Ilhalla: Afrikan Venetsia ja kauneuden kipeä hintalappu

Vierailu Ilha de Moçambiquella ei mielestäni ole täydellinen, ellei pistäydy viimeksi esittelemäni pittoreskin kivikaupungin naapuriin.

Kiven ja kalkin Stone Town, portugaliksi cidade de pedra e de cal, rakennettiin hallitsevaa valkoista yläluokkaa varten. Sen rakensivat afrikkalaiset orjat, joiden oman kotikylän kivistä se louhittiin.

Sitä mukaa kuin eheän kokonaisuuden muodostava kivikaupunki, hieno "Afrikan Venetsia", kohosi saaren kärkeen, orjien oma povoaçao de macuti eli macuti-kylä painui vedenpinnan alapuolelle.

Kävelyretkemme aikana oppaamme Abdul osoitteli meille sieltä täältä kivipintoja, joista lohkareet portugalilaisten johtamille työmaille on aikanaan louhittu. Macuti-sana viittaa talojen perinteisiin kaislakattoihin.

Saaren kauniit naiset odottavat vaalikulkuetta. Me katselimme heitä ja he meitä.

Macuti-kylän huomaa jokainen saarelle tulija, sillä afrikkalaiset asuvat saaren sillanpuoleisessa kupeessa. Turisti kiitää näitä teitä matkallaan hotelleihin saaren pohjoisosaan. Kylään kannattaa palata jalkaisin, oppaan seurassa. Turismin tuomia tuloja tarvitaan.

- Meillä ei ole mitään reppumatkailijoita vastaan, mutta he käyttävät niukasti matkailupalveluja ja jättävät jälkeensä meidän kannaltamme harmillisen vähän rahaa, Abdul pohtii backpacker-matkailua. Mutta ei Afrikka pitkine etäisyyksineen liene reppumatkailijoillekaan helppo, saati huokea.

Kävellessämme kohti afrikkalaiskylää ohitamme Ilhan vanhan sairaalan, joka oli aikanaan Saharan eteläpuolisen Afrikan suurin ja hienoin sairaala. Tänä päivänä on vaikea uskoa, että tänne tuotiin potilaita vesitse kaukaakin.

Suuri sairaala palveli aikanaan isoa aluetta Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.

Rapistunut talokaunotar havainnollistaa sitä, kuinka keskeinen Ilha oli 1400-luvulta 1800-luvun lopulle asti ennen kuin lähelle avattu Nacalan satama syrjäytti sen, tieverkosto kehittyi ja pääkaupunkiasema menetettiin. 

Rakennuksen takaa löytyy pieni klinikka, joka auttaa lähinnä rutiiniluontoisissa vaivoissa. Mosambikin maaseutua vaivaa krooninen lääkäripula.

Heti sairaalan jälkeen Abdul pysähtyy ja kertoo, että siirtomaa-aikana kahden kaupungin raja kulki tässä. Afrikkalaisilla ei ollut asiaa kivikaupunkiin ilman työkorttia. Sama tilannehan oli Maputossa, mosambikilaiset eivät päässeet portugalilaisten asuttamaan valkoiseen sementtikaupunkiin kuin työluvalla. 

Abdul myöntää, että tässä kulkee yhä henkinen raja, o muro mental.

Oppaamme Abdul macuti-kylän kioskilla.

Ihmekös tuo, maailmat olivat niin kaukana toisistaan. Kun portugalilaiset pakenivat parissa päivässä Mosambikista maan itsenäistyttyä vuonna 1975, myös Ilhan kivikaupunki tyhjeni. 

Valtasivatko afrikkalaiset siirtomaaisäntiensä vauraat asumukset? Eivät, Abdul selittää. Valta oli ollut totaalinen ja entisiä palvelijoita pelotti, mitä tapahtuu, jos isännät palaavatkin ja löytävät heidät kodeistaan. 

Pienen kirkon takana siintää silta.

Ymmärrän täysin, ettei sorretuilla ollut mielenkiintoa siirtomaahallinnosta muistuttavien talojen suojeluun. 

Ilhan kauniiseen linnoitukseenkin liittyi sen ajan afrikkalaisilla lähinnä surullisia muistoja, sen jykevät kammiot kun palvelivat Portugalin salaisen poliisin vankiloina silloin kun itsenäisyydestä taisteltiin. 

Myös Maputossa entisen salaisen poliisin talon, sinänsä viehättävän rakennuksen, on annettu rauhassa rapistua täysin. 
Halutaan unohtaa.

Macuti-taloja.

Kivikaupungin taloihin tunkeuduttiin vasta vähän myöhemmin, kun niistä haettiin muun muassa polttopuita ja rakennustarvikkeita. Itsenäistymistä seuranneina pitkinä ja raakoina, koko kansakunnan romahduttaneina sotavuosina 1975-1992 Ilhalta etsittiin myös suojaa.

Ylikansoitettuun macuti-kylään on tänä päivänä ahtautunut 15 000 asukasta. Opastamme hymyilyttää, kun ohitamme lapsilaumoja. 

"Kuuletteko, mitä he huutelevat", Abdul kysäisee. "He sanovat makuan kielellä akunha, akunha, valkoinen." Nämä lapset ovat uteliaita ja välittömiä, hymyileviä ja hihittäväisiä. 

Muistan, että olen kohdannut akunha-sanan Lisa St Aubin de Teranin kirjassa Mozambique Mysteries (Virago Press 2007), joka sijoittuu näille seuduille.

Akunha, akunha! Kylän ilmeikkäitä lapsia - kuva on otettu kuopan reunalta.

Käyntihetkellämme kattoja korjailtiin ja vahvistettiin sadekautta varten, kuten joka vuosi.

Allaolevasta kuvasta näkee, millaisessa montussa afrikkalaisten talot ovat. Ilha de Moçambique jäi aiemmin tänä vuonna Mosambikia runnelleiden syklonien Idain ja Kennethin väliin, mutta saari on kyllä aiemmin saanut osansa tuhoisista myrskyistä. Ilmastonmuutoksen myötä eroosio ei ainakaan vähene.

Kattoja vahvistetaan sadekautta varten.

Alueen asukkaat elivät lähes tähän päivään saakka myös täysin ilman viemäröintiä. Viemärit ovat uutta perua, eikä niitä ole läheskään joka talossa.

Onnekkaammalta naapurilta voi lainata fasiliteetteja isompiin tarpeisiin, lisäksi kylän laidalla on yleisiä vessoja.

Suolaveden valtaama kaivo on käyttökelvoton.

Kävelimme hylätyn torialueen, mercado municipalin, ohi. En nähnyt koko aikana Ilhalla yhtäkään kunnollista kauppaa, vain kioskeja. 

Tosin ei paikallisilla olisi, millä ostaa. Nampulan maakunta, johon Ilha kuuluu, on perinteisesti ollut Mosambikin köyhimpiä. Majoitusyrittäjät hoitanevat ostoksensa mantereella. Abdul kertoi, että saarelle tulee kahdesti viikossa kauppiaita mantereelta myymään perustavaroita.


Mutta leipä oli Ilhalla erinomaista - kuohkeaa, maukasta ja vaaleaa, ja sitä tarjoiltiin hotellissamme auliisti. Kurkistimme kylän leipomoon.

Leipomon iltavuorolaiset.

Afrikkalaiselta puolelta saarta löytyy myös kalasatama, merkitseehän kalastus (niukkaa) toimeentuloa osalle asukkaista. Merenelävät ovatkin Ilhalla erinomaisia.

Päivän saalista tarjolla.

Kuten tiedottaja, toimittaja Erja-Outi Heino osuvasti toteaa teoksessaan Vuohia ja utopioita (Like 2001), Mosambikissa purje ei tarkoita vapaa-aikaa. Kuvaamiseen ei kalasatamassa suhtauduttu kovin ilahtuneesti, ja nappasimmekin vain pari hätäistä kuvaa.

Kalasatamassa kävi kova kuhina. Veneiden ja kalatiskien tuntumassa väkeä oli kokoontunut katoksen alle seuraamaan yhteisestä tv:stä jalkapallo-ottelua.

Purjeet on laskettu ja verkot kääritty.

Tämä nuori tyttö (kuvassa alla) ohitti minut ketterästi portaissa kantamuksineen. 

Mosambikilaiset lapset kasvavat fyysiseen työntekoon. Kaikkialla näkyi lapsia kantamassa toisia lapsia. Naisilla on monasti selässään tai rinnallaan liinaan kääritty vauva - perheethän ovat suuria -, taakka pään päällä ja jokin kantamus vielä käsissä.

Koko komeuden päällä saattaa keikkua vielä kuokka täydellisessä tasapainossa. Nämä naiset eivät tarvitse minkäänlaista käsivarsien kaunistusjumppaa.

Miehet kantavat painavia rakennustarvikkeita ja työkaluja.

Kaikkialla tytöt ja naiset kantavat jotain - vauvoja, vettä, polttopuita, öljyä.

Kierroksen puolivälissä koitti yllätys. Abdul hävisi hetkeksi ja ilmestyi moottoripyörä allaan. Ilmeetön kaveri vieressä pärisytteli samanlaista.

Odottelimme kyytiä suunnattoman kokoisen banjanviikunapuun alla.

"Siirrymme nopeampiin kulkupeleihin, jotta ehditte takaisin ennen pimeää", opas perusteli.

Ilhalla tosiaan näkee paljon kevyitä kiinalaisvalmisteisia moottoripyöriä. Ne kestävät aikansa eikä niitä kuulemma oikein voi korjata, mutta niihin paikallisilla on varaa.

Leivonnaisia myyvä tyttö poseerasi mielellään meille akunhoille.

Mikäs siinä! Olinkin ennättänyt aivan liian korkeaan ikään ehtimättä ikinä kokea prätkäkyytiä.

Tuntui sopivalta korjata tämä huutava epäkohta juuri täällä. Kapusin kuskin, laihan mosambikilaispojan, taakse ja kietaisin käteni hänen vyötärölleen. Ja niin sitä mentiin tukka hulmuten! 

Olimme vuorostamme nähtävyys, Markus ja minä, kiitäessämme kohti kivikaupunkia. Kuski kaarsi guesthousemme Rickshaw´n eteen aivan liian pian.

Kuskia ei naurata, onhan tämä mãe, äiti, kuten täällä puhutellaan, vähintään hänen isoäitinsä ikäinen!

Seuravaksi kerron meriretkestä  ja Ilhan koruperinteistä. Lähdinhän koko saarelle osittain erään kaulakorun innoittamana.

Terkuin Lotta

Ovi orjalaivaan - Ilha de Moçambiquen mykistävä Stone Town

Luulen, että valokuvaajat kokevat Ilhalla kauneusähkyä. Meilläkin on valokuvakirja, jossa esitellään upeita otoksia saarelta. Yksi syy esteettiseen ähkyyn lienee se, että maisema on niin yllättävä ja epäafrikkalainen. Ilhan arkkitehtuuri kertoo tarinaa menneestä ja muualta. Ilhan historia on myös Portugalin historiaa.

Ilha de Moçambiquen kivikaupunki, valloittajia varten naapurikylän korallikivistä rakennettu Stone Town, on itäisen Afrikan vanhin eurooppalainen siirtokunta. Saaren linnoituksen kärkeen pystytetty manuelistista tyyliä edustava kappeli puolestaan on eteläisen pallonpuoliskon vanhin eurooppalainen rakennus.

Se on suloinen sakarakaiteineen ja kaariholveineen.

Kappeli linnoituksen kärjessä ei ole enää käytössä.

Portugalilaisten 1500-luvulla rakennuttama komea São Sebastião -linnoitus, jossa kappeli siis sjaitsee, on saaren päänähtävyys. Saari oli aikanaan syytäkin suojata, jos mieli pitää sen, sillä kauppasatamalla oli sekä ennen Vasco da Gamaa että hänen jälkeensä useita ottajia, muun muassa hollantilaiset.

He eivät onnistuneet ja jatkoivat tunnetuin seurauksin matkaa Etelä-Afrikkaan, Kapmaahan.

Linnoituksessa oli lauantaipäivänä lisäksemme vain pari matkailijaa - Ilha de Moçambique on syystä saanut maineen Intian valtameren unohdettuna helmenä. Saaren majoituskapasiteetti ei ole suuren suuri, eihän alueelle onneksi kohoa massahotelleja. Mutta mahtuisi sinne enemmänkin. Kodikkaat pienet hotellit vanhoissa taloissa eivät suinkaan vähennä saaren uneliasta, eksklusiivisuuden tunnetta alleviivaavaa viehätystä.

Ilha on pieni, alle 3 km pitkä saari. Lähestyimme linnoitusta kävellen.

Linnoituksen katolla kulkevat vedenottokanavat keräävät yhä edelleen sadeveden talteen ja kuljettavat sen suureen vesisäiliöön. Oppaamme nauroi, että hän voisi ottaa vettä linnoituksen vesisäiliöstä, mutta me saisimme siitä todennäköisesti vatsavaivoja. Eipä silti, ei yhtään houkuttanut lähteä kapeita portaita alas kokeilemaan veden laatua! Säiliön vesi oli matalalla. Sadekautta vasta odoteltiin.

Linnoituksen vanha vesisäiliöi

Portaita alas vettä hakemaan.

Tykki ja ränni.

Museot ovat Mosambikissa harvinaista herkkua. Me olimme ainoat kävijät siirtomaa-aikana kuvernöörin asuntona ja vip-vieraiden majapaikkana toimineessa museaalisessa palatsissa. Riisuimme kenkämme ja tassuttelimme paljasjaloin oppaan perässä.

Varkaiden pelossa siellä ei saa kuvata, ja ymmärrän sen, sillä minustakin tuntui surrealistiselta - mutta sitähän koko saari on! - nähdä yhtäkkiä keskellä rutiköyhää afrikkalaista maaseutua näin komea eurooppalaistyylinen asumus kolmesataavuotiaine massiivisine intialaisvalmisteisine huonekaluineen (Ilha sijaitsi Intian merireitin varrella), samettiverhoineen, barokkia jäljittelevine sänkyineen (mitä mahtavampi vieras, sen korkeampi vuode), itämaisine mattoineen, rokokoohenkisine peileineen ja kiinalaismaljakkoineen.

Se oli varmasti uskomaton omana aikanaan ja se on uskomaton tässä ympäristössä nyt. Upeaa, että se on pystytty säilyttämään. Kantotuolit, tietysti miesvoimin kulkeneet, tervehtivät aulassa, kuvernöörille ja vaimolle kumpaisellekin omansa!

Meitä nauratti tarina itsenäisen Mosambikin ensimmäisen presidentin Samora Machelin henkivartijoista, jotka istuivat yhden palatsin vanhoista sohvista rämäksi pitäessään yöllä vartiota presidentin huoneen edustalla. Juuri Machel muutti palatsin museoksi, sillä tavarat olivat jatkuvasti vaarassa hajota ja kadota.

Museopalatsin edustalla patsastelee Vasco da Gama. Hän sai messinkilaattoineen luvan häipyä, kun maa itsenäistyi - kukaan ei halunnut siirtomaavallan edustajaa kunniapaikalle. Nyt Vasco da Gama tähyilee taas merelle päin, tosin edelleen nimettömänä.

Vasco da Gama (takanaan kuvernöörin palatsi) katseli vettä päänsä päällä kantavia tyttöjä jo kauan sitten.

Kauniin Ilhan historia ei ole monessakaan mielessä kaunis. Ilha de Moçambiquella käytiin tuottoisaa orjakauppaa 1800-luvun loppupuolelle saakka.

Ilha oli rannikon tärkeimpiä orjasatamia kaiken muun kaupanteon ohessa. Sen kautta kuljetettiin satojatuhansia orjia esimerkiksi Brasilian sokeriplantaaseille, muualle Väli- ja Etelä-Amerikkaan ja Ranskan Antilleille sekä Madagaskarille.

Entisen kaupungintalon portti iltavalossa. Nautin mahdollisuudesta kävellä kujilla myös pimeällä, niin harvinaista lystiä.

Olen toki lukenut Kunta Kinteni aikoinani, ja tuoreempina ovat muistissa ghanalaissyntyisen Yaa Gyasin Matkalla kotiin- ja Colin Whiteheadin The Underground Railroad -kirjat. Mutta "door of no return", ovi, josta kävijällä ei ole paluuta, mosambikilaisen oppaan esittelemänä teki tapahtumista konkreettisia.

Muistomerkki näytti melko uudelta. llhaa laitetiiin muun muassa EU-varoin esittelykuntoon viime vuonna vietettyjä 200-vuotisjuhlia varten (se nimitettiin Mosambikin pääkaupungiksi vasta 1818, joten virallinen valtakausi jäi melko lyhyeksi, vaikka se ehtikin olla kaupanteon ja laivanrakennuksen keskus satojen vuosien ajan).

Ovi yhteen suuntaan ja laivan muotoinen muistomerkki.

Mereltä päin nähtynä orjasataman vankilamainen luonne tuli hyvin esiin. 

Jaossa vain menolippuja.

Satama-alueen vieressä oli talo, jossa orjia pidettiin ennen lähtöä. Oppaan mukaan vangitut kuljetettiin rakennukseen mahdollisimman sekavasti rannikkoa ja mannerta pitkin kierrellen, silmät sidottuina tai ruumaan suljettuina, jotta nämä menettäisivät suuntavaistonsa eivätkä tietäisi missä ovat. Silloin he eivät myöskään osaisi paeta takaisin kotiin.

Rakennus palvelee nyt puoluetoimistona. Sen edessä käytiin vilkasta presidentinvaalikampanjaa.

Vaalikuhinaa orjien entisen vankilan luona.

Linnoituksen edustalla meloi kalastajia verkkoineen. Oppaamme erotti kirkkaassa vedessä kaloja.

Kuten mainitsin edellisessä postauksessa, ryöstökalastus ajaa yhä useampia mosambikilaisia ahtaalle, sillä meri tarjoaa näille perinteisin menetelmin työskenteleville pienyrittäjille yhä vähemmän saalista. Arvellaan, että suurin osa laittomista kalastusaluksista on kiinalaisia. Kiina investoi Afrikkaan ja Mosambikiiin valtavasti, mutta tämä on kolikon toinen puoli (yhdessä laittomien hakkuiden kanssa).

Melkein 3 000 kilometrin mittaisen rantaviivan kanssa elävällä Mosambikilla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta valvoa merialueita öisin, ja laiton kalastus heikentää köyhän, suurelta osin tuontiruuan varassa sinnittelevän maan tilannetta entisestään.

Moskeija ja meri.

Kujia kulkiessa tuli vastaan myös ensimmäinen Mosambikiin rakennettu moskeija. Oviaukosta näkyyy merelle. Tässä maakunnassa, toisin kuin pääkaupunki Maputossa, on muslimienemmistö. Se näkyi katukuvassa esimerkiksi pukeutumisessa ja kuului rukouskutsuina.

Kuten Mosambikissa yleensä, uskonnot elävät rauhanomaisesti rinnakkain, erilaisin alkuperäisuskonnoin höystettyinä - taikausko voi täällä hyvin.

Kaunis swahililaisovi.

Näitä niin kutsuttuja swahililaisia ovia tuli myös muutama vastaan. Samanlaisia on ymmärtääkseni Sansibarin kivikaupungissa. Komeassa swahililaisovessa on messinkinupit esteenä elefanteille - vain esteettisistä syistä, eihän norsuja tömistele mailla halmeilla.

Ilhan vanhojen talojen ulkoseinän sisempää kerrosta, muun muassa korallikiveä.

Komeiden ovien takana saattaa piillä pelkkiä raunioita. Kunnostettava ei Ilhalta ihan heti lopu.

Terkuin Lotta