Kielletty puu, karjalanpiirakoita marttojen malliin ja muuta Afrikan arkea

Hei taas, rakkaat lukijat! Viikot ovat kuluneet kuin varkain.

Jos edellisestä blogipostauksesta on vierähtänyt luvattoman paljon aikaa, syynä on vain se, että kulunut kuukausi on ollut, jos ei nyt suorastaan kiireinen, ainakin ohjelmantäyteinen.

Mutta Maputossa on kaikki hyvin.

Pääsiäismunat palmussa- bongaa kuvasta myös kaikkialle ehtivä kissa.

Afrikan arki pyörii - juuri luin uutisista, että Krugerin luonnonpuistosta reviiritaistelujen seurauksena omille teilleen lähteneet leijonat on tavoitettu Mosambikin rajan tuntumasta. Matkan varrelta oli kuulemma löytynyt karjaa pahimpaan nälkään.

Tanssijat ja muusikot toivottavat tervetulleeksi Mosambikiin.

Brysselissä asuva kääntäjäystävättäreni käväisi lapsineen ja ystävineen pääsiäislomallaan Maputossa asti. Kun odottelin joukkiota lentokentällä, sain yllättäen nauttia tanssiesityksestä kentän aulassa. Miksi moinen, tiedustelin.

Kansainvälisten vieraiden tavallista juhlavampi vastaanotto pääsiäisen kunniaksi, minulle kerrottiin. Sehän sopi, olinhan minäkin kansainvälisiä vieraita vastassa.

Vaikka yhteinen aikamme oli todella lyhyt - ystävättäreni lennähti tänne Etelä-Afrikkaan suuntautuneen lomamatkansa päätteeksi -, olen kiitollinen siitä, että hän halusi ja saattoi panostaa tähän ylimääräiseen mutkaan, Maputo kun ei ole mikään tunnettu ykköslomakohde vaan pikemminkin roads less travelled -osastoa. Siksi jokainen tulija on tervetullut.

Ystäväni asettui seurueineen hotelliin, koska meillä oli juuri tuolla viikolla kotona täyttä: isännöimme kolmea Lusakan amerikkalaisesta koulusta tullutta poikaa, jotka viettivät viikon Maputon vastaavassa koulussa niinsanotuissa STEM(Science, Technology, Engineering, Math)-kisoissa.

Oma poikani kun on yöpynyt isäntäperheissä jo moneen otteeseen omilla samankaltaisilla urheilukisamatkoillaan. Niinsanottu hostaus on helppoa, tulijat tarvitsevat lähinnä yösijan, aamupalan ja kuljetukset. Kaikki muu hoituu koulussa.

Kalastaja kahlaa rantaan Macanetassa,

Parissa päivässäkin ehtii paljon. Brysselin delegaatio ja minä teimme arkipäivän pikavisiitin Macanetan rantaan. Kävijät lähtivät täältä sohvapöydän ja punottujen pyykkikorien kanssa - kyllä, pieni puinen sohvapöytä mahtuu matkalaukkuun, ja kahvallisista pyykkikoreista saa pientä luovuutta käyttäen käsimatkalaukun!

Samaiset pyykkikorit toimittivat ranskalais-mosambikilaisen kulttuurikeskuksen kaupassa lampunvarjostimien virkaa.

Kori kääntyy lampunvarjostimeksi CCFM:n kaupassa.

Kun esittelin kävijöille Maputon paikkoja, huomasin miettiväni omaa sopeutumistani. Kahden vuoden rajapyykin lähestyessä olo on jo toinen kuin vuosi sitten. Nautin tästä hetkestä nyt, juuri tässä kolkassa maailmaa. Sillä jonain päivänä minunkin on pakattava laukkuni, ja tämä vaihe saa tehdä tilaa seuraaville. Tiedostan ajan kulumisen vahvasti.

Olemme sopeutuneet, ainakin siinä määrin kuin se kahdessa vuodessa on mahdollista. Useimmat talossamme häirinneet, hiukan rempallaan olleet asiat on onnistuttu korjaamaan, vaikka se on vaatinut sitkeyttä.

Olemme voineet rentoutua.

Silmät ja korvat erottavat uusia sävyjä, sanoja ja värejä. Jos Maputon väri vielä vuosi sitten oli mielestäni harmaanruskea, nyt se on vihreä. (Se tosin voi johtua siitäkin, että sadekausi oli nyt oikeasti sateinen... )

Rakastan Maputon puita. Siinä, missä aluksi näin liikaa roskia, näen nyt kaikkialla vihreitä, komeita, värikkäitä puita.

Allaoleva jättiläispuu on kotikadultani, ja koska se on vankilan edustalla, tämäkin viaton kännykkäkuva johti närkästyneisiin keskusteluihin: Kuinka saatoitte! Ettekö tiedä, että julkisten rakennusten ja erityisesti vankilan kuvaaminen on jyrkästi kielletty... Tiedän tiedän, mutta olin oikeastaan kiinnostunut kauniista katupuusta, en vankilasta, anteeksi!

(Myönnän, että kuvasin puun myös hiukan kokeilumielessä: reagoiko joku? Nyt tiedän, että reagoi. Eikä ainoastaan yksi ihminen, vaan useampi. Ja ymmärränhän minä, että tällaisesta voisi varmaan saada mojovat sakot. Itse selvisin kolmen p:n taktiikalla: pahoittelemalla, puhumalla ja poistumalla.) 

Tässä siis kielletty puu.

Hus pois kuvaamasta puuta vankilan edustalla!

Enkä hermostu, vaikka pizzaa kotiin tilattaessa yksikään pizzapaikan kolmesta numerosta ei vastaa. Sehän on ihan tavallista. Etsin toisen paikan. Ja kyllä siellä ensimmäisessäkin paikassa joskus taas vastataan, johonkin numeroon.

Oma yksityiskohtansa on senkin oivaltaminen, että tällaisessa paikassa, ja puolison roolissa, sopeutuminen tarkoittaa ennen muuta sopeutumista ulkomaalaisyhteisöön. Paikalliseen elämään ei voi sopeutua kuin osittain, sillä oma viiteryhmä on toinen, oli siitä tosiasiasta mitä mieltä tahansa.

Vielä huhtikuun tapahtumia. Pääsiäisenä maalasimme munia ja ripustimme ne pihalta katkaistuun palmunoksaan (kuva ylimpänä).

Suklaamunien piilotus onnistui liiankin hyvin: nuorin etsijä taisi pahastua, kun piilot olivat liian vaikeita (meidän mielestämme tosi hyviä ja kunnianhimoisia!). Isossa talossa on, mihin kätkeä.

Suklaamuna torilta ostetun mopoauton takapenkillä.

Pienen neuvottelun jälkeen hän itse piilotti suklaamunat uudestaan, tällä kertaa niinsanottuihin normaaleihin piilopaikkoihin eli sellaisiin paikkoihin kuin kenkään ja silmälasikoteloon. Meidän piti etsiä, anteliaiden vihjeiden kera ("mitä tarvitset kun katsot telkkaria?", "mitä laitat jalkaasi kun lähdet ulos?"). Pääsiäisrauha oli pelastettu.

Tosiasia on, että löysimme tälläkin viikolla taas yhden epämuodostuneen, lämmössä nuhjaantuneen suklaamunan niistä alkuperäisistä piiloistamme. Ehkä ne eivät tosiaan olleetkaan niin loistavia... Tai no, riippuu näkökulmasta. Onnistuimme ilmeisesti piilottamaan ne myös itseltämme!

Huhtikuuhun kuului myös yllättäen karjalanpiirakoita.

Vanhempi poikani oli saanut tehtäväkseen valmistaa amerikkalaisessa koulussa jotain suomalaista suuhunpantavaa. Hän itse valitsi karjalanpiirakat, joita kukaan meistä ei ole koskaan leiponut. Hän arveli, että niistä myös muut pitäisivät, ja ne olisi joka tapauksessa helppo tarjota ja syödä - hyviä näkökohtia.

Teko-ohjeet hän katsoi netistä Marttojen opetusvideolta ("se näyttää ihan helpolta") ja kirjoitti minulle ostoslistan.

Maputossa on yksi pieni kauppa, joka myy ruisjauhojakin, ja risottoriisistä voi keittää täytteen. En millään muistanut kaupassa, mitä ruisjauhot ovat portugaliksi, mutta onneksi löytyi näkkileipäpaketti, johon oli liimattu portugalinkielinen tuoteseloste (se ei aina ole itsestään selvää). Siitä sain ruis-sanan, ja myyjä haki minulle valtavan ruisjauhopaketin.

Kassaa kiinnosti, mitä italialaista ruokaa aion ruisjauhoista valmistaa (yksi pikkukaupan kassoista on sitkeästi sitä mieltä, että olen italialainen. Voi myös olla että Finlandia ja Italia menevät sanoina helposti sekaisin, i:t ja a:t kun rytmittyvät vähän samoin.

Tällaisen kuvaviestin sain koulusta keskellä päivää: valmista tuli! Hyvältä näyttää.

Olin keittänyt riisipuuron ja sekoittanut munavoin edellisenä iltana kotona, ja seuraavan päivän aamuna pakkasin kaiken muun tarvittavan pojalle mukaan, välineitä myöten ja kylmälaukun kera. Kaikki meni hienosti, ja leipomukset tekivät kauppansa. Minullekin tuotiin kotiin yksi.

Kansainvälinen karjalanpiirakka maistui ihan tutulta, ja olin todella ylpeä 15-vuotiaasta, joka ei epäröinyt tarttua kaulimeen ja johtaa ryhmää.

Halusin tietää, oliko urakka osoittautunut odotuksia helpommaksi vai hankalammaksi.

Oli vähän vaikeampaa kuin videolla, poika hämmästeli. Videolla kauliminen ja rypytys näytti niin yksinkertaiselta.

Purskahdin nauruun. Tottahan toki karjalanpiirakoiden teko marttojen hyppysissä helpolta näyttää. Sillä ellei se martoilta suju, keneltä sitten?

Toisaalta opetusvideon ansioita ei sovi kiistää. Marttojen ohjeiden avulla yhdeksäsluokkalainen poika valmisti Mosambikissa koko koululuokalleen karjalanpiirakoita, ihan ensi kertaa!

Mutta minä näin heti mielessäni sen realistisemman "näin se oikeasti menee" -opetusvideon.

Sen, jonka minä voisin tehdä. Sen, jossa taikina kaikkia hyviä aikeita uhmaten repeilee ja liimautuu sinne minne ei pitäisi, ärtynyt leipoja on silmäripsiään myöten vehnäjauhoissa ja työläinkin rypytys tuottaa aamutohveleita muistuttavia tekeleitä (vaikka, toim.huom., maku olisikin kohdallaan).

Kokonaisuuden viimeistelee afrikankiinalainen kaasu-uuni, jota en vieläkään oikein ymmärrä. Ainoa asia, joka siinä syntyy helposti, on pohjaanpalanut lopputulos. Tänään tosin kävi toisin päin: kaasu lopahti kesken ruuanlaiton.

Mutta nythän me voimme treenata karjalanpiirakoiden tekoa pojan kanssa yhdessä!

Niitä ruisjauhojakin kun on litrakaupalla, elleivät muurahaiset niihin ihastu. Ja ehkä uunikin jonain päivänä alkaa käyttäytyä.

Terkuin Lotta

Operaatio Mango

Mosambikissa eletään nyt mangosesonkia. Euroopassa asuessani en itse asiassa erityisemmin pitänyt mangoista, mutta täällä niihin ei voi olla rakastumatta.

Kun ne eivät joudu tekemään pitkää matkaa, ne ovat aina "syöntikypsiä" siinä vaiheessa kun ne pääsevät lautaselle, ja maku on juuri niin raikas ja makea kuin pitääkin. (Sama koskee muuten avokadoja, jotka ovat nekin täällä ihania, ja mosambikilaiset avokadot ovat lisäksi valtavan kokoisia.) Ainoa miinuspuoli on se, että liukaslihainen mango on joskus tuhottoman vaikea käsitellä. Näppejään saa varoa.

Mango on herkullista myös mehuna. Maputon ravintoloiden parhaita puolia ovatkin "sumos naturaís", tuoremehut, joiden valikoima vaihtelee sesongin mukaan. Silloin, kun passiohedelmämehua saa, voisin juoda sitä joka päivä. Nyt sen kausi on ohi.

Mangomehu on ihanaa sellaisenaan tai muihin, kuten appelsiiniin tai ananakseen, sekoitettuna. Myös ananaksen ja mintun yhdistelmä toimii hyvin. Baobab-puun hedelmän mehu maistui minusta aika omituiselta, mutta se onkin parhaimmillaan mehusekoituksen osana. Uskon, että se on hyvin terveellistä...

Kiipeilyn tulos.

Kuvan mangot ovat meidän kookkaasta pihapuustamme. Minulla ei ole osaa eikä arpaa tähän somaan kekoon, jonka kodinhoitaja asetteli vadin virkaa toimittavaan muoviseen kakkukupuun - puu on komea, vanha ja valtava, ja sen antimet killuvat korkealla, ulottumattomissa. Ne ovat lähinnä lintujen ruokaa. Maahan pudotessaan hedelmä hajoaa.

Kunnes kodinhoitaja ja minä kyllästyimme asiain tilaan. Neuvokas Ana lupasi keksiä jotain. Olihan hänestäkin synti ja häpeä, ettei hedelmiin pääse käsiksi, sillä mangot ovat Mosambikin omia aarteita. Miksi ostaa niitä katukojuista, kun niitä olisi omasta takaa, ja ruoka on kallista? Olimme toki onnistuneet harvakseltaan sohimaan niitä puusta alas, välineenä uima-altaan puhdistamiseen käytettävä pitkävartinen haavi, mutta puuha oli aika tehotonta.

Ähä kutti, saimme teidät!

Analla ei nokka pitkään tuhissut. Olen jo aiemmin pannut merkille, miten oma-aloitteinen ja kekseliäs hän on. Jos hän olisi syntynyt toisenlaiseen maahan, saanut opiskella ja etsiä vapaasti omaa tietään elämässä, luulen, että hän olisi nyt kansainvälisen yrityksen henkilöstöpäällikkö. Onhan hän täälläkin kodinhoitajaksi varsin pätevä: puhuu hyvää englantia (hän on työskennellyt perheissä myös Etelä-Afrikassa), ajaa autoa ja kokkaa. Lisäksi hänellä on mahtava huumorintaju.

Kävi siis niin, että yksi vartijoista kiipesi Anan kehotuksesta mangopuuhun. Tämä vartija on kotoisin pohjoisemmasta ja tottunut kiipeilemään korkeisiin kookospalmuihin kookospähkinöiden perässä.

Tuloksena oli kassillinen mangoja, jotka jaettiin reilusti minun, Anan ja vartijoiden kesken. Ensi kerralla otan kuvan, nyt "Operaatio Mango" oli ehditty toteuttaa sillä välin kun kävin ruokakaupassa. Ikänsä kookospähkinöitä keräillyt vartija olisi varmaan ihmetellyt, miksi haluan ottaa jostain niin arkipäiväisestä asiasta kuvan!

Terkuin Lotta

Kulttuurieroja: suositut sisäoppilaitokset

Nuoremmalla pojallani oli luokkakaveri yökylässä, ja aterialla kaveri täräytti uutisen: hän lähtee Maputon amerikkalaisesta koulusta vuodenvaihteessa ja siirtyy Waterford-nimiseen sisäoppilaitokseen Swazimaahan, Mosambikin naapuriin.

11-vuotias ei itse ei vaikuttanut asiasta erityisen ilahtuneelta, mutta esitti sen tyynesti, toteavaan sävyyn.

Sääli tietysti, että lapsi menettää kivan luokkatoverin, tässä tapauksessa nigerialaisen. Se on kansainvälisen koulun vähemmän miellyttävää arkea. Arvokasta arkea ovat nuo nigerialaiset, australialaiset ja muut ystävät - kasvaminen aitoon monikulttuurisuuteen. Toivottavasti maailma jakautuu näille lapsille aikuisiällä edes vähän vähemmän meihin ja noihin muihin. Ja toivottavasti, muutoista huolimatta, edes jokunen ystävä säilyy...

Kaverin lähdettyä jäin miettimään sisäoppilaitoksia. Niistä puhutaan silloin tällöin. Vertaillaan boarding schooleja ja mietitään, millaisia harrastuksia tai katsomusjärjestelmiä niissä on. Sellaista keskustelua Suomessa ei kuule. Olen itsekin käynyt nuorena Belgiassa koulua, jossa osa oppilaista asui, mutta se ei ollut varsinainen sisäoppilaitos asuinmahdollisuudesta huolimatta.

Meistä suomalaisista lapsen lähettäminen kotoaan sisäoppilaitokseen tuntuu erikoiselta, vaikka perinnettä ei tarvitse etsiä kaukaa - onhan jo Britanniassa vahvat laitosperinteet. Millaisia syitä valinnan taustalla voisi olla?

Vain parasta joillekin lapsille - Frozen-synttärit puistossa

Tasalaatuinen ja edullinen koulutus on eurooppalainen itsestäänselvyys. Lasta ei tarvitse lähettää jo pienenä matkojen päähän kouluun, jos haluaa varmistua siitä, että hän oppii lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan ja voi jopa jatkaa opintojaan koulun jälkeen.

Afrikan maissa koulut ovat hyvin eritasoisia. On monia, joille julkinen koulu ei ole vaihtoehto (ja tietysti vielä useampia, joille se on ainoa vaihtoehto).

Julkinen koulu ei aina käy niille, jotka haluavat ja voivat varmistaa lapselleen hyvän tulevaisuuden: jatkokoulutuksen ja työn (joilla nämä lapset sitten maksavat omien jälkeläistensä koulutuksen). Jos rahaa on, se käytetään parempaan kouluun.

Näille hökkelikylän lapsille taitaa lähikoulu kelvata.

Joskus kaupungista, jossa vanhempien työpaikat sijaisevat, ei yksinkertaisesti löydy sopivaa koulua.

Hintalappukin voi painaa vaakakupissa. Esimerkiksi pääkaupunkien kansainväliset koulut ovat usein suosittuja ja hyvämaineisia, mutta verottavat kukkaroa ankarasti.

Mosambikin paikallinen valuutta, metical, on menettänyt arvoaan kovasti kuluneen vuoden aikana. Silti esimerkiksi amerikkalaisen koulun lukuvuosimaksun voi yhä maksaa vain dollareissa. Koulu on nyt yli tuplasti kalliimpi kuin vuosi sitten niille, joiden palkka tulee paikallisessa rahassa. Tätä pohdittiin myös koulun uutiskirjeessä vähän aikaa sitten.

Lukukausimaksun kallistuminen meticalin arvon romahdettua on epäilemättä saanut ne perheet, joiden työnantaja ei pulita koulumaksua, miettimään muita vaihtoehtoja. Olenkin kiitollinen siitä, että olemme itse voineet valita koulun maksua miettimättä.

Koulukorvaus, joka ei kuulu kaikkiin expat-työsopimuksiinkaan, vähentää kouluun kohdistuvia odotuksia. Huomaan usein, että peruskoulumaasta tulija suhtautuu kouluun hiukan eri tavalla kuin sellainen vanhempi, jolle koulu on konkreettinen kuluerä ja lupaus oppimisesta. Tästä erosta voisi toki kirjoittaa enemmänkin.

Vanhemman poikani luokalta lähti kesäkuussa yksi tyttö, jolle suunniteltiin sisäoppilaitosta Etelä-Afrikassa (Mosambikissa, joka on maailman köyhimpiä maita, sisäoppilaitoksia ei ole, joten tämä päätös tarkoittaa aina lapsen lähettämistä toiseen maahan).

Kuulin äskettäin, että tämä tyttö on yhä Maputossa, mutta kotikoulussa. Syitä siihen en tiedä. Tästä home schoolingistakin kuulee aina välillä, mutta se tuntuu olevan ennen muuta väliaikaisratkaisu ainakin isompien lasten kohdalla.

Kouluvalinta näyttää menevän monilla uusiksi myös sitten, kun oppilas on loppusuoralla ja mietitään jatko-opintoja. Ainakin minulle on tullut tunne, että monet koulut ovat hyviä lasten ollessa pieniä, kun koulun akateemisella menestyksellä ei vielä ole niin suurta väliä, mutta oppilaiden vanhetessa tilanne muuttuu. Vanhemman poikani luokalta (15-vuotias) siirtyy muutama oppilas joulukuussa boarding schooliin. En tiedä syitä heidän kohdallaan.

Olen huomannut, että monet Maputossa pysyvästi asuvat expat-perheet saattavat lähettää lukioikäisen lapsen Eurooppaan (tai muualle sen mukaan, mistä perhe on kotoisin - itse olen keskustellut lähinnä eurooppalaisten kanssa) kouluun sitten, kun viimeinen luokka on käsillä.

Ehkä ajatellaan, että opetuksen taso antaa muualla paremmat valmiudet jatko-opintoihin, ja nuorikin saa pehmeän laskun uuteen vaiheeseen. Jatko-opintojahan ei kuitenkaan voi kehitysmaassa suorittaa.

Joskus lähtöön tuntuu vaikuttavan sekin, ettei Maputo ole helpoin mahdollinen asuinpaikka täysi-iän kynnyksellä oleville. Tekeminen ja oleminen on kuitenkin rajoitettua.

Ympäristöönsä nähden erittäin hyväosaiset, mutta suojattua elämää viettäneet nuoret ovat myös helppo kohde erilaisille onnenonkijoille, jopa rikollisille. Sekin on joillekin vanhemmille yksi syy suosia suljettuja ja siksi turvallisempia boarding schooleja.

Minulle suomalaisena lapsen lähettäminen sisäoppilaitokseen, etenkin pienen, tuntuu vieraalta. Mutta olen oppinut ymmärtämään tätäkin valintaa.

Koko yhteiskunta on niin erilainen, ja ratkaisuja ja valintoja on punnittava eri lähtökohdista.

Haluaisin myös kuulla niiden ratkaisujen perusteluja lisää, lapset itse eivät niitä useinkaan osaa sanoa. Ehkä sisäoppilaitos on joidenkin mielestä yksinkertaisesti hyvä kokonaisratkaisu, uskoakseni toisille myös status- eli yhteiskuntaluokkakysymys.

Onkohan blogin lukijoilla kokemusta aiheesta - millaisia perusteluja olette itse kuulleet?

Suomalainen peruskoulujärjestelmä tekee monta asiaa meille helpoiksi, eikä lapsena tehty kouluvalinta ratkaise, voiko 18-vuotiaana jatkaa yliopistoon vai ei. Lapset myös tutustuvat koulussa kaikenlaisista perheistä tuleviin ikätovereihin. Sekin on minusta arvokasta.

Täällä eriarvoisuuden siemenet kylvetään varhain. Jokainen on jo varhain omassa kuplassaan ja tietää paikkansa.

Se tekee minut usein surulliseksi. Toisilla on tässä maailmassa niin paljon enemmän kiivettävää kuin niillä, jotka on jo lapsuudessaan nostettu ylemmille askelmille, juuri sinne sisäoppilaitokseen tai kansainväliseen kouluun.

Toiset eivät tunnu pääsevän edes alimmalle askelmalle. He tarvitsevat paljon enemmän raakaa työtä ja silkkaa onnea saavuttaakseen sen, mikä parempiosaisille ikätovereille ojennetaan käden ulottuville.

Lähikoulusta ja sen hyvistä opettajista kannattaa olla kiitollinen. Ja siitäkin, että myös meillä saa valita koulun, yleensä monesta hyvästä vaihtoehdosta. Meille annetaan paljon. Loppu on enimmäkseen itsestä kiinni.

Terkuin Lotta

Maputon kalatorilla

Pane emppa asialle, mene itse mukana...

Viime viikolla alkoi tehdä mieli tuoretta kalaa. Paremmissa ravintoloissa on toki aina päivän kalaa, mutta joskus on mukavinta syödä kotosalla. Supermarketit ja pienetkin kaupat myyvät vain pakastettuja tuontituotteita.

Ne ovat toki enimmäkseen hyviä, etenkin sitten kun oppii, mistä kaupoista ne kannattaa ostaa (joskus huomaa, että tuotteet ovat sulaneet muutaman kerran ennen kuin ehtivät kassalle, mutta se ei hämmästytä Afrikassa), ja perheellisen arjessa näppäriä ja nopeita valmistaa, mutta merenrantakaupungissa Woolworthin pakastekala ei voi olla ainoa vaihtoehto. Suuntasin siis kalatorille, Mercado do Peixeen. Se on oikea osoite, jos etsii Ahdin antimia.

Alaotsikko viittaa empregadaan eli kodinhoitajaan, joita suomalaiset kutsuvat usein kotoisasti empoiksi. Kalaostoksille on mukavinta lähteä empan kanssa, sillä silloin neuvottelu kauppiaiden kanssa sujuu parhaiten. Minäkin lähdin kalatorille meidän empregadamme, Anan, seurassa. Jotkut eivät edes poistu autosta, vaan odottavat kadulla. Minusta taas itse ostosmatka on tärkeä osa kala-ateriaa.

Kun tulimme vuosi sitten Maputoon, silloinen kalatori oli epämääräinen kokoelma myyntikojuja pienen kadun varrella. Se tarjosi vähintäänkin eksoottisen ja voimakkaan hajuisen kokemuksen. Alkuvuodesta tori suljettiin, ja kauppiaat saivat rantakatu Marginalilta uudet, komeammat tilat. Vanhan kalatorin tontille kohoaa pikavauhtia uusia, ylellisen näköisiä asuintaloja.

Maputoon rakennetaan sivumennen sanoen valtavasti. Kun maan taloustilanne on mikä on, ja poliiittinen tilannekin kauniisti sanoen epävakaa (eilisaamuna ammuttiin oppositiopuolueen entinen kansanedustaja, nykyinen rauhanneuvottelija, kesken aamulenkin samaisen Marginal-rantakadun tuntumassa) mietityttää, mistä kaikkiin näihin taloihin löytyy asukkaita... Toki kaupungissa on paljon myös rahan puutteen takia kesken jääneitä rakennus- ja kunnostustyömaita.

Uusittu kalatori on osaavalle ostajalle upea ostospaikka. Myynnissä on ämpäreittäin erilaisia simpukoita, hummereita, rapuja ja kaloja, joita kalatorin takana aaltoileva Intian valtameri asuttaa. Minulle tuoreuden takeeksi riittää se, että otukset liikkuvat - ja ainakin tämä langusti, jota Ana pitelee hyppysissään, oli erittäin elossa. Kalojen en sentään oleta pomppivan minua vastaan, mutta niiden tuoreutta on helpompi arvioida, vaikkei olisikaan äyriäisosastolla kuin kotonaan.

Ana hyppäsi tiskin taakse pelleilemään.

Myytävillä tuotteilla on omat osastonsa. Tiskiltä valitaan ja ostetaan kala, minkä jälkeen se puhdistetaan pientä lisämaksua vastaan (minä maksoin 50 meticalia eli alle euron) toisella tiskillä.

Kalaosaston hinnasto selkeyttää ostamista.

Nykyisellä torilla kalojen kilohinnat ovat esillä, entisistä käytännöistä poiketen, mutta jotkut suosittelevat pitämään mukana omaa vaakaa. Itse en viitsi kantaa vaakaa mukana, en ole niin epäluuloinen enkä toisaalta osta niin usein tai isoja määriä - ja taulukko antaa käsityksen hinnasta. Yksi yleinen kalalaji on "peixe vermelho", "punainen kala", jonka voisi kai suomentaa puna-ahveneksi.

Tämä minulle, kiitos!

Kauniin värisiä "papukaijakaloja".

Tarjolla oli kookkaampiakin uimareita.

Tällä kertaa en ostanut katkarapuja, jotka ovat tyypillistä maputolaisruokaa ja joita saa kalatorilta aina. Mutta sain rapuja kotona viimeksi elokuussa, kun palasin Suomesta. Taisin ehkä jo kertoa niistä silloin, mutta mainittakoon ne tässäkin yhteydessä. Ana oli käynyt torilla rapuostoksilla, maustanut ja paistanut pellillisen ja laittanut ne jääkaappiin odottamaan. Lisäkkeeksi hän oli keittänyt kulhollisen niinsanottua portugalilaista riisiä.

Tarkennettakoon, että paluupäiväni oli samalla syntymäpäiväni... Mosambikissa syntymäpäiviin suhtaudutaan hyvin vakavasti eli niitä täytyy juhlistaa. Siksi erityiskohtelu. Ja mikä sopisikaan elokuuhun paremmin kuin rapujuhlat?

Seuraavaksi ehkä taas näitä?

Ana vaihtoi sanasen katkarapumyyjättären kanssa. Meren eläviin perehtyneellä kotikokilla on Maputossa hyvät oltavat, sillä äyriäisten hinnat eivät ole suomalaisittain korkeat.

Rapuosasto

Kalatorilla on myös ravintola. Moni ostaa ensin torilta haluamansa kalan tai äyriäisen ja vie sen sitten ravintolan puolelle, jossa se valmistetaan ja tarjoillaan haluttujen lisukkeiden kera.

Ravintolasta voi myös tilata annoksen suoraan eli käymättä ensin itse kalatorin puolella, ja niin mekin viimeksi teimme. Odotusaika oli pitkä, mutta kun annos vihdoin tuli, siinä ei ollut moittimista.

Esillepano on yksinkertainen.

Pian harmaa muuttuu punaiseksi...

Tällainen meidän illallisestamme tuli!

Hyvän ruuan ei tarvitse olla mutkikasta tai erityisen kallista. Tähänkin tarvittiin vain sitruuna, hiukan mausteita ja vihanneksia, joita löytyi jo jääkaapista. Isosta kalasta riitti hyvin neljälle.

Kalastajat veneineen ahkeroivat Maputon rannassa joka ikisenä päivänä, paitsi erityisen huonolla säällä. Viime aikoina voimakkaita tuulia on riittänyt.

Ammatti ei suinkaan ole helpoimmasta päästä ja se on myös vaarallinen, etenkin pohjoisempana - viimeksi menneellä viikolla luin uutisen kalastajasta, joka oli menettänyt henkensä hain hampaissa Inhambanessa, 500 kilometrin päässä Maputosta. Maputon rantavesissä haita on nykyään kuulemma hyvin vähän, syistä, joita en oikein tunne. Mutta meri voi olla pienille veneille armoton täälläkin.

Kalastajat joutuvat usein kahlaamaan hyvin kauas matalissa rantavesissä ja seisoskelemaan niissä pitkään, jolloin nälkäinen hai saattaa uiskennella liian lähelle. Ei haita välttämättä itse kalastaja alun perin kiinnosta - petokalan houkuttavat paikalle kalastajan saaliit ja syötit, mutta lähietäisyydellä ihminenkin muuttuu kiinnostavaksi.

Kuolleen kalastajan kollega, joka oli täpärästi välttynyt hyökkäykseltä, oli järkyttynyt, mutta totesi, ettei hän itse voi kuin jatkaa työntekoa. Mitä muutakaan voisi henkensä pitimiksi tehdä?

Terkuin Lotta

Ruokaostoksilla

Älä usko kaikkea, mitä netistä löytyy

Halusin keskiviikkoaamuna mennä Vosso-nimiseen ruokakauppaan kodin lähellä, onko sinne tullut lisää vadelmahilloa ja Nespresso-kahvikapseleita. Niitä ei viimeksi ollut.

Ensin piti tarkistaa netistä Vosson aukioloajat, sillä kello oli vähän.

Niitä ei löytynyt, mutta Google-haulla löytyi tämä allaoleva kuva.

Paitsi että tämä vihanneshylly ei ole Vossoa nähnytkään! Kun näin kuvan, purskahdin nauruun. Ei pidä uskoa kaikkea, mitä netistä löytyy.

Kas tässä on O Vosso Supermercadon tavanomainen vihanneshylly syyskuisena keskiviikkoaamuna.

Nahistuneet salaatit näyttivät yksinäisiltä.

Eikä niiden yläpuolellakaan ollut ruuhkaa.

Vossossa on hyvät puolensa, joihin "hevihylly" ei kuulu. Sieltä saa muun muassa Ipanema-varvastossuja, Nespressoa ainakin teoriassa ja muutakin suklaata kuin Cadburyä. Vihannekset saa saman kadun katumyyjiltä.

Vadelmahilloa ja kahvikapseleita ei näkynyt.

Koska kaksikin myyjää kulki kannoillani ja tuputti apuaan, kysyin, milloin Nespresso-kapseleita tulee. Tiesin jo ennalta, että kysyminen on turhaa. Myyjä ehdotti Nescafé-pikakahvia. Kapseleita tulee, kun tulee - on sinänsä jo ihmeellistä, että niitä ylipäänsä välillä saa.

Ostan usein Mosambikissa paahdettua malawilaista Café Sol -kahvia, jota saa monista paikoista. Mutta Nespressoja on kiva välillä käyttää, kun meillä kerran on niihin sopiva laite mukana.

Ostoslistallani oli myös paprikoita. Panin merkille, että ankealla vihanneshyllyllä lojui muutama muoviin pakattu paprika, joiden parasta ennen -tila oli selvästi ohitettu.

Tämä kaikki ei estänyt minua keräämästä kärryäni täyteen, sillä Vossosta saa muun muassa juustoa, ihan hyvää lihaa jopa lihatiskiltä (valikoima on suppea, mutta laatu ok) ja isoja swazimaalaisia kananmunia. Vakiopaikassani Woolworthissa ei viime aikoina ole ollut munia ollenkaan.

Söpö portugalilainen hammastahnapakkaus yllätti Vossossa.

Minua kiinnostaa, miten ruokaostokset hoituvat eri maissa. Ne ovat iso ja välttämätön osa arkea, Usein kieltämättä vähän pakkopullaakin. Siihen auttaa seura - olen ikävöinyt erästä ystävää, joka lähti Maputosta elokuussa. Hänellä oli usein tapana viestittää: "Kauppaan tänään kello 14?" Hän ehti asua täällä pitkään, joten sain häneltä myös useita hyviä vinkkejä.

Ostoksilla käynti muistuttaa keräilyä. Jotain sieltä, jotain tuolta ja jotain täältä. On varauduttava siihen, ettei sitä, mitä juuri nyt haluaa, ehkä ole missään. Kerran laukkasin ympäri Sparia etsien leikkeleitä, kuten kinkkua.

Niitä ei tainnut olla. Sillä reissulla löysin kuitenkin kahvikapseleita ja törmäsin kahvihyllyllä suomalaisnaiseen, joka oli etsimässä suodatinpusseja. Se on tuoteryhmä, jota jostain syystä ei Maputossa oikein myydä.

Aina en jaksa keräillä - jos ei kolmessa kaupassa ole hyvän näköistä jauhelihaa tai jauhelihaa lainkaan, en jaksa mennä siihen neljänteen, jossa sitä ehkä olisi pakastettuna. Teen jotain muuta. Täällä oppii improvisoimaan. Syömme todella usein pastaa ja pestoa purkista. Samoin noutopizzaa.

Kun tulin ulos Sparista, ovella kerättiin ruokalahjoituksia osattomille. Harmistuin, koska tavoistani poiketen olin ostanut vain kahvia ja suklaata, ja keräyksestä oli ilmoitettu sisäänkäynnillä. Unohdin keräyksen keskittyessäni luksuskahveihin. Minulle tuli hölmö olo. Ehkä turhaan, tiedän, mutta ihmismieli on mikä on. Lykkäsin kaikki suklaat kerääjille ja suhtauduin asiaan ylellisyysverona.

Sain vuosi sitten hyvän neuvon: kun näkee jotain, mitä ei tarvitse nyt, mutta ehkä myöhemmin, se kannattaa napata. Sitä ei luultavasti enää ole, kun palaat ostamaan. Neuvo on mainio. Vuosi sitten etsin turhaan kaikkialta tomusokeria johonkin leivonnaiseen. Nyt sitä on valmiina.

Luen reseptejä eri tavoin kuin ennen. En noudata niitä. Ostosten teko niiden mukaan on tuhoon tuomittu ajatus, etenkin kun modernien reseptien ostoslistat ovat tänne liian mutkikkaita. Luen reseptejä toisesta syystä eli saadakseni valmistus- ja yhdistelyideoita. Tarvitsisin reseptien sijaan "Mitä kaikkea voit tehdä tästä perusraaka-aineesta"-tyylisiä listoja. Pidän myös vanhoista, erittäin yksinkertaisista ruokaohjeista, joissa on lyhyet ainesosalistat.

Joskus saatan ostaa jotain vähän turhaa vain siksi, että se tuo vaihtelua. Vähän aikaa sitten näin pienessä Deli-kaupassa purkillisen nigellansiemeniä.

En tiedä, mitä nigellansiemenillä tehdään, mutta ostin ne siitä ilosta, että tarjolla oli tavallista kauniimpi maustepurkki. Keittiöhoukutuksia kun on tarjolla hyvin rajoitetusti, ostosten teko on välttämättömyyksien etsimistä.

Impulssiostos.

Mustat nigellansiemenet toivat mieleeni muurahaiset ja muut pikku ötökät, jotka pyrkivät sitkeästi kaappeihin.

Ötököitä kommentoi osuvasti hurmaava belgialainen Béa, joka on syntynyt Kongossa yli 60 vuotta sitten ja asunut suuren osan elämästään eri puolilla Afrikkaa:

"Välillä minusta tuntuu, että elämäni Afrikassa on ollut yhtä Tupperware-purkkia."

Béa halusi varmistaa, että ymmärrän siirtää houkuttelevat elintarvikkeet tiiviskantisiin muovipurkkeihin. Ja Béa, tietäisitpä, mutta tätä nykyä minustakin tuntuu, että elämäni on yhtä muovipurkkia. Somat peltirasiat eivät sulkeudu riittävän tiiviisti. Nigellansiemenissä on peltikansi, mutta ehkä kukaan ei halua ryömiä niiden sekaan.

Samassa Delissä näin joitakin viikkoja sitten ensimmäistä kertaa koko täälläoloaikanani pienen tölkin piimää. En voinut jättää sitä hyllyyn. Päiväyskin oli kohdallaan.

Kumosin lasillisen piimää, mutta sitten unohdin sen jääkaappiin. Kun ei ole vuoteen ostanut piimää, ei sittenkään muista sen olemassaoloa. Meillä on kaiken lisäksi kaksi isoa jääkaappia - se on kuuman ja kostean sään vuoksi tarpeellista, koska pidän jääkaapissa varsin monia sellaisia asioita, joille normaalisti riittäisi huoneenlämpö. Mutta kauempana olevaan jääkaappiin helposti myös unohtaa asioita.

Piimää afrikaansiksi!

Eilen yritin etsiskellä, muun muassa Vossosta, maustamatonta jogurttia, mutta sitä ei ollut yhdessäkään kolmesta vakiokaupastani (Vosson ja Woolworthin lisäksi käyn usein Shopritessa). Menin myös pieneen Deliin, mutta sielläkin oli tarjolla vain sokeroituja. Ostin sitten niitä, ihan vaim siksi, ettei vaivannäköni olisi ollut turhaa.

Viime vuonna en löytänyt pariin kuukauteen mistään kalapuikkoja. Kun niitä vihdoin löytyi, nuorempi poikani ei pariin viikkoon halunnut syödä käytännössä mitään muuta. Hän kaipasi Euroopasta niiden tuttuutta. Vähitellen ikävä hellitti.

Allaolevan pussin näin Game-supermarketissa, kun etsin kaurahiutaleita. Houkutteleeko mansikanmakuinen Corn Flakes -puuro? Tarjolla on myös pinkkejä muroja. Ostimme niitä kerran, poikien pyynnöstä, mutta ne olivat odotetusti niin karmean makuisia, että jäivät syömättä.

Terveysruokabuumia odotellessa.

Laihduttava saunapuku, "Sauna suit", Gamessa vei sanat suustani. Jätesäkiltähän tuo näyttää.

Saunapukupakkaus on reissussa rähjääntynyt.

Täällä ei kannata olla piinallisen tarkka siitä, mitä syö. Kannattaa olla helppo ruokailija, silloin elämä sekä kotikeittiössä että ravintolassa on keveämpää. Kasvissyöjänäkin pärjäisi mukavasti. Käytän kasviksia enemmän kuin ennen, samoin hyvin säilyviä papuja ja linssejä. Papaijat ja mangot ovat ihania silloin, kun on niiden aika on.

Vihanneksia on torilla ja katumyyjillä aina, ja kuivatut pavut, joita saa toreilta, ovat Mosambikin perusruokaa. Käyn itsekin  toreilla ihan vaihtelun vuoksi, mutta niissä laatu vaihtelee, sillä kuljetusolot ja säilytysajat ovat arvoitus. Woolworthin eteläafrikkalaiset valmissalaatit ovat keskimäärin virkeämpiä kuin torin kuumuudessa nahistuneet salaattivihannekset.

Vielä viime vuonna Maputossa toimi nuori amerikkalainen pariskunta, joka piti farmia ja toimitti hedelmiä ja vihanneksia kotiovelle. Monet pitivät tästä Savannah Greens -firmasta kovasti, minäkin, mutta toiminta Mosambikissa osoittautui muun muassa kuivuuden takia liian vaikeaksi, ja pariskunta pakkasi laukkunsa.

Harmi, mutta ymmärrän kyllä, miksi. Ei ollut varmasti helppoa myydä tuotteita, kun etukäteen ei aina tiennyt, mitä milläkin viikolla saa. Ja sää ja sähkökatkot eivät takuulla olleet pienyrittäjän ainoat haasteet täällä.

Tuoretta kalaa marketeissa ei ole, vaan kaukaa tuotuja pakastekaloja ja -äyriäisiä, joiden laatu vaihtelee. Paikallisen tuoreen kalan löytää kalatorilta, jossa ajattelin lähiaikoina käydä kodinhoitajani kanssa - Maputohan on merenrantakaupunki ja meren elävät ravintoloiden parhaimmistoa. Kerron kalatorista myöhemmin.

Afrikkalaista perusruokaa on kana. Mosambikilaiset kanat ovat laihempia kuin suomalaiset tehobroilerit.

Marketeissa myydään myös pakastettuja, esimerkiksi brasilialaisia kanoja. Tuntuisi hullulta ostaa täällä merten takaa rahdattua pakastekanaa. Yritän löytää paikallisia tai edes eteläafrikkalaisia kanoja. Mosambikilaisia tuotteita löytää myös puskaradion kautta. Kokonaisesta kanasta saa ihanan makuisen keiton, en kaipaa siihen rintafileitä.

Aiemmin ostin tuoretta lihaa lähinnä Woolworthista, mutta tuoretuotehyllyt ovat viime viikkoina ammottaneet tyhjinä. Ei valikoima ennenkään ollut valtava, mutta nyt se on entistä satunnaisempi. Ilmeisesti hankaluuksia rajalla - liha tuodaan Etelä-Afrikasta, ja tullimaksut ovat korkeat. Saattaa liittyä myös talouskriisiin.

Olen ottanut linjan, että ostan sitä, mitä on, ja yritän olla stressaamatta siitä, mitä en löydä. Kokkaan rennommin kuin ennen, luultavasti myös monotonisemmin. Meillä kuitenkin on rahaa ostaa ruokaa, sehän on tärkeintä. Erään kaupan ulkopuolella maleksii usein muutama keppikerjäläinen. Nykyään otan kaupasta välillä ylimääräisen leivän ja jätän jollekulle heistä ohimennessäni. Kun käymme Pizza Hutissa, otamme nykyään aina pizzan mukaan myös vartijalle.

Ulkomaalaiset ovat markettien perusasiakaskuntaa. Etenkin tiettyjen alueiden marketeissa näkee kodinhoitajia ja kuskeja listan ja käteisen kanssa suorittamassa työnantajan ostoksia. Moni myös sopii kodinhoitajan kanssa, että hän ostaa esimerkiksi hedelmät omilta katukauppiailtaan matkalla töihin. Hinta on silloin aivan toinen. Teen itsekin usein näin.

Afrikassa voi yhä kokea sellaista löytämisen iloa, joka vauraissa maissa on unohtunut. Vähän aikaa sitten löysin Sparista hiuslakkaa ja ilahduin niin, että olin vähällä lähettää tekstiviestin ystävälleni Marikalle. Hän juuri oli minulle vuosi sitten puhunut tästä löytämisen ilosta, esimerkkinään nimenomaan hiuslakka.

Olin kiertänyt kaupoissa etsimässä lakkaa, mutta monet hiuslakaksi luulemani pullot olivatkin muotovaahtoja. Niille on ilmeisesti enemmän kysyntää.

Näillä hyllyillä pitäisi olla lihaa, kinkkua, nakkeja, maitoa ja juustoa.

Löytämisen iloa koin viimeksi eilen.

Olin turhaan etsiskellyt supermarketeista hyttysmyrkkyä.

Jostain syystä sitä ei kuitenkaan ole viime aikoina näkynyt missään vakiopaikoissani.

Päätin kysyä apteekista, mutta ajauduinkin aasialaisten pitämään pikkukauppaan kodin lähellä. Siinä vaiheessa olin jo unohtanut hyttyset. Etsin suolaamattomia peruspähkinöitä.

Pikkukaupassa oli nyt vain suolapähkinöitä. Cashew- ja etenkin maapähkinöitä saa aina kadulta, ja ostankin niitä usein tukeakseni paikallisia, mutta välillä kaipaamme jotain muuta lajia kuin "kassuja".

Kaappasin hyllyltä pakkauksen pastaa, nestesaippuan ja tuoremehutölkin. Olin jo kassalla, kun näin silmänurkassani tutun logon: Peaceful Sleep! Hyttysmyrkky. Siinä se, mitä olin pari viikkoa turhaan etsinyt. Ihan vieressä omissa kortteleissa.

Löytämisen ilo!

Terkuin Lotta

Ps. Olisi mukava kuulla myös muiden ruokakauppakokemuksia omissa asuinmaissa! Jos joku tietää, mihin kaikkeen nigellansiemeniä voi ripotella, otan vinkkejä vastaan, vaikka ostinkin purkin  silmäniloksi.

Suomen kesästä afrikkalaiseen talveen

Huhuu, täällä ollaan taas, Maputossa. Herätän blogin talviunilta - tässä tapauksessa todella talviunilta, sillä Mosambikissa ei vielä ole kesä.

Maputon talvi vastaa hiukan Suomen kesää. Sää on raikas ja kaunis, aamut ja illat voivat olla tuntuvan viileitä. Paikalliset sanovat, että nyt on ollut keskimääräistä kylmempää, ja minustakin tuntuu, että vuosi sitten illat eivät olleet ihan näin koleita - vai olenko vain itse tällä välin afrikkalaistunut?

Uima-altaan köynnös (tulilatva?) oli kauniisti kukassa.

Talossa tuntuukin hivenen kalsealta. Ikkunat ovat henkäyksenohuet eikä lämmitystä tietenkään ole. Mutta oli talvi tai kesä, taivas on valtava ja huikaisevan kirkkaansininen, aurinko hehkuva ja päivällä se paistaa niin kuumasti, ettei moista Suomessa muistanutkaan. Ja kun kuuma trooppinen kesä saapuu, se ei tunne armoa - tätä raikkautta voi sitten vain kaihoten muistella.

Kotiin oli mukava tulla, sillä kodinhoitaja Ana oli valmistanut jääkaappiin pellillisen maputolaisia, kalatorilta ostettuja tiikerirapuja. Sain kuin sainkin rapujuhlat, vaikka en Suomessa ollutkaan. Löysin meren herkut tosin vasta tuloani seuraavana päivänä, kun sain tokkuraiset silmäni ja jääkaapin oven auki. Rapujen kaveriksi Ana oli valmistanut kulhollisen portugalilaista riisiä.

Kannatti avata jääkaappi!

Jääkaapissa odotti myös portugalilaisesta kahvilasta ostettu näyttävä kakku (minulla oli syntymäpäivä parahiksi saapumispäivänä). Sekin sai odottaa seuraavaan päivään, sillä sankaritar suunnisti suihkun kautta sohvalle ja kuukahti siihen. Kiitos kotijoukoille kukista, kakusta ja kaikesta!

Suklaata ei tässä säästelty.

Talossamme oli poissaolomme aikana tapahtunut vesivahinko, mutta sen jälkiä korjaillaan paraikaa, ja yksi suihku on onneksi käytössä.

Kiitän vesivahingon takia toimiin ryhtyneitä kanssaihmisiä siitä, että he eivät kertoneet meille Suomeen, mitä oli tapahtunut. Mitäpä me olisimme voineet sieltä käsin tehdä? Emme mitään, ja loma olisi mennyt pilalle tiedosta, että kotona odottaa tällainen tylsä huoli.

Nykyään, nopean viestinnän aikana, asioista kerrotaan joskus liiankin hanakasti - on oma taitonsa arvioida, mikä viesti kannattaa jättää myöhempään. Tämä oli ehdottomasti sellainen asia. Bonuksen ansaitsee ja sen myös sai myös tarkka vartija, joka huomasi, että talosta kirjaimellisesti tippui vettä, ja kertoi siitä ajoissa oikeille ihmisille.

Muuten vahinko olisi ollut paljon suurempi, ja olisimme joutuneet taas pakkaamaan kampsumme.

Mosambik on, kuten koko Afrikka, vastakohtien maa, ja siihen sainkin tuntumaa käydessäni paluun jälkeen ensi kertaa kaupassa.

Ensin (kaiken kukkuraksi vielä kodinhoitajan valmistama!) yltäkylläinen rapuateria kakkujälkiruokineen kotona, seuraavana päivänä Woolworthin typötyhjät hyllyt.

Kotihengettären tervehdys

Mitähän oli tapahtunut? Oliko jokin kuljetus jäänyt tulematta? Kaikki Woolworthissa myytävä ruoka tuodaan Mosambikin ulkopuolelta. En saanut kysytyksi, sillä mielessäni pyöri vain, mihin kauppaan seuraavaksi suunnistan ja mitä syömme illalla, kun tämän kauppareissun konseptit menivät uusiksi.

Hiukan yllättäen Woolworthissa oli kuitenkin hot dog -sämpylöitä, ja autiosta kylmähyllystä kurkotteli pari pakettia nakkeja. Niistä tuli ilta-ateria.

Joustava mieli ruoka-asioissa on ominaisuus, josta on täällä hyötyä, ja sen merkitystä pohdiskelin kesäloman aikana Suomessakin kuulostellessani välillä oudon ehdottoman tuntuista ruokakeskustelua. Sillä ehdoton ruokavalio voisi olla kehitysmaassa aika rasittava kaveri sekin.

Omien kauppareissujenkaan haasteita ei silti tee mieli ylen määrin kauhistella, sillä meillä on kuitenkin se kolikon kirkkaampi puoli. Mitä siitä, jos jokin hylly jossain loistaa välillä tyhjyyttään.

Monille muille, itse asiassa enemmistölle, on täysin samantekevää, ovatko jonkin supermarketin hyllyt tyhjät vai täydet. Heillä ei kuitenkaan ole sinne asiaa, ei liioin kalatorin raputiskeille - tavallisten ihmisten taloudellinen ahdinko on viime aikoina entisestään pahentunut.

Tyhjästä on paha nyhjäistä

Hei, leipähyllyssä on hodarisämpylöitä!

Lähdin Suomesta pikkuisen ristiriitaisin tuntein, sillä perheenjäsenten ja ystävien jättäminen on aina vaikeaa, etenkin jos joukossa on apua tarvitsevia. Minulla olisi aikaa auttaa, mutta olen niin kaukana - lienee tuttu tilanne monelle muullekin kohtalotoverille.

Mielialani kuitenkin parani hiukan yllättäen pitkällä lennolla Lontoosta Johannesburgiin. Heräsin - jos nyt heräämisestä voi puhua, kun ei oikein nukkumisestakaan - sardiinipurkissani, anteeksi istuimellani, niska jäykkänä, umpiväsyneenä ja viluissani, lentokoneen ilmastointi kun puhalsi turhankin tehokkaasti kohdallamme.

Hauskat kaikille tarkoitetut unisukkulat Helsinki-Vantaalla!

Eteläafrikkalainen stuertti aloitteli aamiaistarjoilua ja väläytti hammastahnahymyn. "Hyvää huomenta, ma´am! Nukuitteko hyvin? Tai nukuitteko ylipäänsä? Miltä elämä näyttää tänä aamuna?"

Nykyisillä, lähinnä karjankuljetusta muistuttavilla täyteenpakatuilla lennoilla tällainen puheliaisuus henkilökunnan taholta ei todellakaan tunnu kuuluvan hintaan, joten en heti saanut suutani auki. Stuerttia nauratti. "Now let´s do business", hän jatkoi, "syöminen auttaa aina, kumpi aamiainen saisi olla?"

Olin unohtanut eteläafrikkalaisen rennon ystävällisyyden ja jutustelevan, hymyilevän asiakaspalvelukulttuurin, ja siitä tuli heti mukava olo.

Yhtä lailla aamua valaisi vieressä matkustanut kikattava ja iloinen vauva, joka tarkasteli muita matkustajia valtaistuimen kaltaiselta lentokonesängyltään kuin kuningatar ikään. Hän taisi olla siinä porukassa ainoa, joka oli todella nukkunut sikeästi. Omat matkatoverini katselivatkin koppaa kaipaavasti: "Sillä on oikea sänky!"

En kuullut koko yön aikana kopasta pihaustakaan. Joitakin vauvoja ei voi katsoa alkamatta itsekin nauraa - tämä tyttönen oli juuri sellainen, ja hän viihdytti meitä ja henkilökuntaa "valtaistuimeltaan" illallakin. Hyväntuulinen oli tytön ultratyylikäs äitikin, ja mustine kiharoineen ja leveine hymyineen he olivat hauska kaksikko.

Viimeisellä lennolla Maputoon olinkin sitten jo niin väsynyt, että olisin vihdoin nukahtanut vaikka millaiseen solmuun lysähtäneenä, mutta siihen ei enää ollut aikaa.

Terkuin Lotta

Tunnelmia loman kynnyksellä

Maputo - viehättävä sekoitus latinokulttuuria ja Afrikkaa

Olin vähällä kirjoittaa otsikkoon "kesäloman kynnyksellä", kuten itse ajattelen, mutta Maputossahan eletään paraikaa talvea, joten vuodenajoista täytyy puhua kieli keskellä suuta. Meille ja monille muille ulkomaalaisille koittaa joka tapauksessa kohta kesäloma

Amerikkalainen koulu päättyy neljän päivän kuluttua, ja edessä on kuuden viikon poissaolo Maputosta. Loma on lyhyempi kuin esimerkiksi Suomessa. Sen sijaan joulukuussa on pitempi afrikkalaisen kalenterin mukainen "kesäloma".

Alla kuva asuinkatumme hauskasta Coca Cola -kioskista.

Kim il Sungin cokiskioski kivenheiton päässä kotoa.

Vuodenajoista puheenollen - kuten kuvasta näkyy, Maputon talvi on ankara.

Tämä cokiskioski on Maputon rannalta. Sen edessä paistuvat kanat.

Maputon talvi vastaa hiukan Suomen kesää. Lämpötila ei ole tukahduttava, ja illat ja aamut voivat olla yllättävänkin viileitä.

Minusta mukavinta on se, että ei ole liian kuuma kävellä. Nyt, kun olen tottunut kaupunkiin ja tiedän, missä voi huoleti tallustella , nautin siitä, ettei ainakaan 40 asteen porottava kuumuus estä sitä. Trooppisen kesän jälkeen 20 asteen lämpötila tuntuu jopa kolealta! Olen ensi kertaa kuukausiin käyttänyt farkkuja.

Mutta aurinko paistaa aina lämpimästi.

Kotikadullani on kauneushoitola

...ja paikallinen, Polana Cimento -alueen terveyskeskus.

Tuntuu ihmeelliseltä ajatella, että ensimmäinen Afrikan vuosi on kohta ohi. Elokuussa, kun palaan, olen Maputon konkari ja voin neuvoa tulijoita. Mutta minusta ei tunnu konkarilta. Tunnen itseni tulokkaaksi, mikä lienee reilun 10 kuukauden oleskelun jälkeen ihan ymmärrettävää, onhan Afrikka niin oma maailmansa. Maputon toki tunnen nyt paremmin, ja tiedän päällisin puolin, mitä mistäkin saa ja miten liikkua.

Päiväkävelyllä, Mao Tse Tung -kadun väriläiskä.

Toisaalta ymmärrän nyt, miksi monet jäävät tänne vuosikausiksi ja, arjen haasteista huolimatta, muuttavat toisiinkin Afrikan maihin.

Houkutteleva työ on tietysti yleisin selitys. Luulen kuitenkin, että monia ajaa myös uteliaisuus: kun on nähnyt yhden Afrikan maan, haluaa varmasti nähdä toisenkin, ja vertailla. Manner on niin jättimäinen. Sen selvittämiseen ei yksi ihmisikä riitä, tuskin yhden maankaan.

Mosambikissa hauskinta ja yllättävintä on ollut monikulttuurisuus.

Maputo on viehättävä sekoitus latinokulttuuria ja Afrikkaa, höystettynä intialaisilla ja kiinalaisilla, joita on täällä töissä. Välillä tulee olo, että onkin latinomaassa tai Portugalissa. Tietyissä tilanteissa suorastaan unohtaa olevansa Afrikassa, esimerkiksi eilen Dia do Portugal -juhlassa portugalilaisella koululla.

En ollut tainnut tiedostaakaan, miten suuri portugalilaisyhteisö on.

Barroson käyttöönvihkimä seinä portugalilaisella koululla.

Dia do Portugal -juhlan myyntipöytiä.

Ostin näiltä herroilta puisen rasian.

Zumbaopettajani on brasilialainen, heitäkin on Maputossa paljon. Yhden valtavan ryhmän muodostavat tietysti eteläafrikkalaiset, joita kohtaa kaikkialla.

Lapsilleni vuosi on ollut monikulttuurinen sikälikin, että amerikkalaisen koulun myötä he ovat tavallaan viettäneet kuin amerikkalaista vaihto-oppilasvuotta. Ympäristö on kuitenkin afrikkalainen ja koulukaverit kansainvälisiä.

Lähitaloissa näkyy siirtomaa-ajan arkkitehtuuri

Talot ovat armeijan henkilöstön käytössä. Siksi niissä ei ole näkyvää vartiointia tai korkeita muureja.

Elitismin vaara on kuitenkin todellinen riski, sillä amerikkalainen koulu kerää ulkomaalaisten työntekijöiden lasten ohella afrikkalaisen pääkaupungin varakkaan yläluokan lapsia. Täytyy olla valppaana ja muistutella omaa jälkikasvua siitä, että maan arkinen todellisuus on hyvin etäällä näiden koululaisten elämäntavasta.

Mutta mitä monikulttuuriseen Maputoon tulee, kaikki mahtuvat joukkoon. Sillä, minkä värinen ja näköinen olet, ei arkisessa kanssakäymisessä ole mitään merkitystä. Myös eri uskontokunnat elävät sovussa.

Jokainen on jonkin näköinen - se siitä. Kassajonoissa on kirjavaa porukkaa, mitä muutakaan? Ihmiset ovat toisilleen normaalin kohteliaita, ilmapiiri on hyväntuulinen ja ystävällinen. Se olisi hyvä oppi nyky-Suomessakin, ainakin joillekuille.

Kohtasimme rantakävelyllä mahtavan meduusan.

Eihän kaupunki ongelmaton ole, kuten ei varmasti yksikään, ja oikeasti monet ryhmät elävät aika erillään. Se taas liittyy rahaan ja yhteiskuntaluokkiin: rutiköyhässä maassa on monikerroksinen yhteiskunta, ja jokainen elää omassa kerroksessaan. Mosambikin tämänhetkisiin haasteisiin kuuluu se, että entuudestaankin pieni keskiluokka ei ilmeisesti kasva vaan pikemminkin pienenee.

Joskus tuntuu, että Maputossa voi ostaa kadulta ihan kaikkea, kuten varmaan monessa muussakin maassa. Toissapäivänä supermarketin parkkipaikalla päivysti pieniä apinoita kaupitteleva mies. Se ei ole laillista eikä kovin mukava näky.

Tavalliset katukioskit sen sijaan myyvät ihan tavallisia asioita: puhelinkrediittejä, keksejä, sanomalehtiä, karkkeja, juotavaa. Allaolevasta kulmauksesta kodin lähellä ostin viimeksi puhelinkrediittejä.

Tästä evästä mukaan.

Kauppaa voi käydä kadunkulmassa.

Myös koiranpentuja voisi ostaa vaikkapa liikennevaloissa. Muuntajia, kynsilakkoja, mattoja, kenkiä, matkamuistoja, aurinkolaseja, ananaksia, dvd-elokuvia, kilpikonnia (nekin ovat yllättävä näky) ja tietysti pähkinöitä.

Alempana olevassa kuvassa kookospähkinöiden myyjä työntää kärryään. Tarkoitus on juoda pähkinästä vesi; luultavasti jotkut syövät myös sisuksen, mutta itse en ole sen makuun kovin ihastunut.

Hedelmät ostan usein katumyyjiltä. Niiden hinta vaihtelee sen mukaan, miten arvokkaalla kadulla teet ostoksiasi, millaisella autolla karautat paikalle ja miltä näytät. Minusta tämä on ihan reilua - ajatellaan noita yhteiskunnan kerroksia - se on eräänlainen alkeellinen tasausjärjestelmä. Se maksaa enemmän, jonka arvellaan niin voivan tehdä.

Kesälomalla Euroopassa tulen luultavasti hämmästymään sitä, ettei kadulla kaupitellakaan kaikkea.

Kookospähkinöiden myyjä on yleinen näky, tässä Mao Tse Tung -kadulla.

Alla Zona Militar -kyltti asuinkadullamme Coca Cola -kioskin vieressä. Sotilaallisten alueiden kuvaaminen on ankarasti kielletty, monin paikoin niiden läheisyydessä ei sallita jalkakäytävällä kävelyäkään. Epäilemättä joku olisi sitä mieltä, että myös kyltin kuvaaminen on kielletty.

Entä portugalin kieli? Sekin sujuu jo ihan eri malliin kuin viime elokuussa, vaikka minusta tuntuukin yhä usein siltä, että aivotoimintani pysähtyy, kun pitäisi selvittää jotain. On helpompaa lukea kuin puhua.

Pystyn kuitenkin käymään esimerkiksi portugalinopettajani kanssa jonkinlaisia keskusteluja (teen yleensä aloitteen jo luokkahuoneen kynnyksellä, koska keskustelemalla vältän kätevästi tylsät kielioppitehtävät), ja vartijoillehan en ole koskaan mitään muuta kieltä puhunutkaan. Taidan olla heidän silmissään hyvin vähäpuheinen ihminen.

Yksi vuoden parhaista asioista onkin ollut mahdollisuus opetella uutta kieltä, vaikka tunnille ei aina tekisikään mieli lähteä. En tiedä, miten tulen selviämään kesälomamatkalla Saksassa, sillä saksa tuntuu kadonneen päästäni täysin - taannoin tapasin saksalaisen Silvian, ja kun hän alkoi jutella kanssani, suustani tuli yllättäen vain portugalin sanoja.

Se oli yllätys siksikin, että silloin, kun varta vasten pitäisi puhua portugalia, sanat eivät todellakaan tipahtele suustani noin vain.

Jokin sekamelska aivoissani kuitenkin nyt vallitsee, sillä kun sanoin autokuskille, että autohan jää loman ajaksi tänne, olin vähällä sanoa: "Das Auto bleibt hier." Olin ilmeisesti jo henkisesti suuntautumassa poispäin, ja koska tulin tänne Saksasta, u-käännöstä automaattiohjauksella veivaavat aivoparkani suuntautuivat sinne. Vaan nyt ei ollut Silvia kuulemassa, kun suusta pulppusi pyytämättä ja yllättäen saksaa, vihdoin. Hilfe! Mitähän tästä oikein tulee?

Beijinhos, Lotta