keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Silmänkääntötemppu Maputossa

Sekä että -kaupungissa



- Afrikan kauneus on erilaista, ei aina ihan helppoa. Se pitää löytää, opasti mantereella pitkään asunut lapsuudenystäväni kesällä.

Kuinka usein hänen sanansa ovatkaan palanneet mieleeni, kun olen kävellyt Maputon kaduilla.

Tiedättehän naistenlehtien muodonmuutokset ja niiden ennen- ja jälkeen-kuvat? Täällä olen ajatellut niitä usein. Nyt en tosin katsele ennen- tai jälkeen-kuvia, vaan molempia samassa paketissa. Maputossa kaikki on sekä että.

Rumuus ja kauneus, laiminlyönnit ja huolenpito, karuus ja värikylläisyys - ne ovat läsnä yhtä aikaa. Aurinkoinen turistikuva tarvitsisi rinnalleen toisen, joka näyttäisi, mitä vieressä on. Tai toisin päin.

Yksityiskohta kielikouluni Anarkalyn puutarhasta.

Vähän aikaa sitten ihailimme ystävän ottamaa kuvaa Maputon rantabulevardilta. Tiedättehän, kimmeltävä meri, huojuvat palmut, sininen taivas. Rantaparatiisi?

Kovia kokeneen kaupungin todellisuus heti meren ja palmujen takana rajautui kuvasta ulos. Rantabulevardikaan ei oikeastaan ole idylli, jossa istuskellaan huolettomasti gin tonicia siemaillen - näkymä Intian valtamerelle on vaikuttava, mutta alue ei ole turvallista kävelyseutua. Kuva ei kuitenkaan valehdellut. Merellinen kauneus on osa Maputoa, vaikka tämä kaunotar hieman nilkuttaakin.

Tässä alla on Anarkaly-kielikoulun rakennuksen kuva. Käyn tuolla portugalin tunneilla. Koulu sijaitsee Avenida Eduardo Mondlane -nimisen väylän poikkikadulla. Soma talo, eikö totta?

Anarkaly-koulun talosta on huolehdittu.

Maputossa on paljon portugalilaistyyppisiä, siirtomaa-ajasta muistuttavia huviloita. Osa on kurjassa kunnossa. Ne jäivät oman onnensa nojaan, kun portugalilaiset pakenivat Mosambikista sodan jaloista 1970-luvulla. Taloista onnekkaimmat ovat löytäneet ylläpitäjän.

Voisi kuvitella olevansa Portugalissa.

Monet niistä ovat haikealla tavalla viehättäviä ränsistyneinäkin. Meidänkin asuinkadullamme niitä on, ja aion esitellä niitä blogissa myöhemmin. Huviloista näkee, miten ihastuttava "välimerellinen" kaupunki Maputo on joskus ollut.

Niistä näkee ikävä kyllä myös sen, millaista jälkeä sota ja köyhyys tekevät.

Samaa voisi sanoa seuraavasta kuvasta. Kaukana kielikoulusta? Ei kovin.



Kadun toisella puolella näyttääkin tältä.
Tällainen näkymä tervehtii katsojaa koulua vastapäätä. Olen ottanut edelliset kuvat samassa kohdassa kuin tämän.

Toisin kuin siirtomaa-ajan ikääntyneet huvilakaunottaret, nämä sosialistisen ajan muistomerkit eivät kanna vuosiaan tyylikkäästi. Rankka menneisyys on uurtanut ja kolhinut  niihin jälkensä, eikä kasvojenkohotuksiin ole ollut rahaa.

Tällaiset pytingit eivät suinkaan ole asumuksista vaatimattomimpia, onhan kortteli keskellä kaupungin vilinää, ja näissä on kunnon lattiat ja katot. Maalattiaiset hökkelikylät eivät puolestaan ole kovin kaukana, ainakaan maantieteellisesti.

Kävelymatkan päähän tästä rakennetaan luksuspilvenpiirtäjiä, joista on näköala merelle ja kaupungin ylitse.


Muuttaisitko afrikkalaiseen pilvenpiirtäjään?


Päätä kääntämällä pääsee siis kahteen aivan eri tunnelmaan. Vähintään kahden, luultavasti useamman maailman yhteiskunta tämä onkin.

Terkuin Lotta


keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Ryhmysitruunoita Maputon torilla

Muista pesunkestävät kengät!


Maputon ruokatorit ovat jotain, mistä olin tähän asti nähnyt vain kuvia - upeita sellaisia - Elina Penttisen ruokakirjassa Piripiri! Makuja Mosambikista (Schildts&Söderströms 2014)Hankin kirjan jo ennen muuttoa Maputoon, ja suosittelen sitä afrikkalaisesta keittiöstä kiinnostuneille. 

Maputoon kotiutunut Elina Penttinen on tehnyt hyvää työtä paikallistaessaan ruokaohjeensa suomalaislukijoille sopiviksi. Meillä erikoisille, mutta Afrikassa tavallisille raaka-aineille, kuten kassavalle, on lueteltu vaihtoehtoja, joten kokkausinnon koittaessa pohjoisessa asuvan lukijan ei tarvitse mennä lähikauppaa pidemmälle, jos ei pysty. Kirja on myös tuhti tietopaketti, ja kauniiden kuvien takia sitä selailee mielikseen, vaikka ei kauhaan tarttuisikaan. 

No, eilen näin röykkiöittäin kassavaa (eli maniokkia) ja muutakin. Ystäväni, Maputossa ja muualla Afrikassa pitkään työskennellyt kehitysyhteistyön asiantuntija Katja José ehdotti torireissua. Hän oli löytänyt torin mosambikilaisen työtoverin vinkistä. 

Ennen lähtöä hän vilkaisi jalkoihini: "Millaiset kengät sinulla on?" Olin älynnyt valita umpinaiset kengät. "Voiko nuo pestä", Katja varmisti vielä. Ajatus ei ollut uusi - kodinhoitajamme Tina oli jo kertaalleen pesaissut kenkämme todettuaan oma-aloitteisesti niiden kaipaavan vettä ja saippuaa. Maputossa ei varmaankaan voi olla liian tarkka puhtaudesta.

Ostimme tältä rouvalta porkkanoita.
Viikonlopun sateiden jäljiltä torialue oli tosiaan mutainen, ja askeliaan sai sovitella. Torille ei ehkä muutenkaan kannata mennä parhaissa sandaaleissaan.

Voi sitä naurun ja riemun määrää, kun näytin tälle kauppiaalle (viereinen kuva) otostani. Kaikki lähistöltä kutsuttiin ihastelemaan. Mosambikissa on paljon ihmisiä, jotka eivät ole koskaan nähneet valokuvaa itsestään.

Olisipa minulla ollut vanhanajan polaroid-kamera, niin olisin lahjoittanut kuvan rouvalle itselleen.

Saanko esitellä: ryhmysitruuna!
Kurttuinen sitruuna näyttää kirjaimellisesti tautiselta. Säikähdin pahanpäiväisesti, kun avasin viime viikolla jääkaapin ja hyllyltä tuijotti hurja vihertävänrusehtava möykky, joka ulkonäöstään päätellen kärsi jostain hirvittävästä sairaudesta. 

Piti ihan miettiä, mitä oikein olin pyytänyt kodinhoitajaa ostamaan (meillähän ei ole vielä autoa, joten olen sälyttänyt osan ruokaostoksista Tinalle, joka tietysti hänkin kantaa ne jalkapatikassa!). Ryppyistä hedelmäpommia oli vaikea tunnistaa. Halkaisin yhden, ja se osoittautui ihan kunnon sitruunaksi. Sittemmin avulias ystäväni Minna-Maria identifioi möhkäleen ryhmysitruunaksi. Niitä oli torilla kekokaupalla.

Nämä banaanit näyttivät hyviltä.

Ostimme myös banaaneja ja mangoja. Näitä hedelmiä sekä papaijoja saa edullisesti, koska niitä viljellään myös täällä. Joskus paikalliset banaanit ovat melko kärsineen näköisiä. Se voi johtua siitä, että kuljetusolot kuumalla säällä ja Mosambikin töyssyisillä teillä ovat niille liikaa. Marketteihin kaukaa tulleet, muoviin pakatut tuontihedelmät ovat usein houkuttelevammassa kunnossa.

Päätimme kierroksemme ananaksiin, joiden jälkeen kassit jo painoivat. Toki ympärillämme kieppuvilta pikkupojilta olisi saanut ostaa kantoapua. Miksiköhän lapset eivät olleet koulussa? Tiedän, että joissakin kouluissa käydään tilanpuutteen vuoksi vuoroissa, mutta se ei selitä kaikkien kaduilla parveilevien lasten määrää.

Ananas oli todella hyvää.

Torilta kurvasimme vielä Maputon kauppahalliin (Mercado Central de Maputo), joka oli arkista paikallistoria siistimpi, katettu ostospaikka. Ostin kauppahallista pussillisen cashew-pähkinöitä.

Cashew-pähkinät kasvavat Mosambikissa.
Vielä vuosikymmeniä sitten Mosambik tuotti paljon pähkinöitä sekä omaan käyttöön että vientiin, mutta kaoottinen sota-aika ja sitä seuranneet muut ongelmat sulkivat pähkinänjalostustehtaat. Koneet ja puut vanhenivat. 2000-luvun alussa pähkinöiden viljelyyn ryhdytttiin jälleen panostamaan. Cashew-sektori elpyy, vaikka vaivatonta ei ole vieläkään. Jos tehtaan kone esimerkiksi hajoaa, voi hyvin olla, että korjaaja pitää lennättää Etelä-Afrikasta.

Kyselin työnsä takia Mosambikin maaseutua kiertäneeltä Katjalta pienviljelystä Mosambikissa. Viljelysmaata ja aurinkoa riittäisi, logistiikkaa ja resursseja ei, kuten esimerkiksi kastelujärjestelmiä.

- Monilla on kyllin urakkaa siinä, että saavat oman ja perheen vatsat täyteen, Katja kuvaili tilannetta.

Suurin osa omavaraisista pienviljelijöistä siis viljelee itselleen, saadakseen syötävää. Osa maatalouden kehitysyhteistyöhankkeista tähtääkin juuri siihen, että nämä pienviljelijät voisivat siirtyä tuotannolliseempaan suuntaan, myymään myös muille.

Se vaatii monia rakennemuutoksia. Vaikka halua pienyrittäjyyteen olisi, toteutus ei onnistu, jos kaikki vedenkantoa myöten pitää tehdä omin käsin ja jaloin matkojen päästä. Vielä täytyy toivoa, ettei tule tulvaa tai kuivuutta, joka tekee vaivannäön tyhjäksi. Paljon on tehtävää.

Terkuin Lotta

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Suomalainen ja venäläinen Maputossa

Hiustenpesua Swazimaassa ja hampurilaisia Etelä-Afrikasta


- Your hair looks bad, tukkasi näyttää huonolta, lausui hotellisiivooja tuomionsa, kun vietin viimeisiä päiviäni huoneistohotellissa. Säpsähdin: kuulinko oikein? Olin itsekin todennut, että kutrini olivat ammattiavun tarpeessa, mutta silti! Excuse me?

- Your hair is drying and breaking, suorapuheinen Lizzie täsmensi avuliaasti. Kuivuu ja katkeilee! Syyllinen ei kuulemma ollut niinkään aurinko, vaan Maputon hanavesi. Elokuun aikana ilmaantuneet lukuisat harmaat hapset hän jätti armollisesti huomiotta.

Kuivuu ja katkeilee!
Vesi on Lizzien mukaan niin likaista, että se panee hiukset koville. Ja tukkaa tulee täällä pestyä usein. Uima-altaiden kloorikaan ei varsinaisesti hemmottele hiuksia.

Mikä neuvoksi? Lizzie ehdotti räväkästi hiustenpesua pullovedellä. Tuttu portugalilaismies kuulemma tekee niin. En innostunut, onhan hiuksille keksitty hoitoaineet, ja pullovettä saa ostaa ihan tarpeeksi ilmankin että sitä kaataa suoraan pään kautta viemäriin.

Mutta tukalle piti tehdä jotain. Ainahan naisten pitää. Tuttujen vinkistä varasin ajan Maputon parhaan hotellin, Polanan, kampaajalle.

Kampaaja osoittautui venäläiseksi Soniaksi, joka on asunut Maputossa vanhempiensa kanssa jo koululaisena. Nyt hän asuu taas täällä muutaman Moskovan vuoden jälkeen ja työskentelee isänsä perustamassa kampaamossa. Isä on juuri nyt Moskovassa. Tytär ja koira ovat Sonian mukana Maputossa, aviomies jäi töihin Venäjälle. Asiakaskunta koostuu pitkälti kaupungin ekspatriaateista, joiden keskuudessa Sonian isä on jo pitkään ollut huippusuosittu. 

Puhelias Sonia totesi, että paluu Maputoon oli hänelle itselleen melko vaivaton, koska Afrikan tavat ja Maputo olivat jo tuttuja, Mosambik kun ei ehkä ole eurooppalaiselle tulijalle helpoin mahdollinen kohde. Hän arveli, että palaa vielä Venäjälle, mutta hankkii ensin täällä kansainvälistä työkokemusta ja näppituntumaa monenlaisiin hiuslaatuihin.

Polana-hotellista löytyi venäläinen kampaaja.
Sonia oli hotellisiivoojan kanssa samaa mieltä Maputon hanavedestä, ja lisäsi vielä, että se saa värjätyt hiukset haalistumaan nopeasti.

Kysyin, mitä Sonia kaipaa Moskovasta.

- Kauppoja! tuli vastaus salamannopeasti. 

Sen ymmärsin. Kävinhän itse läpi monta kauppaa ennen kuin löysin esimerkiksi auringolta suojaavan kasvovoiteen edellisen loputtua. En ollut ostanut päivävoidetta varastoon, koska ajattelin, että täytyyhän joka paikassa olla kosmetiikkaa.

Mutta markettien voiteet - ne harvat, joita on - ovat enimmäkseen rasvaisen ihon tuotteita, eikä niissä ole aurinkosuojaa. Eiväthän paikalliset tarvitse sellaista. Kuiva ihokaan ei ilmeisesti vaivaa mosambikilaisnaisia. Kosmetiikkakauppoja taas ei oikeastaan ole. Toissapäivänä osuin apteekkiin, jossa oli tasan yksi etsimäni kaltainen portugalilainen voide, tietysti lukollisessa kaapissa myyjän takana (tällaiset tuotteet ovat mosambikilaisittain varsin kalliita - sama kuin jos perusvoide maksaisi meillä satoja euroja). Ostin voiteen heti - kirjaimellisesti apteekin hyllyltä.

Mutta takaisin kampaamoon. (Soniakin muuten sanoi tuovansa Moskovasta aina meikit koko vuodeksi.) Mitä muuta Moskovassa on, mitä Maputossa ei ole? Vastaus yllätti ainakin minut. 

- McDonalds! Kaipaan pikaruokaketjuja. Kesälomalla Moskovassa aviomieskin ihmetteli, pitääkö sinun käydä joka päivä hampurilaisella, Sonia nauroi.

Yksityiskohta Polana-hotellista. 
Ajattelin huoliteltua ja solakkaa kampaajaa ahmimassa Big Maceja, ja kerroin Sonialle, että hänellä ja 13-vuotiaalla pojallani on jotain yhteistä. Kun poikani pari viikkoa sitten palasi Johannesburgista kansaivälisten koulujen yleisurheilukisoista, hän hehkutti Johannesburgin Mäkkäriä ja siellä syötyä ateriaa niin hartaasti, että ymmärsin sen olleen koko matkan kohokohta.

Sonia pani paremmaksi:

- Tiedäthän, että ulkomaalaiset tekevät täältä ostosmatkoja rajan yli Etelä-Afrikkaan, Nelspruitiin. Siellä on McDonalds. Olen joskus pyytänyt kavereita tuomaan minulle sieltä aterian, kun tiedän jonkun olevan tulossa sieltä päin. Voi tuntua vähän säälittävältä toivoa rajan takaa tuliaisiksi McDonaldsin ruokaa. Mutta kun on ollut täällä yhtä pitkään kuin minä, sen ymmärtää.

Siitä hotellisiivoojasta, Lizziestä. Hänellä oli suhteellisuudentajua.

Valiteltuaan vesiasiaa tovin hän piti tauon ja totesi, että me kaupunkilaiset olemme kuitenkin onnekkaita, kun saamme pesuvettä hanasta. Huonommin ovat asiat niillä lukuisilla mosambikilaisilla, jotka elävät vailla viemäriverkostoa, pahimmassa tapauksessa likaisen jokiveden varassa.

He puhdistavat sen juomakelpoiseksi tiputtamalla siihen klooria. Hiukan likainen hanavesi on siihen verrattuna pikkujuttu.

- Meidän täytyy olla kiitollisia, kun Jumala pitää meistä niin hyvän huolen ja antaa meille kelvollista vettä - ehkä ei täydellistä, mutta ei vaarallistakaan, Lizzie pohti, "God takes good care of us."

Kysyin vielä, missä Lizzie itse hoidattaa hiuksensa. Afrikkalaisnaisten kampauksethan ovat oma lukunsa, Lizzienkin päätä koristi taidokas lankakerämäinen muodostelma.

Tukat tällingissä Voitonpäivän juhlassa syyskuun alussa Maputossa.    
- Pesen tukkani Maputossa vain harvoin. Kun pitää laitattaa tukka, matkustan bussilla Swazimaahan ja panen siellä kaiken kerralla kuntoon, Lizzie paljasti.

Ei ihme, että Lizzie ehdotti minulle pullovesipesua. Eihän hän itsekään tyydy tavanomaiseen, kun hiuksista on kysymys. Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella ja Swazimaassa kirkkaampi vesi.

Terkuin Lotta

maanantai 7. syyskuuta 2015

Bugaboo-rattaat ja matkalaukun puolikas

Tanssivat pojat puistossa


Kun olimme olleet Maputossa pari päivää, ystävämme Marika vei meidät Campo di Fiori -ravintolaan, joka sijaitsee Jardim dos Cronistas -puistikossa Sommerschieldin kaupunginosassa.

Se oli tulokkaalle rentouttava tuttavuus. Pieni, siisti puisto italialaisravintoloineen ja jäätelöbaareineen olisi voinut sijaita missä tahansa Euroopassa, lapset juoksentelivat vapaasti, näkyi pyöriä ja skeittilautoja, leikkialuekin. Puisto on täynnä elämää ja ravintola aina täynnä - sittemmin olemme käyneet siellä jo monta kertaa. Arkisin lähitalojen virkapukuiset lastenhoitajat ulkoiluttavat siellä hoidokkejaan, ja (todennäköisesti) samojen talojen muut työntekijät syövät eväitään penkillä. Ravintolan antiin heillä ei ole varaa.

Morsiustyttöjä Jardim dos Cronistas -puistikossa.
Jardim dos Cronistas on kalleinta Maputoa. Valtavat vaurauserot läiskähtävät naamalle kuin märkä rätti. Jäin tuijottamaan eräänkin expat-isän työntelemiä huippumoderneja lastenrattaita suu auki.

Bugaboo-rattaat olisivat olleet upeat Helsingissäkin. Täällä ne näyttivät mätkähtäneen kuusta. Niiden matkustaja oli saanut syntymälahjana hyvin erilaiset elämän eväät kuin parin metrin päässä maapähkinöitä kaupitteleva resuinen pikkupoika.

Paikalliset ihmiset kuljettavat lapsiaan selässä liinassa, ja isommat lapset kantavat pienempiään. Kerran näin pojan vetävän pikkulasta matkalaukun puolikkaassa, jossa oli vielä pyörät alla ja vetokahva tallella.

Jonain päivänä olen ehkä niin karaistunut, että en (ikävä kyllä) enää joka kerta järkyty kalliiden rattaiden ja köyhän Maputon välisestä ristiriidasta. Mosambik on maailman köyhimpiä maita. Tottumaton katseeni ei kuitenkaan vielä suodata näitä riitasointuja, joita nähdäkseen ei tarvitse mennä kuin ovesta ulos.

Myynnissä taidetta, gsm-liittymiä, hattaroita, elokuvia...
Mutta mosambikilaiset ovat hyvin yritteliäitä. Campo di Fiorinkin asiakas saa tottua siihen, että ympärillä hyörii parvi kaupustelijoita. Juuri täältä me ostimme ne ensimmäiset piraatti-dvd:mme.

Valitimme dvd-kauppiaalle myöhemmin Jurassic Worldista, jonka sisällä oli kirvesmurhaviihdettä (emme katsoneet sitä alkua pidemmälle, lajityyppi tuli selväksi). Seuraavalla kerralla Campo di Fiorissa kouraamme tultiin lyömään Jurassic World ja vakuutettiin, että täällä kyllä on oikea levy. Sana tarkoista asiakkaista oli kiirinyt.

video

Puistossa näkee myös esityksiä, ja esimerkiksi tanssiville pojille antaa mielellään kolikon, pari. He tekevät huimiakin temppuja ilman minkäänlaisia suojia tai verkkoja. Hirvittää ajatellakin, miten käy, jos jonkun ote lipeää tai jalka luiskahtaa. Puistossa on parikin kilpailevaa tanssipoikaryhmää, toisilla keltaiset, toisilla punaiset asut. Tässä yllä punaisen ryhmän taidonnäyte.

Terkuin Lotta

tiistai 1. syyskuuta 2015

Matkalla mangopuun varjoon

Yhdet avaimet, kiitos


Ensimmäinen tehtävä uudessa maassa on hankkia koti. Olen elänyt nyt pari kuukautta täysin ilman kotiavainta. Se on aikuisen elämässä poikkeuksellista. Kiinnitin siihen huomiota, kun sain lasten koulusta avaimenrenkaaseen kiinnitettävän kulkuluvan ja totesin, ettei minulla ollut avaimenrengasta!

Avaimettomassa elämässä on ollut myös kummallista vapautta, ainakin tällaisessa tilanteessa. Kun ei ole kotiavainta, on tavallaan avaimet mihin tahansa. Eikä tarvitse huolehtia avaimen katoamisesta.

Olin luovuttanut avaimet Berliinissä ja pakannut tyhjän avainrenkaan muuttotavaroihin. Heinäkuu Suomessa mökkeillen sujui myös melko lailla avaimitta. Yhden matkalaukun sivutaskusta löytyi kuitenkin vanha Marimekko-heijastin (mikäpä muu!), jonka renkaassa kulkulupa nyt killuu.

Tänään se saa seurakseen kotiavaimen.

Olimme varautuneet etsimään kotia pitkään. Tiesin, että eräät meitä ennen tänne muuttaneet olivat joutuneet tekemään niin. Maputoon on kuitenkin viime aikoina rakennettu uusia asuntoja, mikä on rauhoittanut asuntomarkkinoita ja tasoittanut ainakin hurjimpia hintapyyntöjä. Maputo on afrikkalaisittain kallis kaupunki asua.

Koti kuitenkin löytyi iloksemme nopeasti, pakollinen ja hiukan hermostuttava tinkiminen tuotti tulosta, ja lähdemme huoneistohotellista tänään. Hei hei, Vip Executive Apartments!

Varsinaiset muuttotavarat tulevat aikaisintaan kuukauden kuluttua, joten tänään on ostettava Maputon uudesta Home Centeristä (Ikeaahan Mosambikissa ei tosiaankaan ole... ) välttämättömät: patjoja, lakanoita, peitot, tyynyt, pyyhkeitä, astioita, siivoustarvikkeita, pöytä, ainakin neljä tuolia... Osan saamme lainaksi lähetystön väeltä. Siellä tällainen tilanne on tuttu.

Asunnonvälittäjä Ana ja remonttimies tulevan kodin portilla.

Asunnon meille löytänyt välittäjä ei suinkaan ollut se hienoin ja sliipatuin, persoonallisin kyllä. Ja kyllä tämä Ana hänkin kimalteli kultaa, hampaita myöten. Hän saapui tunnin myöhässä autopulmiaan valitellen ja vuolaasti anteeksipyydellen. Ensimmäinen puolituntinen kuluikin huoltoaseman pihassa, Anan parhaat päivänsä nähneen Land Roverin avattua konepeltiä tuijotellen.

Automurheet olivat selvästi vieneet välittäjän huomion, sillä takapenkkikin oli täynnä tavaraa, jota nostelimme takaluukkuun sopiaksemme kyytiin. Ratti oli väärällä eli vasemmalla puolella, ja käännöksissä Ana varmistikin aina vierustoverilta: "Tuleeko autoja?" Mutta autosta viis: niin vain kävi, että juuri tämä käheästi ja herkästi naurava leidi löysi meille talon.

Asuntokatselmuksella! Tähän olohuoneeseen me muutamme.

Kun teimme Anan kanssa lähtöä talosta, kiinnitin huomioni mieheen, joka näytti poimivan kadunvarsipuun juurelta jotain. Roskia ne eivät olleet, mutta en tunnistanut puuta, saati sen kukintoja (Maputossa on muuten erittäin paljon puita katujen varsilla, se yhdistää Maputoa ja edellistä asuinkaupunkiani Berliiniä).

Kysyin Analta, tunnistiko hän, mitä mies etsi. Toimen naisena hän rullasi saman tien auton ikkunan auki, huikkasi "Bom dia!" ja tiedusteli asiaa. Kyse oli kuulemma jostain lääkinnällisestä kasvista - "some plants for medicinal use", selitti Ana. Mielenkiintoista. Luonnonlääkintä on Afrikassa yhä voimissaan, monestain syystä. Tulevina vuosina minullekin ehkä selviää, minkä puun antia mies kadulta keräili.

Talon omalla pihalla on mangopuu, johon ihastuimme. Saa nähdä, millaiseksi elämä sen varjossa muodostuu.

Teroittaakohan kissa kynsiään mangopuuhun?
 


Terkuin Lotta