Kulttuurieroja: suositut sisäoppilaitokset

Nuoremmalla pojallani oli luokkakaveri yökylässä, ja aterialla kaveri täräytti uutisen: hän lähtee Maputon amerikkalaisesta koulusta vuodenvaihteessa ja siirtyy Waterford-nimiseen sisäoppilaitokseen Swazimaahan, Mosambikin naapuriin.

11-vuotias ei itse ei vaikuttanut asiasta erityisen ilahtuneelta, mutta esitti sen tyynesti, toteavaan sävyyn.

Sääli tietysti, että lapsi menettää kivan luokkatoverin, tässä tapauksessa nigerialaisen. Se on kansainvälisen koulun vähemmän miellyttävää arkea. Arvokasta arkea ovat nuo nigerialaiset, australialaiset ja muut ystävät - kasvaminen aitoon monikulttuurisuuteen. Toivottavasti maailma jakautuu näille lapsille aikuisiällä edes vähän vähemmän meihin ja noihin muihin. Ja toivottavasti, muutoista huolimatta, edes jokunen ystävä säilyy...

Kaverin lähdettyä jäin miettimään sisäoppilaitoksia. Niistä puhutaan silloin tällöin. Vertaillaan boarding schooleja ja mietitään, millaisia harrastuksia tai katsomusjärjestelmiä niissä on. Sellaista keskustelua Suomessa ei kuule. Olen itsekin käynyt nuorena Belgiassa koulua, jossa osa oppilaista asui, mutta se ei ollut varsinainen sisäoppilaitos asuinmahdollisuudesta huolimatta.

Meistä suomalaisista lapsen lähettäminen kotoaan sisäoppilaitokseen tuntuu erikoiselta, vaikka perinnettä ei tarvitse etsiä kaukaa - onhan jo Britanniassa vahvat laitosperinteet. Millaisia syitä valinnan taustalla voisi olla?

Vain parasta joillekin lapsille - Frozen-synttärit puistossa

Tasalaatuinen ja edullinen koulutus on eurooppalainen itsestäänselvyys. Lasta ei tarvitse lähettää jo pienenä matkojen päähän kouluun, jos haluaa varmistua siitä, että hän oppii lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan ja voi jopa jatkaa opintojaan koulun jälkeen.

Afrikan maissa koulut ovat hyvin eritasoisia. On monia, joille julkinen koulu ei ole vaihtoehto (ja tietysti vielä useampia, joille se on ainoa vaihtoehto).

Julkinen koulu ei aina käy niille, jotka haluavat ja voivat varmistaa lapselleen hyvän tulevaisuuden: jatkokoulutuksen ja työn (joilla nämä lapset sitten maksavat omien jälkeläistensä koulutuksen). Jos rahaa on, se käytetään parempaan kouluun.

Näille hökkelikylän lapsille taitaa lähikoulu kelvata.

Joskus kaupungista, jossa vanhempien työpaikat sijaisevat, ei yksinkertaisesti löydy sopivaa koulua.

Hintalappukin voi painaa vaakakupissa. Esimerkiksi pääkaupunkien kansainväliset koulut ovat usein suosittuja ja hyvämaineisia, mutta verottavat kukkaroa ankarasti.

Mosambikin paikallinen valuutta, metical, on menettänyt arvoaan kovasti kuluneen vuoden aikana. Silti esimerkiksi amerikkalaisen koulun lukuvuosimaksun voi yhä maksaa vain dollareissa. Koulu on nyt yli tuplasti kalliimpi kuin vuosi sitten niille, joiden palkka tulee paikallisessa rahassa. Tätä pohdittiin myös koulun uutiskirjeessä vähän aikaa sitten.

Lukukausimaksun kallistuminen meticalin arvon romahdettua on epäilemättä saanut ne perheet, joiden työnantaja ei pulita koulumaksua, miettimään muita vaihtoehtoja. Olenkin kiitollinen siitä, että olemme itse voineet valita koulun maksua miettimättä.

Koulukorvaus, joka ei kuulu kaikkiin expat-työsopimuksiinkaan, vähentää kouluun kohdistuvia odotuksia. Huomaan usein, että peruskoulumaasta tulija suhtautuu kouluun hiukan eri tavalla kuin sellainen vanhempi, jolle koulu on konkreettinen kuluerä ja lupaus oppimisesta. Tästä erosta voisi toki kirjoittaa enemmänkin.

Vanhemman poikani luokalta lähti kesäkuussa yksi tyttö, jolle suunniteltiin sisäoppilaitosta Etelä-Afrikassa (Mosambikissa, joka on maailman köyhimpiä maita, sisäoppilaitoksia ei ole, joten tämä päätös tarkoittaa aina lapsen lähettämistä toiseen maahan).

Kuulin äskettäin, että tämä tyttö on yhä Maputossa, mutta kotikoulussa. Syitä siihen en tiedä. Tästä home schoolingistakin kuulee aina välillä, mutta se tuntuu olevan ennen muuta väliaikaisratkaisu ainakin isompien lasten kohdalla.

Kouluvalinta näyttää menevän monilla uusiksi myös sitten, kun oppilas on loppusuoralla ja mietitään jatko-opintoja. Ainakin minulle on tullut tunne, että monet koulut ovat hyviä lasten ollessa pieniä, kun koulun akateemisella menestyksellä ei vielä ole niin suurta väliä, mutta oppilaiden vanhetessa tilanne muuttuu. Vanhemman poikani luokalta (15-vuotias) siirtyy muutama oppilas joulukuussa boarding schooliin. En tiedä syitä heidän kohdallaan.

Olen huomannut, että monet Maputossa pysyvästi asuvat expat-perheet saattavat lähettää lukioikäisen lapsen Eurooppaan (tai muualle sen mukaan, mistä perhe on kotoisin - itse olen keskustellut lähinnä eurooppalaisten kanssa) kouluun sitten, kun viimeinen luokka on käsillä.

Ehkä ajatellaan, että opetuksen taso antaa muualla paremmat valmiudet jatko-opintoihin, ja nuorikin saa pehmeän laskun uuteen vaiheeseen. Jatko-opintojahan ei kuitenkaan voi kehitysmaassa suorittaa.

Joskus lähtöön tuntuu vaikuttavan sekin, ettei Maputo ole helpoin mahdollinen asuinpaikka täysi-iän kynnyksellä oleville. Tekeminen ja oleminen on kuitenkin rajoitettua.

Ympäristöönsä nähden erittäin hyväosaiset, mutta suojattua elämää viettäneet nuoret ovat myös helppo kohde erilaisille onnenonkijoille, jopa rikollisille. Sekin on joillekin vanhemmille yksi syy suosia suljettuja ja siksi turvallisempia boarding schooleja.

Minulle suomalaisena lapsen lähettäminen sisäoppilaitokseen, etenkin pienen, tuntuu vieraalta. Mutta olen oppinut ymmärtämään tätäkin valintaa.

Koko yhteiskunta on niin erilainen, ja ratkaisuja ja valintoja on punnittava eri lähtökohdista.

Haluaisin myös kuulla niiden ratkaisujen perusteluja lisää, lapset itse eivät niitä useinkaan osaa sanoa. Ehkä sisäoppilaitos on joidenkin mielestä yksinkertaisesti hyvä kokonaisratkaisu, uskoakseni toisille myös status- eli yhteiskuntaluokkakysymys.

Onkohan blogin lukijoilla kokemusta aiheesta - millaisia perusteluja olette itse kuulleet?

Suomalainen peruskoulujärjestelmä tekee monta asiaa meille helpoiksi, eikä lapsena tehty kouluvalinta ratkaise, voiko 18-vuotiaana jatkaa yliopistoon vai ei. Lapset myös tutustuvat koulussa kaikenlaisista perheistä tuleviin ikätovereihin. Sekin on minusta arvokasta.

Täällä eriarvoisuuden siemenet kylvetään varhain. Jokainen on jo varhain omassa kuplassaan ja tietää paikkansa.

Se tekee minut usein surulliseksi. Toisilla on tässä maailmassa niin paljon enemmän kiivettävää kuin niillä, jotka on jo lapsuudessaan nostettu ylemmille askelmille, juuri sinne sisäoppilaitokseen tai kansainväliseen kouluun.

Toiset eivät tunnu pääsevän edes alimmalle askelmalle. He tarvitsevat paljon enemmän raakaa työtä ja silkkaa onnea saavuttaakseen sen, mikä parempiosaisille ikätovereille ojennetaan käden ulottuville.

Lähikoulusta ja sen hyvistä opettajista kannattaa olla kiitollinen. Ja siitäkin, että myös meillä saa valita koulun, yleensä monesta hyvästä vaihtoehdosta. Meille annetaan paljon. Loppu on enimmäkseen itsestä kiinni.

Terkuin Lotta

Ei yhtään kirosanaa

Pari vuotta sitten katselin suomalaista Klikkaa mua -televisiosarjaa. "Hirveesti kirosanoja", kommentoi kotijoukkojen nuorin. Enää hänen ei tarvitse vahtia, kertyykö virtuaaliseen kirosanapurkkiin killinkejä.

Maputossa ei nimittäin kuule lainkaan kirosanoja. Ainakaan telkkarissa, meidän englanninkielisessä DSTV Premium -kanavapaketissamme.

Ne on kaikki sensuroitu.

Ei myöskään uskonnollisia sanoja. God, Christ, Jesus - kaikki ovat tähtiä vain.

Sopimattomiksi luokitellut sanat poistetaan myös ääninauhalta. Aluksi luulin, että näyttelijät vain takeltelivat sanoissaan. Ylläolevassa kuvassa Sandra Bullockin suusta ei kuulu God-sanaa, ja kuvatekstissäkin sitä markkeeraa vain alkukirjain.

Ei tarvita paljon mielikuvitusta täyttämään kirjaimet tähtien tilalle.

Eilisessä, Bradley Cooperin ja Sandra Bullockin tähdittämässä elokuvassa, voimasanat kumpusivat lähinnä uskonnosta, mutta tietysti myös kaikki mahdolliset f-, b-, p- s- ja c-alkuiset manailut poistetaan. Yhä vielä yllättyy jonkun sanan kohdalla, että ai, tuokin on saanut kyytiä.

DSTV-paketti on käsittääkseni eteläafrikkalainen, onhan se englanninkielinen. Me käytämme sitä etenkin elokuvien ja kansainvälisten uutiskanavien katseluun, sillä nettipakettimme ei salli Netflixin kaltaisia ylellisyyksiä. Rajaton netti on täällä vielä kallis. Toisaalta sitä ei hirveästi kaipaakaan.

Minulla on käsitys, että portugalinkielisiltä kanavilta kirosanoja ei poisteta, mutta niitä katson vähemmän - portugalinkielisen tekstin seuraaminen nopeasti ei ole yhtä rentouttavaa, ja elokuvan juonta on vaikeampi seurata, kun jään miettimään, mitä kuvateksti tarkoitti.

Kirosanoja en kyllä kuule Maputossa muutenkaan. Ihmiset ovat noin yleisesti ottaen loputtoman ystävällisiä ja leppoisia. Mosambikia ei minusta turhaan nimitetä hymyjen maaksi. Ei puhettakaan, että haistateltaisi tai kyräiltäisi, eikä ainakaan minulle ole kukaan koskaan alkanut huutaa, kärsivällisyyttä vaativissa tilanteissakaan. Ääntä ei koroteta, tunteiden ilmaiseminen äänekkäästi ei kuulu tapoihin (esimerkiksi itkeminen ei myöskään sovi). Itsehillintä on hyve.

Korostan, että puhun yleisellä tasolla. Totta kai täällä on ongelmansa kuten kaikkialla. Mutta puhun vuorovaikutuksen tyylistä. Mitään kanssakäymistä ei voi aloittaa ilman tervehtimistä ja "mitä kuuluu"-kysäisyä; on tylyä mennä suomalaisittain liian suoraan asiaan.

Näin on toki varsin monessa paikassa Suomen rajojen ulkopuolella, ja viimeisin ystävällisyysennätys tehtiin naapurimaassa Etelä-Afrikassa, jossa hyväntuulinen letkeys on usein ihan omassa luokassaan. Tiedän jo nyt, että tulen joskus kaipaamaan sitä! Kävimme koulun taannoisella lomaviikolla pikku reissulla Etelä-Afrikassa, ja eräällä ajoportilla meitä molempia alkoi naurattaa portinvartijan ylitsevuotava tervehdys.

Se kuului näin: "Good morning, how are you sir! Yes, I´m fine too, thank you, and I´m happy to see your face in front of me today. How can I help you, my friend?"

Tapahtuipa se paremman tipin toivossa tai ei, olen silti sitä mieltä, ettei tuollainen aamunavaus kenenkään päivää ainakaan pahenna.

Mutta takaisin telkkariin - sitä, mihin kirosanojen ja etenkin uskonnollisten sanojen siivoaminen televisiosta perustuu, en tiedä. Mahtaako joku lukija tietää, milloin tällainen tapa on aloitettu ja missä kaikkialla sitä tehdään? Tämähän ei voi olla ainoa kolkka.

Onnistuu se elokuvien katsominen näinkin! Ja samalla huomaa, että joidenkin elokuvien käännökset ovat pelkkää tähtirivistöä (ja ääninauha yskii yskimistään). Pidin Klikkaa mua -sarjasta kovasti, mutta Minttu Mustakallio -paran suu olisi tukittu täällä ties kuinka monta kertaa!

Terkuin,
Lotta