Ilhalla: Afrikan Venetsia ja kauneuden kipeä hintalappu

Vierailu Ilha de Moçambiquella ei mielestäni ole täydellinen, ellei pistäydy viimeksi esittelemäni pittoreskin kivikaupungin naapuriin.

Kiven ja kalkin Stone Town, portugaliksi cidade de pedra e de cal, rakennettiin hallitsevaa valkoista yläluokkaa varten. Sen rakensivat afrikkalaiset orjat, joiden oman kotikylän kivistä se louhittiin.

Sitä mukaa kuin eheän kokonaisuuden muodostava kivikaupunki, hieno "Afrikan Venetsia", kohosi saaren kärkeen, orjien oma povoaçao de macuti eli macuti-kylä painui vedenpinnan alapuolelle.

Kävelyretkemme aikana oppaamme Abdul osoitteli meille sieltä täältä kivipintoja, joista lohkareet portugalilaisten johtamille työmaille on aikanaan louhittu. Macuti-sana viittaa talojen perinteisiin kaislakattoihin.

Saaren kauniit naiset odottavat vaalikulkuetta. Me katselimme heitä ja he meitä.

Macuti-kylän huomaa jokainen saarelle tulija, sillä afrikkalaiset asuvat saaren sillanpuoleisessa kupeessa. Turisti kiitää näitä teitä matkallaan hotelleihin saaren pohjoisosaan. Kylään kannattaa palata jalkaisin, oppaan seurassa. Turismin tuomia tuloja tarvitaan.

- Meillä ei ole mitään reppumatkailijoita vastaan, mutta he käyttävät niukasti matkailupalveluja ja jättävät jälkeensä meidän kannaltamme harmillisen vähän rahaa, Abdul pohtii backpacker-matkailua. Mutta ei Afrikka pitkine etäisyyksineen liene reppumatkailijoillekaan helppo, saati huokea.

Kävellessämme kohti afrikkalaiskylää ohitamme Ilhan vanhan sairaalan, joka oli aikanaan Saharan eteläpuolisen Afrikan suurin ja hienoin sairaala. Tänä päivänä on vaikea uskoa, että tänne tuotiin potilaita vesitse kaukaakin.

Suuri sairaala palveli aikanaan isoa aluetta Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.

Rapistunut talokaunotar havainnollistaa sitä, kuinka keskeinen Ilha oli 1400-luvulta 1800-luvun lopulle asti ennen kuin lähelle avattu Nacalan satama syrjäytti sen, tieverkosto kehittyi ja pääkaupunkiasema menetettiin. 

Rakennuksen takaa löytyy pieni klinikka, joka auttaa lähinnä rutiiniluontoisissa vaivoissa. Mosambikin maaseutua vaivaa krooninen lääkäripula.

Heti sairaalan jälkeen Abdul pysähtyy ja kertoo, että siirtomaa-aikana kahden kaupungin raja kulki tässä. Afrikkalaisilla ei ollut asiaa kivikaupunkiin ilman työkorttia. Sama tilannehan oli Maputossa, mosambikilaiset eivät päässeet portugalilaisten asuttamaan valkoiseen sementtikaupunkiin kuin työluvalla. 

Abdul myöntää, että tässä kulkee yhä henkinen raja, o muro mental.

Oppaamme Abdul macuti-kylän kioskilla.

Ihmekös tuo, maailmat olivat niin kaukana toisistaan. Kun portugalilaiset pakenivat parissa päivässä Mosambikista maan itsenäistyttyä vuonna 1975, myös Ilhan kivikaupunki tyhjeni. 

Valtasivatko afrikkalaiset siirtomaaisäntiensä vauraat asumukset? Eivät, Abdul selittää. Valta oli ollut totaalinen ja entisiä palvelijoita pelotti, mitä tapahtuu, jos isännät palaavatkin ja löytävät heidät kodeistaan. 

Pienen kirkon takana siintää silta.

Ymmärrän täysin, ettei sorretuilla ollut mielenkiintoa siirtomaahallinnosta muistuttavien talojen suojeluun. 

Ilhan kauniiseen linnoitukseenkin liittyi sen ajan afrikkalaisilla lähinnä surullisia muistoja, sen jykevät kammiot kun palvelivat Portugalin salaisen poliisin vankiloina silloin kun itsenäisyydestä taisteltiin. 

Myös Maputossa entisen salaisen poliisin talon, sinänsä viehättävän rakennuksen, on annettu rauhassa rapistua täysin. 
Halutaan unohtaa.

Macuti-taloja.

Kivikaupungin taloihin tunkeuduttiin vasta vähän myöhemmin, kun niistä haettiin muun muassa polttopuita ja rakennustarvikkeita. Itsenäistymistä seuranneina pitkinä ja raakoina, koko kansakunnan romahduttaneina sotavuosina 1975-1992 Ilhalta etsittiin myös suojaa.

Ylikansoitettuun macuti-kylään on tänä päivänä ahtautunut 15 000 asukasta. Opastamme hymyilyttää, kun ohitamme lapsilaumoja. 

"Kuuletteko, mitä he huutelevat", Abdul kysäisee. "He sanovat makuan kielellä akunha, akunha, valkoinen." Nämä lapset ovat uteliaita ja välittömiä, hymyileviä ja hihittäväisiä. 

Muistan, että olen kohdannut akunha-sanan Lisa St Aubin de Teranin kirjassa Mozambique Mysteries (Virago Press 2007), joka sijoittuu näille seuduille.

Akunha, akunha! Kylän ilmeikkäitä lapsia - kuva on otettu kuopan reunalta.

Käyntihetkellämme kattoja korjailtiin ja vahvistettiin sadekautta varten, kuten joka vuosi.

Allaolevasta kuvasta näkee, millaisessa montussa afrikkalaisten talot ovat. Ilha de Moçambique jäi aiemmin tänä vuonna Mosambikia runnelleiden syklonien Idain ja Kennethin väliin, mutta saari on kyllä aiemmin saanut osansa tuhoisista myrskyistä. Ilmastonmuutoksen myötä eroosio ei ainakaan vähene.

Kattoja vahvistetaan sadekautta varten.

Alueen asukkaat elivät lähes tähän päivään saakka myös täysin ilman viemäröintiä. Viemärit ovat uutta perua, eikä niitä ole läheskään joka talossa.

Onnekkaammalta naapurilta voi lainata fasiliteetteja isompiin tarpeisiin, lisäksi kylän laidalla on yleisiä vessoja.

Suolaveden valtaama kaivo on käyttökelvoton.

Kävelimme hylätyn torialueen, mercado municipalin, ohi. En nähnyt koko aikana Ilhalla yhtäkään kunnollista kauppaa, vain kioskeja. 

Tosin ei paikallisilla olisi, millä ostaa. Nampulan maakunta, johon Ilha kuuluu, on perinteisesti ollut Mosambikin köyhimpiä. Majoitusyrittäjät hoitanevat ostoksensa mantereella. Abdul kertoi, että saarelle tulee kahdesti viikossa kauppiaita mantereelta myymään perustavaroita.


Mutta leipä oli Ilhalla erinomaista - kuohkeaa, maukasta ja vaaleaa, ja sitä tarjoiltiin hotellissamme auliisti. Kurkistimme kylän leipomoon.

Leipomon iltavuorolaiset.

Afrikkalaiselta puolelta saarta löytyy myös kalasatama, merkitseehän kalastus (niukkaa) toimeentuloa osalle asukkaista. Merenelävät ovatkin Ilhalla erinomaisia.

Päivän saalista tarjolla.

Kuten tiedottaja, toimittaja Erja-Outi Heino osuvasti toteaa teoksessaan Vuohia ja utopioita (Like 2001), Mosambikissa purje ei tarkoita vapaa-aikaa. Kuvaamiseen ei kalasatamassa suhtauduttu kovin ilahtuneesti, ja nappasimmekin vain pari hätäistä kuvaa.

Kalasatamassa kävi kova kuhina. Veneiden ja kalatiskien tuntumassa väkeä oli kokoontunut katoksen alle seuraamaan yhteisestä tv:stä jalkapallo-ottelua.

Purjeet on laskettu ja verkot kääritty.

Tämä nuori tyttö (kuvassa alla) ohitti minut ketterästi portaissa kantamuksineen. 

Mosambikilaiset lapset kasvavat fyysiseen työntekoon. Kaikkialla näkyi lapsia kantamassa toisia lapsia. Naisilla on monasti selässään tai rinnallaan liinaan kääritty vauva - perheethän ovat suuria -, taakka pään päällä ja jokin kantamus vielä käsissä.

Koko komeuden päällä saattaa keikkua vielä kuokka täydellisessä tasapainossa. Nämä naiset eivät tarvitse minkäänlaista käsivarsien kaunistusjumppaa.

Miehet kantavat painavia rakennustarvikkeita ja työkaluja.

Kaikkialla tytöt ja naiset kantavat jotain - vauvoja, vettä, polttopuita, öljyä.

Kierroksen puolivälissä koitti yllätys. Abdul hävisi hetkeksi ja ilmestyi moottoripyörä allaan. Ilmeetön kaveri vieressä pärisytteli samanlaista.

Odottelimme kyytiä suunnattoman kokoisen banjanviikunapuun alla.

"Siirrymme nopeampiin kulkupeleihin, jotta ehditte takaisin ennen pimeää", opas perusteli.

Ilhalla tosiaan näkee paljon kevyitä kiinalaisvalmisteisia moottoripyöriä. Ne kestävät aikansa eikä niitä kuulemma oikein voi korjata, mutta niihin paikallisilla on varaa.

Leivonnaisia myyvä tyttö poseerasi mielellään meille akunhoille.

Mikäs siinä! Olinkin ennättänyt aivan liian korkeaan ikään ehtimättä ikinä kokea prätkäkyytiä.

Tuntui sopivalta korjata tämä huutava epäkohta juuri täällä. Kapusin kuskin, laihan mosambikilaispojan, taakse ja kietaisin käteni hänen vyötärölleen. Ja niin sitä mentiin tukka hulmuten! 

Olimme vuorostamme nähtävyys, Markus ja minä, kiitäessämme kohti kivikaupunkia. Kuski kaarsi guesthousemme Rickshaw´n eteen aivan liian pian.

Kuskia ei naurata, onhan tämä mãe, äiti, kuten täällä puhutellaan, vähintään hänen isoäitinsä ikäinen!

Seuravaksi kerron meriretkestä  ja Ilhan koruperinteistä. Lähdinhän koko saarelle osittain erään kaulakorun innoittamana.

Terkuin Lotta