perjantai 11. lokakuuta 2019

Matkalla: maaginen Ilha de Moçambique


Mistä edes aloittaisin? Palasin Pohjois-Mosambikista Ilha de Moçambiquen saarelta, maan ensimmäisestä pääkaupungista, muutama päivä sitten ja olen yhä pyörryksissä. Osa minusta on vielä siellä. Ehkä se onkin paras mielentila matkasta kertomiseen.

Olin iloinen jo päästessäni kurkistamaan maan eksoottiseen pohjoisosaan, onhan se eri kielialuettakin kuin Maputon provinssi. Mutta odotukseni ylittyivät, sillä saari antoi avaimia koko maan ja yleisemmin itäisen Afrikan monikulttuuriseen menneisyyteen. Orjasatamanakin toiminut Ilha de Moçambique oli kuin eloon herännyt historiallinen kuvakirja.

Elävä perinne näkyy esimerkiksi alla olevasta kuvasta, joka esittää pientä katukauppaa pyörittävää naista lapsineen. Maakunnan naisten kasvoja koristava valkoinen, ihoa kaunistava ja suojaava mussiro-naamio ei ole koriste (harvoja) turisteja varten, vaan tavallista arkea.

Naamio sekoitetaan vedestä ja mussiro-nimisen kasvin juurista, ja sen käyttöön on etenkin aiemmin liittynyt paljon symboliikkaa. Milloin tahansa vastaan saattoi tulla naisia värikkäissä capulana-hameissaan, valkoiset naamiot kasvoillaan, kantamukset pään päällä ja liinaan kiedottu lapsi selässä keikkuen.

Aikakäsitykseni hämärtyi, en enää tiennyt mitä vuotta elin.


Ilhan afrikkalaiskylässä kauppaa pitävällä naisella on kasvoillaan perinteinen mussiro-naamio. (Kysyimme naiselta luvan kuvaan.)


Alue oli tärkeä muslimien kauppapaikka ja makua-heimon koti jo ennen kuin portugalilainen Vasco da Gama rantautui saarelle 1498, valloitti sen ja teki siitä ensimmäistä kertaa Mosambikin nimeä kantavan maan pääkaupungin. Tarinan mukaan nimi johdettiin saaren ensimmäisen hallitsijan, sheikki Ali Mussa Mbikin, nimestä.

Teiden, liikenteen ja kaupan kehittyessä pääkaupunki siirtyi Maputoon, silloiseen Lourenço Marquesiin, jo 1887. Toivottavasti Ilhalla on turismin avulla myös tulevaisuus. Matkailijoita voisi tässä UNESCOn maailmanperintökohteessa olla paljon enemmänkin. Minusta romanttista ja eristynyttä saarta voisi markkinoida loistavana häämatkakohteena - sillä pimeän laskeuduttua viihdykkeet on keksittävä itse - ja ylipäänsä merkkipäivien viettoon.


Tuloiltana söimme saaren vanhimpiin kuuluvassa Reliquias-ravintolassa. Kuten näkyy, ruuhkia ei ole.



Me lähdimme matkaan spontaanisti tilaisuuden tarjoutuessa. Ilhalle on Maputosta pitkä matka, 2 500 kilometriä, ja lähimmältä eli Nampulan kansainväliseltä lentokentältä vielä puolentoista tunnin automatka.

Nyt toinen pojistamme oli kutsuttu viikonlopuksi mosambikilaisen luokkatoverin rantataloon Xai-Xaihin parinsadan kilometrin päähän Maputosta, ja toiselle sopi jäädä kissan kanssa talonvahdiksi.

Buukkasin meille lennot Nampulaan Mosambikin lentoyhtiön LAMin sivuilta, varasin huoneen Ilhalta ja pyysin, että hotelli lähettäisi taksin hakemaan.

Aurinko laskee Ilhalla.

Koska oli pitkä viikonloppu ja havahduin matkajärjestelyihin tapani mukaan myöhään, moni majapaikka oli täynnä. 200-vuotiaaseen Casa Vermelhaan, punaiseen taloon, remontoitu Rickshaw Pousada valikoitui summamutikassa, koska se oli ensimmäinen, josta tuli sähköpostiini myöntävä vastaus. Pieni riksahotelli osoittautui todella mukavaksi paikaksi.

Rickshaw viittaa siis riksaan, ja portugalin kielen sana pousada tarkoittaa majataloa. Riksa oli entisinä aikoina saarella yleinen yläluokan kulkemismuoto, kunnes itsenäisen Mosambikin ensimmäinen presidentti Samora Machel lakkautti käytännön orjuuttavana.

Majapaikkamme Rickshaw, "Casa Vermelha" eli Punainen talo Ilhan kivikaupungin kadulla.

Pidin siitä, että pienellä saarella voi kävellä joka paikkaan, iltapimeässäkin. Tunnelma on turvallinen. Autoja on vähän, polkupyöriä ja mopoja jonkin verran. Mantereelta tulevan 3,5 kilometriä pitkän sillan ylitys maksaa.

Saari jakautuu kahteen osaan, portugalilaisten rakennuttamaan kolonialismin ajan kivikaupunkiin, joka on osin raunioitunut, osin kauniisti kunnostettu, ja paikallisen alkuperäisväestön tiiviisti kansoittamaan Macuti-kylään.

Väentiheys on Macuti Cityssä, kuten meille sanottiin, tietysti aivan eri luokkaa kuin uneliaassa kivikaupungissa, Stone Townissa. Jotkut kuvailevat kivikaupunkia kuin pieneksi Sansibariksi ennen turistien tuloa.

Nuoret kalastajat töissä hotellin rannassa.

Upeine rantoineen Ilha on myös hieno kohde niille, jotka haluavat veneillä, uida, sukeltaa ja snorklata. Mekin pulahdimme lennosta ja ajomatkasta väsyneinä Rickshaw´n rannasta Intian valtameren syleilyyn.

Samassa rannassa nuoret pojat kiskoivat verkkoja vedestä niin kuin he ovat tehneet vuosisatojen ajan. Kun eräs maputolainen ystäväni kuuli, että olimme lähdössä Ilhalle, hän naurahtikin heti: "Ahaa, luvassa on siis erinomaisia mereneläviä!" Se piti paikkansa. Mutta perinteinen käsityönä tapahtuva kalastus on kiinalaisen öisen ryöstökalastuksen vuoksi tänä päivänä koko ajan vaikeampaa. Eivät nämä pojat ja miehet voi pärjätä isoille, pimeän turvin laittomasti liikkuville aluksille.

Tikkaita pitkin rantaan kuin laiturilta ikään.

Hotellin rantaan laskeuduttiin tikkaita pitkin, sillä portaiden rakentamiseen vaadittava lupaprosessi oli kuulemma kesken. Maailmanperintöalueella korjausrakentamista säädellään tarkoin. Hyvä niin, vaikka se ei varmasti helpotakaan majoitusbisneksen pyörittämistä Ilhalla. Mutta kaupungin unelias lumo säilyy.

Seuraavalle päivälle varasimme opastetun kävelykierroksen sekä kivikaupunkiin että afrikkalaiskylään. Kerron siitä seuraavassa postauksessa.

Terkuin Lotta





keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Viiniä, kahvia ja kirjoja: parasta Etelä-Afrikkaa

Viimeisten kirjoitusteni aiheet olivat synkkiä, mutta ne kertoivat jokapäiväisen elämän realiteeteista täällä Mosambikissa. Jotta en masentaisi ketään, itseänikään, tarjoan nyt kevyemmän kattauksen eli muistoja pikaiselta viininmaistelumatkalta Etelä-Afrikkaan. Asummehan ison viinimaan naapurissa!

Maputosta hurauttaa muutamassa tunnissa rajan yli Etelä-Afrikkaan White River -nimiselle paikkakunnalle. Paikallisen puulajin nimeä kantava Seringa Lodge järjestää siellä pyynnöstä viininmaisteluiltoja. Tätä bed and breakfast -paikkaa pitää ruotsalainen Cecilia yhdessä safariopasmiehensä Rogerin kanssa.

Roger kattaa illallispöytää viininmaistelijoille.

Tällä kertaa illan oli järjestänyt yksi amerikkalaisen koulun äideistä, Nancy, ja hän oli kutsunut mukaan uusia ja vanhoja kasvoja.

Mikä onkaan parempi konsti vanhemmille tutustua kuin viini-ilta kaukana kotoa? Tunnelma takan ääressä oli hiukan kuin kotibileissä. Oli niin koleaa, että illallinen katettiin sisään eikä Seringan kauniille terassille.

Me huristimme Seringaan jo neljättä kertaa. Seringa sijaitsee Krugerin luonnonpuiston reunalla, joten safarimatkailu on alueen matkailuyrittäjien pääelinkeino.

Rogerin muutama vuosi sitten meille järjestämä retki on jäänyt iäksi mieleeni, sillä silloin näimme gepardin tassuttelemassa ihan tien vieressä. Se on äärettömän harvinaista herkkua. Tallensin tapahtuman vain ajatuksiini. Kissapedot ovat tunnetusti nopealiikkeisiä enkä halunnut särkeä tilanteen lumousta sähläämällä kameran kanssa.

Seringan ruotsalaisemäntä Cecilia terassillaan harmaana sunnuntaiaamuna.

Viininmaisteluilta Seringassa tarkoittaa Cecilian ja Rogerin henkilökuntansa kanssa kokkaamaa viiden ruokalajin illallista, jossa jokaista ruokalajia saattelee oma, Rogerin esittelemä viini.

Sylkykuppeja ei kehtaa edes ajatella, sillä kuka nyt illallispöydässä barbaarisesti syljeskelisi? Jos viinistä ei yhden kulauksen jälkeen pidä, sen voi jättää juomatta ja siirtyä seuraavaan.

Meidän ruokalistamme näytti tältä:



Juustosufleeta ja passiohedelmäjälkkäriä! Ja Merlot´ta, joka tuo aina mieleen Sideways-elokuvan.

Maputosta tulijat ovat tietysti kiitollisia illallisvieraita, sillä melkein mikä tahansa parempi ateria on kaivattua vaihtelua; hyviä ravintoloita ei Maputossa ole loputtomiin, vaikka tilanne onkin parantunut. Seringan ruoka on kuitenkin oikeasti ihanaa - ja siksikin paikka on Mosambikin reissuväen suosikkeja. 

Tällä kertaa punaiset viinit peittosivat valkoiset eli Rogerin esittelemät
Merlot ja Cabernet Sauvignon hupenivat nopeasti. Voi toki myös olla, että viileällä säällä lämmittävät punaviinit vain puhuttelivat!

 Viiniä saa viinimaan majataloissa aina ilman tastingejakin. Myös Seringassa on alueen hotelleille ominainen honesty bar  -käytäntö. Se tarkoittaa aulan lounge-tilan jääkaappia, josta voi vapaasti hakea juomia itselleen, myös omaan huoneeseensa, kunhan muistaa merkitä lasillisensa vihkoon. Juomat maksetaan samalla kun kirjaudutaan ulos hotellista. Toimisikohan konsepti Suomessa?!

Aamulla mielessä oli kahvi. Siispä sen perässä läheiseen Casterbridgeen. White Riverissä sijaitseva Casterbridge on taiteeseen, antiikkiin, muotiin ja vaatteisiin keskittynyt soma kauppakeskus, joka nimittää itseään hiukan epämääräisesti lifestyle-keskukseksi.

Casterbridge on mukava taukopaikka Kruger-turistille.

Ei nimi paikkaa pahenna eli Casterbridge on todella mukava pysähdyspaikka. Yhdessä monista galleriasaleista oli tuona sunnuntaina meneillään Hands at Work -järjestön Chicken Challenge, kana-aiheisten teosten huutokauppaan perustuva varainkeruutempaus.

Gallerian täydeltä kanoja! Tuotto menee hiv-työhön.

Kahvikissaa hemmotellaan Afrikassa. Etiopialaiset ja kenialaiset kahvit ovat tietysti maailmankuuluja, mutta Etelä-Afrikassa kannattaa ostaa tuoretta paikallista kahvia. Kahvinviljely on nyt piristynyt Mosambikissakin, vaikka toiminta on vielä hyvin pienimuotoista.

Mosambikin pohjoisosassa Niassassa kasvatetaan samalla nimellä myytävää kahvia. Sen saatavuus viime vuosina parantunut. Malawilaista, Mosambikissa paahdettua Cafe Sol -kahvia on saanut koko ajan sekä kaupoista että samannimisestä kahvilasta. Vien sekä Niassaa että Cafe Solia tuliaisiksi Suomeen.

Myös Gorongosan luonnonpuiston alueella Mosambikissa viljellään nyt kahvia. Eksklusiivisempaa kahvia on vaikea kuvitella! Matka Gorongosaan, "Mosambikin Krugeriin", on haaveissani, sillä kaukaista puistoa on viime vuosina kunnostettu paitsi villieläimiä, myös matkailijoita ajatellen.

Gorongosan kahvi on harvinaisuus. Vieressä uusi punainen mutteripannu!


Mutta takaisin Etelä-Afrikkaan, joka on kahvi-, viini- ja rooibosteetuottajineen on ihan oma lukunsa, vaikka oikea kahvi onkin monille ylellisyystuote - kansan enemmistö juo sikuri- tai pikakahvia. Ostamme Casterbridgestä alueen omaa eli Sabie Valley -kahvia, joka on toistaiseksi suosikkimme. Pyrimme aina pitämään kotona Sabie Valleyn kahvia.

Tällä kertaa mukaan tarttui kahvipussien lisäksi myös iso punainen espressopannu, sillä mikään ei etenkään aamuisin ole niin ärsyttävä kuin pannu, joka tyhjenee liian nopeasti.

Yllätyin jokunen vuosi sitten, kun Sabie Valleyn kahvimyymälän vastaava tunnisti puhumamme suomen (usein meidän veikataan puhuvan espanjaa, tällä reissulla myös italiaa). Hänen tyttärensä oli ollut aikanaan opiskelijavaihdossa Hämeenlinnassa.

Sabie Valleyn Bushveld Blend -kahvia Casterbridgen kahvilassa.

Kahvi- ja viiniteeman täydensi kolmas elämän kivijalka, kirjat.

Casterbridgestä jatkoimme lähimpään kaupunkiin Nelspruitiin kantapaikkaamme, Exclusive Books -kirjakauppaan, jossa meitä odottivat jälkikasvun tilaamat Harry Potter- ja Soturikissa-kirjat. Emme koskaan sano poikien kirjatoiveille ei.

Oma heräteostokseni oli eteläafrikkalaisen Sally Andrew´n Tannie Maria -dekkarisarjan kolmas osa, "Kuolema Limpopo-joella". Kantaaottavan fiktion ja kirjan loppuun koottujen reseptien yhdistelmä toimii näissä kirjoissa hyvin.

Kiinnostaako eteläafrikkalainen dekkari?

Sally Andrew poimii kirjojensa juonet työstään ympäristö- ja yhteiskunta-aktivistina. Tannie Maria -dekkarit tarjoavat humoristisen sävynsä läpi tuhdin tietopaketin sekä eteläafrikkalaisista yhteiskuntaongelmista että ruokakulttuurista.

Päähenkilö, reseptinikkari, tannie Maria ("tannie" on afrikaansinkielinen puhuttelusana naiselle) työskentelee Karoon alueella Ladismithin paikallislehdessä. Tämä kolmas osa avaa näkökulmia muun muassa apartheidin epäoikeudenmukaiseen perintöön ja siihen, miten toivottoman erillään - ja erilaisilla ponnistusalustoilla - eri kansanosat yhä Etelä-Afrikassa elävät.

Ulkomaanmatka, viiniä, kahvia ja kirjoja ja kaikki tämä reilussa vuorokaudessa! Maputossa on puolensa.

Terkuin Lotta




maanantai 16. syyskuuta 2019

Kodinhoitajan hautajaiset

Sunnuntai-iltana puhelimeen kilahti viesti Paulalta, edesmenneen kodinhoitajani tyttäreltä. Anan kuolemasta oli vuorokausi. Hautajaisseremonia olisi keskiviikkona Lhanguenen hautausmaalla. Mosambikissakaan maahanpanijaisissa ei vitkastella.

Maanantaiaamuna lähetin kuskimme Stelion viemään Paulalle kirjekuoressa rahaa hautajaisvalmisteluihin, etenkin ruokaan.Yksi vartijoista, Oscar, tuli erikseen töihin tätä varten, siis vain lähteäkseen Stelion mukaan siististi valkoiseen paitaan pukeutuneena. Anan poismeno kosketti hänen työtovereitaan.

Arvelimme ruokarahan tulevan tarpeeseen, sillä seremonian jälkeen vainajan kotona tarjotaan ruokaa ja juomaa kävijöille, joita tulee yleensä paljon. Ei kai tällainen avustus tarkkaan ottaen ole pakollinen, mutta moni tuntemani työnantaja osallistuu näin. Paula lähetti minulle kiitoksen ja kuittauksen tarkasta summasta.

Hiekka pöllyää haudalla.

Halusin osallistua rahallisesti, sillä tiesin, että emme menisi Anan kotiin syömään hautajaisseremonian jälkeen. Sellainen ei oikein ole tapana.

Empregadat, kodinhoitajat, tietävät meistä kaiken konkreettisesti viimeistä roskanhippua myöten, mutta me tiedämme heidän elämästään vain sen, mitä saamme nähdä ja kuulla. Olen kyllä nähnyt Anan kodista kuvia esimerkiksi silloin, kun hän on halunnut näyttää, mitä on tehnyt avullamme vaikkapa rajuilmassa kärsineen katon korjaamiseksi.

Keskiviikkona puolenpäivän maissa Pajeromme pysähtyi Lhanguenen hautausmaan portille. Syntyi täällä tuttu parkkeerauskaaos, kun puoli tusinaa toiveikasta parkkivahtia säntäsi huitomaan autoa kukin oman reviirinsä ruutuun. Parkkivahtien huitomiskoreografia on samantyyppinen kuin lentoemännillä koneissaan.

Sama innostunut vastaanotto kohtasi minua, kun nousin autosta, mutta kukkakauppiaiden hahmossa. Hautuumaan portilla tungeksii aina kukkakauppiaita, sillä seremonian lopussa arkku peitetään kukilla. Rauhoitin neuvottelut muutamaan myyjään, ja ostimme heiltä joitakin kimppuja voidaksemme jakaa kukkia myös muille.

Meitä oli viisi: meidän lisäksemme kuski Stelio, vartija Oscar ja uima-altaan hoitaja Toni. He osallistuisivat myös pitoihin seremonian loputtua.

Minulle oli kerrottu, että hautajaisten pukukoodi on rento, mutta olin kuitenkin pukeutunut siististi, niin myös Stelio, Oscar ja Toni, joka oli onnistunut löytämään jostain vain hiukan liian isot kävelykengät tavallisten varvastossujensa tilalle. Useimmat naiset näyttivät olevan capulanoissaan eli printtikangashameissaan, joissa Mosambikin naiset elävät.


A
Kukat peittävät arkun vähitellen.

Hautajaisiin saavutaan aina laajalti, joten kappelin ympärillä oli valtava tungos. Liityimme siihen. Stelion isäkin, lähettilään autonkuljettaja, näytti tulleen paikalle. Stelio etunenässä raivasimme tiemme niin lähelle arkkua kuin suinkin. Hautajaisissa ei istuta vaan seistään. Laskeskelimme, että Anaa oli saattamassa lähemmäs kolmesataa ihmistä.

Seremonia oli jo käynnissä. Se käytiin katolisin menoin ja ilahduttavasti naispuolisen seurakuntalaisen, madren, vetämänä. Yli puolet mosambikilaisista on kristittyjä ja heistä valtaosa katolisia - tässä yhteydessä onkin hyvä mainita, että itse paavi Franciscus vieraili toissa viikolla Maputossa! Edellinen paavillinen vierailu tapahtui 1988, sota-aikana.

Kristittyjä on suhteellisesti eniten täällä maan eteläosassa, pohjoinen on muslimien aluetta. Uskonnoilla on ylipäänsä vahva sija ihmisten elämässä, varmasti siksikin, että ne antavat toivon ja merkityksen tunnetta silloin kun yhteiskunnan rakenteet eivät sitä tee. Ei kysytä, kuuluuko joku kirkkoon, kysytään suoraan, mihin seurakuntaan kuuluu. Eri kirkkokuntia on valtavasti.

Ihmiset jonottavat avoimen arkun luo.


Avoin arkku oli koristeltu kukin ja valokuvin. Tunnelma oli rauhallinen ja odottava.

Madren lopetettua puheensa saattoväki lähti kiertämään avoimen arkun ympäri. Mekin liikuimme massan mukana. Arkun kohdalla erkanin jonosta halatakseni Paulaa. Ana makasi arkussaan kauniisti kukin ja valkoisin kankain peiteltynä. Hän näytti nukkuvan.

Seuraavaksi arkku suljettiin ja nostettiin kärryille, jotka keinahtelivat hautausmaan työntekijöiden vetäminä alueen perälle kuoppaansa kohti. Saattojoukko askelsi perässä alkuiltapäivän kuumassa auringossa. Haudalla lapioitiin hiekkaa, puhuttiin ja laulettiin kauniisti oikeastaan koko ajan. Kuuntele hetki videota!




Kun laulut oli laulettu, oli kukkaseremonian aika. Jokainen asetteli vuorollaan kukkansa arkulle. Mitään tungosta ei tässäkään tullut, kaikki liikkuivat sulavasti jonomaisessa muodostelmassa. Viimeinen hyvästijättörituaali Maputon talvisen taivaan alla, koruton, sanaton ja anonyymi ja sellaisena kaunis.

terkuin Lotta

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Vartijan kuolema


Kodinhoitajamme Anan poismeno ei valitettavasti ollut ensimmäinen kerta, kun kuolema vieraili huushollissamme. Todellisuus kolkuttelee ovella monin tavoin. Viime vuonna yksi alkuperäisen vartijakolmikkomme jäsen, Jaimeto, kuoli aidsiin. 

Hiv on iso kansanterveysongelma Mosambikissa. Viikottain 860 mosambikilaista nuorta, joista enemmistö on naisia (ikäryhmässä 15-24), saa virustartunnan. Yli kaksi miljoonaa ihmistä kantaa virusta, ja 70 000 kuolee siihen vuosittain.

Väkilukuun suhteutettuna maailman eniten hi-viruksen kantajia löytyy naapurimaa Eswatinista eli entisestä Swazimaasta, mutta Mosambik seuraa kärkikymmenikössä muun muassa Etelä-Afrikan, Botswanan ja Zimbabwen jälkeen.

Ainoa kuvani Jaimetosta - tässä hän valvoi vesitilauksen vastaanottoa portillamme. 

Näin köyhässä maassa hivin vastainen taistelu on vaativaa. Suuri määrä Mosambikin hiv-positiivisista ei tiedä tartunnastaan, ja vain vähän yli puolet diagnosoiduista käyttää antiretroviraalilääkkeitä. Hoitotavoitteista ollaan kaukana, vaikka tilanne on kohentunut hitaasti. 

Se on muun muassa valistuksen ansiota, eihän hoidon piiriin hakeudu tai siinä pysy, ellei tiedä miksi. Siksi terveysvalistus on todella tärkeä osa hiv-työtä eikä ihan yksinkertainen toteutettava maassa, jossa kaikki eivät osaa lukea ja jossa maan virallinen kieli on monelle myös vieras kieli.

Mutta konstit ovat monet. Esimeriksi kylissä ja kaupunginosissa kiertelevien "aktivistien", koulutettujen vapaaehtoisten, työstä on hyviä kokemuksia. Heidän kanssaan voivat jutella nekin, jotka eivät osaa lukea, ja he tarjoavat selkeää piirrettyä materiaalia. Aktivistit saavat työstään pientä korvausta. Terveysviranomaiset ja järjestöt eivät pärjäisi ilman heitä.

On olennaista tavoittaa ja vakuuttaa etenkin naiset, sillä hiv tarttuu Mosambikissa tyypillisesti äidiltä lapselle. 

Mikä parasta, aktivistit ovat kylien ja korttelistojen omaa väkeä. Heillä on kyläpäälliköiden hyväksyntä, ja se taas takaa, että heihin luotetaan ja heitä kuunnellaan.

Hiv-valistusta antavia aktivisteja koolla Maputossa.

En tiedä, milloin nelikymppinen Jaimeto, yksi niistä kahdesta miljoonasta, oli saanut tietää tartunnastaan. Niin uskomattomalta kuin se meistä voi kuulostaa, hän sinnitteli töissä vielä pari viikkoa ennen kuolemaansa, sillä hän ei halunnut menettää hyvää työpaikkaansa vartiointiliikkeessä.

Oletan, että hänkin elätti tuloillaan isoa ihmisjoukkoa. Luurangonlaihaksi kuihtunut perheenpää pysyi tässä vaiheessa hädin tuskin pystyssä.

Eräänä päivänä hän tuli hyvästelemään meidät, totesi olevansa sairas - hän ei maininnut syytä, mutta kaikille tuntui olevan ilmiselvää, että hänellä on se virus, tiedättehän - ja kertoi olevansa lähdössä perheensä pariin kotiseudulleen Zambeziaan, maan keskiosiin. Kotiin kuolemaan, ajattelimme. Zambeziassa joka kuudes on hiv-positiivinen.

 Ana, joka ei ollenkaan uskonut Mosambikissa yleisiin noitatohtoreihin, henki- ja kansanparantajiin (curandeiros), arveli, että Jaimeto aikoi hakea apua tämän ammattikunnan edustajalta.

Usko ihmerohtoihin on yleismaailmallinen ilmiö. Tässä parannuskeinoja aidsiin Maputon katutorilla.

Anan käsitys oli, että Jaimeto oli lopettanut lääkkeiden käytön alettuaan voida, tietysti lääkkeiden ansiosta, paremmin. Siksi hän halusi nyt turvautua etenkin maaseudulla erittäin suosittuihin curandeiroihin. Lääkkeethän eivät näyttäneet toimineen, koska vointi oli huonontunut.

On aivan totta, että moni hiv-potilas lakkaa jossain vaiheessa ottamasta lääkkeitään. Tässä aktivisteilla riittää työsarkaa.

Terveysvalistustuokio koululuokassa- juuri nyt tärkeintä on tavoittaa lapset ja nuoret, joiden vanhemmat välttelevät aihetta.

Perinteisten parantajien suosio on ymmärrettävä syrjäisillä seuduilla, koska klinikoille on pitkät matkat. Heidän apuunsa turvaudutaan, koska se on saatavilla, vaikka se ei ole millään muotoa halpaa. Ja voihan se lievissä vaivoissa toimiakin, esimerkiksi sellaisissa, jotka paranisivat joka tapauksessa.

Sairaalaan sen sijaan hakeudutaan usein niin myöhään, ettei sieltä tulla enää kotiin. Ei siksi ole minusta ollenkaan ihme, että sairaala on monien mielestä pelottava paikka, jonne joutumista pitää välttää viimeiseen asti.

Kuten Ana-rukkaa itseään koskevassa kirjoituksessa kerroin, sairaaloihin pääsy voi vaatia korruptiorahaa. Sen lisäksi omaiset saattavat joutua maksamaan systeemin ohi lisää vielä varsinaisesta hoidostakin, siitä, että lääkäri tulee katsomaan.

Tietysti omaiset huolehtivat myös potilaan syömisistä ja hygieniasta. Sairaalaruokia ja -vaatteita ei ole paremmissakaan hoitolaitoksissa, mutta siinä suhteessahan Mosambik ei ole maailmassa mitenkään poikkeuksellinen.

Ja yksityisetkin sairaalat ovat täällä varustelultaan varsin karuja vaikkapa suomalaisiin verrattuina.

Minä menen hiv-testiin! Valistusjuliste terveyskeskuksessa.

Mutta Jaimeto, kuten Anakin sitten omalla vuorollaan, oli avun ulottumattomissa. Ei hänestä ollut pitkälle ja vaivalloiselle kotimatkalle. Kun tulin kotiin hänen hyvästejään seuranneena päivänä, minulle kerrottiin vartijamme olleen niin heikkona, että hän oli maannut pitkin pituuttaan jalkakäytävällä porttimme edessä.

Ana tuli supattamaan minulle: "Senhora, meidän täytyy tehdä jotain, mitä tapahtuu jos hän kuolee työaikana? Siitä tulee hirveä soppa!" Vartiointiliike lähetti sijaisen ja toimitti vihdoin Jaimeton sairaalaan. Minun piti lähteä matkalle, ja kun palasin Maputoon, kuulin ikäväkseni Jaimeton kuolleen sairaalassa. Kuljettaja Stelio ja toinen vartija menivät hänen hautajaisiinsa. 

Kuten Ana, Jaimetokin vain katosi. Kuolema on Mosambikissa aina läsnä eivätkä suhteellisen nuorten ihmisten hautajaiset ole lainkaan harvinainen tapahtuma.

Terkuin Lotta




maanantai 26. elokuuta 2019

Kodinhoitajan kuolema

Hei, me ei olla pitkään aikaan syöty Anan valmistamia katkarapuja, nuorempi poikani Onni totesi kesäkuussa. - Ei niin, vastasin. - Anan katkaravut ovat ihania, mutta niissä on hänelle iso työ. Pyydetään häntä tekemään niitä elokuussa, kun olemme palanneet lomalta Maputoon.

En tiennyt, että en näkisi kodinhoitajaani Anaa enää elossa.

Mosambikissa todetaan Afrikan alueella kolmanneksi eniten malariatapauksia Nigerian ja Kongon jälkeen. Tämä sairaus on edelleen Saharan eteläpuolisen Afrikan suurimpia tappajia.

Vaikka Euroopasta katsoen koko Mosambik edustaa yhtä ja samaa malaria-aluetta, maan sisällä on hienoisia eroja.

Maan eteläosassa, urbaanissa ja väestöpohjaltaan hiukan erilaisessa Maputossa riski on vähäisempi kuin tiheään asutuissa ja primitiivisemmissä maaseutukylissä.  Tauti  leviää tartunnan saaneesta ihmisestä toiseen: hyttynen toimii välittäjänä.

Vuodenaikakin vaikuttaa. Näin talvella, viileämpänä ja kuivana kautena, riski on pienempi kuin kuumaan, kosteaan kesäaikaan.

Mutta suotuisa sesonki ja maantiede eivät pelastaneet Ana Cossaa, joka kuoli elokuun 18:ntena päivänä aivomalariaan Maputon keskussairaalassa.

Olin heinäkuussa lukenut uutisen, jonka mukaan Maputossa oli kuluvana vuonna todettu vähemmän malariakuolemia kuin vuotta aiemmin. Tämäkään sinänsä myönteinen tilastotieto ei palvellut Anaa.

Vuoden 2019 kolmen ensimmäisen kuukauden aikana Mosambikissa todettiin 655 malariakuolemaa ja yli kaksi  miljoonaa tartuntaa, enemmän kuin vertailujakson aikana edellisvuonna.


Paula-tytär, hänen Onni-vauvansa ja isoäiti Ana joulukuussa meillä.

Tärkeintä malarian torjunnassa on juuri hyttysenpiston ennaltaehkäisy, mutta vaatimattomasti elävien paikallisten ihmisten on vaikeampi suojautua tartunnalta kuin niiden, jotka elävät tukevissa taloissa ja hygieenisemmissä sekä yleisesti ottaen kehittyneemmissä oloissa.

Kyseessä on monen tekijän summa. Huterat asumukset ja hyttysten lisääntymisalustoina toimivat seisovat vedet eivät varsinaisesti auta pitämään malarialoista loitolla. Seisovia vesiä löytyy helposti paikoista, joissa tasaiset, päällystetyt tiet ja vesijohdot eivät ole normi.

Hyttysverkko sängyn päällä on ehkä tärkein ehkäisykeino. Verkon voi kyllästää hyttyssuihkeella. Lukemattomat järjestöt ja myös terveysviranomaiset jakavat ilmaisia hyttysverkkoja kautta maan sekä ohjeita niiden käyttöön.

Sellaista Anakin sanoi käyttävänsä - ja muistan, että nuoremman lapsenlapsen synnyttyä ostin hänelle uuden verkon vauvaa varten -, mutta hyttynenhän voi pistää ulkonakin. Ja vaikka itikat liikkuvat vain auringonlaskun ja -nousun välillä, kuka ehtii teiltä hyttysverkkonsa alle ennen pimeää?

Paikasta toiseen siirtyminen vie täällä paljon aikaa, ellei käytössä ole autoa. Useimmilla ei ole. Kotityötkin tehdään monasti ulkona. Köyhimmissä kodeissa rannikolla se hyttysverkkokin saattaa päätyä kalastuskäyttöön, sillä leipä on tiukassa ja nälän uhka akuutimman tuntuinen kuin malaria.

Malariarokote on vasta kokeiluvaiheessa muutamissa muissa Afrikan maissa, joten sen varaan ei voi laskea vuosiin.


Ana löysi Onnille käytetyn rintarepun katukaupasta.


Olen pahoillani siitä, että en ehtinyt nähdä Anaa Suomesta paluuni jälkeen. Kun halasin häntä kesäkuussa, en tiennyt, että se jäisi viimeiseksi kerraksi. Hänen tyttärensä Paula, joka toimii yleensä äitinsä sijaisena, tuli töihin koulujen alkaessa maanantaina 12. elokuuta, enkä ihmetellyt sitä sen kummemmin.

Olihan Ana toisinaan poissa flunssan tai muun arkipäiväiseltä tuntuvan asian takia. Minulla oli myös itselläni asettuminen jälleen kerran kesken. Maapallon pohjoispuolelta vastikään laskeutuneena en muistanut ensimmäiseksi ajatella malariaa.

Muutaman päivän päästä tulin tolkkuihini, aloin kaivata Anaa ja kysyin Paulalta, milloin hänen äitinsä oli tulossa töihin.

Sain sen kuvan, että Anan voinnissa oli jotain outoa, mutta Paula ei vielä vaikuttanut hirveän huolestuneelta tai ei ainakaan näyttänyt sitä. Hän puhui päänsärystä ja väsymyksestä.  Myöhemmin en voinut olla miettimättä, olisiko Ana saattanut jäädä henkiin, jos olisimme olleet tilanteen tasalla ja toimittaneet hänet heti malariakokeeseen ja hoitoon.

 Jo todettuun malariaan on lääkkeitä, ja malariamaissa tautia osataan hoitaa. En tosin tiedä, millä tasolla hoito on julkisissa sairaaloissa. Se on kokonaan oma aiheensa.

Mutta kaiken a ja o on ajoissa tehty taudinmääritys ja hoidon aloitus tänään eikä huomenna. Muuten malarialoinen saa liikaa etumatkaa.

Uusi imuri sai Anan kapsahtamaan spontaanisti kaulaani: "Olen niin onnellinen!"

Huolestuin, kun Paula kertoi torstaina, että hänen äidillään oli ollut kovia mahakipuja, hän oli oksennellut eikä pysynyt enää pystyssä. Kehotin heitä hakeutumaan kiireesti lääkäriin. Päätin myös, että selvittäisin tilannetta itse  viimeistään viikonlopun jälkeen.

Perjantaina Paula kertoi, että hänen sisarensa ja veljensä olivat vieneet Anan keskussairaalaan. Maputossa sairastujalla on etunaan pääkaupungin keskussairaala kohtuullisen matkan päässä toisin kuin maaseudun potilailla.

Tosin tämäkin jää joskus teoreettiseksi eduksi. Vaikka viralliset hoitomaksut ovat alhaisia, nopea hoitoonpääsy vaatii usein korruptiorahaa: Paulan sisarukset maksoivat paikallisittain ison summan, melkein 30 euroa, pimeää rahaa saadakseen vakavasti sairaan äitinsä sisään. Kaikilla ei tietenkään tällaisia rahoja ole, voihan esimerkiksi kuukausiansio olla sadan euron luokkaa.

Ana pääsi sairaalan kynnyksen yli, mutta mitäpä siellä voitiin enää tehdä? Paitsi malariatesti? Mosambikilaisilla on tapana sanoa, että sairaalaan mennään vasta toinen jalka haudassa. Näin kävi.  Toisaalta on  pakko sanoa, että siihen on joskus ihan rationaaliset perusteet: hoidon laatu voi olla kehno. Miksi siis suotta hosua.

Positiivinen tulos oli lyönyt perheen ällikällä, sillä he olivat tottuneet siihen, että ketjussa polttava, toisenkin kansantaudin eli tuberkuloosin aiemmin sairastanut Ana yski ja valitteli väsymystä tämän tästä.

Niin erinomainen kuin hän työssään olikin, hän ei huolehtinut itsestään yhtä hyvin kuin meistä muista.

Lauantaina hän ei ollut enää tunnistanut lapsiaan, ja Paulan mukaan hän houraili. Sunnuntaina sain Paulalta lyhyen tekstiviestin: "Senhora Lotta, äitini on menettänyt henkensä."

Vierastan yleensä taistelu-termiä sairauksista puhuttaessa, sillä mielestäni kyse ei esimerkiksi syövän kanssa ole koskaan taistelusta, mutta Paulan mukaan äiti halusi "taistella" ja uskoi nujertavansa päänsäryn ja kuumeen, joista hän ei välittänyt ottaa selvää. Kummeksuin tätä, sillä sen perusteella, mitä hänestä tiesin, hän oli fiksu nainen ja perillä maansa vaaroista.

Mutta oikeaan tilannearvioonkin kykenee paremmin terveenä kuin sairaana.

Sellainenkin Ana toisaalta oli, ei koskaan ensimmäisenä luovuttamassa ja aina optimistisesti pystyssäpäin, mutta nyt hänen olisi kannattanut luottaa asiantuntijoiden apuun.

Lepää rauhassa, Ana!

Terkuin Lotta

PS. Olimme jo Anan hautajaisissa, mutta ne ansaitsevat oman postauksensa.








maanantai 20. toukokuuta 2019

Papaija päivässä


Pidättekö papaijasta?


Minä en ollut papaijan ystävä vielä silloin kun muutimme Mosambikiin. En erityisemmin välittänyt sen mausta. Ensimmäinen kodinhoitajamme osti papaijaa ja pilkkoi sitä muovirasioihin valtavia määriä, ja kaiken muun uuden kanssa se oli ehkä liikaa. Hän tarkoitti tietysti hyvää, mutta papaijayliannostus ruokki minussa vain kaipuuta tuttuihin makuihin.

Papaija päivässä tekee hyvää.

Mutta aika teki tehtävänsä. Ajattelen, että moni maku on lähinnä tottumiskysymys. Ehkä en Euroopassa vain ollut päässyt papaijan makuun! Täällä se on lähiruokaa ja siksikin järkevää. Automatkan päähän supermarkettiin - meille tutumpien hedelmien kuten omenien ja mandariinien perään - ei aina viitsi lähteä, mutta kadunvarren hedelmäkärrylle jaksaa kävellä.

Päätin opetella pitämään papaijasta.

Papaija on paljon helpompi käsiteltävä kuin vaikkapa mango, joka on myös kalliimpaa. Sitä paitsi olen suhtautunut mangoon tietyllä varauksella sen jälkeen kun puraisin varomattomasti mangon kiveä ja - kauhistus! - implanttihampaani nyrjähti paikoiltaan ja halkesi. Sille mangolle tuli hintaa! Mutta ihanaahan sekin on. Pidän silti papaijassa juuri siitä, että siinä ei ole isoa, riskaabelia kiveä.

Kuorin papaijan ensin tavallisella kuorimaveitsellä, halkaisen pituussunnassa ja kaavin sormin mustat siemenet roskiin. Ehkä niitäkin voisi käyttää johonkin - en ole  ottanut selvää. Kuorittu, siemenetön papaija on helppo pilkkoa.



Sitruunat, tässä limettisitruunat, piristävät papaijaa.


Lisään papaijapalojen päälle yhden sitruunan mehun. Meille tutun oloiset lähes siemenettömät , symmetriset markettisitruunat ovat muuten aivan erilaisia kuin mosambikilaisten sitruunapuiden röpelöpintaiset hedelmät, joissa on runsaasti siemeniä ja vähemmän mehua. 



Naapurin sitruunat sinitaivaan alla.

Poimin joskus naapurin sitruunapuusta meidän puolellemme tipahtaneita hedelmiä, ja toisinaan kodinhoitaja tuo meille sitruunoita sisarensa pihalta. Makuhan on sama, oli muoto millainen tahansa.


Hedelmäkärry kadunvarressa hiljaisena sunnuntai-iltapäivänä.

Sitruuna tuo minusta mukavan lisävivahteen, sillä papaijan maku on makea. Kirpeä sitruuna taittaa sitä hyvin ja kasvattaa c-vitamiiniannosta. Ehkä suolakaan ei olisi hullumpi mauste (jotkut lisäävät toiseen paikalliseen perushedelmään, ananakseen, suolaa!), käytetäänhän papaijaa täällä myös suolaisiin kastikkeisiin. Joskus sirotan päälle vähän kaneliakin.

Nykyään syön papaijaa melkein joka päivä. Pieni yksilö menee aamulla kerralla, isosta riittää iltapalaksikin  (en silloin välttämättä syö päivän aikana muita hedelmiä, korkeintaan pienen omenan). Itse asiassa papaija maistuu vielä paremmalta, kun sitruuna on ehtinyt kunnolla imeytyä. Jääkaappikylmä, sitruunainen papaijakulhollinen maistuu ihanalta.

Pehmeä ja mieto papaija sopii mainiosti smoothieiden ainesosaksi ja on omiaan hedelmäsalaatteihin. Juuri hedelmäsalaatit ovat kodinhoitajamme bravuuri, ja hän pilkkoo niihin aina papaijaa, jonka ostaa usein matkalla kotoaan meille. "Saan ne lähikaduiltani paljon halvemmalla kuin täältä teikäläisten asuinalueilta", hän sanoo ja on oikeassa.

Lempikahvilan Tropical Calm -mehussa on muun muassa papaijaa ja melonia. Pilli on kartonkia.

Papaija esiintyy myös täällä yleisissä tuorepuristetuissa mehuissa, niissäkin yhtenä ainesosana monista. Lämpimiin kastikkeisiin en vielä ole ehtinyt papaijaa kokeilla, mutta ehkä se on seuraava askel.

terkuin Lotta


torstai 16. toukokuuta 2019

Helle hatuttaa Maputossa - Melanian kypärä vai capulanalippis?


Kuuntelin äskettäin Coconainen-podcastia, jota ihana ystäväni Nora Soini Suomessa tekee. Nora ja hänen kollegansa Tupu puhuivat viisaasta auringonotosta - ajankohtainen aihe Suomen keväässä.

Allekirjoitan kaikki Noran ja Tupun aurinkoiset vinkit ja jaan tässä omani. Käyttäkää ihmiset hellehattua, kun liikutte ulkona paahteessa!

Se vain on niin helppo tapa suojella hiuksia, silmiä, korvia ja kasvoja.

Neljän tropiikissa eletyn vuoden jälkeen näen kasvojeni alaosasta, mihin asti lieri on varjostanut - ja näin siitä huolimatta, että käytän aurinkosuojan sisältävää voidetta joka päivä. Afrikan aurinko on tietysti eri luokkaa kuin Suomessa, ja se paistaa joka päivä. Yleensä täällä hakeudutaan varjoon, ei paahteeseen.

Tuntuuko hattu hankalalta? Vain mukavasti päässä istuvaa hattua tulee käytettyä. Onnistunut hellehattu ei kiristä, hiosta, litistä tai lennä, se pelastaa huonon hiuspäivän ja varjostaa tarpeeksi. Puhumattakaan siitä, että sen pitäisi näyttää hyvältä! Aikamoinen lista vaatimuksia. Onko oma hellehattuhyllyni yhtään tilanteen tasalla?

Berliinin Torstrassen pikkuputiikista ostetulla ecuadorilaisella panamahatulla on tunnearvoa, sillä ostimme sen saatuamme varmistuksen, että seuraava suunta olisi Afrikka.

Panamahattu on hyllyn kaunotar, vaikka vuodet kuumassa ja kosteassa ovatkin jo jättäneet siihen hienoiset jälkensä. Mutta hyvin tehdyt esineet kuluvatkin kauniisti, hatutkin.

Panamahattu on aina tyylikäs.

Hauska capulanalippis tuli alun perin synttärilahjana pojalleni ruotsalaiselta luokkatoverilta, mutta hän piti sitä liian eksoottisena. Hyvä niin, sillä saatoin omia sen. En ole lippiskansalainen, mutta tämä oli eri asia - tämän voi yhdistää myös muihin kuin urheilullisiin vaatteisiin.

Capulanasta eli printtikankaasta tehtyjä lippiksiä myydään Maputon käsityöläistorilla, ja moni ostaa niitä tuliaisiksi.

Yleisin malli capulanapäähineissä on juuri lippis, ja niissä onkin valinnan varaa muodon ja lipan mallin suhteen. Jos muuten kävelen capulanalippis päässäni käsityöläistorin läpi, saan lippismyyjien jakamattoman huomion, sillä myyjien logiikka menee täällä näin: "Jos tuo on kerran ostanut, se ostaa varmasti lisää." Yhdellä ostoksella et saa myyjiä kimpustasi, päinvastoin.

Värikäs afrikkalaislippis saa minut aina hyvälle tuulelle.

Nyt olin linssilude - mallasin lippistä omaan päähäni, sillä ohuesta capulanakankaasta tehdystä hatusta on muuten vaikea saada kunnon käsitystä.

Leveälierinen, puuvillasekoitteinen pehmeä musta "valeolkihattu" oli löytö Helsingin Stockmannilta aurinkoisena kesäpäivänä, kun huomasin unohtaneeni kaikki hatut Maputoon.


Heräteostos Helsingistä on palvellut loistavasti. Aurinko on jo haalistanut sitäkin.

Perinteinen olkihattuhan on ihana, mutta hankala kuljetettava nykyään lentokoneiden hattuhyllyjen muututtua täpötäysiksi pakaasiruumiksi. Tällä hatulla on ollut paljon käyttöä, ja siinä on tarpeeksi leveä lieri. Täällä kuumassa ja kosteassa olkihattutyyppisten hattujen lierit tosin tuppaavat ennen pitkää vähän lerpahtamaan. En tiedä, miten ne saisi pidettyä muodossaan.

Pelkäätkö Ascot-vaikutelmaa? Hattu voi olla täysin huomaamaton, kuten nämä allaolevat asusteet. Pinnoitetusta, UV-suojatusta  kankaasta valmistetut Saksan matkamuistot Seeberger ja Mayser ovat uskollisia ja järkeviä ystäviä. Niihin voi luottaa, ne eivät herätä tunnekuohuja eikä ilmankaan haluaisi olla. Sellaista tuulta ei vielä ole tullut, joka olisi näihin tarttunut, ja se on hyvä, sillä  merenrantakaupunki Maputossa tuulee.

Ahkerat taustajoukot, ah niin käytännölliset.

Maputon Woolworth muuten myy kankaisia hattuja nimellä "packable hat". Eräs ystäväni osti täältä mukaansa sellaisen ihastuttuaan sen käytännöllisyyteen. Eihän kesäpäivän aamuna Suomessakaan välttämättä tiedä, tuleeko taivaalta iltapäivällä paistetta vai pisaroita.

Lopuksi hiukan tympeä tuulahdus kolonialistiajalta. Sellainen on tämä Krugerin kansallispuiston matkamuistokaupasta ostamamme kiinalaisvalmisteinen, kolkosti kopiseva hellekypärä.

Kop kop, kaikuuko? Minua ei nähdä Maputon kaduilla tämä hökötys päässäni.

Ostimme sen vitsinä hassujen hattujen kokoelmaamme, mutta ennen pitkää Melania Trump murjotti uutiskuvissa päässään täsmälleen samanlainen!

Meillä tämä koristaa eteisen hattuhyllyä ja naurattaa vieraita.

Yksi hyvä asia safarikypärästä on sanottava. Se pukee kaikkia. Jokainen, joka sitä on eteisessämme sovittanut, on näyttänyt siltä kuin olisi syntynyt safarihattu päässään.

Joskus olen ulkoiluttanut pään ympärille kevyesti asettuvaa kypärää (tulee aina olo, että sitä voisi pyörittää kuin hyrrää) kodin uima-altaalla ja todennut, että se ei myöskään hiosta ollenkaan. Enkä edes huomaisi, jos naapurin sitruunapuusta kopsahtaisi päähäni hedelmä! Safarityyli toimii. Mutta silti: sorry, Melania, kypärä jää kotiin.

Millaisia hellehattuja teillä on?

Terkuin Lotta


torstai 9. toukokuuta 2019

Afrikkalainen torstai - suomiruokaa Maputossa, selvänäkijäkasvi ja superfoodia

Vaihteeksi päiväkirja-arkea. Mies on työmatkalla Swazimaassa, kuningasta tapaamassa - en edelleenkään osaa kirjoittaa eSwatini, mutta osaakohan kuningaskaan. Tiesittekö muuten, että Swazimaassa kuninkaan äiti, kuningataräiti, on "The Great She-Elephant", suuri elefantti? Matriarkalla on norsulaumassa tärkeä asema ja näin on Swazimaaassakin. Game of Thronesissa hallitsee lohikäärmekunigatar, täällä päin maailmaa norsuäitikuningatar.

Tänään

1) hain Lanas-sisustuskaupasta tilaamani tyynyliinat. Kysyin sieltä viime viikolla tyynyliinoja, mutta haluamaani kokoa, Ikean sohvatyynyihin sopivia, ei ollut. Sehän ei haitannut, sillä ompelijat kertoivat tekevänsä minulle sen kokoiset kuin haluan. Valitsin hiukan häthätää heidän capulanoistaan kaksi ja jätin mukaan ottamani vanhan tyynyliinan malliksi.

Päivän capulanat.
Capulanat eli printtikankaat ovat Mosambikin parasta antia ja capulanatuotteisiin erikoistunut Lanas suosikkikauppojani Maputossa.

Tätäkään liikettä ei ollut silloin, kun muutimme tänne. Maputo kehittyy. Sveitsiläis- ja ranskalaisnaisten perustama Lanas on hyvä esimerkki niinsanotusta social enterprise -työstä Afrikassa. Tarkoitus on, että Lanasin kouluttamat mosambikilaiset voivat itse jatkaa liikettä ja elättää itsensä ompelemalla senkin jälkeen kun perustajat ovat lähteneet maasta, mikä tapahtuu tänä vuonna.

2) poimin kaupasta mukaani mosambikilaisen ruokatuotteen, baobab-puun hedelmästä tehdyn jauheen. Se sopii smoothieihin, mehuihin ja jogurtin tai puuron seuraksi. Tämäkin on uutta ja kuvastaa Mosambikin kehitystä.

Baobab-jauhe, seuraava superfood suoraan Mosambikista?


Pitkään tuntui, että näkyvin paikallinen ruokatuote marketissa oli sokeri. Nyt valikoimaa on jo enemmän, esimerkiksi riisiä Zambeziasta ja kahvia Niassasta. Baobab-jauhe voisi olla uusi superfood. Selosteen mukaan siinä on rutkasti c-vitamiinia ja kalsiumia. Esittelin tuotteen pojalleni, joka surauttaa itselleen smoothieita joka päivä. Kerron siitä lisää, kunhan tutustun siihen itse paremmin.

3) söin naapuriravintolassa suomalaisen jälkiruuan eli makean puuron! Sen lisäksi, että tänään oli Eurooppa-päivä, Maputossa on eurooppalaisen elokuvan viikot. Kävimme taannoin katsomassa festivaalin suomalaisen elokuvan, Selma Vilhusen ohjauksen Tyttö nimeltä Varpu - ensimmäinen kerta, kun Maputossa on tarjolla suomalaista elokuvaa. Kaikki pitivät elokuvasta kovasti - osa piti sitä surullisena, osa hauskana, kaikkia se kosketti. Yleisössä oli mosambikilaisia ja suomalaisia; tekstitys oli portugaliksi, kuten kuuluukin olla, joten englanninkielistä yhteisöä oli paikalla vain niukasti.

Makeaa suomalaista riisipuuroa Maputossa!


Naapuriravintola Fundacao Fernando Leite Coutossa on Euroopan inspiroima lista toukokuun ajan. Suomi-ruuaksi oli merkattu Arroz Doce eli makea riisi, joka ei mielestäni ole mitenkään tyypillinen suomalainen jälkiruoka. Saksassa on Milchreis, Portugalissa Arroz Doce - kuten ravintolan ruokalistakin totesi -, monessa muussakin maassa omat riisivanukkaansa, mutta en osaa yhdistää tätä jälkiruokaa Suomeen muutoin kuin joulu- tai mannapuuron muodossa.

Eurooppalainen ruokaviikko on toisaalta Maputon oloissa haastava toteuttaa, sillä hyviä tai oikeita raaka-aineita ei saa eikä valmistustakaan voi taata. "Tuunattu riisipuuro" on siinä mielessä oikein mainio, realistinen valinta, ja onhan Suomessa vankka puuroperinne. Voidaan tulkita, että makea, kermainen ja kanelinen riisi viittaa myös suomalaiseen rahkaperinteeseen. Rahkaa en ole Mosambikissa nähnyt koskaan.

Mikä yhdistää Suomea ja Portugalia? Tietysti makea riisi, kertoo maputolainen ruokalista.


 Katkeraa todeta, että Ruotsin lipun alla ruokia oli peräti kaksi, liha- ja kanelipullat! Ehkä parempi näin, sillä samaa aikaan paikalle eksyneen maanmiehen mukaan lihapullat olivat kalpea toisinto esikuvastaan. Oma riisiruokani oli sentään makoisa.

4) ihmettelin, millainen selvänäkijä terassillani kasvaa. Punavihreä elefantinkorva alkoi kukoistaa Suomen eduskuntavaalipäivänä huhtikuussa. Sen jälkeen se kasvoi kasvamistaan.

Hallitus on syntynyt ja elefantinkorva väsähti neuvotteluissa.


Pohdiskelin viikonloppuna, milloin se oikein saavuttaa mittansa. Ilmeisesti tämä maputolaisessa taimitarhassa elefantinkorvana myytävänä lehti joko ennustaa tai seuraa uutisia, sillä tänään Suomen hallitus on neuvoteltu ja terassin punavihreä hälytysmerkki nuokahtanut.

Se näytti suorastaan saaneen jonkin taudin eli oli ainakin antanut kaikkensa! Mitähän kitulias puutarhani seuraavaksi ennustaa?

terkuin Lotta


tiistai 7. toukokuuta 2019

Muutama sekunti riittää

eli suomalaisen onnen olemus


Sananvaihto kroatialaisen ystävättären kanssa futiskentän laidalla Maputon skandinaavisella koululla eräänä perjantai-iltapäivänä. Suomen vastustaja oli juuri potkaissut pallon maaliin ja vienyt meiltä hetken kestäneen johtoaseman.

Ystävä:
"Oh well! There go your ten seconds of happiness..."
Minä:
"I don´t mind. Ten seconds, it´s plenty already."
Ystävä:
"But you are supposed to be the happiest nation in the world!"
Minä:
"This is precisely why! We are content with so little!"

Aina ei toki tarvitse tyytyä vähään, mutta odotusten mitoittaminen järkevälle tasolle auttaa...

Suomen joukkue antoi kaikkensa.

Maputossa käydään joka vuosi pohjoismaiden välinen futisturnaus. Joukkueiden osallistujien ei suinkaan ole pakko olla pohjoismaalaisia, eihän peleistä tulisi mitään ilman afrikkalaisia vahvistuksia. Suomen lähetystö on pikkuruinen. Onneksi pelihaluisia löytyy aina, vaikkapa siivoojien ja autokuskien perheenjäsenistä ellei muista.

Myöhästyneenäkin ehtii mukaan eli viimeiset vahvistukset tulevat, kun töiltään ja kouluiltaan ehtivät.

Kisan päätteeksi syödään.

Pöytä koreana, kun pelit ovat päättyneet.

Perjantain pelionni oli sopivasti oikukas kuten onni aina. Tänä vuonna Suomi ei saanut voittopokaalia, ei viimeksikään, mutta muutama vuosi sitten veimme voiton. Voittajalle lankeaa seuraavan turnauksen järjestelyvastuu, joten on perin suomalaista toivoa, ettei sitä kirkkainta pokaalia edes tulisi, vai mitä?

Taitava maalivahti Inacia pinkeissä lainatossuissaan.


Suomen joukkueen mosambikilainen maalivahti Inacia pelasti monta kertaa tilanteen nopeilla torjunnoillaan. Lenkkarit olivat lainassa minulta! Kaukana futiskengistä, mutta ajoivat asiansa hyvin. Jopa kymmenen sekunnin johtoasema ja vaikka miten monta onnistunutta torjuntaa - häviö olisi voinut olla paljon murskaavampikin. Siinä on suomalaisen onnellinen perjantai.

Terkuin Lotta



maanantai 8. huhtikuuta 2019

Noitatohtori: Kuolemaa ei ole

Kuolemaa ei ole, väitti edesmennyt lääkäri Rauni-Leena Luukanen. Hän, ja moni muu kuoleman olemuksen kyseenalaistaja, olisi saanut ymmärrystä ajatuksilleen täällä eteläisessä Afrikassa.

Kävimme viime viikolla Swazimaassa järjestämässä maassa oleville harvoille suomalaisille mahdollisuuden äänestää Suomen eduskuntavaaleissa.


Koulumenestystä! Onnea rakkaudessa! Hyviä talokauppoja! Viriiliyttä! Mosambikilaistohtorin ilmoitus Maputon liepeillä.

Selailin Times of Swaziland -uutislehteä (swazimaalaiset eivät itsekään vielä osaa käyttää maansa uutta nimeä, eSwatinia) kotinsa äänestyspaikaksi tarjonneen kunniakonsuli, korutehtailija ja taiteilija Tuire Linnovi-Thatcherin terassilla ja osuin ensi näkemältä arkiseen murhauutiseen.

Mies oli tappanut  mielestään ärsyttävän pomonsa kaatamalla hänen olutlasiinsa jarrunestettä ja puukottamalla hänet sen jälkeen. Tekijä kollegoineen oli ilmeisesti varastanut työpaikaltaan peittoja, ja uhri sai sen selville.

Kahden viikon kuluttua surmaajan täytyi ilmoittautua tuskissaan poliisille, sillä kuollut oli alkanut kummitella ei ainoastaan öisin vaan kirkkaassa päivänvalossakin. Sitä mies ei kestänyt ja haki tunnustuksesta helpotusta.

Uutiseen oli haastateltu paikallisen noitatohtorijärjestön (Witch Doctors' Association) edustajaa, joka pohti, mistä puhumme, kun puhumme kuolemasta. Meidän on noitatohtorien mukaan ymmärrettävä, että on monta erilaista kuolemaa.

Esimerkiksi lapsen kuolema on eri asia kuin aikuisen, perheellisen eri kuin perheettömän ja niin edelleen. Eikä kuolema ole lopullinen tapahtuma, vaan siirtymä, kuten siitä yleisesti käytetty pass away -ilmaisukin kertoo. Kuollessaan ihminen jatkaa matkaansa.

Ehkä tällainen ajatus on lohdullinen ja järkeenkäypä maissa, joissa kuolemia on paljon eikä tarvittavaa apua niiden ehkäisyyn suinkaan aina saa. Swazimaan hiv-luvut ovat maailman korkeimmat ja tavallisen kansan terveydenhoito huonoa.


Swazimaan "teloituskalliolta" (Execution Rock) suistettiin ennen muinoin rikolliset "jatkamaan matkaa".

Noitatohtorit myyvät runsaasti erilaisia palveluja, joita he mainostavat kadunvarsilla, sanomalehdissä ja nykyään varmaan netissäkin.

Näitä henkiparantajia on täällä Mosambikissakin varsin paljon, ja ymmärrän heidän suosionsa, sillä moderni lääketiede ei etenkään maaseudulla yksinkertaisesti riitä. Klinikoita ja ammatti-ihmisiä ei ole tarpeeksi, mutta parantajien ammattikunta on suurempi. He ovat järjestäytyneet myös Mosambikissa ja virallinen terveydenhuoltojärjestelmä pyrkii toimimaan yhteistyössä heidän kanssaan, mikä on hyvä asia. Epäluulon kylväminen ei ainakaan saa ihmisiä klinikoille silloin kun tarve vaatii.

Eiväthän noitatohtorit - healerit, curandeirot, miten heitä eri maissa nimitetäänkään - suinkaan aina parannusta tarjoa, huomiota ja toivon pilkahduksen ehkä kuten parantajat kaikkialla (eivätkä missään nimessä ilmaiseksi).

Allaolevat Times of Swaziland -lehden pikkuilmoitukset toivat mieleeni suomalaislehtien entiset selvänäkijäilmoitukset (onko niitä vielä?).


Swazimaalaisten parantajien ilmoituksia. Luvassa rahaa ja rakkautta, täälläkin. 

Kuolemaan liittyy eri puolilla Afrikkaa (ja koko maailmaa) lukemattomia uskomuksia, ja miksipä ei liittyisi, sillä yhtäkään ei voi varsinaisesti todistaa vääräksi. Kun ei tiedä, voi aina uskoa.

Esimerkiksi baobabpuu on pyhä, ja monet uskovat, että esi-isien henget asuvat näissä puissa. Baobabpuun eli tässä tapauksessa esi-isien vahingoittaminen merkitsee epäonnea ja on joka tapauksessa vakava rike. Ei ihme, että nämä komeat puut ovat sangen pitkäikäisiä.

Swazimaalaisen noitatohtorin mukaan oli ilmeistä, että pomo oli ottanut kuolemanestokäsittelyn ja jäänyt siksi kummittelemaan. Murha ei ollut täysin onnistunut, mikä kertoi tietysti käsittelyn tehokkuudesta.

Mitäs sanotte?

Terkuin Lotta