Ovi orjalaivaan - Ilha de Moçambiquen mykistävä Stone Town

Luulen, että valokuvaajat kokevat Ilhalla kauneusähkyä. Meilläkin on valokuvakirja, jossa esitellään upeita otoksia saarelta. Yksi syy esteettiseen ähkyyn lienee se, että maisema on niin yllättävä ja epäafrikkalainen. Ilhan arkkitehtuuri kertoo tarinaa menneestä ja muualta. Ilhan historia on myös Portugalin historiaa.

Ilha de Moçambiquen kivikaupunki, valloittajia varten naapurikylän korallikivistä rakennettu Stone Town, on itäisen Afrikan vanhin eurooppalainen siirtokunta. Saaren linnoituksen kärkeen pystytetty manuelistista tyyliä edustava kappeli puolestaan on eteläisen pallonpuoliskon vanhin eurooppalainen rakennus.

Se on suloinen sakarakaiteineen ja kaariholveineen.

Kappeli linnoituksen kärjessä ei ole enää käytössä.

Portugalilaisten 1500-luvulla rakennuttama komea São Sebastião -linnoitus, jossa kappeli siis sjaitsee, on saaren päänähtävyys. Saari oli aikanaan syytäkin suojata, jos mieli pitää sen, sillä kauppasatamalla oli sekä ennen Vasco da Gamaa että hänen jälkeensä useita ottajia, muun muassa hollantilaiset.

He eivät onnistuneet ja jatkoivat tunnetuin seurauksin matkaa Etelä-Afrikkaan, Kapmaahan.

Linnoituksessa oli lauantaipäivänä lisäksemme vain pari matkailijaa - Ilha de Moçambique on syystä saanut maineen Intian valtameren unohdettuna helmenä. Saaren majoituskapasiteetti ei ole suuren suuri, eihän alueelle onneksi kohoa massahotelleja. Mutta mahtuisi sinne enemmänkin. Kodikkaat pienet hotellit vanhoissa taloissa eivät suinkaan vähennä saaren uneliasta, eksklusiivisuuden tunnetta alleviivaavaa viehätystä.

Ilha on pieni, alle 3 km pitkä saari. Lähestyimme linnoitusta kävellen.

Linnoituksen katolla kulkevat vedenottokanavat keräävät yhä edelleen sadeveden talteen ja kuljettavat sen suureen vesisäiliöön. Oppaamme nauroi, että hän voisi ottaa vettä linnoituksen vesisäiliöstä, mutta me saisimme siitä todennäköisesti vatsavaivoja. Eipä silti, ei yhtään houkuttanut lähteä kapeita portaita alas kokeilemaan veden laatua! Säiliön vesi oli matalalla. Sadekautta vasta odoteltiin.

Linnoituksen vanha vesisäiliöi

Portaita alas vettä hakemaan.

Tykki ja ränni.

Museot ovat Mosambikissa harvinaista herkkua. Me olimme ainoat kävijät siirtomaa-aikana kuvernöörin asuntona ja vip-vieraiden majapaikkana toimineessa museaalisessa palatsissa. Riisuimme kenkämme ja tassuttelimme paljasjaloin oppaan perässä.

Varkaiden pelossa siellä ei saa kuvata, ja ymmärrän sen, sillä minustakin tuntui surrealistiselta - mutta sitähän koko saari on! - nähdä yhtäkkiä keskellä rutiköyhää afrikkalaista maaseutua näin komea eurooppalaistyylinen asumus kolmesataavuotiaine massiivisine intialaisvalmisteisine huonekaluineen (Ilha sijaitsi Intian merireitin varrella), samettiverhoineen, barokkia jäljittelevine sänkyineen (mitä mahtavampi vieras, sen korkeampi vuode), itämaisine mattoineen, rokokoohenkisine peileineen ja kiinalaismaljakkoineen.

Se oli varmasti uskomaton omana aikanaan ja se on uskomaton tässä ympäristössä nyt. Upeaa, että se on pystytty säilyttämään. Kantotuolit, tietysti miesvoimin kulkeneet, tervehtivät aulassa, kuvernöörille ja vaimolle kumpaisellekin omansa!

Meitä nauratti tarina itsenäisen Mosambikin ensimmäisen presidentin Samora Machelin henkivartijoista, jotka istuivat yhden palatsin vanhoista sohvista rämäksi pitäessään yöllä vartiota presidentin huoneen edustalla. Juuri Machel muutti palatsin museoksi, sillä tavarat olivat jatkuvasti vaarassa hajota ja kadota.

Museopalatsin edustalla patsastelee Vasco da Gama. Hän sai messinkilaattoineen luvan häipyä, kun maa itsenäistyi - kukaan ei halunnut siirtomaavallan edustajaa kunniapaikalle. Nyt Vasco da Gama tähyilee taas merelle päin, tosin edelleen nimettömänä.

Vasco da Gama (takanaan kuvernöörin palatsi) katseli vettä päänsä päällä kantavia tyttöjä jo kauan sitten.

Kauniin Ilhan historia ei ole monessakaan mielessä kaunis. Ilha de Moçambiquella käytiin tuottoisaa orjakauppaa 1800-luvun loppupuolelle saakka.

Ilha oli rannikon tärkeimpiä orjasatamia kaiken muun kaupanteon ohessa. Sen kautta kuljetettiin satojatuhansia orjia esimerkiksi Brasilian sokeriplantaaseille, muualle Väli- ja Etelä-Amerikkaan ja Ranskan Antilleille sekä Madagaskarille.

Entisen kaupungintalon portti iltavalossa. Nautin mahdollisuudesta kävellä kujilla myös pimeällä, niin harvinaista lystiä.

Olen toki lukenut Kunta Kinteni aikoinani, ja tuoreempina ovat muistissa ghanalaissyntyisen Yaa Gyasin Matkalla kotiin- ja Colin Whiteheadin The Underground Railroad -kirjat. Mutta "door of no return", ovi, josta kävijällä ei ole paluuta, mosambikilaisen oppaan esittelemänä teki tapahtumista konkreettisia.

Muistomerkki näytti melko uudelta. llhaa laitetiiin muun muassa EU-varoin esittelykuntoon viime vuonna vietettyjä 200-vuotisjuhlia varten (se nimitettiin Mosambikin pääkaupungiksi vasta 1818, joten virallinen valtakausi jäi melko lyhyeksi, vaikka se ehtikin olla kaupanteon ja laivanrakennuksen keskus satojen vuosien ajan).

Ovi yhteen suuntaan ja laivan muotoinen muistomerkki.

Mereltä päin nähtynä orjasataman vankilamainen luonne tuli hyvin esiin. 

Jaossa vain menolippuja.

Satama-alueen vieressä oli talo, jossa orjia pidettiin ennen lähtöä. Oppaan mukaan vangitut kuljetettiin rakennukseen mahdollisimman sekavasti rannikkoa ja mannerta pitkin kierrellen, silmät sidottuina tai ruumaan suljettuina, jotta nämä menettäisivät suuntavaistonsa eivätkä tietäisi missä ovat. Silloin he eivät myöskään osaisi paeta takaisin kotiin.

Rakennus palvelee nyt puoluetoimistona. Sen edessä käytiin vilkasta presidentinvaalikampanjaa.

Vaalikuhinaa orjien entisen vankilan luona.

Linnoituksen edustalla meloi kalastajia verkkoineen. Oppaamme erotti kirkkaassa vedessä kaloja.

Kuten mainitsin edellisessä postauksessa, ryöstökalastus ajaa yhä useampia mosambikilaisia ahtaalle, sillä meri tarjoaa näille perinteisin menetelmin työskenteleville pienyrittäjille yhä vähemmän saalista. Arvellaan, että suurin osa laittomista kalastusaluksista on kiinalaisia. Kiina investoi Afrikkaan ja Mosambikiiin valtavasti, mutta tämä on kolikon toinen puoli (yhdessä laittomien hakkuiden kanssa).

Melkein 3 000 kilometrin mittaisen rantaviivan kanssa elävällä Mosambikilla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta valvoa merialueita öisin, ja laiton kalastus heikentää köyhän, suurelta osin tuontiruuan varassa sinnittelevän maan tilannetta entisestään.

Moskeija ja meri.

Kujia kulkiessa tuli vastaan myös ensimmäinen Mosambikiin rakennettu moskeija. Oviaukosta näkyyy merelle. Tässä maakunnassa, toisin kuin pääkaupunki Maputossa, on muslimienemmistö. Se näkyi katukuvassa esimerkiksi pukeutumisessa ja kuului rukouskutsuina.

Kuten Mosambikissa yleensä, uskonnot elävät rauhanomaisesti rinnakkain, erilaisin alkuperäisuskonnoin höystettyinä - taikausko voi täällä hyvin.

Kaunis swahililaisovi.

Näitä niin kutsuttuja swahililaisia ovia tuli myös muutama vastaan. Samanlaisia on ymmärtääkseni Sansibarin kivikaupungissa. Komeassa swahililaisovessa on messinkinupit esteenä elefanteille - vain esteettisistä syistä, eihän norsuja tömistele mailla halmeilla.

Ilhan vanhojen talojen ulkoseinän sisempää kerrosta, muun muassa korallikiveä.

Komeiden ovien takana saattaa piillä pelkkiä raunioita. Kunnostettava ei Ilhalta ihan heti lopu.

Terkuin Lotta