Viiniä, kahvia ja kirjoja: parasta Etelä-Afrikkaa

Viimeisten kirjoitusteni aiheet olivat synkkiä, mutta ne kertoivat jokapäiväisen elämän realiteeteista täällä Mosambikissa. Jotta en masentaisi ketään, itseänikään, tarjoan nyt kevyemmän kattauksen eli muistoja pikaiselta viininmaistelumatkalta Etelä-Afrikkaan. Asummehan ison viinimaan naapurissa!

Maputosta hurauttaa muutamassa tunnissa rajan yli Etelä-Afrikkaan White River -nimiselle paikkakunnalle. Paikallisen puulajin nimeä kantava Seringa Lodge järjestää siellä pyynnöstä viininmaisteluiltoja. Tätä bed and breakfast -paikkaa pitää ruotsalainen Cecilia yhdessä safariopasmiehensä Rogerin kanssa.

Roger kattaa illallispöytää viininmaistelijoille.

Tällä kertaa illan oli järjestänyt yksi amerikkalaisen koulun äideistä, Nancy, ja hän oli kutsunut mukaan uusia ja vanhoja kasvoja.

Mikä onkaan parempi konsti vanhemmille tutustua kuin viini-ilta kaukana kotoa? Tunnelma takan ääressä oli hiukan kuin kotibileissä. Oli niin koleaa, että illallinen katettiin sisään eikä Seringan kauniille terassille.

Me huristimme Seringaan jo neljättä kertaa. Seringa sijaitsee Krugerin luonnonpuiston reunalla, joten safarimatkailu on alueen matkailuyrittäjien pääelinkeino.

Rogerin muutama vuosi sitten meille järjestämä retki on jäänyt iäksi mieleeni, sillä silloin näimme gepardin tassuttelemassa ihan tien vieressä. Se on äärettömän harvinaista herkkua. Tallensin tapahtuman vain ajatuksiini. Kissapedot ovat tunnetusti nopealiikkeisiä enkä halunnut särkeä tilanteen lumousta sähläämällä kameran kanssa.

Seringan ruotsalaisemäntä Cecilia terassillaan harmaana sunnuntaiaamuna.

Viininmaisteluilta Seringassa tarkoittaa Cecilian ja Rogerin henkilökuntansa kanssa kokkaamaa viiden ruokalajin illallista, jossa jokaista ruokalajia saattelee oma, Rogerin esittelemä viini.

Sylkykuppeja ei kehtaa edes ajatella, sillä kuka nyt illallispöydässä barbaarisesti syljeskelisi? Jos viinistä ei yhden kulauksen jälkeen pidä, sen voi jättää juomatta ja siirtyä seuraavaan.

Meidän ruokalistamme näytti tältä:

Juustosufleeta ja passiohedelmäjälkkäriä! Ja Merlot´ta, joka tuo aina mieleen Sideways-elokuvan.

Maputosta tulijat ovat tietysti kiitollisia illallisvieraita, sillä melkein mikä tahansa parempi ateria on kaivattua vaihtelua; hyviä ravintoloita ei Maputossa ole loputtomiin, vaikka tilanne onkin parantunut. Seringan ruoka on kuitenkin oikeasti ihanaa - ja siksikin paikka on Mosambikin reissuväen suosikkeja. 

Tällä kertaa punaiset viinit peittosivat valkoiset eli Rogerin esittelemät

Merlot ja Cabernet Sauvignon hupenivat nopeasti. Voi toki myös olla, että viileällä säällä lämmittävät punaviinit vain puhuttelivat!

 Viiniä saa viinimaan majataloissa aina ilman tastingejakin. Myös Seringassa on alueen hotelleille ominainen honesty bar  -käytäntö. Se tarkoittaa aulan lounge-tilan jääkaappia, josta voi vapaasti hakea juomia itselleen, myös omaan huoneeseensa, kunhan muistaa merkitä lasillisensa vihkoon. Juomat maksetaan samalla kun kirjaudutaan ulos hotellista. Toimisikohan konsepti Suomessa?!

Aamulla mielessä oli kahvi. Siispä sen perässä läheiseen Casterbridgeen. White Riverissä sijaitseva Casterbridge on taiteeseen, antiikkiin, muotiin ja vaatteisiin keskittynyt soma kauppakeskus, joka nimittää itseään hiukan epämääräisesti lifestyle-keskukseksi.

Casterbridge on mukava taukopaikka Kruger-turistille.

Ei nimi paikkaa pahenna eli Casterbridge on todella mukava pysähdyspaikka. Yhdessä monista galleriasaleista oli tuona sunnuntaina meneillään Hands at Work -järjestön Chicken Challenge, kana-aiheisten teosten huutokauppaan perustuva varainkeruutempaus.

Gallerian täydeltä kanoja! Tuotto menee hiv-työhön.

Kahvikissaa hemmotellaan Afrikassa. Etiopialaiset ja kenialaiset kahvit ovat tietysti maailmankuuluja, mutta Etelä-Afrikassa kannattaa ostaa tuoretta paikallista kahvia. Kahvinviljely on nyt piristynyt Mosambikissakin, vaikka toiminta on vielä hyvin pienimuotoista.

Mosambikin pohjoisosassa Niassassa kasvatetaan samalla nimellä myytävää kahvia. Sen saatavuus viime vuosina parantunut. Malawilaista, Mosambikissa paahdettua Cafe Sol -kahvia on saanut koko ajan sekä kaupoista että samannimisestä kahvilasta. Vien sekä Niassaa että Cafe Solia tuliaisiksi Suomeen.

Myös Gorongosan luonnonpuiston alueella Mosambikissa viljellään nyt kahvia. Eksklusiivisempaa kahvia on vaikea kuvitella! Matka Gorongosaan, "Mosambikin Krugeriin", on haaveissani, sillä kaukaista puistoa on viime vuosina kunnostettu paitsi villieläimiä, myös matkailijoita ajatellen.

Gorongosan kahvi on harvinaisuus. Vieressä uusi punainen mutteripannu!

Mutta takaisin Etelä-Afrikkaan, joka on kahvi-, viini- ja rooibosteetuottajineen on ihan oma lukunsa, vaikka oikea kahvi onkin monille ylellisyystuote - kansan enemmistö juo sikuri- tai pikakahvia. Ostamme Casterbridgestä alueen omaa eli Sabie Valley -kahvia, joka on toistaiseksi suosikkimme. Pyrimme aina pitämään kotona Sabie Valleyn kahvia.

Tällä kertaa mukaan tarttui kahvipussien lisäksi myös iso punainen espressopannu, sillä mikään ei etenkään aamuisin ole niin ärsyttävä kuin pannu, joka tyhjenee liian nopeasti.

Yllätyin jokunen vuosi sitten, kun Sabie Valleyn kahvimyymälän vastaava tunnisti puhumamme suomen (usein meidän veikataan puhuvan espanjaa, tällä reissulla myös italiaa). Hänen tyttärensä oli ollut aikanaan opiskelijavaihdossa Hämeenlinnassa.

Sabie Valleyn Bushveld Blend -kahvia Casterbridgen kahvilassa.

Kahvi- ja viiniteeman täydensi kolmas elämän kivijalka, kirjat.

Casterbridgestä jatkoimme lähimpään kaupunkiin Nelspruitiin kantapaikkaamme, Exclusive Books -kirjakauppaan, jossa meitä odottivat jälkikasvun tilaamat Harry Potter- ja Soturikissa-kirjat. Emme koskaan sano poikien kirjatoiveille ei.

Oma heräteostokseni oli eteläafrikkalaisen Sally Andrew´n Tannie Maria -dekkarisarjan kolmas osa, "Kuolema Limpopo-joella". Kantaaottavan fiktion ja kirjan loppuun koottujen reseptien yhdistelmä toimii näissä kirjoissa hyvin.

Kiinnostaako eteläafrikkalainen dekkari?

Sally Andrew poimii kirjojensa juonet työstään ympäristö- ja yhteiskunta-aktivistina. Tannie Maria -dekkarit tarjoavat humoristisen sävynsä läpi tuhdin tietopaketin sekä eteläafrikkalaisista yhteiskuntaongelmista että ruokakulttuurista.

Päähenkilö, reseptinikkari, tannie Maria ("tannie" on afrikaansinkielinen puhuttelusana naiselle) työskentelee Karoon alueella Ladismithin paikallislehdessä. Tämä kolmas osa avaa näkökulmia muun muassa apartheidin epäoikeudenmukaiseen perintöön ja siihen, miten toivottoman erillään - ja erilaisilla ponnistusalustoilla - eri kansanosat yhä Etelä-Afrikassa elävät.

Ulkomaanmatka, viiniä, kahvia ja kirjoja ja kaikki tämä reilussa vuorokaudessa! Maputossa on puolensa.

Terkuin Lotta

Botswanaa kohti - autolla Victorian putouksille, osa 1

Auto starttaisi Maputosta Zimbabwea kohti perjantaina, ja vielä torstaina naputtelin nenä ruudussa sähköpostia mahdollisiin majapaikkoihin matkan varrella. Mitään ei oltu pakattu. Älkää ottako minusta mallia siinä, miten road tripiin Afrikassa valmistaudutaan!

Olin arvellut, että kuukauden pituisesta joululomasta voisi mainiosti uhrata viikon Victorian putouksille, jotka olin aina halunnut nähdä. Vaikka perhe tuntui olevan kanssani hiukan eri mieltä - pojilla oli kerrankin ruhtinaallisesti aikaa pelata -, sopiva aika ajaa putousten äärelle Zimbabwen ja Sambian rajalle oli nyt, tammikuun alussa.

Levitin lainakartat ruokapöydälle jo joulukuussa - Maputosta ei saa minkäänlaisia karttoja! - ja aloin laskeskella etäisyyksiä ja ajomatkoja sekä googlailla yöpaikkoja. Arvelin, että olisi kiinnostavampaa mennä ja palata eri reittejä pitkin. Aikaa oli vain runsas viikko. Se ei ole paljon silloin kun matkaa yhteen suuntaan on yli 1 500 kilometriä. Nyrkkisääntö: etäisyys ja ajoaika ovat kaksi eri asiaa, eikä päivämatkoista pidä tehdä liian pitkiä.

Juttelin matkan jo tehneiden ja sitä suunnittelevien ystävien kanssa ja päätin, että ajaisimme putouksille Botswanan kautta ja palaisimme Zimbabwen läpi.

Vaihdoimme pinon käteiseuroja dollareiksi jo Maputossa, sillä Zimbabwessa oli ja on pulaa sekä bensiinistä että käteisrahasta. Maksaminen onnistuisi parhaiten seteleillä. Hankin Maputosta myös pari muovikanisteria bensiiniä varten. Zimbabwelaiset guesthousen pitäjät olivat vakuuttaneet, että bensiinin hankkiminen onnistuisi heidän kauttaan kiperissäkin tilanteissa.

Maasta kantautuvista huolestuttavista uutisista huolimatta olin luottavainen ja uskalsin suunnitella paluumatkaa sitä kautta, joskin niin lyhyesti kuin mahdollista.

Perjantaina iltapäivällä suuntasimme auton nokan kohti ensimmäistä ja tuttua etappia, Etelä-Afrikan Nelspruitia, jossa hoidimme tavan mukaan joitakin asioita - muun muassa vaihdoimme joululahjaksi saamaani Kindle-lukulaitteeseen oikean kokoiset kannet.

Lempikaupastani, Exclusive Books -kirjakaupasta, ostin mukaani tammikuun kirjakerhokirjan, Anna Burnsin Milkmanin, joka oli tosin matkalukemiseksi liian intensiivinen harkitussa tajunnnanvirtatyylissään. Onneksi mukana oli helpompaakin luettavaa. Pojille ostettiin Harry Pottereita ja Game of Thronesia.

Valmistautuminen reissuun oli alkanut juuri Nelspruitissa jo ennen joulua, jolloin teimme jotain tärkeää eli huollatimme auton, jonka renkaat olivat loppuun kuluneet ja jonka moottori oli alkanut sammahdella oudosti kaupunkiajossa. Kukaan ei halua jäädä tien poskeen Afrikassa, jossa etäisyydet ovat pitkiä eikä netin ja puhelimen toimimisesta ole takeita etenkään, kun ei käytäpaikallista liittymää.

Nelspruitista jatkoimme Pretoriaan ja pysähdyimme siellä. Tarkkaan ottaen se ei olisi ollut välttämätöntä, vaan olisimme hyvien teiden turvin voineet posottaa tämän välin nopeamminkin.

Halusimme kuitenkin ottaa rennosti alussa. Halusin myös nähdä Etelä-Afrikan hallinnollisen pääkaupungin. Sitähän Pretoria on, vaikka Johannesburg ja etenkin Kapkaupunki ovat ne tunnetuimmat kaupunkikohteet.

Kantapaikkamme Nelspruitissa, Exclusive Books -kirjakauppa ja sen kahvila.

Loppiaisviikonloppuna Pretoria näytti hiljaiselta ja majapaikkamme, Purple Guest Housen, sähköaidattujen muurien ja tuuhealehtisten puiden reunustama katu lähestulkoon autiolta. Ylipäänsä Etelä-Afrikka on muurien valtakunta.

En aina oikein tiedä, mitä ajatella siitä, niin kaunis kuin se maana onkin - mutta myös äärimmäisen mutkikas monikasvoisuudessaan.
Minulla on muurien takia siellä aina sellainen olo, että paljon jää piiloon.

Millaista olisi elää maassa, jossa pelko vaanii heti pinnan alla, ystävällisten hymyjen takana, ja jossa lapsi voi hyvinkin oppia lukemaan vain tavaamalla jatkuvia Armed Response -kylttejä teiden varsilla?

Seuraavana aamuna suuntasimme yllättävään kohteeseen, eläintarhaan. Sellainen kaupungista tosiaan löytyy - eiväthän kalliit safarimatkat kansallispuistoihin ole kaikkien ulottuvilla.

Halusimme jaloitella ennen pitkää istumista, ja ounastelimme, että eläintarha olisi turvallinen ja puistomainen kävelyalue.

Niitä Afrikassa ei löydä noin vain, ainakaan edullisesti. Euroopan kaikille avoimet puistot ovat suurta luksusta! Sisääntuloportilla oli valokuvaaja Ruotsin laiva -tyyliin; uloskäynnin luona odottaviin valmiisiin kuviin oli lavastettu taustaksi villieläimiä ja safarimaisemaa. Köyhän miehen safari, jos näin kehtaa sanoa.

Suomen suurlähetystö Pretoriassa. Sen lähellä oli Sibelius Road!

Ihan ensimmäiseksi halusimme kahvia, mutta sitäpä ei ollut. Ehkä parempi niin, sillä pikaruokaa myyvän kioskin nimittäminen ravintolaksi oli minusta julkeaa liioittelua. Etelä-Afrikassa viljellään todella hyvää kahvia, mutta täällä tarjolla olisi todennäköisesti ollut "neskahvia".

Mahat oli kuitenkin pakko täyttää ennen jatkoa - sinänsä viehättävän yöpymispaikkamme ravintola oli loppiaisen takia kiinni. Siispä aamiaiseksi runsaiden ranskalaisten kera tarjoiltua kanahampurilaista ja cokista. Ympäristö oli sinänsä viehättävä, kuten odotimmekin. Hukan sääli siis, että ruokatarjonta oli niin rajoittunut.

Eläintarhan alueella sai liikkua golfkärryllä, ja se näytti sen verran hauskalta, että päätimme jonkin aikaa käveltyämme vuokrata sellaisen. Loppujen lopuksi golfkärry osoittautui fiksuksi ratkaisuksi, sillä eläintarha oli suuri ja meidän piti pitää silmällä kelloa. Seuraavaan majapaikkaan olisi hyvä ehtiä ennen pimeää.

Hiv-valistusta eteläafrikkalaisella huoltoasemalla.

Pretoriasta matka jatkui hyviä teitä pitkin kohti Botswanan ja Etelä-Afrikan rajaa. En ollut uskaltanut varata kolmatta majapaikkaa Botswanan puolelta. Afrikassa kun ei ikinä tiedä, kuinka kauan raja-asemalla menee, eikä ole hyvä idea ajaa pimeässä paikassa, jota ei tunne. Botswanassa se olisi erityisen typerää. Teillä voi olla isoja eläimiä.

Yövyimme siis vielä Etelä-Afrikan puolella, Big Fig Inn -nimisessä guest housessa muutaman kilometrin päässä Martin´s Drift -nimiseltä raja-asemalta.

Big Fig Inn oli selvästi tarkoitettu pitkämatkalaisten yöpaikaksi eli huone kerrossänkyineen ja kynnyksellä odottavine torakoineen vastasi koruttomuuden määritelmää, mutta hinta oli kohdallaan ja vastaus sähköpostiini mutkaton: "Lotta. See you on Sunday. We have a restaurant. Do your boys tolerate a bunk bed, it´s cheaper?" Useassa paikassa isoja poikia ei todellakaan hyväksytä "lapsiksi", joten arvostin tätä kukkaromyönteistä asennetta.

 Vähän nuori kuski golfkärryssä, mutta mitä hauskaa hommassa muuten olisi?

Big Fig Innissä oli kaikki tarvittava eikä mitään ylimääräistä.

Ravintola oli hiukan yllättäen sulkeutumassa juuri kun köröttelimme portista sisään - virallisen tiedon mukaan sen olisi pitänyt olla auki vielä pari tuntia -, mutta ennätimme tilata jonkinlaiset perusannokset. Kanaa ja ranskalaisia saa yleensä aina! Mietin mielessäni, mitä olisimme tehneet, jos henkilökunta olisi ennättänyt häipyä, sillä moottoriteiden varsilla ei näkynyt sen kummemmin ruokamarketteja kuin kuppiloitakaan.

Miksi kirjoitan näin yksityiskohtaisesti ruoasta? Ketään tuskin kiinnostavat meidän hampurilaisemme, mutta ihmistenkin tankkausta on hyvä suunnitella, ei vain auton, jos kerää ajokilometrejä Afrikassa. Ei gourmet-mielessä vaan käytännön syistä. Huoltoasemilla ei välttämättä ole ruokaa tai jos on, se ei ole kovin herkullista. Tämä siis ihan vinkkinä!

Kahden kasvavan pojan kanssa halusin välttää tilannetta, jossa mahat kurnivat ja ruokalautasen ääreen on satoja kilometrejä. Toisaalta pitää myös laskeskella, miten päivän ajotunteihin ehtii sisällyttää ruokatauon ja perillepääsyn ennen auringonlaskua!

Guest houseissa ei aina ole ravintolaa, vaan pelkkä self catering -mahdollisuus eli keittiöfasiliteetit. Esimerkiksi eteläafrikkalaiset, jotka harrastavat paljon campingia, kuljettavat mielellään mukanaan omia ruokiaan. Big Fig Inninkin pihamaalla oli parkissa eteläafrikkalaisten karavaaneja. Minä en ole self cateringin ystävä lomilla, ja siksi tarkistin majapaikkoja etsiessäni aina, että niissä oli edes jonkinlainen ruokapalvelu.

Monissa paikoissa illallisen saa, kun sen tilaa etukäteen esimerkiksi varausta tehdessään.

Yö ison viikunapuun alla sujui ihan kelvollisesti. Aikaiset lähdöt ovat Afrikassa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Kun tungin kassejamme auton takaluukkuun aamulla, kuulin selkäni takaa möreä-äänisen tervehdyksen ja ystävällisen tiedustelun, tarvitsisimmeko keittiöstä voileivät mukaan.

Ääni kuului kookkaalle buurille, majatalon isännälle, jonka kanssa olin vaihtanut sähköposteja ja jota en ollut edellisiltana nähnyt. Kyllä kiitos, leivät kelpaisivat, eihän minulla ollut aavistustakaan, miten pian Botswanan puolelta löytyisi ruokaa! Juuri töihin lampsinut kokki hälytettiin kokoamaan neljä kerrosleipää ennen kuin keittiö varsinaisesti avautuisi.

 Isäntä kyseli suunnitelmistamme ja valitteli ohimennen, miten turvattomaksi ajaminen oli muuttunut - "ne" saattavat koska tahansa käydä kimppuun, ryöstää ja ampua, juuri kun on kaikessa rauhassa palaamassa esimerkiksi sunnuntaikirkosta. Tämän hiukan hämmentävän sananvaihdon jälkeen jätimme Viikunapuun majatalon taaksemme. Niin, pelko elää ja voi hyvin, ja on varmasti molemminpuolista, vaikka vivahteet vaihtelisivat.

Niin tuli nähtyä jälleen uusi eteläisen Afrikan raja-asema. Jonoa ei aamutuimaan ollut juuri ollenkaan. Muistan vain kanaperheen, joka tepsutti autojen lomassa päättäväisesti kohti Botswanaa. Täältä tullaan, putoukset!

Botswanassa odottaisi yllätys. Siitä lisää pian,

terkuin Lotta

Maputoon yli vuorten - kun erehdys on lahja

Hyvää uutta vuotta Afrikasta, rakkaat lukijani! Kiitos, että olette mukana. Rajapyykki se vuodenvaihdekin on. Siksi aloitan blogivuoden kertomalla lumoavasta rajanylityksestä, joka tehtiin aatonaattona Etelä-Afrikasta Swazimaan kautta Mosambikiin.

Joskus erehdys on lahja. Jos olisimme tehneet taustatyöt huolella ja selvittäneet, millainen tie Barbertonista Josefsdalin raja-asemalle Swazimaahan ja sieltä edelleen Mosambikin suuntaan meitä odottaa, olisimme luultavasti valinneet toisin.

Swazimaan lehmä toivottaa hyvää uutta vuotta!

Kävimme joulunalusviikolla Etelä-Afrikassa muutaman yön lahja- ja safarireissulla Suomesta vierailevien perheenjäsenten kanssa, ja tarkoitus oli palatessa välttää meitä lähimmän raja-aseman Ressano Garçian loputtomat jouluruuhkat. Päätimme uteliaina kokeilla aikaa säästääksemme uutta reittiä.

Ei jouluruuhkaa Josefsdalissa.

Mitään ei sitten ajotunneissa voitettu.
Mutta harva ajo Etelä-Afrikasta Mosambikiin tarjoaa viewpoint-pysähdyspaikkoja vuorilla, kivistään kuulun Barbertonin luonnonpuistomaiseman , jossa nuorempi poikamme oli marraskuussa käynyt Geotrail-reissulla geologian luokkaretkellä, ja kaupan päälle vielä kulttuurikierroksen eli lauantaiarkeaan viettäviä swazimaalaiskyliä, joiden läpi Pajeromme körötteli lehmiä väistellen (ne iänikuiset lehmälaumat!), totisten tuijotusten saattelemana.

Barbertonin maisemaa. Näettekö tien?

Ei ihme, minäkin olisin kyllä tuijottanut ja miettinyt, mistä nuo matkailijat tuohon tipahtivat. Josefsdalin raja-asema, kun sinne vihdoin pääsimme, oli pieni ja tyhjä, ja ymmärsin silloin jo, miksi.

Vesipiste!

Se oli muuten ensimmäinen täällä päin näkemäni raja-asema, jossa janoinen matkailija sai juodakseen kylmää (lähde?)vettä hanasta. Ylellistä!

Tiedättehän sanonnan, jonka mukaan matkanteko on tärkeämpää kuin perillepääsy. Katsokaa, miltä Swazimaan valtatie (kartan mukaan todellakin yksi pääteistä) näytti, niin ymmärrätte että tällä reissulla tuo asenne palveli. Teiden laatu muuttui kuin taikaiskusta Josefsdalin rajan jälkeen, kun siirryttiin Etelä-Afrikasta Swazimaan puolelle.

Afrikkalainen värimaailma.

Jos vielä Nelspruitissa ihmettelimme, oliko navigaattori erehtynyt arvioidessaan eräänkin 80 kilometrin etapin taittuvan neljässä tunnissa, pian olimme viisaampia. Toisaalta on aina hauskaa olla samana päivänä kolmen maan kamaralla, vauhdista viis.

Afrikan tiet opettavat kärsivällisyyttä, ja etäisyydet kerrotaan muutenkin pikemminkin ajoaika-arvioina kuin kilometreinä.

Hidasteita ei tarvita, kun on lehmät.

Kuski oli onnellinen päästessään vihdoin kokeilemaan kaikkia maastoauton ominaisuuksia, ja kun manuaalinen vaihtomahdollisuus löytyi, ajokkikin tuntui saavan siivet selkäänsä kuoppaisilla sorateillä.

Viittojakaan ei aina ollut. Luotimme siihen, että edessämme kömpivä Toyota oli menossa samaan suuntaan. Eikä vaihtoehtoja oikeastaan paljon ollutkaan. Alla päätie heti Josefsdalin jälkeen.

Kylistä minulla ei kuvia olekaan. Tunnustan, että käytin ne hetket mieluummin ihmisten katselemiseen kuin välillä hiukan epäluontevaan kännykkäkuvaamiseen ohikiitävän auton ikkunasta. Avoimeen töllötykseen vastasi mieluummin omalla avoimella katseella, hymyllä ja kädenheilautuksella.

Toyota johti kulkua arvokkaasti ryömien

Illalla oli mukavaa päästä Swazimaan ja Mosambikin väliselle Lomahashan raja-asemalle ja sieltä puolisentoista tunnin kuluttua kotiportille. Kerrankin kenestäkään ei kuitenkaan tuntunut siltä, että matkapäivä olisi mennyt hukkaan. Ei tätä toiste tarvitse tehdä, mutta se onkin paras tapa vaalia joulumatkan muistoa.

Se väistämätön Milloin ollaan perillä -tiedustelukin takaluukusta tuli tällä kerralla harvinaisen myöhään.

Kas näin kulkee kaali.

Maputon tuntumassa saimme eteemme kaaliauton kuin Richard Scarryn kirjoissa ikään. Pitääpä muistaa pestä kaalit ekstrahyvin nyt kun on nähnyt kuljetustyylin! Huomatkaa oikealla myös afrikkalainen kadunvarsivaatekauppa.

Terkuin Lotta

PS. Random-tietoa! Miksi jonot Etelä-Afrikan ja Mosambikin raja-asemalla olivat loppuvuonna niin valtavat, kun taas Swazimaan asemilla oli autiota? Lihan himo on yksi syy! Kesälomaansa viettävät, sankoin joukoin Mosambikin rannoille vyöryvät parempiosaiset eteläafrikkalaiset haluavat pakata mukaan omat braai-grillilihansa, sillä braai on maan ruokakulttuurissa liki pyhä asia, jota mikään ei saa vaarantaa. Etelä-Afrikan ja Mosambikin syleilyyn sijoittuva Swazimaa olisi muuten hyvä kauttakulkumaa, mutta se ei salli lihan kuljetusta, joten vaihtoehdoksi jää jonottelu. Kyllähän Mosambikista saa eteläafrikkalaista tuontilihaa, mutta lomalainen pelaa varman päälle, missä tietysti on täällä oma järkensä, koska ruuan saatavuus voi olla arvaamatonta. Ennemmin jono kuin puutteellinen kesäjoulubraai.

Syntymäpäivä

Yksi meistä täytti aiemmin tässä kuussa 15 vuotta. Merkkipäivä osui lauantaihin, ja se tarjosi meille hyvän syyn lähteä Etelä-Afrikan puolelle Nelspruitiin hakemaan lahjaksi tarkoitettuja ratsastusjalkineita. Olin jo aiemmin varmistanut, että sopivaa kokoa oli saatavilla.

Nelspruit on pieni kaupunki noin 200 km:n päässä Maputosta. Sitä ei parhaalla tahdollakaan voi kehua kauniiksi tai pittoreskiksi, mutta kaupungin mielenkiinto piileekin muissa asioissa. Siellä on kunnollisia kauppakeskuksia (jopa kaksi), kohtuuhintaisia majoitusliikkeitä ja se on passelin matkan päässä paitsi Maputosta, myös Krugerin villieläinpuiston eteläkärjestä ja Blyde River -kanjonin maisemareitiltä.

Monet Maputon asukit käyvät siellä noutamassa kaupoista tavaroita, joita Maputosta ei oikein saa, kuten esimerkiksi kohtuuhintaisia huonekaluja, tiettyjä ruokia ja lääkkeitä, kirjoja, tekniikkaa ja harrastusvälineitä, vaikkapa niitä ratsastusnilkkureita.

Rajamuodollisuudet vievät joskus enemmän, joskus vähemmän aikaa, mutta jos kaikki menee hyvin, matka Maputosta Nelspruitiin vie nelisen tuntia (minusta se vie aina vähän enemmän aikaa kuin luulisi).

Aamuvirkut lähtevät kuudelta ja ovat perillä aikaisin, mutta meille aikaiset lähdöt vapaapäivinä aiheuttavat aina pieniä allergiaoireita - alkaahan koulu joka päivä 7.30, joten etenkin koululaiset saavat aikaisista herätyksistä osansa. Krugerin safariajoilla aikaisia lähtöjä ei voi välttää, mutta mahdollisuus nähdä villieläimiä omassa ympäristössään on tehokas kannustin unisimmallekin.

Tässä muutamia tuokiokuvia synttärilahjamatkalta. All Tacked Up -hevostarvikeliikkeen vieressä on viehättävä Farmers´ Stall -liike, jonka yhteydessä on taimitarha/kahvila. Jos asuisin Nelspruitissa, olisin varmasti puutarhaliikkeen asiakas, mutta auto on yleensä niin täynnä kaikkea muutakin, että kukat ja taimet ovat toistaiseksi jääneet hankkimatta. Tauko suloisessa kahvilassa riittää. Sen nurkassa kiekui tomera kukko, ja puutarhassa väijyi muitakin vihaisia lintuja.

Kukko kiekui tunkiolla.

Angry Bird vaani Nelspruitin Farmers´ Marketin pihalla!

Söimme lounasta toisessa Nelspruitin kahdesta isosta ostoskeskuksesta, Riverside Mallissa. Syntymäpäiväsankari valitsi lounaakseen meren eläviä. Rapuja saa toki Maputostakin, mutta täällä annos oli isompi. Hintataso on Etelä-Afrikassa selvästi edullisempi kuin Mosambikissa, mikä omalta osaltaan selittää Nelspruit-irtiottojen suosiota. Lounaan jälkeen kävimme elokuvissa Riverside Mallin elokuvateatterissa.

Ostoskeskuksessa törmää usein Maputon tuttuihin. Tällä kertaa törmäsin elokuvateatterin aulassa kielikouluni johtajaan! Koska en ole vähään aikaan käynyt portugalintunneilla, minulla oli vähän selittelemistä, tietysti portugaliksi. Selvisin yllättävästä pistokokeesta melko hyvin, ehkä siksikin, että onnistuin liukenemaan paikalta melko pikaisesti.

Syntymäpäiväsankarin ravut.

Pikkuveli treenasi puikoillasyöntiotetta sushia varten.

Viikonloppuun (meillä oli mahdollisuus lähteä ajamaan jo torstaina iltapäivällä ja palata sunnuntaina) kuului myös käynti Krugerissa sunnuntaiaamuna juuri ennen paluuta Maputoon. Nyt olimme niin onnekkaita, että näimme gepardiäidin poikasineen. Upea eläin ei tietenkään ollut kovin lähellä tietä - kissaeläimet ovat mielellään rauhassa - toisin kuin tämä norsuäiti. Gepardi vaati kiikarit, jotka ovat välttämätön varuste Krugerin kävijälle. Niissä ei kannata pihistellä.

Norsuvauva lepuutti takajalkaansa Krugerissa.

Ylipäänsä matkailuun Afrikassa kannattaa varata aikaa. Etäisyydet ja matkustusajat yllättävät pituudellaan, ja pimeänä aikana ei kannata ajaa. Toki niinkin voi joutua tekemään, mutta yleisesti ottaen aikataulut on hyvä suunnitella niin, että perille saapuu suunnilleen iltakuuteen mennessä.

Afrikan tiet eivät ole kovin turvallisia pimeällä. En tarkoita pelkästään rikollisuutta, tarkoitan myös sitä, että teissä voi esimerkiksi olla isoja kuoppia, joita on pimeässä vaikea väistää. Tiellä tai sen reunalla käveleviä ihmisiäkään ei erota pilkkopimeässä tai hämärässä lainkaan. Kanssa-autoilijoiden ajotavat voivat nekin olla aika hurjia. Afrikassa ajetaan paljon ja monilla on kiire päästä paikasta A paikkaan B...

Vakiomajapaikkamme Nelspruitissa on Chez Vincent -majatalo, mutta nyt halusimme näyttää mukanaolevalle ranskalaisvahvistukselle uuden löytömme, Seringa Bed&Breakfast -lodgen White River -alueella hiukan Nelspruitin ulkopuolella.

Lyhyen ajomatkan päässä Seringasta on Casterbridge Lifestyle Centre -niminen ostoskeskus, joka saattaa olla sievin koskaan näkemäni shoppailukeskittymä. Siellä on vain pieniä kauppoja, lähinnä antiikkia ja sisustustavaraa. Kahvilasta saa paikallista Sabie Valleyn kahvia, jota ostin kotiin monta pussillista.

Nuorempaa matkaseuraa kiinnosti suklaakaupan sula suklaa enemmän kuin kahvi.

Toinen Seringan omistajista on ruotsalainen Cecilia. En kuitenkaan saanut Seringasta vinkkiä Maputon pohjoismaalaisilta, vaan australialaiselta ystävättäreltäni Ellieltä.

Viehättävämpää terassia kuin Seringa Lodgessa saa hakea.

Seringassa saa illallisen, jos sen on etukäteen varannut. Illallinen tarjoillaan terassilla samaan aikaan kaikille, ja se myös on sama kaikille, elleivät ruokavaliorajoitteet ehdottomasti muuta vaadi. Nyt tarjolla oli vihanneskeittoa, pihvit ja amarula-liköörillä maustettua paahtovanukasta.

Tämä on pienissä majataloissa aika yleinen käytäntö. Ne toimivat self-catering -periaatteella eli on joko tuotava omat ruuat, jos huoneessa on keittiönurkkaus (tai syötävä muualla) tai tilattava etukäteen lodgen ateria. Kun etäisyydet ovat mitä ovat eikä kauppoja ole joka nurkalla, käytäntö on ymmärrettävä.

Harva pieni majoitusliike pystyisi pyörittämään ravintolaa, joka taipuisi kaikkien asiakkaiden vaatimuksiin joka hetki. Ja monet Krugerin ympäristön hotelleista ovat Seringan kaltaisia guest house -tyyppisiä majapaikkoja, joissa ei ole kovin montaa huonetta.

Oma kokemukseni on, että illallinen kannattaa ottaa, jos sellainen on tarjolla. Se säästää paljon vaivaa eikä lodgesta tarvitse enää lähteä ajamaan matkojen päähän etsimään ruokapaikkaa tai kauppaa. Kaikissa B&B -lodgeissa tätä illallispalvelua ei ole.

Nelspruitin Chez Vincentin valtti on hyvä illallisravintola, jonka taso on luvattu säilyttää omistajanvaihdoksesta huolimatta - itse Vincent on ymmärtääkseni palannut Eurooppaan. Juuri mahdollisuus aterioida tasokkaasti majapaikassa toi Chez Vincentiin käsittääkseni paljon asiakkaita, sillä Nelspruitin muu ravintolatarjonta on aika ketju- ja pikaruokapainotteista.

Tämä on Seringan mökki neljälle hengelle.

Kotiin Maputoon päästiin tällä kertaa ajoissa - siihen vaikutti se, että safariajon jälkeen lounasta ei oikeastaan löytynyt mistään, eli lähdimme vatsat kurnien huristelemaan ja ostimme matkan varrella huoltoasemalta voileipiä. (Afrikassa, tai ainakin Mosambikin lähialueilla, matkailua helpottaa paljon se, ettei heittäydy kovin krantuksi ruuan tai ruokavalionsa suhteen. Hyvää ruokaa on tarjolla, mutta ei välttämättä ihan joka nurkan takana joka hetki.)

Löytyi Maputostakin mieluinen lahja, kaunis puinen säilytysrasia pelikorteille.

Heihei, Etelä-Afrikka, raja ylitetty ja Mosambik on edessä taas!

Terkuin Lotta