -hotellien lisäksi Victorian putoukset tarjoilevat kohtuuhintaisia guesthouseja ja airbnb-huoneita. Ystävän neuvosta päädyin tutkimaan Zimbabwen puolen bed and breakfast -paikkoja, ja tein juuri ennen Maputosta lähtöä varauksen Lorrie´s Bed and Breakfastiin, joka lupasi meille family roomin eli perhehuoneen.

Komea baobabpuu toivotti tervetulleeksi Victorian putouksille.


Raja-asemalla oli rauhallista, ja tavanomaisten muodollisuuksien jälkeen meillä oli enää tunnin ajomatka Victoria Fallsin kaupunkiin. Sambian puolella putousten lähin kaupunki on Livingstone.

Ennen rajanylitystä lounastimme sattumanvaraisesti valitun guesthousen ravintolassa Kasanen kaupungissa Botswanassa, Chobe-joen varrella. Kasanessa ei oikeastaan ole muuta erityistä kuin se, että se sijaitsee neljän Afrikan nmaan, Botswanan, Zimbabwen, Namibian ja Sambian solmukohdassa.

Lounaalla Chobe-joen varrella - kesäinen maisema olisi ilman virtahepovaroituksia näyttänyt suorastaan suomalaiselta!


Kasanen tuntumassa sijaitsevalta Kazungulan raja-asemalta pääsee sekä Zimbabween että Sambiaan; raja-asemia on siis kaksi, ja me kaasuttelimme ensin sille, joka vie Sambiaan! Aloimme selvästi rentoutua määränpään häämöttäessä.

Onneksi huomasimme erheen pian - pieni peruutus ja nokka toiseen suuntaan. Törmäävätköhän rajavartijat useinkin tällaisiin kysymyksiin kuin meidän: "Anteeksi, pääseekö tästä Zimbabween?"

Victoria Fallsin kaupungissa oli saapuessamme sähköt poikki eikä Lorrien generaattori  toiminut. Oivalsin, että valmisteluni olivat pettäneet yhden asian osalta. Jankutan aina, että Afrikassa matkustettaessa tärkeimpiin asioihin kuuluu hyvä taskulamppu. Ja nyt meillä oli itsellämme kaikista patterit lopussa! Lampuissa välkkyi vain murheellinen, himmeä yritys. Sellaisesta ei olisi pimeän tullen mitään hyötyä.


Perhehuone löytyi guesthousen päädystä.

Meillä oli nälkä, satoi, hämärä alkoi laskeutua ja ilmassa leijui pientä epäsopua "haluan ruokaa ja ison myrskylyhdyn" -hengessä. Väsynyt kuski ihmetteli, miksen sitten hankkinut sellaista jo Maputossa, jos se oli niin tärkeä. Se oli tietysti hyvä kysymys, sillä en voi sietää huonoa valaisua. Olin käynyt taskulamppukaupassa, mutta silloin ajatukseni askartelivat bensakanistereissa. Päätin ryhtyä säntilliseksi listaihmiseksi.

Piti siis lähteä kylille. Tarvitsimme muutakin kuin taskulampun. Road tripeillä ei voi tietää, millainen varustus majapaikoissa on. Mahdollinen tähtiluokitus ei kerro siitä mitään. Joskus niissä on shampoota ja saippuaa, välillä jotain niistä, toisinaan ei mitään. Ajoittain kyllästyn raahaamaan kaikkea mukana varmuuden vuoksi ja konmaritan matkanesessäärin. Nyt ostoslistalla oli sitten myös suihkugeeli.


Majatalon kissa piti etäisyyttä

Takaisin autoon. Oikea suunta kaupungin keskustaan löytyi helposti putouksilta nousevan sumun ansiosta - sitä kohti! Varsinainen putousvisiitti jäisi seuraavaan päivään, mutta ennätimme turistitoimistoon hakemaan kartan ja kauppavinkit. Eihän niitä taskulamppuja tietenkään sitten ollut missään, ei oikein pattereitakaan - kauppojen sisutus oli niinsanotusti ilmava -, mutta lopulta jostain löytyi yksi patteripakkaus ja Nivean suihkugeeli. Nappasimme vielä Cadburyn perussuklaalevyn. 

Kassalla hämmästyimme: 42 USD! Mitä ihmettä? Tiesin, että talous oli surkealla tolalla, mutta tässä oli jotain mätää. Kyllästyneen näköinen myyjä nyökkäsi kassakoneensa näyttöruutuun päin: "Ottakaa tai jättäkää. Hinta on tämä."

... toisin kuin koira, joka päivysti altaalla aina valmiina leikkiin.


Guesthousessa päivittelin Lorrielle ostostemme hintaa. "Voi ei, harmi, että lähditte ennen kuin ennätin varoittaa", Lorrie pahoitteli. "Summa oli oikeasti 15 dollarin luokkaa. Korttimaksuissa se kolminkertaistuu. Käyttäkää pelkkää käteistä."

Setelinippuhan meillä tietysti oli, koska olin selvittänyt etukäteen, että käteisestä on Zimbabwessa pulaa ja sen käyttöä suositellaan. Olimme varanneet sitä riittävästi koko loppumatkan elämiseen majoitukset mukaanlukien.

Sitä, että korttimaksu on laillistettua tai ainakin virallista rosvousta, en kuitenkaan ollut tajunnut! "Meillä on muutamia erittäin varakkaita ministereitä", Lorrie hymähti. Onneksi oppiraha oli kohtuullinen. Laskin ylihintaisen Nivean suihkukopin lattialle. Kortit saisivat nyt levätä.

Patterit olivat väärää kokoa, mutta mitä siitä, saimme jonkinlaisen lyhdyn lainaksi ja kohta olikin aika käydä pöytään - Lorriella on sama käytäntö kuin monessa paikassa, aterian (jonka sisältöön ei yleensä voi juuri vaikuttaa) saa ennakkoon varaamalla. Nyt keittiöhenkilökunta oli sähkökatkosta huolimatta loihtinut tarjolle kanaa, riisiä ja munakoisoa. Lorrie pahoitteli, että tuoretavaraa sai välillä vain rajallisesti. Kaupat ja korttisysteemit nähtyäni en voinut kuin todeta, että ymmärrän.

Me olimme tammikuun ensimmäisen tiistain ainoat päivällisvieraat. Komea harmaa kissa tarkkaili meitä välinpitämättömän näköisenä naapuripöydästä. Hämärä kietoi Lorrien puutarhan pehmeään vaippaansa. Pöytää valaisi kynttilä. Enää ilmassa väreili odotus. Aamulla ajaisimme putousten äärelle.

Terkuin Lotta




tiistai 5. maaliskuuta 2019

Norsujen yö: Autolla Victorian putouksille, osa 2


Botswana näytti tammikuisena maanantaiaamuna viivasuoralta moottoritieltä, jota pellot reunustivat ja jonka varrella ihmiset kävelivät askareisiinsa.

Katse erotti kylttejä ja niissä tutun tuntuisen nimen: JP Roos Vegetables. Meitä nauratti. Jokainen yhteiskuntatieteilijä kyllä tietää Suomessa alalla vaikuttavan JP Roosin. Sitä en tiennyt, että hänellä on kasviksia tuottava kaima eteläisessä Afrikassa, ja tällä vieläpä ilmeisen isot tilukset!

Emme kääntyneet tienristeyksessä vasemmalle pääkaupunki Gaboroneen, jossa sivumennen sanoen järjestetään Mma Ramotswe -kierroksia Alexander McCall Smithin suositun kirjasarjan mukaan, vaan pohjoiseen, kohti maan toiseksi suurinta kaupunkia Francistownia. On nöyrästi myönnettävä, että SE oli tällä reissulla aina mielessä - ruoka siis -,  ja olin laskeskellut, että siellä sopisi syödä lounasta.

Meillä oli paikkavinkkikin, Cresta-hotellin ravintola, ja se täytti odotukset kaikin puolin. Cresta on Botswanassa ja Zimbabwessa, ehkä muuallakin, toimiva kohtuuhintainen hotelliketju. Sillä näytti sesongin ulkopuolella olevan hyviä tarjoushintoja, tosin ei Victorian putouksilla, johon riittää aina tulijoita. Botswana on majoituksen kannalta maana sen verran hintava, että kannattaa vertailla hintoja.

Pysähdyimme pikaisesti Palapyen kaupunkiin tankkaamaan ja ostamaan vettä ja muuta evästä. Palapyen tilavassa Shopritessa ei yllättäen ollut lainkaan vettä, siistit vessat kylläkin ja tuulilasin putsaamiseen soveltuvia keittiörättejä. Vesipullot löytyivät kahvilasta. Palapyessä nostimme myös pankkiautomaatista paikallista valuuttaa, jolla on suomalaisittain hauska nimi. Botswanassa on aina pula-aika!


Elefantit juomapaikallaan Elephant Sands -majapaikassa; takana huoneita.


Francistown näytti samalta kuin niin monet Afrikan kaupungit: jotenkin hätäisesti kokoon kyhätyltä ja sekavalta. Kaupunkiarkkitehtuuri ei tunnu olevan Afrikan mantereen vahvimpia puolia. Upea luonto ja eläimet sen sijaan ovat, ja Botswana onkin pitänyt hyvin huolta aarteistaan. Botswanan safarit ovat maailmankuuluja.

Se, mikä siellä yllätti, oli eläinten määrä teillä, erityisesti elefanttien.

Olin Mosambikissa luullut, että norsut ovat suurin piirtein katoamassa Afrikan mantereelta. No, ne taitavat kaikki löytyä Botswanasta. Siellä on norsuja enemmän kuin yhdessäkään toisessa Afrikan maassa, arvioiden mukaan yli 200 000, tosin täsmällisiä lukuja on vaikea antaa. Joidenkin mielestä niitä on jo riesaksi asti.


Meidän safaritelttamme oli majoitusalueen reunamilla.


Botswanasta norsut eivät siis ole katoamassa ainakaan ihan vielä. Siihen on ainakin kaksi syytä, tähän asti onnistunut suojelu - salametsästyksestä rangaistaan tuntuvammin kuin esimerkiksi Mosambikissa - sekä naapurimaiden rauhattomammat olot, joiden myötä Botswanan norsukannat kasvoivat. Tosin salametsästys on ilmeisesti nyt kasvussa myös Botswanassa eli norsujen lepopäivät saattavat olla luetut. Norsunluun kysyntä on yhä kova ja salametsästäjät suuntaavat sinne, missä sitä on.

Täällä Mosambikissa salametsästys on valtava ongelma. Pohjoinen Niassan norsualue on kaksi kertaa Etelä-Afrikan Krugerin kokoinen. Jo koko vaikeuttaa alueen valvontaa, ja äärimmäinen köyhyys ymmärettävästi syöttää järjestäytyneelle rikollisuudelle yhteistyökumppaneita.

Mutta takaisin tien päälle! Francistownista porhalsimme tyytyväisinä eteenpäin. Olin varannut yösijan Nata-nimiseltä paikkakunnalta, 500 kilometrin päässä aamulla ylittämältämme raja-asemalta.


Elefanttityynyt safariteltassa.

Olin lähettänyt sähköpostia useampaan paikkaan, mutta osasta ei vastattu tai ne olivat täynnä. Käytän täällä Afrikassa hotellivarauksiin usein mieluummin suoraa sähköpostia kuin Bookingia. Päädyin Elephant Sandsiin siksi, että sieltä tuli nopeasti myöntävä vastaus.

Varmistin vielä ruokapolitiikan ja tein illallisvarauksen, olisimme nimittäin jälleen keskellä ei mitään. Nyt ei tarvitsisi kuin ehtiä perille ennen päivällisaikaa.

Ja mehän ehdimme, ja kirjaimellisesti elefanttien saattelemina. Krugerin safarimatkoilta toki jo tiesimme, että norsujen lomassa pitää ajella varovasti ja niitä kunnioittaen. Hyvä niin, sillä Elephant Sandsissa ihmiset ja eläimet ovat iloisesti sikin sokin.

Ai tästäkö pitäisi kävellä aamiaiselle?

Vastaanotto- ja ruokailualueen edessä on norsujen juomapaikka. Epäilemättä sijainti myös tarkoituksellisesti houkuttelee niitä juomaan yöpyjien iloksi. Enpä ollut ikinä aterioinut muutaman metrin päässä elefanteista. Nuorempaa poikaani se hiukan hermostutti, eikä hänestä ollut mukavaa istua selin eläimiin. Ymmärsin häntä.

 Elefantit tallustelivat juomaan ja pois omia teitään asumusten väleistä. Huoneet olivat kaikki erillisiä mökkösiä,ja meille oli varattu kiinteä safariteltta, jossa oli kaksi parisänkyä. Erikoinen yksityiskohta oli se, että huoneiden oviin ei ollut avaimia! Useimmilla oli toisaalta säilytystiloina myös omat autonsa. Telttojen lisäksi näkyi suomalaista saunaa muistuttavia puisia mökkejä.


Talot ja teltat oli aidattu kivillä.

Pidin kovasti safaritelttamme tunnelmasta. Pistorasioita siinä ei ollut, mutta yllättävän mukava kylpyhuone, jonka ikkunan ohi elefantti saattoi lampsia milloin tahansa.

Oma yhden yön pysäkkimme oli vastaanottoon nähden viimeisten joukossa. Kun kävelin aamiaiselle telttojen editse kulkevaa tietä pitkin, en ollut kaikkein rennoimmillani: edellisiltana olin nähnyt kiireisen norsun juoksevan vesipisteelle iltakokoukseen, ja sen tömistelyn tielle en olisi välittänyt joutua. Illalliselle menimme suosiolla autolla, pimeässä jättiläisillä on turhan suuri etulyöntiasema.

Vaikka Botswanan Kalaharin autiomaa ja Okavangon suola-aavikot ovat maailmankuuluja luontokohteita, meillä ei ollut tällä kertaa aikaa poiketa reitiltä niitä varten. Ne olisivat oman matkansa aihe. Me olimme tehneet joululoman alussa Maputon "lähikohteeseen" Krugeriin niin antoisan safarimatkan, että safarihimo sinänsä oli pitkäksi aikaa tyydytetty.

Mutta ei se määrä vaan laatu - ensimmäinen ja viimeinen yömme Botswanassa oli tässä kummallisessa, koruttomassa elefanttipaikassa ainakin ikimuistoinen. Seuraavana päivänä ajaisimme viimeisen etappimme menomatkalla ja saapuisimme putouksille.

Terkuin Lotta








sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Botswanaa kohti - autolla Victorian putouksille, osa 1



Auto starttaisi Maputosta Zimbabwea kohti perjantaina, ja vielä torstaina naputtelin nenä ruudussa sähköpostia mahdollisiin majapaikkoihin matkan varrella. Mitään ei oltu pakattu. Älkää ottako minusta mallia siinä, miten road tripiin Afrikassa valmistaudutaan!

Olin arvellut, että kuukauden pituisesta joululomasta voisi mainiosti uhrata viikon Victorian putouksille, jotka olin aina halunnut nähdä. Vaikka perhe tuntui olevan kanssani hiukan eri mieltä - pojilla oli kerrankin ruhtinaallisesti aikaa pelata -, sopiva aika ajaa putousten äärelle Zimbabwen ja Sambian rajalle oli nyt, tammikuun alussa.

Levitin lainakartat ruokapöydälle jo joulukuussa - Maputosta ei saa minkäänlaisia karttoja! - ja aloin laskeskella etäisyyksiä ja ajomatkoja sekä googlailla yöpaikkoja. Arvelin, että olisi kiinnostavampaa mennä ja palata eri reittejä pitkin. Aikaa oli vain runsas viikko. Se ei ole paljon silloin kun matkaa yhteen suuntaan on yli 1 500 kilometriä. Nyrkkisääntö: etäisyys ja ajoaika ovat kaksi eri asiaa, eikä päivämatkoista pidä tehdä liian pitkiä.

Juttelin matkan jo tehneiden ja sitä suunnittelevien ystävien kanssa ja päätin, että ajaisimme putouksille Botswanan kautta ja palaisimme Zimbabwen läpi.

Vaihdoimme pinon käteiseuroja dollareiksi jo Maputossa, sillä Zimbabwessa oli ja on pulaa sekä bensiinistä että käteisrahasta. Maksaminen onnistuisi parhaiten seteleillä. Hankin Maputosta myös pari muovikanisteria bensiiniä varten. Zimbabwelaiset guesthousen pitäjät olivat vakuuttaneet, että bensiinin hankkiminen onnistuisi heidän kauttaan kiperissäkin tilanteissa.

Maasta kantautuvista huolestuttavista uutisista huolimatta olin luottavainen ja uskalsin suunnitella paluumatkaa sitä kautta, joskin niin lyhyesti kuin mahdollista.

Perjantaina iltapäivällä suuntasimme auton nokan kohti ensimmäistä ja tuttua etappia, Etelä-Afrikan Nelspruitia, jossa hoidimme tavan mukaan joitakin asioita - muun muassa vaihdoimme joululahjaksi saamaani Kindle-lukulaitteeseen oikean kokoiset kannet.

Lempikaupastani, Exclusive Books -kirjakaupasta, ostin mukaani tammikuun kirjakerhokirjan, Anna Burnsin Milkmanin, joka oli tosin matkalukemiseksi liian intensiivinen harkitussa tajunnnanvirtatyylissään. Onneksi mukana oli helpompaakin luettavaa. Pojille ostettiin Harry Pottereita ja Game of Thronesia.

Valmistautuminen reissuun oli alkanut juuri Nelspruitissa jo ennen joulua, jolloin teimme jotain tärkeää eli huollatimme auton, jonka renkaat olivat loppuun kuluneet ja jonka moottori oli alkanut sammahdella oudosti kaupunkiajossa. Kukaan ei halua jäädä tien poskeen Afrikassa, jossa etäisyydet ovat pitkiä eikä netin ja puhelimen toimimisesta ole takeita etenkään, kun ei käytäpaikallista liittymää.

Nelspruitista jatkoimme Pretoriaan ja pysähdyimme siellä. Tarkkaan ottaen se ei olisi ollut välttämätöntä, vaan olisimme hyvien teiden turvin voineet posottaa tämän välin nopeamminkin.

Halusimme kuitenkin ottaa rennosti alussa. Halusin myös nähdä Etelä-Afrikan hallinnollisen pääkaupungin. Sitähän Pretoria on, vaikka Johannesburg ja etenkin Kapkaupunki ovat ne tunnetuimmat kaupunkikohteet.

Kantapaikkamme Nelspruitissa, Exclusive Books -kirjakauppa ja sen kahvila.
Loppiaisviikonloppuna Pretoria näytti hiljaiselta ja majapaikkamme, Purple Guest Housen, sähköaidattujen muurien ja tuuhealehtisten puiden reunustama katu lähestulkoon autiolta. Ylipäänsä Etelä-Afrikka on muurien valtakunta.

En aina oikein tiedä, mitä ajatella siitä, niin kaunis kuin se maana onkin - mutta myös äärimmäisen mutkikas monikasvoisuudessaan.
Minulla on muurien takia siellä aina sellainen olo, että paljon jää piiloon.

Millaista olisi elää maassa, jossa pelko vaanii heti pinnan alla, ystävällisten hymyjen takana, ja jossa lapsi voi hyvinkin oppia lukemaan vain tavaamalla jatkuvia Armed Response -kylttejä teiden varsilla?

Seuraavana aamuna suuntasimme yllättävään kohteeseen, eläintarhaan. Sellainen kaupungista tosiaan löytyy - eiväthän kalliit safarimatkat kansallispuistoihin ole kaikkien ulottuvilla.

Halusimme jaloitella ennen pitkää istumista, ja ounastelimme, että eläintarha olisi turvallinen ja puistomainen kävelyalue.

Niitä Afrikassa ei löydä noin vain, ainakaan edullisesti. Euroopan kaikille avoimet puistot ovat suurta luksusta! Sisääntuloportilla oli valokuvaaja Ruotsin laiva -tyyliin; uloskäynnin luona odottaviin valmiisiin kuviin oli lavastettu taustaksi villieläimiä ja safarimaisemaa. Köyhän miehen safari, jos näin kehtaa sanoa.


Suomen suurlähetystö Pretoriassa. Sen lähellä oli Sibelius Road!

Ihan ensimmäiseksi halusimme kahvia, mutta sitäpä ei ollut. Ehkä parempi niin, sillä pikaruokaa myyvän kioskin nimittäminen ravintolaksi oli minusta julkeaa liioittelua. Etelä-Afrikassa viljellään todella hyvää kahvia, mutta täällä tarjolla olisi todennäköisesti ollut "neskahvia".

Mahat oli kuitenkin pakko täyttää ennen jatkoa - sinänsä viehättävän yöpymispaikkamme ravintola oli loppiaisen takia kiinni. Siispä aamiaiseksi runsaiden ranskalaisten kera tarjoiltua kanahampurilaista ja cokista. Ympäristö oli sinänsä viehättävä, kuten odotimmekin. Hukan sääli siis, että ruokatarjonta oli niin rajoittunut.

Eläintarhan alueella sai liikkua golfkärryllä, ja se näytti sen verran hauskalta, että päätimme jonkin aikaa käveltyämme vuokrata sellaisen. Loppujen lopuksi golfkärry osoittautui fiksuksi ratkaisuksi, sillä eläintarha oli suuri ja meidän piti pitää silmällä kelloa. Seuraavaan majapaikkaan olisi hyvä ehtiä ennen pimeää.

Hiv-valistusta eteläafrikkalaisella huoltoasemalla.

Pretoriasta matka jatkui hyviä teitä pitkin kohti Botswanan ja Etelä-Afrikan rajaa. En ollut uskaltanut varata kolmatta majapaikkaa Botswanan puolelta. Afrikassa kun ei ikinä tiedä, kuinka kauan raja-asemalla menee, eikä ole hyvä idea ajaa pimeässä paikassa, jota ei tunne. Botswanassa se olisi erityisen typerää. Teillä voi olla isoja eläimiä.

Yövyimme siis vielä Etelä-Afrikan puolella, Big Fig Inn -nimisessä guest housessa muutaman kilometrin päässä Martin´s Drift -nimiseltä raja-asemalta.

Big Fig Inn oli selvästi tarkoitettu pitkämatkalaisten yöpaikaksi eli huone kerrossänkyineen ja kynnyksellä odottavine torakoineen vastasi koruttomuuden määritelmää, mutta hinta oli kohdallaan ja vastaus sähköpostiini mutkaton: "Lotta. See you on Sunday. We have a restaurant. Do your boys tolerate a bunk bed, it´s cheaper?" Useassa paikassa isoja poikia ei todellakaan hyväksytä "lapsiksi", joten arvostin tätä kukkaromyönteistä asennetta.

 Vähän nuori kuski golfkärryssä, mutta mitä hauskaa hommassa muuten olisi?

Big Fig Innissä oli kaikki tarvittava eikä mitään ylimääräistä.

Ravintola oli hiukan yllättäen sulkeutumassa juuri kun köröttelimme portista sisään - virallisen tiedon mukaan sen olisi pitänyt olla auki vielä pari tuntia -, mutta ennätimme tilata jonkinlaiset perusannokset. Kanaa ja ranskalaisia saa yleensä aina! Mietin mielessäni, mitä olisimme tehneet, jos henkilökunta olisi ennättänyt häipyä, sillä moottoriteiden varsilla ei näkynyt sen kummemmin ruokamarketteja kuin kuppiloitakaan.

Miksi kirjoitan näin yksityiskohtaisesti ruoasta? Ketään tuskin kiinnostavat meidän hampurilaisemme, mutta ihmistenkin tankkausta on hyvä suunnitella, ei vain auton, jos kerää ajokilometrejä Afrikassa. Ei gourmet-mielessä vaan käytännön syistä. Huoltoasemilla ei välttämättä ole ruokaa tai jos on, se ei ole kovin herkullista. Tämä siis ihan vinkkinä!

Kahden kasvavan pojan kanssa halusin välttää tilannetta, jossa mahat kurnivat ja ruokalautasen ääreen on satoja kilometrejä. Toisaalta pitää myös laskeskella, miten päivän ajotunteihin ehtii sisällyttää ruokatauon ja perillepääsyn ennen auringonlaskua!

Guest houseissa ei aina ole ravintolaa, vaan pelkkä self catering -mahdollisuus eli keittiöfasiliteetit. Esimerkiksi eteläafrikkalaiset, jotka harrastavat paljon campingia, kuljettavat mielellään mukanaan omia ruokiaan. Big Fig Inninkin pihamaalla oli parkissa eteläafrikkalaisten karavaaneja. Minä en ole self cateringin ystävä lomilla, ja siksi tarkistin majapaikkoja etsiessäni aina, että niissä oli edes jonkinlainen ruokapalvelu.

Monissa paikoissa illallisen saa, kun sen tilaa etukäteen esimerkiksi varausta tehdessään.

Yö ison viikunapuun alla sujui ihan kelvollisesti. Aikaiset lähdöt ovat Afrikassa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Kun tungin kassejamme auton takaluukkuun aamulla, kuulin selkäni takaa möreä-äänisen tervehdyksen ja ystävällisen tiedustelun, tarvitsisimmeko keittiöstä voileivät mukaan.

Ääni kuului kookkaalle buurille, majatalon isännälle, jonka kanssa olin vaihtanut sähköposteja ja jota en ollut edellisiltana nähnyt. Kyllä kiitos, leivät kelpaisivat, eihän minulla ollut aavistustakaan, miten pian Botswanan puolelta löytyisi ruokaa! Juuri töihin lampsinut kokki hälytettiin kokoamaan neljä kerrosleipää ennen kuin keittiö varsinaisesti avautuisi.

 Isäntä kyseli suunnitelmistamme ja valitteli ohimennen, miten turvattomaksi ajaminen oli muuttunut - "ne" saattavat koska tahansa käydä kimppuun, ryöstää ja ampua, juuri kun on kaikessa rauhassa palaamassa esimerkiksi sunnuntaikirkosta. Tämän hiukan hämmentävän sananvaihdon jälkeen jätimme Viikunapuun majatalon taaksemme. Niin, pelko elää ja voi hyvin, ja on varmasti molemminpuolista, vaikka vivahteet vaihtelisivat.

Niin tuli nähtyä jälleen uusi eteläisen Afrikan raja-asema. Jonoa ei aamutuimaan ollut juuri ollenkaan. Muistan vain kanaperheen, joka tepsutti autojen lomassa päättäväisesti kohti Botswanaa. Täältä tullaan, putoukset!

Botswanassa odottaisi yllätys. Siitä lisää pian,

terkuin Lotta

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Kuningattaren kynä


Hei ystävät, ja terveisiä Maputosta pienen hiljaiselon jälkeen! Tervetuloa blogin pariin jälleen, myös itselleni. Lupaan olla ahkerampi. Valoisaa uutta vuotta kaikille!

Helmikuu alkoi sähäkästi, sillä Avenida Kim il Sungin epävirallinen Lotan Bed&Breakfast sai taas pyöriä täydellä teholla. Minulla oli ilo emännöidä kahta entistä työkaveria ja ystävää, jotka hyppäsivät ihailtavan spontaanisti koneeseen nähtyään kolmannen kollegani kauniit kuvat marraskuiselta Maputon visiitiltä.

Kun Maputoa katselee ystävien kanssa, kuuntelee heidän kysymyksiään ja aistii heidän vaikutelmiaan, näkee tutut paikat itsekin uusin silmin. En liioin tule vaellelleeksi ainakaan downtownissa, Baixassa, itsekseni.

Pöllö ennustaa epäonnea, ja huonosti heimopäällikölle kävikin.

Tällä kerralla iskin silmäni mosambikilaisen entisen heimopäällikön Ngungunyanen puisen arkun upeaan koristeluun.

Ngungunyanen maalliset jäännökset sisältävään arkkuun tehdyt taidokkaat kaiverrukset kertovat 1890-luvulla Portugaliin karkotetun ja vangitun "Gazan leijonan" tarinan yksityiskohtaisesti. Arkkua säilytetään Maputon Fortalezzassa, 1950-luvulla uudelleenrakennetussa linnoituksessa, jonka pihapiirissä vietettiin reilu vuosi sitten Suomen 100-vuotisjuhlaa.

Samalla kävelyllä Baixassa pääsin vihdoin nappaamaan kuvan Bagamoyo-kadun värikkäästä katoksesta, jota olen ihaillut ennenkin. Juuri tälle kadulle Henning Mankellin Likainen enkeli -romaanin Hanna hoippui tuoreena leskenä suoraan satamasta jätettyään laivan, joka oli tuonut hänet Ruotsista Maputoon.

Yllättävät neliöt Pancho Guedesin suunnittelemassa maputolaistalossa.

Monikerroksinen Mosambik tarjoaa arkkitehtuurin ystäville paljon mielenkiintoista katseltavaa. Kyseinen värikäs katos on portugalilaisen Pancho Guedesin suunnittelemassa talossa.

Guedes on kaupunkikuvan maineikkaimpia arkkitehtejä, ja hän on suunnitellut myös Suomen suurlähettilään residenssin toisaalla kaupungissa, Polanan kaupunginosassa.

Katoksen alapuolenkin voi koristella.

Hauska yksityiskohta on, että nykyisin siis Suomen suurlähetystölle kuuluva lähettilään residenssi rakennettiin 1960-luvulla Teresa Simoes Ferreira -nimiselle nuorelle portugalilaisnaiselle, joka tuli myöhemmin tunnetuksi Teresa Heinz Kerrynä, ketsuppisuvun perillisen leskenä ja Yhdysvaltain entisen ulkoministerin vaimona.

Talossa ennätti asua Teresan lääkäri-isä perheineen, mutta he, kuten käytännössä kaikki portugalilaiset, pakenivat maasta itsenäistymisen myötä. En muista, minä vuonna Maputon merkittävimpiin kuuluva Pancho Guedes -rakennus päätyi Suomen valtion käyttöön. Teresa ei koskaan palannut Maputoon. Talo on kieltämättä vaikuttava, sekä sisältä että ulkoa.

Maputoon rakennetaan valtavasti hulppeita uusia taloja, mutta itse pidän vanhoista juuri niiden historian takia. Bagamoyo-kadulla on yksi kaupungin varhaisia hotelleja. Oliko se myös Mankellin Hannan koti?

Hotelli Centralín haalistunut kyltti.

Teresasta tähän päivään eli Mathildeen. Viikko näytti ystävilleni elämän ääripäitä Afrikan tapaan. Keskiviikkona istuimme Eduardo Mondlane -yliopiston täpötäydessä auditoriossa kuuntelemassa Belgian kuningatarta.

Majesteetti vieraili Maputossa puhumassa kestävästä kehityksestä ja piti tarmokkaan, suorasukaisen, yleisiä mutta aina tärkeitä teemoja (koulutus, tytöt) toistavan puheen. En osaa uskoa, että  kuningattaren puhe muuttaisi mitään, mutta pidin siitä, että parhaillaan eräänkin miljardiluokan korruptiosotkun kanssa pyristelevässä Mosambikissa hän osoitti sanansa nuorelle kuulijakunnalle: "Te olette tulevaisuus. Teillä on valta tehdä toisin."

Kuningatar puhuu punaisissa kengissään.

Etenkin toiselle ystävistäni kuningattaren puheesta tuli unohtumaton, sillä Mathilden lopetettua ja yleisön tungeksiessa ovelle puolisoni kävi sieppaamassa puhujakorokkeelta kuningattaren käyttämän kynän ja ojensi sen ystävälleni, joka on seurannut työnsä puolesta tiiviisti kruunupäitä ja tunnustautuu rojalistiksi.

Hän sai viemisiksi Maputosta Belgian kuningattaren kynän! Ja kyllä, me todellakin näimme Mathilden tekevän kynällään muistiinpanoja yliopiston rehtorin puheenvuoron aikana. Kenties hän pitelee sitä sormissaan ylläolevassa kuvassakin?

Seuraavana päivänä suuntasimme pitkästä aikaa minulle entuudestaan tuttuun All Nations -orpokotiin, jonne ystäväni olivat tuoneet leluja, vaatteita ja kenkiä. Oli ilo nähdä, että lapset, ne kuningattarenkin puheessa vilahtaneet tulevaisuuden tekijät, olivat päässeet muuttamaan uuteen, siistiin, valoisaan ja kaikin puolin entistä modernimpaan taloon.

Oli ihana nähdä, miten Amelia oli kehittynyt. Söpöliini ja minä otimme selfien.

Uudessa Casa Promessassa, Lupausten talossa, on oma asuinkerros myös mahdollisille avustajille/vapaaehtoisille.

Casa Promessan viereen nousee uusi rakennus pienimmille. Olin nähnyt tämän Baby Housen silloin kun se oli ihan alkutekijöissään, ja nyt siellä oli jo rivissä kolme pientä, vielä muoveihin käärittyä vessanpönttöä ja matalalle sijoitettu pieni lavuaari, jossa sitten viime näkemän mukavasti venähtänyt ja puhumaan ruvennut Amelia pesi tarmokkaasti kätensä. Vielä viimeksi tavatessamme hänellä oli vauva-ajan vakavan aliravitsemuksen jäljiltä epänormaalin pyöreä vatsa, mutta nyt hän oli hoikistunut. Huolenpito on ollut hyvää.

 Isommat lapset, ne jotka eivät juuri olleet kouluvuorossa, siivosivat keskeneräistä taloa (Mosambikissa koulua käydään yleensä vuoroissa).

Kyllä nyt kelpaa pestä käsiä!

Tiedän, että orpokodin vetäjillä on ollut vaikeaa, sillä he ovat sairastelleet ja  käyneet hoidettavina kotimaassaan Etelä-Afrikassa, mutta nyt he näyttivät olevan jälleen karismaattisina ja energisinä täydessä vauhdissa. Orpokodin pyöritys on tauotonta työtä.

Baby House on melkein valmis.

Hyvä merkki sekin, että (kuten aina ennenkin) lapset juoksevat suoraan heidän luokseen heidän tullessaan ja kiipeävät syliin kertomaan arkisia uutisiaan. Tämä koti on hyvin hoidettu ja johdettu - täysin lahjoitusvaroin, kuten niin moni muukin.

Ystäväni miettivät, miten on mahdollista, että niin moni lapsista tuntuu osaavan englantia. Vetäjät Lizé ja Llewellyn Oliver opettavat sitä. Sijoitus lasten tulevaisuuteen sekin esimerkiksi opintoja tai töitä ajatellen. Yksi niitä lupauksia.

terkuin Lotta