Ilhalla: Afrikan Venetsia ja kauneuden kipeä hintalappu

Vierailu Ilha de Moçambiquella ei mielestäni ole täydellinen, ellei pistäydy viimeksi esittelemäni pittoreskin kivikaupungin naapuriin.

Kiven ja kalkin Stone Town, portugaliksi cidade de pedra e de cal, rakennettiin hallitsevaa valkoista yläluokkaa varten. Sen rakensivat afrikkalaiset orjat, joiden oman kotikylän kivistä se louhittiin.

Sitä mukaa kuin eheän kokonaisuuden muodostava kivikaupunki, hieno "Afrikan Venetsia", kohosi saaren kärkeen, orjien oma povoaçao de macuti eli macuti-kylä painui vedenpinnan alapuolelle.

Kävelyretkemme aikana oppaamme Abdul osoitteli meille sieltä täältä kivipintoja, joista lohkareet portugalilaisten johtamille työmaille on aikanaan louhittu. Macuti-sana viittaa talojen perinteisiin kaislakattoihin.

Saaren kauniit naiset odottavat vaalikulkuetta. Me katselimme heitä ja he meitä.

Macuti-kylän huomaa jokainen saarelle tulija, sillä afrikkalaiset asuvat saaren sillanpuoleisessa kupeessa. Turisti kiitää näitä teitä matkallaan hotelleihin saaren pohjoisosaan. Kylään kannattaa palata jalkaisin, oppaan seurassa. Turismin tuomia tuloja tarvitaan.

- Meillä ei ole mitään reppumatkailijoita vastaan, mutta he käyttävät niukasti matkailupalveluja ja jättävät jälkeensä meidän kannaltamme harmillisen vähän rahaa, Abdul pohtii backpacker-matkailua. Mutta ei Afrikka pitkine etäisyyksineen liene reppumatkailijoillekaan helppo, saati huokea.

Kävellessämme kohti afrikkalaiskylää ohitamme Ilhan vanhan sairaalan, joka oli aikanaan Saharan eteläpuolisen Afrikan suurin ja hienoin sairaala. Tänä päivänä on vaikea uskoa, että tänne tuotiin potilaita vesitse kaukaakin.

Suuri sairaala palveli aikanaan isoa aluetta Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.

Rapistunut talokaunotar havainnollistaa sitä, kuinka keskeinen Ilha oli 1400-luvulta 1800-luvun lopulle asti ennen kuin lähelle avattu Nacalan satama syrjäytti sen, tieverkosto kehittyi ja pääkaupunkiasema menetettiin. 

Rakennuksen takaa löytyy pieni klinikka, joka auttaa lähinnä rutiiniluontoisissa vaivoissa. Mosambikin maaseutua vaivaa krooninen lääkäripula.

Heti sairaalan jälkeen Abdul pysähtyy ja kertoo, että siirtomaa-aikana kahden kaupungin raja kulki tässä. Afrikkalaisilla ei ollut asiaa kivikaupunkiin ilman työkorttia. Sama tilannehan oli Maputossa, mosambikilaiset eivät päässeet portugalilaisten asuttamaan valkoiseen sementtikaupunkiin kuin työluvalla. 

Abdul myöntää, että tässä kulkee yhä henkinen raja, o muro mental.

Oppaamme Abdul macuti-kylän kioskilla.

Ihmekös tuo, maailmat olivat niin kaukana toisistaan. Kun portugalilaiset pakenivat parissa päivässä Mosambikista maan itsenäistyttyä vuonna 1975, myös Ilhan kivikaupunki tyhjeni. 

Valtasivatko afrikkalaiset siirtomaaisäntiensä vauraat asumukset? Eivät, Abdul selittää. Valta oli ollut totaalinen ja entisiä palvelijoita pelotti, mitä tapahtuu, jos isännät palaavatkin ja löytävät heidät kodeistaan. 

Pienen kirkon takana siintää silta.

Ymmärrän täysin, ettei sorretuilla ollut mielenkiintoa siirtomaahallinnosta muistuttavien talojen suojeluun. 

Ilhan kauniiseen linnoitukseenkin liittyi sen ajan afrikkalaisilla lähinnä surullisia muistoja, sen jykevät kammiot kun palvelivat Portugalin salaisen poliisin vankiloina silloin kun itsenäisyydestä taisteltiin. 

Myös Maputossa entisen salaisen poliisin talon, sinänsä viehättävän rakennuksen, on annettu rauhassa rapistua täysin. 
Halutaan unohtaa.

Macuti-taloja.

Kivikaupungin taloihin tunkeuduttiin vasta vähän myöhemmin, kun niistä haettiin muun muassa polttopuita ja rakennustarvikkeita. Itsenäistymistä seuranneina pitkinä ja raakoina, koko kansakunnan romahduttaneina sotavuosina 1975-1992 Ilhalta etsittiin myös suojaa.

Ylikansoitettuun macuti-kylään on tänä päivänä ahtautunut 15 000 asukasta. Opastamme hymyilyttää, kun ohitamme lapsilaumoja. 

"Kuuletteko, mitä he huutelevat", Abdul kysäisee. "He sanovat makuan kielellä akunha, akunha, valkoinen." Nämä lapset ovat uteliaita ja välittömiä, hymyileviä ja hihittäväisiä. 

Muistan, että olen kohdannut akunha-sanan Lisa St Aubin de Teranin kirjassa Mozambique Mysteries (Virago Press 2007), joka sijoittuu näille seuduille.

Akunha, akunha! Kylän ilmeikkäitä lapsia - kuva on otettu kuopan reunalta.

Käyntihetkellämme kattoja korjailtiin ja vahvistettiin sadekautta varten, kuten joka vuosi.

Allaolevasta kuvasta näkee, millaisessa montussa afrikkalaisten talot ovat. Ilha de Moçambique jäi aiemmin tänä vuonna Mosambikia runnelleiden syklonien Idain ja Kennethin väliin, mutta saari on kyllä aiemmin saanut osansa tuhoisista myrskyistä. Ilmastonmuutoksen myötä eroosio ei ainakaan vähene.

Kattoja vahvistetaan sadekautta varten.

Alueen asukkaat elivät lähes tähän päivään saakka myös täysin ilman viemäröintiä. Viemärit ovat uutta perua, eikä niitä ole läheskään joka talossa.

Onnekkaammalta naapurilta voi lainata fasiliteetteja isompiin tarpeisiin, lisäksi kylän laidalla on yleisiä vessoja.

Suolaveden valtaama kaivo on käyttökelvoton.

Kävelimme hylätyn torialueen, mercado municipalin, ohi. En nähnyt koko aikana Ilhalla yhtäkään kunnollista kauppaa, vain kioskeja. 

Tosin ei paikallisilla olisi, millä ostaa. Nampulan maakunta, johon Ilha kuuluu, on perinteisesti ollut Mosambikin köyhimpiä. Majoitusyrittäjät hoitanevat ostoksensa mantereella. Abdul kertoi, että saarelle tulee kahdesti viikossa kauppiaita mantereelta myymään perustavaroita.


Mutta leipä oli Ilhalla erinomaista - kuohkeaa, maukasta ja vaaleaa, ja sitä tarjoiltiin hotellissamme auliisti. Kurkistimme kylän leipomoon.

Leipomon iltavuorolaiset.

Afrikkalaiselta puolelta saarta löytyy myös kalasatama, merkitseehän kalastus (niukkaa) toimeentuloa osalle asukkaista. Merenelävät ovatkin Ilhalla erinomaisia.

Päivän saalista tarjolla.

Kuten tiedottaja, toimittaja Erja-Outi Heino osuvasti toteaa teoksessaan Vuohia ja utopioita (Like 2001), Mosambikissa purje ei tarkoita vapaa-aikaa. Kuvaamiseen ei kalasatamassa suhtauduttu kovin ilahtuneesti, ja nappasimmekin vain pari hätäistä kuvaa.

Kalasatamassa kävi kova kuhina. Veneiden ja kalatiskien tuntumassa väkeä oli kokoontunut katoksen alle seuraamaan yhteisestä tv:stä jalkapallo-ottelua.

Purjeet on laskettu ja verkot kääritty.

Tämä nuori tyttö (kuvassa alla) ohitti minut ketterästi portaissa kantamuksineen. 

Mosambikilaiset lapset kasvavat fyysiseen työntekoon. Kaikkialla näkyi lapsia kantamassa toisia lapsia. Naisilla on monasti selässään tai rinnallaan liinaan kääritty vauva - perheethän ovat suuria -, taakka pään päällä ja jokin kantamus vielä käsissä.

Koko komeuden päällä saattaa keikkua vielä kuokka täydellisessä tasapainossa. Nämä naiset eivät tarvitse minkäänlaista käsivarsien kaunistusjumppaa.

Miehet kantavat painavia rakennustarvikkeita ja työkaluja.

Kaikkialla tytöt ja naiset kantavat jotain - vauvoja, vettä, polttopuita, öljyä.

Kierroksen puolivälissä koitti yllätys. Abdul hävisi hetkeksi ja ilmestyi moottoripyörä allaan. Ilmeetön kaveri vieressä pärisytteli samanlaista.

Odottelimme kyytiä suunnattoman kokoisen banjanviikunapuun alla.

"Siirrymme nopeampiin kulkupeleihin, jotta ehditte takaisin ennen pimeää", opas perusteli.

Ilhalla tosiaan näkee paljon kevyitä kiinalaisvalmisteisia moottoripyöriä. Ne kestävät aikansa eikä niitä kuulemma oikein voi korjata, mutta niihin paikallisilla on varaa.

Leivonnaisia myyvä tyttö poseerasi mielellään meille akunhoille.

Mikäs siinä! Olinkin ennättänyt aivan liian korkeaan ikään ehtimättä ikinä kokea prätkäkyytiä.

Tuntui sopivalta korjata tämä huutava epäkohta juuri täällä. Kapusin kuskin, laihan mosambikilaispojan, taakse ja kietaisin käteni hänen vyötärölleen. Ja niin sitä mentiin tukka hulmuten! 

Olimme vuorostamme nähtävyys, Markus ja minä, kiitäessämme kohti kivikaupunkia. Kuski kaarsi guesthousemme Rickshaw´n eteen aivan liian pian.

Kuskia ei naurata, onhan tämä mãe, äiti, kuten täällä puhutellaan, vähintään hänen isoäitinsä ikäinen!

Seuravaksi kerron meriretkestä  ja Ilhan koruperinteistä. Lähdinhän koko saarelle osittain erään kaulakorun innoittamana.

Terkuin Lotta

Ovi orjalaivaan - Ilha de Moçambiquen mykistävä Stone Town

Luulen, että valokuvaajat kokevat Ilhalla kauneusähkyä. Meilläkin on valokuvakirja, jossa esitellään upeita otoksia saarelta. Yksi syy esteettiseen ähkyyn lienee se, että maisema on niin yllättävä ja epäafrikkalainen. Ilhan arkkitehtuuri kertoo tarinaa menneestä ja muualta. Ilhan historia on myös Portugalin historiaa.

Ilha de Moçambiquen kivikaupunki, valloittajia varten naapurikylän korallikivistä rakennettu Stone Town, on itäisen Afrikan vanhin eurooppalainen siirtokunta. Saaren linnoituksen kärkeen pystytetty manuelistista tyyliä edustava kappeli puolestaan on eteläisen pallonpuoliskon vanhin eurooppalainen rakennus.

Se on suloinen sakarakaiteineen ja kaariholveineen.

Kappeli linnoituksen kärjessä ei ole enää käytössä.

Portugalilaisten 1500-luvulla rakennuttama komea São Sebastião -linnoitus, jossa kappeli siis sjaitsee, on saaren päänähtävyys. Saari oli aikanaan syytäkin suojata, jos mieli pitää sen, sillä kauppasatamalla oli sekä ennen Vasco da Gamaa että hänen jälkeensä useita ottajia, muun muassa hollantilaiset.

He eivät onnistuneet ja jatkoivat tunnetuin seurauksin matkaa Etelä-Afrikkaan, Kapmaahan.

Linnoituksessa oli lauantaipäivänä lisäksemme vain pari matkailijaa - Ilha de Moçambique on syystä saanut maineen Intian valtameren unohdettuna helmenä. Saaren majoituskapasiteetti ei ole suuren suuri, eihän alueelle onneksi kohoa massahotelleja. Mutta mahtuisi sinne enemmänkin. Kodikkaat pienet hotellit vanhoissa taloissa eivät suinkaan vähennä saaren uneliasta, eksklusiivisuuden tunnetta alleviivaavaa viehätystä.

Ilha on pieni, alle 3 km pitkä saari. Lähestyimme linnoitusta kävellen.

Linnoituksen katolla kulkevat vedenottokanavat keräävät yhä edelleen sadeveden talteen ja kuljettavat sen suureen vesisäiliöön. Oppaamme nauroi, että hän voisi ottaa vettä linnoituksen vesisäiliöstä, mutta me saisimme siitä todennäköisesti vatsavaivoja. Eipä silti, ei yhtään houkuttanut lähteä kapeita portaita alas kokeilemaan veden laatua! Säiliön vesi oli matalalla. Sadekautta vasta odoteltiin.

Linnoituksen vanha vesisäiliöi

Portaita alas vettä hakemaan.

Tykki ja ränni.

Museot ovat Mosambikissa harvinaista herkkua. Me olimme ainoat kävijät siirtomaa-aikana kuvernöörin asuntona ja vip-vieraiden majapaikkana toimineessa museaalisessa palatsissa. Riisuimme kenkämme ja tassuttelimme paljasjaloin oppaan perässä.

Varkaiden pelossa siellä ei saa kuvata, ja ymmärrän sen, sillä minustakin tuntui surrealistiselta - mutta sitähän koko saari on! - nähdä yhtäkkiä keskellä rutiköyhää afrikkalaista maaseutua näin komea eurooppalaistyylinen asumus kolmesataavuotiaine massiivisine intialaisvalmisteisine huonekaluineen (Ilha sijaitsi Intian merireitin varrella), samettiverhoineen, barokkia jäljittelevine sänkyineen (mitä mahtavampi vieras, sen korkeampi vuode), itämaisine mattoineen, rokokoohenkisine peileineen ja kiinalaismaljakkoineen.

Se oli varmasti uskomaton omana aikanaan ja se on uskomaton tässä ympäristössä nyt. Upeaa, että se on pystytty säilyttämään. Kantotuolit, tietysti miesvoimin kulkeneet, tervehtivät aulassa, kuvernöörille ja vaimolle kumpaisellekin omansa!

Meitä nauratti tarina itsenäisen Mosambikin ensimmäisen presidentin Samora Machelin henkivartijoista, jotka istuivat yhden palatsin vanhoista sohvista rämäksi pitäessään yöllä vartiota presidentin huoneen edustalla. Juuri Machel muutti palatsin museoksi, sillä tavarat olivat jatkuvasti vaarassa hajota ja kadota.

Museopalatsin edustalla patsastelee Vasco da Gama. Hän sai messinkilaattoineen luvan häipyä, kun maa itsenäistyi - kukaan ei halunnut siirtomaavallan edustajaa kunniapaikalle. Nyt Vasco da Gama tähyilee taas merelle päin, tosin edelleen nimettömänä.

Vasco da Gama (takanaan kuvernöörin palatsi) katseli vettä päänsä päällä kantavia tyttöjä jo kauan sitten.

Kauniin Ilhan historia ei ole monessakaan mielessä kaunis. Ilha de Moçambiquella käytiin tuottoisaa orjakauppaa 1800-luvun loppupuolelle saakka.

Ilha oli rannikon tärkeimpiä orjasatamia kaiken muun kaupanteon ohessa. Sen kautta kuljetettiin satojatuhansia orjia esimerkiksi Brasilian sokeriplantaaseille, muualle Väli- ja Etelä-Amerikkaan ja Ranskan Antilleille sekä Madagaskarille.

Entisen kaupungintalon portti iltavalossa. Nautin mahdollisuudesta kävellä kujilla myös pimeällä, niin harvinaista lystiä.

Olen toki lukenut Kunta Kinteni aikoinani, ja tuoreempina ovat muistissa ghanalaissyntyisen Yaa Gyasin Matkalla kotiin- ja Colin Whiteheadin The Underground Railroad -kirjat. Mutta "door of no return", ovi, josta kävijällä ei ole paluuta, mosambikilaisen oppaan esittelemänä teki tapahtumista konkreettisia.

Muistomerkki näytti melko uudelta. llhaa laitetiiin muun muassa EU-varoin esittelykuntoon viime vuonna vietettyjä 200-vuotisjuhlia varten (se nimitettiin Mosambikin pääkaupungiksi vasta 1818, joten virallinen valtakausi jäi melko lyhyeksi, vaikka se ehtikin olla kaupanteon ja laivanrakennuksen keskus satojen vuosien ajan).

Ovi yhteen suuntaan ja laivan muotoinen muistomerkki.

Mereltä päin nähtynä orjasataman vankilamainen luonne tuli hyvin esiin. 

Jaossa vain menolippuja.

Satama-alueen vieressä oli talo, jossa orjia pidettiin ennen lähtöä. Oppaan mukaan vangitut kuljetettiin rakennukseen mahdollisimman sekavasti rannikkoa ja mannerta pitkin kierrellen, silmät sidottuina tai ruumaan suljettuina, jotta nämä menettäisivät suuntavaistonsa eivätkä tietäisi missä ovat. Silloin he eivät myöskään osaisi paeta takaisin kotiin.

Rakennus palvelee nyt puoluetoimistona. Sen edessä käytiin vilkasta presidentinvaalikampanjaa.

Vaalikuhinaa orjien entisen vankilan luona.

Linnoituksen edustalla meloi kalastajia verkkoineen. Oppaamme erotti kirkkaassa vedessä kaloja.

Kuten mainitsin edellisessä postauksessa, ryöstökalastus ajaa yhä useampia mosambikilaisia ahtaalle, sillä meri tarjoaa näille perinteisin menetelmin työskenteleville pienyrittäjille yhä vähemmän saalista. Arvellaan, että suurin osa laittomista kalastusaluksista on kiinalaisia. Kiina investoi Afrikkaan ja Mosambikiiin valtavasti, mutta tämä on kolikon toinen puoli (yhdessä laittomien hakkuiden kanssa).

Melkein 3 000 kilometrin mittaisen rantaviivan kanssa elävällä Mosambikilla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta valvoa merialueita öisin, ja laiton kalastus heikentää köyhän, suurelta osin tuontiruuan varassa sinnittelevän maan tilannetta entisestään.

Moskeija ja meri.

Kujia kulkiessa tuli vastaan myös ensimmäinen Mosambikiin rakennettu moskeija. Oviaukosta näkyyy merelle. Tässä maakunnassa, toisin kuin pääkaupunki Maputossa, on muslimienemmistö. Se näkyi katukuvassa esimerkiksi pukeutumisessa ja kuului rukouskutsuina.

Kuten Mosambikissa yleensä, uskonnot elävät rauhanomaisesti rinnakkain, erilaisin alkuperäisuskonnoin höystettyinä - taikausko voi täällä hyvin.

Kaunis swahililaisovi.

Näitä niin kutsuttuja swahililaisia ovia tuli myös muutama vastaan. Samanlaisia on ymmärtääkseni Sansibarin kivikaupungissa. Komeassa swahililaisovessa on messinkinupit esteenä elefanteille - vain esteettisistä syistä, eihän norsuja tömistele mailla halmeilla.

Ilhan vanhojen talojen ulkoseinän sisempää kerrosta, muun muassa korallikiveä.

Komeiden ovien takana saattaa piillä pelkkiä raunioita. Kunnostettava ei Ilhalta ihan heti lopu.

Terkuin Lotta

Matkalla: maaginen Ilha de Moçambique

Mistä edes aloittaisin? Palasin Pohjois-Mosambikista Ilha de Moçambiquen saarelta, maan ensimmäisestä pääkaupungista, muutama päivä sitten ja olen yhä pyörryksissä. Osa minusta on vielä siellä. Ehkä se onkin paras mielentila matkasta kertomiseen.

Olin iloinen jo päästessäni kurkistamaan maan eksoottiseen pohjoisosaan, onhan se eri kielialuettakin kuin Maputon provinssi. Mutta odotukseni ylittyivät, sillä saari antoi avaimia koko maan ja yleisemmin itäisen Afrikan monikulttuuriseen menneisyyteen. Orjasatamanakin toiminut Ilha de Moçambique oli kuin eloon herännyt historiallinen kuvakirja.

Elävä perinne näkyy esimerkiksi alla olevasta kuvasta, joka esittää pientä katukauppaa pyörittävää naista lapsineen. Maakunnan naisten kasvoja koristava valkoinen, ihoa kaunistava ja suojaava mussiro-naamio ei ole koriste (harvoja) turisteja varten, vaan tavallista arkea.

Naamio sekoitetaan vedestä ja mussiro-nimisen kasvin juurista, ja sen käyttöön on etenkin aiemmin liittynyt paljon symboliikkaa. Milloin tahansa vastaan saattoi tulla naisia värikkäissä capulana-hameissaan, valkoiset naamiot kasvoillaan, kantamukset pään päällä ja liinaan kiedottu lapsi selässä keikkuen.

Aikakäsitykseni hämärtyi, en enää tiennyt mitä vuotta elin.

Ilhan afrikkalaiskylässä kauppaa pitävällä naisella on kasvoillaan perinteinen mussiro-naamio. (Kysyimme naiselta luvan kuvaan.)

Alue oli tärkeä muslimien kauppapaikka ja makua-heimon koti jo ennen kuin portugalilainen Vasco da Gama rantautui saarelle 1498, valloitti sen ja teki siitä ensimmäistä kertaa Mosambikin nimeä kantavan maan pääkaupungin. Tarinan mukaan nimi johdettiin saaren ensimmäisen hallitsijan, sheikki Ali Mussa Mbikin, nimestä.

Teiden, liikenteen ja kaupan kehittyessä pääkaupunki siirtyi Maputoon, silloiseen Lourenço Marquesiin, jo 1887. Toivottavasti Ilhalla on turismin avulla myös tulevaisuus. Matkailijoita voisi tässä UNESCOn maailmanperintökohteessa olla paljon enemmänkin. Minusta romanttista ja eristynyttä saarta voisi markkinoida loistavana häämatkakohteena - sillä pimeän laskeuduttua viihdykkeet on keksittävä itse - ja ylipäänsä merkkipäivien viettoon.

Tuloiltana söimme saaren vanhimpiin kuuluvassa Reliquias-ravintolassa. Kuten näkyy, ruuhkia ei ole.

Me lähdimme matkaan spontaanisti tilaisuuden tarjoutuessa. Ilhalle on Maputosta pitkä matka, 2 500 kilometriä, ja lähimmältä eli Nampulan kansainväliseltä lentokentältä vielä puolentoista tunnin automatka.

Nyt toinen pojistamme oli kutsuttu viikonlopuksi mosambikilaisen luokkatoverin rantataloon Xai-Xaihin parinsadan kilometrin päähän Maputosta, ja toiselle sopi jäädä kissan kanssa talonvahdiksi.

Buukkasin meille lennot Nampulaan Mosambikin lentoyhtiön LAMin sivuilta, varasin huoneen Ilhalta ja pyysin, että hotelli lähettäisi taksin hakemaan.

Aurinko laskee Ilhalla.

Koska oli pitkä viikonloppu ja havahduin matkajärjestelyihin tapani mukaan myöhään, moni majapaikka oli täynnä. 200-vuotiaaseen Casa Vermelhaan, punaiseen taloon, remontoitu Rickshaw Pousada valikoitui summamutikassa, koska se oli ensimmäinen, josta tuli sähköpostiini myöntävä vastaus. Pieni riksahotelli osoittautui todella mukavaksi paikaksi.

Rickshaw viittaa siis riksaan, ja portugalin kielen sana pousada tarkoittaa majataloa. Riksa oli entisinä aikoina saarella yleinen yläluokan kulkemismuoto, kunnes itsenäisen Mosambikin ensimmäinen presidentti Samora Machel lakkautti käytännön orjuuttavana.

Majapaikkamme Rickshaw, "Casa Vermelha" eli Punainen talo Ilhan kivikaupungin kadulla.

Pidin siitä, että pienellä saarella voi kävellä joka paikkaan, iltapimeässäkin. Tunnelma on turvallinen. Autoja on vähän, polkupyöriä ja mopoja jonkin verran. Mantereelta tulevan 3,5 kilometriä pitkän sillan ylitys maksaa.

Saari jakautuu kahteen osaan, portugalilaisten rakennuttamaan kolonialismin ajan kivikaupunkiin, joka on osin raunioitunut, osin kauniisti kunnostettu, ja paikallisen alkuperäisväestön tiiviisti kansoittamaan Macuti-kylään.

Väentiheys on Macuti Cityssä, kuten meille sanottiin, tietysti aivan eri luokkaa kuin uneliaassa kivikaupungissa, Stone Townissa. Jotkut kuvailevat kivikaupunkia kuin pieneksi Sansibariksi ennen turistien tuloa.

Nuoret kalastajat töissä hotellin rannassa.

Upeine rantoineen Ilha on myös hieno kohde niille, jotka haluavat veneillä, uida, sukeltaa ja snorklata. Mekin pulahdimme lennosta ja ajomatkasta väsyneinä Rickshaw´n rannasta Intian valtameren syleilyyn.

Samassa rannassa nuoret pojat kiskoivat verkkoja vedestä niin kuin he ovat tehneet vuosisatojen ajan. Kun eräs maputolainen ystäväni kuuli, että olimme lähdössä Ilhalle, hän naurahtikin heti: "Ahaa, luvassa on siis erinomaisia mereneläviä!" Se piti paikkansa. Mutta perinteinen käsityönä tapahtuva kalastus on kiinalaisen öisen ryöstökalastuksen vuoksi tänä päivänä koko ajan vaikeampaa. Eivät nämä pojat ja miehet voi pärjätä isoille, pimeän turvin laittomasti liikkuville aluksille.

Tikkaita pitkin rantaan kuin laiturilta ikään.

Hotellin rantaan laskeuduttiin tikkaita pitkin, sillä portaiden rakentamiseen vaadittava lupaprosessi oli kuulemma kesken. Maailmanperintöalueella korjausrakentamista säädellään tarkoin. Hyvä niin, vaikka se ei varmasti helpotakaan majoitusbisneksen pyörittämistä Ilhalla. Mutta kaupungin unelias lumo säilyy.

Seuraavalle päivälle varasimme opastetun kävelykierroksen sekä kivikaupunkiin että afrikkalaiskylään. Kerron siitä seuraavassa postauksessa.

Terkuin Lotta

Autolla Victorian putouksille 3: Ryöstö supermarketissa

Matkakertomuksen kolmas osa tulee myöhässä, pahoittelut! Tässä vaiheessa olimme jo miltei putouksilla. Nehän ovat siitä erikoinen nähtävyys, että kaksi maata voi väittää niitä omikseen.

Afrikan perinteisellä lumovoimalla ratsastavien kalliiden all inclusive -hotellien lisäksi Victorian putoukset tarjoilevat kohtuuhintaisia guesthouseja ja airbnb-huoneita. Ystävän neuvosta päädyin tutkimaan Zimbabwen puolen bed and breakfast -paikkoja, ja tein juuri ennen Maputosta lähtöä varauksen Lorrie´s Bed and Breakfastiin, joka lupasi meille family roomin eli perhehuoneen.

Komea baobabpuu toivotti tervetulleeksi Victorian putouksille.

Raja-asemalla oli rauhallista, ja tavanomaisten muodollisuuksien jälkeen meillä oli enää tunnin ajomatka Victoria Fallsin kaupunkiin. Sambian puolella putousten lähin kaupunki on Livingstone.

Ennen rajanylitystä lounastimme sattumanvaraisesti valitun guesthousen ravintolassa Kasanen kaupungissa Botswanassa, Chobe-joen varrella. Kasanessa ei oikeastaan ole muuta erityistä kuin se, että se sijaitsee neljän Afrikan nmaan, Botswanan, Zimbabwen, Namibian ja Sambian solmukohdassa.

Lounaalla Chobe-joen varrella - kesäinen maisema olisi ilman virtahepovaroituksia näyttänyt suorastaan suomalaiselta!

Kasanen tuntumassa sijaitsevalta Kazungulan raja-asemalta pääsee sekä Zimbabween että Sambiaan; raja-asemia on siis kaksi, ja me kaasuttelimme ensin sille, joka vie Sambiaan! Aloimme selvästi rentoutua määränpään häämöttäessä.

Onneksi huomasimme erheen pian - pieni peruutus ja nokka toiseen suuntaan. Törmäävätköhän rajavartijat useinkin tällaisiin kysymyksiin kuin meidän: "Anteeksi, pääseekö tästä Zimbabween?"

Victoria Fallsin kaupungissa oli saapuessamme sähköt poikki eikä Lorrien generaattori  toiminut. Oivalsin, että valmisteluni olivat pettäneet yhden asian osalta. Jankutan aina, että Afrikassa matkustettaessa tärkeimpiin asioihin kuuluu hyvä taskulamppu. Ja nyt meillä oli itsellämme kaikista patterit lopussa! Lampuissa välkkyi vain murheellinen, himmeä yritys. Sellaisesta ei olisi pimeän tullen mitään hyötyä.

Perhehuone löytyi guesthousen päädystä.

Meillä oli nälkä, satoi, hämärä alkoi laskeutua ja ilmassa leijui pientä epäsopua "haluan ruokaa ja ison myrskylyhdyn" -hengessä. Väsynyt kuski ihmetteli, miksen sitten hankkinut sellaista jo Maputossa, jos se oli niin tärkeä. Se oli tietysti hyvä kysymys, sillä en voi sietää huonoa valaisua. Olin käynyt taskulamppukaupassa, mutta silloin ajatukseni askartelivat bensakanistereissa. Päätin ryhtyä säntilliseksi listaihmiseksi.

Piti siis lähteä kylille. Tarvitsimme muutakin kuin taskulampun. Road tripeillä ei voi tietää, millainen varustus majapaikoissa on. Mahdollinen tähtiluokitus ei kerro siitä mitään. Joskus niissä on shampoota ja saippuaa, välillä jotain niistä, toisinaan ei mitään. Ajoittain kyllästyn raahaamaan kaikkea mukana varmuuden vuoksi ja konmaritan matkanesessäärin. Nyt ostoslistalla oli sitten myös suihkugeeli.

Majatalon kissa piti etäisyyttä

Takaisin autoon. Oikea suunta kaupungin keskustaan löytyi helposti putouksilta nousevan sumun ansiosta - sitä kohti! Varsinainen putousvisiitti jäisi seuraavaan päivään, mutta ennätimme turistitoimistoon hakemaan kartan ja kauppavinkit. Eihän niitä taskulamppuja tietenkään sitten ollut missään, ei oikein pattereitakaan - kauppojen sisutus oli niinsanotusti ilmava -, mutta lopulta jostain löytyi yksi patteripakkaus ja Nivean suihkugeeli. Nappasimme vielä Cadburyn perussuklaalevyn. 

Kassalla hämmästyimme: 42 USD! Mitä ihmettä? Tiesin, että talous oli surkealla tolalla, mutta tässä oli jotain mätää. Kyllästyneen näköinen myyjä nyökkäsi kassakoneensa näyttöruutuun päin: "Ottakaa tai jättäkää. Hinta on tämä."

... toisin kuin koira, joka päivysti altaalla aina valmiina leikkiin.

Guesthousessa päivittelin Lorrielle ostostemme hintaa. "Voi ei, harmi, että lähditte ennen kuin ennätin varoittaa", Lorrie pahoitteli. "Summa oli oikeasti 15 dollarin luokkaa. Korttimaksuissa se kolminkertaistuu. Käyttäkää pelkkää käteistä."

Setelinippuhan meillä tietysti oli, koska olin selvittänyt etukäteen, että käteisestä on Zimbabwessa pulaa ja sen käyttöä suositellaan. Olimme varanneet sitä riittävästi koko loppumatkan elämiseen majoitukset mukaanlukien.

Sitä, että korttimaksu on laillistettua tai ainakin virallista rosvousta, en kuitenkaan ollut tajunnut! "Meillä on muutamia erittäin varakkaita ministereitä", Lorrie hymähti. Onneksi oppiraha oli kohtuullinen. Laskin ylihintaisen Nivean suihkukopin lattialle. Kortit saisivat nyt levätä.

Patterit olivat väärää kokoa, mutta mitä siitä, saimme jonkinlaisen lyhdyn lainaksi ja kohta olikin aika käydä pöytään - Lorriella on sama käytäntö kuin monessa paikassa, aterian (jonka sisältöön ei yleensä voi juuri vaikuttaa) saa ennakkoon varaamalla. Nyt keittiöhenkilökunta oli sähkökatkosta huolimatta loihtinut tarjolle kanaa, riisiä ja munakoisoa. Lorrie pahoitteli, että tuoretavaraa sai välillä vain rajallisesti. Kaupat ja korttisysteemit nähtyäni en voinut kuin todeta, että ymmärrän.

Me olimme tammikuun ensimmäisen tiistain ainoat päivällisvieraat. Komea harmaa kissa tarkkaili meitä välinpitämättömän näköisenä naapuripöydästä. Hämärä kietoi Lorrien puutarhan pehmeään vaippaansa. Pöytää valaisi kynttilä. Enää ilmassa väreili odotus. Aamulla ajaisimme putousten äärelle.

Terkuin Lotta

Botswanaa kohti - autolla Victorian putouksille, osa 1

Auto starttaisi Maputosta Zimbabwea kohti perjantaina, ja vielä torstaina naputtelin nenä ruudussa sähköpostia mahdollisiin majapaikkoihin matkan varrella. Mitään ei oltu pakattu. Älkää ottako minusta mallia siinä, miten road tripiin Afrikassa valmistaudutaan!

Olin arvellut, että kuukauden pituisesta joululomasta voisi mainiosti uhrata viikon Victorian putouksille, jotka olin aina halunnut nähdä. Vaikka perhe tuntui olevan kanssani hiukan eri mieltä - pojilla oli kerrankin ruhtinaallisesti aikaa pelata -, sopiva aika ajaa putousten äärelle Zimbabwen ja Sambian rajalle oli nyt, tammikuun alussa.

Levitin lainakartat ruokapöydälle jo joulukuussa - Maputosta ei saa minkäänlaisia karttoja! - ja aloin laskeskella etäisyyksiä ja ajomatkoja sekä googlailla yöpaikkoja. Arvelin, että olisi kiinnostavampaa mennä ja palata eri reittejä pitkin. Aikaa oli vain runsas viikko. Se ei ole paljon silloin kun matkaa yhteen suuntaan on yli 1 500 kilometriä. Nyrkkisääntö: etäisyys ja ajoaika ovat kaksi eri asiaa, eikä päivämatkoista pidä tehdä liian pitkiä.

Juttelin matkan jo tehneiden ja sitä suunnittelevien ystävien kanssa ja päätin, että ajaisimme putouksille Botswanan kautta ja palaisimme Zimbabwen läpi.

Vaihdoimme pinon käteiseuroja dollareiksi jo Maputossa, sillä Zimbabwessa oli ja on pulaa sekä bensiinistä että käteisrahasta. Maksaminen onnistuisi parhaiten seteleillä. Hankin Maputosta myös pari muovikanisteria bensiiniä varten. Zimbabwelaiset guesthousen pitäjät olivat vakuuttaneet, että bensiinin hankkiminen onnistuisi heidän kauttaan kiperissäkin tilanteissa.

Maasta kantautuvista huolestuttavista uutisista huolimatta olin luottavainen ja uskalsin suunnitella paluumatkaa sitä kautta, joskin niin lyhyesti kuin mahdollista.

Perjantaina iltapäivällä suuntasimme auton nokan kohti ensimmäistä ja tuttua etappia, Etelä-Afrikan Nelspruitia, jossa hoidimme tavan mukaan joitakin asioita - muun muassa vaihdoimme joululahjaksi saamaani Kindle-lukulaitteeseen oikean kokoiset kannet.

Lempikaupastani, Exclusive Books -kirjakaupasta, ostin mukaani tammikuun kirjakerhokirjan, Anna Burnsin Milkmanin, joka oli tosin matkalukemiseksi liian intensiivinen harkitussa tajunnnanvirtatyylissään. Onneksi mukana oli helpompaakin luettavaa. Pojille ostettiin Harry Pottereita ja Game of Thronesia.

Valmistautuminen reissuun oli alkanut juuri Nelspruitissa jo ennen joulua, jolloin teimme jotain tärkeää eli huollatimme auton, jonka renkaat olivat loppuun kuluneet ja jonka moottori oli alkanut sammahdella oudosti kaupunkiajossa. Kukaan ei halua jäädä tien poskeen Afrikassa, jossa etäisyydet ovat pitkiä eikä netin ja puhelimen toimimisesta ole takeita etenkään, kun ei käytäpaikallista liittymää.

Nelspruitista jatkoimme Pretoriaan ja pysähdyimme siellä. Tarkkaan ottaen se ei olisi ollut välttämätöntä, vaan olisimme hyvien teiden turvin voineet posottaa tämän välin nopeamminkin.

Halusimme kuitenkin ottaa rennosti alussa. Halusin myös nähdä Etelä-Afrikan hallinnollisen pääkaupungin. Sitähän Pretoria on, vaikka Johannesburg ja etenkin Kapkaupunki ovat ne tunnetuimmat kaupunkikohteet.

Kantapaikkamme Nelspruitissa, Exclusive Books -kirjakauppa ja sen kahvila.

Loppiaisviikonloppuna Pretoria näytti hiljaiselta ja majapaikkamme, Purple Guest Housen, sähköaidattujen muurien ja tuuhealehtisten puiden reunustama katu lähestulkoon autiolta. Ylipäänsä Etelä-Afrikka on muurien valtakunta.

En aina oikein tiedä, mitä ajatella siitä, niin kaunis kuin se maana onkin - mutta myös äärimmäisen mutkikas monikasvoisuudessaan.
Minulla on muurien takia siellä aina sellainen olo, että paljon jää piiloon.

Millaista olisi elää maassa, jossa pelko vaanii heti pinnan alla, ystävällisten hymyjen takana, ja jossa lapsi voi hyvinkin oppia lukemaan vain tavaamalla jatkuvia Armed Response -kylttejä teiden varsilla?

Seuraavana aamuna suuntasimme yllättävään kohteeseen, eläintarhaan. Sellainen kaupungista tosiaan löytyy - eiväthän kalliit safarimatkat kansallispuistoihin ole kaikkien ulottuvilla.

Halusimme jaloitella ennen pitkää istumista, ja ounastelimme, että eläintarha olisi turvallinen ja puistomainen kävelyalue.

Niitä Afrikassa ei löydä noin vain, ainakaan edullisesti. Euroopan kaikille avoimet puistot ovat suurta luksusta! Sisääntuloportilla oli valokuvaaja Ruotsin laiva -tyyliin; uloskäynnin luona odottaviin valmiisiin kuviin oli lavastettu taustaksi villieläimiä ja safarimaisemaa. Köyhän miehen safari, jos näin kehtaa sanoa.

Suomen suurlähetystö Pretoriassa. Sen lähellä oli Sibelius Road!

Ihan ensimmäiseksi halusimme kahvia, mutta sitäpä ei ollut. Ehkä parempi niin, sillä pikaruokaa myyvän kioskin nimittäminen ravintolaksi oli minusta julkeaa liioittelua. Etelä-Afrikassa viljellään todella hyvää kahvia, mutta täällä tarjolla olisi todennäköisesti ollut "neskahvia".

Mahat oli kuitenkin pakko täyttää ennen jatkoa - sinänsä viehättävän yöpymispaikkamme ravintola oli loppiaisen takia kiinni. Siispä aamiaiseksi runsaiden ranskalaisten kera tarjoiltua kanahampurilaista ja cokista. Ympäristö oli sinänsä viehättävä, kuten odotimmekin. Hukan sääli siis, että ruokatarjonta oli niin rajoittunut.

Eläintarhan alueella sai liikkua golfkärryllä, ja se näytti sen verran hauskalta, että päätimme jonkin aikaa käveltyämme vuokrata sellaisen. Loppujen lopuksi golfkärry osoittautui fiksuksi ratkaisuksi, sillä eläintarha oli suuri ja meidän piti pitää silmällä kelloa. Seuraavaan majapaikkaan olisi hyvä ehtiä ennen pimeää.

Hiv-valistusta eteläafrikkalaisella huoltoasemalla.

Pretoriasta matka jatkui hyviä teitä pitkin kohti Botswanan ja Etelä-Afrikan rajaa. En ollut uskaltanut varata kolmatta majapaikkaa Botswanan puolelta. Afrikassa kun ei ikinä tiedä, kuinka kauan raja-asemalla menee, eikä ole hyvä idea ajaa pimeässä paikassa, jota ei tunne. Botswanassa se olisi erityisen typerää. Teillä voi olla isoja eläimiä.

Yövyimme siis vielä Etelä-Afrikan puolella, Big Fig Inn -nimisessä guest housessa muutaman kilometrin päässä Martin´s Drift -nimiseltä raja-asemalta.

Big Fig Inn oli selvästi tarkoitettu pitkämatkalaisten yöpaikaksi eli huone kerrossänkyineen ja kynnyksellä odottavine torakoineen vastasi koruttomuuden määritelmää, mutta hinta oli kohdallaan ja vastaus sähköpostiini mutkaton: "Lotta. See you on Sunday. We have a restaurant. Do your boys tolerate a bunk bed, it´s cheaper?" Useassa paikassa isoja poikia ei todellakaan hyväksytä "lapsiksi", joten arvostin tätä kukkaromyönteistä asennetta.

 Vähän nuori kuski golfkärryssä, mutta mitä hauskaa hommassa muuten olisi?

Big Fig Innissä oli kaikki tarvittava eikä mitään ylimääräistä.

Ravintola oli hiukan yllättäen sulkeutumassa juuri kun köröttelimme portista sisään - virallisen tiedon mukaan sen olisi pitänyt olla auki vielä pari tuntia -, mutta ennätimme tilata jonkinlaiset perusannokset. Kanaa ja ranskalaisia saa yleensä aina! Mietin mielessäni, mitä olisimme tehneet, jos henkilökunta olisi ennättänyt häipyä, sillä moottoriteiden varsilla ei näkynyt sen kummemmin ruokamarketteja kuin kuppiloitakaan.

Miksi kirjoitan näin yksityiskohtaisesti ruoasta? Ketään tuskin kiinnostavat meidän hampurilaisemme, mutta ihmistenkin tankkausta on hyvä suunnitella, ei vain auton, jos kerää ajokilometrejä Afrikassa. Ei gourmet-mielessä vaan käytännön syistä. Huoltoasemilla ei välttämättä ole ruokaa tai jos on, se ei ole kovin herkullista. Tämä siis ihan vinkkinä!

Kahden kasvavan pojan kanssa halusin välttää tilannetta, jossa mahat kurnivat ja ruokalautasen ääreen on satoja kilometrejä. Toisaalta pitää myös laskeskella, miten päivän ajotunteihin ehtii sisällyttää ruokatauon ja perillepääsyn ennen auringonlaskua!

Guest houseissa ei aina ole ravintolaa, vaan pelkkä self catering -mahdollisuus eli keittiöfasiliteetit. Esimerkiksi eteläafrikkalaiset, jotka harrastavat paljon campingia, kuljettavat mielellään mukanaan omia ruokiaan. Big Fig Inninkin pihamaalla oli parkissa eteläafrikkalaisten karavaaneja. Minä en ole self cateringin ystävä lomilla, ja siksi tarkistin majapaikkoja etsiessäni aina, että niissä oli edes jonkinlainen ruokapalvelu.

Monissa paikoissa illallisen saa, kun sen tilaa etukäteen esimerkiksi varausta tehdessään.

Yö ison viikunapuun alla sujui ihan kelvollisesti. Aikaiset lähdöt ovat Afrikassa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Kun tungin kassejamme auton takaluukkuun aamulla, kuulin selkäni takaa möreä-äänisen tervehdyksen ja ystävällisen tiedustelun, tarvitsisimmeko keittiöstä voileivät mukaan.

Ääni kuului kookkaalle buurille, majatalon isännälle, jonka kanssa olin vaihtanut sähköposteja ja jota en ollut edellisiltana nähnyt. Kyllä kiitos, leivät kelpaisivat, eihän minulla ollut aavistustakaan, miten pian Botswanan puolelta löytyisi ruokaa! Juuri töihin lampsinut kokki hälytettiin kokoamaan neljä kerrosleipää ennen kuin keittiö varsinaisesti avautuisi.

 Isäntä kyseli suunnitelmistamme ja valitteli ohimennen, miten turvattomaksi ajaminen oli muuttunut - "ne" saattavat koska tahansa käydä kimppuun, ryöstää ja ampua, juuri kun on kaikessa rauhassa palaamassa esimerkiksi sunnuntaikirkosta. Tämän hiukan hämmentävän sananvaihdon jälkeen jätimme Viikunapuun majatalon taaksemme. Niin, pelko elää ja voi hyvin, ja on varmasti molemminpuolista, vaikka vivahteet vaihtelisivat.

Niin tuli nähtyä jälleen uusi eteläisen Afrikan raja-asema. Jonoa ei aamutuimaan ollut juuri ollenkaan. Muistan vain kanaperheen, joka tepsutti autojen lomassa päättäväisesti kohti Botswanaa. Täältä tullaan, putoukset!

Botswanassa odottaisi yllätys. Siitä lisää pian,

terkuin Lotta