maanantai 12. kesäkuuta 2017

Loman kynnyksellä: vinkkini Berliiniin


Vuorossa on vähän erilainen postaus - Berliini-vinkkejä ja myös -muistoja Afrikasta käsin. Kerron hiukan elämästämme Prenzlauer Bergissä, jossa asuimme 2012-2015.

Maputon amerikkalaisessa koulussa eletään loman odotuksessa. Enää kolme aamua! Meille kesä tarkoittaa tänäkin vuonna piipahdusta rakkaan Suomen lisäksi myös Berliiniin, jossa pojillamme on kavereita. Siksi se on nyt mielessä.

Eberswalder Strasse -metroasema Schönhauser Alleella entisen kodin lähellä.

Siellä nuorimmaisemme aloitti koulutiensä, Grundschule am Kollwitzplatz -peruskoulussa, ja siellä hän tänäkin vuonna suunnittelee uusivansa penaalinsa sisällön, Prenzlauer Alleen tutussa McPaper-paperikaupassa. Juuri sieltä me etsimme hiki hatussa koulutarvikkeita myös kesällä 2012, kuin intensiivikurssina saksalaiseen toimistotarvikesanastoon.

Joka aineeseen piti olla omanlaisensa kansio ja varmaan kynäkin! Mutta rutiinin myötä kaikki helpottui. Niinhän se on täälläkin...

Vuosi sitten kentällä: odotetaan vuoroa matkalippuautomaatille.
Tässä tunnelmakuvia viime vuodelta - odotellaan vuoroa vanhan Tegelin lentokentän Fahrscheine-matkalippuautomaatin ääressä ja hengitellään tutunhajuista ilmaa. Uuden kentän piti olla valmis sinä vuonna, jona muutimme Berliiniin eli viisi vuotta sitten. Mikä lienee tuorein valmistumisarvio?

Muistakaahan muuten varata käteistä, kun ostatte julkisen liikenteen lippuja. Useimpiin automaatteihin oli ainakin vielä viime kesänä turha tunkea kansainvälisiä luottokortteja, eivätkä niitä ota vastaan monet lippukioskitkaan. Käteiselle on Berliinissä muutenkin käyttöä, esimerkiksi meidän alakertamme Edeka-ruokakaupassa ei käynyt kuin paikallinen kortti. Monien markettien aulassa onkin pankkiautomaatti.


Söpöys-overdose vaanii Prenzlauer Bergissä! Tämä  on Schliemannstrasselta. Mutta graffiteihin pitää tottua...
Rajaan oman postaukseni itäisen keskustan tuntumaan Prenzlauer Bergiin, koska tunnen sen parhaiten. Me asuimme Kollwitzplatzilla.

Berliinihän tarjoaa monta kaupunkia yhden sisällä toisistaan erottuvien, omaleimaisten kaupunginosiensa tähden.

Berliinissä voi myös minusta asua oikeastaan missä tahansa ja viihtyä, sillä palvelut löytyvät joka kolkasta, hauskuudet ja houkutukset myös. Mutta minusta tuntuu, ettei kolme vuotta riitä kaupungin tutkimiseen! Se vaatisi ihmisiän.

Kollwitzplatz-aukiolle nimensä antaneen taiteilija Käthe Kollwitzin töitä voi sivumennen sanoen käydä tutkimassa Käthe Kollwitz -museossa, joka sijaitsee toisessa viehättävässä ja perinteikkäässä osassa Berliiniä, Charlottenburgissa.


Aamiaisastia Sowohl als Auch -kahvilassa Kollwitzstrassella.
Lämpiminä ja vähän viileämpinäkin aamuina Prenzlauer Bergin kahvilaterassit täyttyvät aamiaista nauttivista kaupunkilaisista. Frühstück kahvilassa on Berliinissä tapana, ja aamiaista tarjoillaan pitkälle iltapäivään.

Kun muutimme Kollwitzplatzille, emme  voineet välttyä kuulemasta gentrifikaatiosta, entisten työläiskaupunginosien vaurastumisesta ja keskiluokkaistumisesta. Joidenkin mielestä somien aamiaislautasten Prenzlauer Berg oli jo "pilalla" ja "menettänyt aitoutensa".

Tämä ei kuitenkaan tuntunut olevan kaupunginosassa pitkään asuneiden näkemys.

Kun juttelin poikieni koulukavereiden vanhempien kanssa, kaikki olivat mielissään siitä, miten kauniisti Prenzlauer Bergin vanhoja taloja oli kunnostettu ja miten hyvää huolta alueesta pidettiin. - Olisit nähnyt, millainen tämä oli parikymmentä vuotta sitten, kaikki oli harmaata ja synkkää. Parempi näin! totesi eräskin tyytyväinen äiti.

Vaurastumisen varjopuoliin tässä kaupunginosassa, kuten vuokra-asuntokantaa kutistavaan airbnb-asuntohuumaan (jota on ilmeisesti jo suitsittu) ja kohonneisiin asuntohintoihin, en tässä puutu, vaikka ne ovat ilman muuta tosiasia. Tosin asumisen lähtöhintataso on ollut hyvin alhainen. Tosiasia on kuitenkin sekin, että ilman muuta nämä korttelit hemmottelevat aisteja.

Marienburger Strassen kukkakauppa,
Ohitin esimerkiksi ylläolevan kukkakaupan useita kertoja viikossa matkalla alakerran Edekaani isompaan Kaiser´s -ruokakauppaan tai Volkspark Friedrichshain -puistoon, johon oli mukava kävelymatka Hufelandstrassea pitkin.

Toinen uskomattoman soma katu on Rykestrasse, jonka päässä on yksi alueen maamerkeistä, Wasserturm- eli vesitornipuisto.

Harmillista kyllä minulla ei ole Rykestrassesta edustavaa kuvaa, mutta sanonpa vain, että sen kauniit, värikkäät talot ja parvekkeet pitää nähdä omin silmin.

Ja koska menneisyys on Berliinissä aina läsnä, kerrottakoon, että Rykestrassella sijaitsee myös yksi harvoista natsiajasta ehjinä selvinneistä synagogista.

Informatiivisia, Berliinin historiaa esitteleviä tauluja on monin paikoin, Wasserturm-puistonkin reunalla.

Oman asuintalomme porttikäytävässä puolestaan kerrottiin yksityiskohtia talon ja aukion historiasta. Infotaulut oli sijoitettu tarpeeksi alas, että lapsetkin pystyivät lukemaan niitä - olihan talossamme päiväkoti. Opimme muun muassa, että talon kulmalla oli "aina" ollut jäätelökioski.

Kollwitzstrasse 66:n asunto oli muuten ensimmäinen, jota kävimme katsomassa, ja siihen me palasimme. Se tuntui jo kynnyksellä kodilta, niin kuin joidenkin asuntojen kanssa vain selittämättömästi käy. Kuulen portaiden narinan vieläkin korvissani! Sormet vain olivat aluksi haavoilla, kun en tarpeeksi nopeasti sisäistänyt sitä, ettei ulko-ovea vedetä ulospäin vaan sitä työnnetään sisäänpäin...

Meidän ikkunamme olivat apteekin yläpuolella. Vinkkinä matkailijoille: apteekeissa kannattaa käydä, jos on sen alan shoppailun tarvetta. Monet lääkkeet ovat Saksassa tuntuvasti halvempia kuin Suomessa, samoin apteekkikosmetiikka.

Myös luomuruokakaupoista saa edullisia tuliaisia. Niitä on paljon, muun muassa LPG-luomukauppaketju, jonka liike Prenzlauer Bergissä on Senefelder Platz -metroaseman luona. Sivumennen sanoen Prenzlauer Bergin luomuruokia ostelevat keski-ikäiset uravanhemmat ovat vitsin aihe - "Pregnancy Berg" on kaupungin lapsirikkaimpia alueita.

Berliner Zeitung julkaisi jopa Die Mütter vom Kollwitzplatz -nimistä pilapiirroshenkistä sarjakuvaa, joista koostetun albumin minäkin sain läksiäislahjaksi.

Olinhan yksi Kollwitzplaztin äideistä, joten sen lähemmäs sarjakuvahahmoa en ehkä elämässäni koskaan pääse - vaikka en olekaan luomufanaatikko enkä (enää tai toistaiseksi) uraäiti liioin. Sarjakuva on joka tapauksessa hauska!

Ja luomukosmetiikan puolesta voisin kyllä pitää pitkiäkin puheita... sitäkin kannattaa Berliinistä ostaa edullisesti mukaan, sillä valikoimat ovat loputtomat.

Meidän ikkunat olivat apteekin yläpuolella.

Cuffaro-jäätelökioskissa apteekin vieressä nuorempi poikani aloitti 7-vuotiaana saksan puhumisen. Ai miten sanotaan kaksi palloa vadelmaa? "Zwei Kugeln, Himbeer, bitte", hän tilasi rohkeasti kioskin italialaisilta. He eivät kyllä aina puhuneet saksaa senkään vertaa, mutta kielitaitohan ei ole koskaan estänyt italialaisia myymästä jäätelöä ja pizzaa koko maapallolla.

Emme koskaan välittäneet ostaa asuntoon verhoja. Aluksi syy verhottomuuteen oli se, että Suomesta tuodut verhot näyttivät nenäliinoilta vanhan talon korkeissa ikkunoissa.

Ainoa ikkuna, johon häthätää ripustimme Ikea-kankaan, oli kylpyhuoneen. Mutta sitten huomasimme, ettemme halua peittää puistonäkymää.

Puisto oli asukkaiden olohuone, johon pojatkin oppivat äkkiä sopimaan tapaamisia.

Poikien koulumatka kulki Kollwitzplatzin puiston läpi.

Ikkunoidemme alla oli myös lauantaitori, josta sai kaikkea ostereista ja kuohuviinistä makkaraan, luomuvihanneksiin, pihveihin, kosmetiikkaan ja vaatteisiin. Näitä lauantaitoreja on Berliinissä muuallakin, ja ne ovat todella kivoja.

Alakerran Belluno-ravintolan kyltti pilkottaa torin saippuakojun takana.

"Ai, te olette tulleet takaisin", sanoi luomutorin espressovaunun kahvimyyjä viime kesänä. Kollwitzplatz tarjoaa torstaisin myös luomuruokatorin. Epäilen, ettei meitä tänä kesänä enää muisteta, aika tekee tehtävänsä. Mutta me muistamme!


Tyypillinen pieni vaatekauppa Husemannstrassen ja Sredzkistrassen kulmassa

Tällaisia pieniä vaatekauppoja on Berliinissä ja ainakin Prenzlauer Bergissä paljon. Saksalais- ja suomalaisnaisia yhdistää yksi asia: kesä muuttaa ihmiset. Talvisin saksalaiset pukeutuvat korostetun käytännöllisesti, mutta kesäkuussa samat naiset kuoriutuvat eli vaihtavat maiharinsa, farkkunsa ja jättipiponsa mekkoihin ja sandaaleihin. Heitä tuskin tunnistaa!

(Tätä liikettä vastapäätä on muuten kiva kahvila-ravintola November, ja vieressä on Husemannstrassen asukkaiden suosima Annemarie-jäätelöbaari.)

Minä en ostanut kuvan kaupasta mekkoa, mutta kerran kylläkin söpön pilkullisen villakaulaliinan. Siitä tuli tällä viikolla Maputon trooppisen kosteuden uhri! Huiviin oli pesiytynyt vesivahingon kärsineessä komerossa aika ikävä lemu, ja kodinhoitaja oli ilmeisesti pessyt sen kuumassa vedessä superlinkouksineen, jotta hajusta päästäisiin eroon.

Hänellä vain ei tainnut olla mitään käsitystä siitä, mitä merkintä "100% Schurwolle" tarkoittaa, eihän täällä käytetä villavaatteita.

Pitkästä, ohuesta villakaulaliinasta tuli pieni ja paksu patalappu. En voinut kuin nauraa kemialliselle ihmeelle, täydelliselle muodonmuutokselle. Auf Wiedersehen, hyvä huivi - ja eihän sitä täällä paljon tarvitsisikaan.

Kaupungissa on paljon kivoja kirjakauppoja, tämä oli meidän lähin.
Wörtherstrassen Georg Büchner Buchladen -kirjakaupassa olimme vakioasiakkaita. Berliinissä on paljon kivoja kirjakauppoja (ja katsokaa nyt noita kukkaparvekkeita!).

Tänne tilattiin koulukirjat, täältä ostettiin pojille Neropatit ja Soturikissat saksaksi, ja itse tutkin tarkkaan käännöskirjahyllyt. Kirjakauppaa vastapäätä oli kampaamo, johon sijoittuneesta käänteentekevästä elämäntapahtumasta (hiusten leikkaamisesta lyhyiksi) poikani kirjoitti tänä vuonna kouluaineen.

Kyseisen parturiliikkeen omaa vahaa pakattiin tänne mukaan 10 purkkia. Mikään muu ei kuulemma ollut yhtä hyvää niiden uusien lyhyiden hiusten muotoiluun. Ehkä vahan mukana pakattiin myös muistoja..


Allaoleva karkkikauppa oli poikien suosikki, koska sieltä sai pohjoismaisia karkkeja. Yksi entinen luokkakaveri onnistui lähettämään Maputoon asti paketin, jossa oli unohtuneita urheilutarvikkeita ja Herr Nilssonin kassi täynnä karkkia. Paketti teki matkaa yli puoli vuotta, urheilukengät olivat sillä välin jääneet pieniksi ja karkitkin muuttuneet hiukan tahmeiksi, mutta ihmeellisintä on se, että se ylipäänsä löysi meidät.

Stargarder Strassen Herr Nilsson oli poikien suosikki, koska sieltä saa pohjoismaisia karkkeja.

Yksi suosikkipuistoistani Berliinissä on turistien vähemmän tuntema avara Bürgerpark Pankow, johon pääsee suoraan ratikalla. Puiston Rosenstein-ulkoilmakahvilassa voi syödä istuen hilpeissä saksalaisissa "rantakoreissa", Strandkorb.

Vietin Bürgerpark Pankow´n viihtyisässä Rosenstein-kahvilassa ystäväni Eeviksen läksiäisiä 2014. 

Oma rantakori olisi hauska muisto Saksasta. Mutta Strandkorb ei varmaankaan olisi kestänyt Afrikan ilmastoa. Meillä on onneksi yksi kookas muistoesine Berliinistä, Husemannstrassen Marrakesch Art&Lifestyle -kaupasta ostettu marokkolaiskaappi.

Kuultuaan, että olemme Suomesta, marokkolainen kauppias alkoi muistella sitä, miten hän asui 1980-luvulla Bonnissa Helsingin Sanomien silloisen kirjeenvaihtajan Pentti Sadeniemen naapurina.

Ensimmäisellä kerralla kauppias ei heti saanut mieleensä entisen naapurinsa suomalaista sukunimeä (aikaahan oli kulunut), ja toisella kerralla, kun lähestyin kynnystä, hän kiirehti minua vastaan ulko-ovelle huutaen jo tullessaan, s:n zaksalaisittain ääntäen: "Sadeniemi! Sadeniemi!" Purskahdimme molemmat nauruun.

Pankow´ssa on historiasta kiinnostuneille muun muassa Majakovskiring, jossa Itä-Saksan eliitti piti majaa komeissa taloissa. Ja puiston vieressä on pohjoismaiseen kirjallisuuteen erikoistunut kauppa - iltapäiväkerhon Frau Däumer kertoi, että lahjaksi ostamastani Tatu ja Patu -saksannoksesta tuli äkkiä kerhon suosituinta luettavaa.

Entä lähiruoka?  Berliinissä ravintolaruokailusta ei tarvitse maksaa itseään kipeäksi, ellei halua. Alakerran italialaisessa Bellunossa tuli tietysti syötyä usein.

Zweistrom sopii silloin, kun ruuasta ei ole tarkoitus tehdä numeroa.

Yksi vakionoutopaikka oli Zweistrom Danziger Strassen ja Kollwitzstrassen kulmassa. Se myy falafel-tyylistä ruokaa. Samanlainen, Salsabil, löytyi vielä lähempää.

Mutta koko Berliinissä on valtavasti ravintolatarjontaa, ja omat suosikkipaikkansa jokainen löytää itse. Minusta näytti viime kesänä siltä, että esimerkiksi vegaaniruokapaikkoja oli tullut vuodessa selvästi lisää, muun muassa Danziger Strasselle.

Kiva aamiaispaikka Prenzlauer Bergissä on myös Pappelalleen Butter, ja sen lähellä on hauskasti sisustettu kahvila Pakolat Raumerstrassella - siellä on myös erinomaiset (ja isot) kakut. Meidän perheen poikien suosikkeihin kuului Rykestrassen Gagarin, ja hyvää kahvia saa myös Rykestrassen No Fire No Glorysta.


Kävimme myös muun muassa Oderberger Strassen Oderquellessa syömässä Flammkuchet.
Urheilu yhdistää saksalaisia, ja tärkeiden futismatsien päivinä telkkarit terasseilla olivat tavallinen näky.

Yksi vakio-ostospaikkani oli Alexanderplatzin Galerie Kaufhof -tavaratalo, jossa on monipuolinen valikoima kaikenlaisille lompakoille ja erinomainen ruokaosasto.

Tärkeiden futismatsien iltoina myös Kaufhof varusti katutasoon asianmukaisen futiskatsomon, jotta kenenkään shoppailijan ei tarvitsisi raahata mukanaan vastahakoisia seuralaisia. Näin myös viime kesänä.

Tavaratalo Galerie Kaufhofin kekseliäs kisakatsomo vapautti shoppailemaan!

Olin kerran hakemassa nuorempaa poikaani luokkakaverin luota Kastanienalleelta, ja nälkä yllätti kotimatkalla. Pysähdyimme Hot Dog Worldin kohdalla, kun reppu painoi liikaa. Ehkä se nälkä tosiaan on paras mauste, mutta ainakin 12-vuotiaan mielestä täältä saa kelpo hodarit.

Elleivät hodarit kiinnosta, ihan vieressä Eberswalder Strasse -metroaseman alla voi tehdä tuttavuutta currywurstiin Konnopke´s Imbiß -makkarakioskissa, joka on kaupungin vanhimpia. Viistosti Hot Dog Worldia vastapäätä on myös perinteikäs "olutpuutarha" Prater.



Kastanienalleen hodarikioski odottaa vakioasiakasta.

Kastanienalleelta on lyhyt matka Oderberger Strassea pitkin Mauerparkin kirpputorille. Mauerpark oli omaan makuuni aina vähän liian täynnä, sillä en ole väkijoukkojen ystävä, mutta perheen pojat kävivät siellä ja Oderberger Strasse on toki kaunis katu kävellä.

Oderberger Strassella sijaitsevaa Prenzlauer Bergin entistä uimahallia remontoitiin "meidän aikanamme" designhotelliks. Viime kesänä huomasin, että remontti oli valmis. Ystäväni yöpyi siellä ja oli tyytyväinen. Myös meidän käyttämämme keskihintainen Zarenhof-hotelli oli hyvä.

Vanhaan uimahalliin remontoidun Oderberger-hotellin komea julkisivu.
Pitäisikö jalkoja lepuuttaa leffaillan merkeissä? Prenzlauer Bergin yksi maamerkki on entiseen olutpanimoon remontoitu Kulturbrauerei-keskus, jonka suosituimpia paikkoja taitavat olla Rewe-supermarket, elokuvateatteri ja kuntosali.

Olin Kulturbrauereissa myös Chimamanda Ngozi Adichien Americanah-kirjan lukutilaisuudessa. Onneksi ostin lipun etukäteen Georg Büchneriltä, sillä tilaisuus oli loppuunmyyty!

Ennen poismuuttoamme Kulturbrauereihin avattiin myös entisen Itä-Saksan elämää esittelevä pysyvä näyttely, johon on ilmainen sisäänpääsy.

Joulukuussa Kulturbrauerein pihalla on skandinaavinen joulutori. Tämä joulutori oli ensimmäinen paikka, johon toinen pojistani lähti viettämään aikaa saksalaisten kaveriensa kanssa, ilman meitä, pärjäten ja huutaen vain heipat mennessään.


"Frau Deumerille. Onni saa lähteä välillä tai aina kotiin heti kun hän haluaa."

Ylläoleva lappu on tällä hetkellä seinällä puolison työhuoneessa. Nuorempi poikamme on kirjoittanut siihen 7-vuotiaana viestin iltapäiväkerhon opettajalle: "Von Onnis Familie. Onni darf manchmal oder immer nach Hause gehen wann er möchte." Onni saa välillä tai aina lähteä kotiin silloin kun hän haluaa.

Hän oli kuullut, että siirtyminen itsenäiseen lähtöön iltapäiväkerhosta (eli ilman hakua) pitää ilmoittaa kirjallisesti, ja päätti toimia nopeasti; isä ehti auttaa vain kahden ensimmäisen sanan kanssa. Frau Däumer otti lapun vastaan ja totesi, että liikkumisen taitoa onkin tärkeää alkaa opetella aikaisin.

Lappu havainnollistaa sitä, että Prenzlauer Berg on hyvä paikka lapsille opetella kulkemista ja asiointia. Kaikki on lähellä, kioskit, kaverit ja koulu, eikä pienempääkään tarvinnut pitkään saatella kouluun. Kadut ovat ihmisen kokoisia: jalankulkijoille ja pyöräilijöille on leveämmät jalkakäytävät kuin mitä autoille ajotiet.

Voi olla, että kaikkea tätä tulee muisteltua nyt siksikin, että Maputossa liikkuminen on kovin toisenlaista. Toisaalta lasten kanssa tulee täällä vietettyä varsin paljon aikaa - ei laatuaikaa, vaan ihan tavallista arkiaikaa.

Täällä leffaan!
Ja aika tavallisia juttuja me nytkin teimme entisillä kotikulmilla. Kävimme muun muassa tässä Kinossa. Mutta Achtung: Saksassa kaikki dubataan.

Ensimmäinen elokuva, jonka näin Kulturbrauereissa, oli Piin elämä, ja totean vain, että onneksi se oli varsin visuaalinen ja juonen puolesta yksinkertainen elokuva... en silloin ollut vielä löytänyt kielikoulu Kapitel Zwein kivoja keskusteluryhmiä.

Asuinaikanamme Kulturbrauerei siirtyi pykälän kansainvälisempään suuntaan eli se alkoi tarjota tekstitettyjä leffoja maanantaisin.

Maanantaista muotoutui siis meikäläisen leffailta, tosin oli Kulturbrauereissa kiva käydä katsomassa myös saksalaisuutuuksia. Saksassa leffasaliin saa muuten viedä myös viiniä, ja se annetaan oikean jalallisen lasin kera. Poistuessa lasit ja pullot jätetään koriin leffasalin ulkopuolella.

Häiriökäyttäytymistä en nähnyt.


Salmiakkimyyjä möi (ikävä kyllä, itsekurin kannalta) myös Fazerin salmiakkisuklaata.

Torin salmiakkimyyjä tuli vuosien mittaan tutuksi. Hänen ansiostaan taloutemme salmiakkihimoisen ei juurikaan tarvinnut tilata mustia herkkuja Suomesta. Yhtenä lauantaina olin tulossa jostakin ja päätin poiketa salmiakkikojun kautta, jotta kotiin mennessä olisi toivotut tuomiset. 

- Oletteko varma että haluatte ostaa, myyjä rypisti otsaansa, luulen nimittäin, että poikanne kävi tässä jo?

Ja niin säästyimme salmiakkiövereiltä, sillä myyjähän oli oikeassa.

Seuraavan kerran ennätimme ostoksille melko myöhään. Lasipurkit näyttivät epäilyttävän tyhjiltä. - Ei hätää, myyjä rauhoitteli ja nosti pöydän alta pussillisen. - En saanut tällä viikolla täydennystä, mutta otin teille jo etukäteen vähän erikseen!

Samalle myyjälle piti muuttokesänä kertoa, että käynnit lauantaitorilla harvenevat nyt. (Verenpaine kiittää.)

- Ach, hän filosofoi vakavana. - Berliinistä pitää aina välillä lähteä, että voi tulla takaisin.

Niin. Ovet on hyvä pitää avoinna. Pian nähdään taas, Kollwitzplatz! Mutta kukahan onnekas nyt asuu apteekin yläpuolella?

Terkuin Lotta

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Terveisiä Bushfire-festareilta!


- Olen varaamassa hotellihuoneita Swazimaasta Bushfireä varten toukokuun lopussa. Ne varataan äkkiä täyteen. Varaanko sinullekin?

Puhelimessa oli ystäväni Ellie. Elettiin lokakuta. Sanoin, etten yhtään tiedä, mikä Bushfire on. Ja toukokuun loppu tuntui kaukaiselta. Mutta siitä vaan, varaa ihmeessä meillekin huone! Sittenpähän voidaan ottaa Bushfiresta selvää.

Saavuimme Swazimaahan auringon laskiessa.

Niin me toissa perjantaina ajelimme viitisen tuntia Swazimaahan House on Fire -kulttuurikeskukseen, Bushfire-musiikkifestivaaliin, jota mainostetaan yhtenä eteläisen Afrikan suurimmista festareista. Nimekkäitä esiintyjiä on ympäri Afrikkaa. Mehän emme ole festari-ihmisiä. En ole koskaan ollut festareilla Suomessa! Mutta voihan Swazimaasta aloittaa. 

Festivaali oli alkanut jo perjantaina, mutta me tulimme hotelliin sen verran myöhään ja sen verran väsyneinä pilkkopimeässä ajamisen jälkeen, ettemme jaksaneet enää illalla lähteä paikan päälle. Ajomatkoja ei täällä voi koskaan oikein tarkkaan ennustaa ja tällä kerralla viimeinen osuus vei yllättävän paljon aikaa. Pojatkin olivat kouluviikosta sen verran uuvuksissa7, että hotellihuoneessa ei kello kymmeneltä kuulunut enää kuin tasaista hengitystä.

Swazimaassa on mielestäni todella kaunista. Kuten olen ennenkin todennut, siellä saa häivähdyksen (eikä ihan vain häivähdystä) sitä kuvakirjojen Afrikkaa. Mikä voisi olla parempi kulissi festareille!

Päälavan edustalla tanssittiin ja viihdyttiin.

Tiesin, että turismi on Swazimaassa tärkeä elinkeino, mutta yllätyin silti iloisesti siitä, miten tehokkaasti ja ammattimaisesti tapahtuma oli järjestetty. Pysäköintitilaa oli tarpeeksi - vihreät eivät ole vielä ennättäneet Swazimaan moottoriteille -, samoin takseja ja muita joukkokuljetuksia, festivaalialueen telttamajoituksia käyttäneet tutut kehuivat niiden siisteyttä ja mukavuutta, kaikkialla oli siistiä (myös viemäröidyissä Bajamajoissa) ja Global Food Village -ruokatori tarjosi syötävää ja juotavaa oikeastaan joka lähtöön.

Markkina-alueella riitti ostohoukutuksia, ja lisäksi tarjolla oli hierontaa, kasvohoitoja sekä käsi- ja jalkahoitoja.

Ostaisitko maton...

...vai mekon?

Sää suosi festarikansaa. Ei ollut liian kuuma eikä liioin liian kylmä - se olisikin ollut tähän vuodenaikaan todennäköisempää Täällähän eletään nyt talvea, ja vuoristoinen Swazimaa voi olla kolea. Lämpötilaerot päivän ja yön välillä ovat tuntuvia, sillä Afrikan aurinko on kuuma, mutta kun se menee mailleen kuudelta, sää viilenee heti. Ellie kertoi, että edellisvuonna festareilla oli saatu hiukan hytistä sateessa.

Illan tullen ruohikolle aseteltiin tunnelmallisia tulia, jotka todella lämmittivät. Oltiinhan Bushfiressa.

Meillä oli mukana fleecet ja villapuserot, joskin osa lämpimistä vaatteista luonnollisesti unohtui hotelliin! Tyypillistä. Aamulla oli ollut vaikea arvioida, kuinka isoa reppua viitsisi kantaa festaritohinassa.

Moni näytti illan tullen kaivelevan repuistaan pipoja ja kevyttoppiksia, jotkut taas varustautuivat lisäämällä ohuen villa-aluspaidan hupparin alle. Tämä kaikki ei missään nimessä olleet hätävarjelun liioittelua, auringon laskiessa tuli viileää. Lämmintä mukaan siis, vaikka päivällä auringossa riittäisi vähempikin!

Myös tunnelma oli kohdallaan. Ei känniörveltämistä. Tosin me lähdimme paikalta iltakymmenen aikaan eli pikkutuntien meno jäi näkemättä, mutta myöhempäänkään paikalla olleet tutut eivät raportoineet levottomuuksista. Suomalaistyyppistä ilotonta juomista näkee täällä päin muutenkin vähän.

Ihmiset olivat tulleet nauttimaan musiikista, maisemista ja yhdessäolosta perheen ja/tai kaverien kanssa. Paikalla oli kaikenikäisiä ja -näköisiä. Esiintyjistä oma suosikkini oli myöhäisen lauantai-illan eteläafrikkalainen Zahara.

Minusta vaikutti välillä siltä, kuin olisin osunut amerikkalaisen koulun vanhempainiltaan. Kaikkialla oli koululta tuttuja kasvoja, niin opettajia kuin vanhempia, ja etenkin nuoremmalla pojalla oli paikalla niin paljon luokkatovereita, että hän katosi tuntikausiksi omaan festarinviettoonsa. Jos minulla oli vanhempainiltaolo, miehellä oli ehkä työkokousolo: tuttujen kouluvanhempien (joista osa on hänelle myös työkavereita) lisäksi paikalla pyöri runsaasti Maputon diplomaattipiirien kollegoja. Mutta hei, kaikki olivat vapaalla!

Me olimme ostaneet kalliimmat pääsyliput, jotka oikeuttivat oleskeluun aidatulla VIP-alueella.


Lugogo Sun -hotellin paras puoli oli uima-allas, vaikkakin aamut olivat turhan viileitä uimiseen.

Sama vanhempainiltafiilis vallitsi myös hotellissa. Hiukan kulahtanut, mutta asiansa ajava Lugogo Sun toi mieleeni Ruotsin laivan pitkine käytävineen, hytteineen, anteeksi huoneineen ja persoonattomine, tehokkaasti ilmastoituine aamiaissaleineen.

Hotellissa oli kuitenkin se kiistaton etu, että me kaikki neljä mahduimme yhteen ja samaan huoneeseen.

Kun yöllä heräilin käytävältä kuuluvaan ovien paukkeeseen ja puheensorinaan ihmisten kotiutuessa festivaaleilta vaihtelevina aikoina, oli vaikea muistaa, että olin Swazimaassa enkä Itämerellä seminaarimatkalla kuuntelemassa yökerhosta palaavia kanssamatkustaja.

Olin etukäteen hiukan huolissani siitä, millaiseen karsinaan joutuisimme VIP-alueella. Pelkäsin, että olisimme jotenkin eristyneitä ja varsinaiset bileet tapahtuisivat ihan muualla! Mutta eihän kyseessä ollut mikään karsina laisinkaan, vaan varsin iso alue, jolla oli muuhun juhlamaastoon verrattuna lähinnä se etu, että siellä oli pöytiintarjoilu ja kieltämättä ehkä hiukan väljempää.


Ellien kanssa festaritunnelmassa.

Siellä sai istua hyvillä penkeillä ja tuoleilla, ruoka kannettiin pöytään, ja nuoremmat festarivieraat saivat rauhassa ottaa tilan haltuunsa. Tilaa oli hyvin, pöydistä ei tarvinnut taistella.

Sinänsä vip-lippu ei minusta olisi ollut välttämätön ainakaan perheettömälle. Tavallinenkin festivaalialue oli siisti, tilava ja turvallinen, ja sieltä oli parempi näkyvyys päälavalle.

Eivätkä muut lavat näy vip-alueelle, joten jos haluaa nauttia monipuolisista esityksistä, saa joka tapauksessa kulkea kaikkialla. Amfiteatterihenkinen pieni lava House on Fire -talon sisällä oli minusta tunnelmallisin. Sitä käytetään muun muassa teatteriesityksiin.

Mutta me olimme ostaneet vip-liput siksi, että tiesin läheisimpien ystävien, muun muassa Ellien ja Marikan perheineen, oleskelevan samalla alueella, ja lasten kannalta rajattu alue oli vaivaton.

Jälkikäteen ajatellen oli myös rentouttavaa voida istuskella rauhassa pöydän ääressä halutessaan. Afrikkalaisen festariyleisön katseleminen on myös yhtä kiinnostavaa kuin musiikki - monilla ihmisillä on niin mieletön tyylitaju.

Hugh Masekelan esiintyessä lavan edessä oli tungosta.
Me lähdimme paluumatkalle sunnuntai-iltapäivänä kesken eteläafrikkalaisen Hugh Masekelan esityksen, jotta emme joutuisi ajamaan ihan koko matkaa pimeässä.

Olo mukavaksi paluumatkalle! Huomatkaa t-paita.

Suosittelisinko Bushfireä festari-ihmisille tai tuleville sellaisille ensi vuonna? Ilman muuta. Vinkki: lauantain VIP-liput myytiin loppuun, joten ne kannattaa hankkia ajoissa.

Kun teimme lähtöä parkkialueelta, parkkipaikan miehet toivoivat rannekkeitamme itselleen. Mikäs siinä, mutta miten ne saa ehjinä irti?

Ei hätää, kärsivällisyyden, sorminäppäryyden (avain kävi työkalusta) ja luultavasti myös aiemman harjoituksen turvin rannekkeet saatiin löystymään. Tarina ei kerro, pääsivätkö parkkipirkot tai jotkut muut näin nauttimaan musiikkijuhlan lopputunnelmasta vai oliko temppu festarien sisäänpääsyvirkailijoille jo turhankin tuttu....

Terkuin Lotta



maanantai 29. toukokuuta 2017

Autonavigaattori aivan hukassa




Meidän autossamme on navigaattori, joka puhuu puhumasta päästyäänkin, ohjaa ja viittilöi, mutta ei koskaan löydä kotiin.

Ostimme Mitsubishi Pajeromme käytettynä Japanista, kuten moni tekee, ellei löydä sopivaa paikan päällä esimerkiksi joltakulta, joka on juuri muuttamassa pois. Japanista tuotavat autot ovat suhteellisen hyväkuntoisia, ratti on oikealla puolella kuten pitääkin ja myyntisivustot ovat luotettavia.

Varjopuoli on tietysti se, että rahtia pitää odotella, ja pitkä matka myös lisää hintaa. Mutta toisaalta lähes kaikki tulee tänne kaukaa. Siihen tottuu.

Auton peruutuskamera hoitaa myös navigaattorin tehtävät. Me käytämme sitä pelkästään kamerana. Muuta emme voi, sillä laite puhuu ja kuuntelee vain japania.

Aina, kun kärryn käynnistää, se lausuu tervehdyssanat, ja peruutuskameran ruudulla alkaa tapahtua. Laite ohjaa meitä johonkin. Mihin, se on tähän asti ollut arvoitus. Kieltäkään ei ole voinut vaihtaa, ovathan komentovalikotkin meille täyttä japania...

Olen välillä miettinyt laitteen poistamistakin - se nököttää korkealla ja häiritsee hiukan näkyvyyttä -, mutta samalla menisi peruutuskamera.

Kertoisiko joku pliis, missä me mennään? (No, nyt tiedetään sentään kaupunki.)

Toissa viikon perjantaina Aalto-yliopiston, Nokian, paikallisen Idéario-yrityshautomon ja Suomen lähetystön yhdessä järjestämä CodebusAfrica-koodaustapahtuma Maputossa päättyi, ja kun lähdimme Idéariosta, jonka tiloissa koodibussiviikko pidettiin, kyytiin astui Suomessakin kuuden vuoden ajan opiskellut ja työskennellyt japanilainen viulisti Maya.

Maya soittaa tällä hetkellä Maputossa muun muassa Xiquitsi-orkesterin riveissä. Me olimme menneet hänen juttusilleen edellisviikolla Xiquitsin konsertin jälkeen ja kutsuneet hänet vierailemaan koodausviikolla.

Koodausta opetelleet koululaiset ja opiskelijat olivat voineet tehdä omia melodioitaan, ja Maya tuli viulunsa kanssa päättäjäisiin improvisoimaan, kun näitä kappaleita kuunneltiin, tanssittiin ja laulettiin.

- Minne te olette menossa, kysyi Maya turvavyötä kiinnittäessään.

Lähetystöön, ja voimme viedä sinut minne tahansa, vastasin. Ei kun tarkoitin, että navigaattori kysyi juuri, minne olette menossa, Maya täsmensi. Hei, meillä on vihdoin tulkki!

Ne tervehdyssanat ovat todellisuudessa ilmoitus puuttuvasta moottoritiekortista - Maya tuli selittäneeksi meille japanilaisen highway card -maksukäytännön. No nyt on sekin tuttu, jos joskus joutuu Japanin highwaylle.

Seuraava tieto oli odottamattomampi. Laite kaahaili viulistimme kotikaupungissa! Olin juuri hetkeä aikaisemmin koodibussiviikon päättäjäiskonsertissa kysynyt Mayalta, mistä hän on kotoisin, ja hän oli kertonut varttuneensa Nagoyassa.

"Hei, minä tiedän missä me ollaan", viulisti hihkaisi, "tuossa on kanaali ja tuossa tuttu puistikko... Navigaattori on Nagoyassa! Olen konsertoinut tuon kanaalin varrella."

Navigaattori huristaa Nagoyassa, auto Maputossa, Maya ja minä takapenkillä.
Mikä sattuma! Mayakin tuijotti näyttöä epäuskoisena. Vähältä piti, ettemme pyörähtäneet hänen kotiovensa ohi.

Mutta laite parka sekoili ja turhautui, kuskimme ei totellut sen komentoja, kone oli tuomittu etsimään uusia reittejä koko ajan. Nuoli hyppeli näytöllä miten sattui.

Mayasta oli merkillistä, etteivät käytettyjen autojen myyjät poista navigaattoreista edellisten käyttäjien tietoja. Ehkä myyjät olettavat, ettei niitä kohdemaissa kukaan ymmärrä. Todennäköisemmin heillä on vain kiire myydä autot eteenpäin, ja navigaattorin tietojen tyhjennys kuuluisi omistajalle.

Kyytiläisemme myös vahvisti oletuksemme, ettei navigaattorin kieltä voi vaihtaa. Hän kertoi, että monet laitteet tehdään japaninkielisille markkinoille.

Pian oli jo aika jättää viulisti kyydistä. Navigaattorin kanssa on kaikki ennallaan. Sen koulutus jäi kesken, vaikka Maya ehti vaihtaa sen kanssa muutaman sanan. Pitää odottaa seuraavaa kyytiä. Ehdin kehaista hänen capulanatunikaansa, joka näkyy kuvassa, ja meillä on suunnitteilla matka ompelijan luo.

Mutta nyt sentään tiedämme, missä me navigaattorin kanssa seikkailemme. Ei se ole pihalla, se on Nagoyassa. Ja taidan pysyä kuvitelmassani, että auto tervehtii minua kohteliaasti joka päivä. Mitään moottoritiekortteja tässä käytetä.

Terkuin Lotta








tiistai 23. toukokuuta 2017

Antiikkikauppoja Etelä-Afrikassa


Taskukellon etsintää (ja elvyttelyä)


Puoliso lähti Etelä-Afrikkaan tarkistuttamaan helmikuussa hajonnutta solisluutaan (toivottavasti se on jo kunnossa!), ja mietin, että pitäisi muistaa varata sieltä jokin majapaikka elokuuksi suunniteltua viikonloppureissua varten. Meille kun tulee silloin, sopivasti koulujen alun myötä, Suomesta perhettä kylään.

Etelä-Afrikka tuo monien turistien mieleen ensimmäiseksi safarin, ainakin tässä Mosambikin rajan lähellä, sillä tällä suunnalla on Krugerin kansallispuisto. Mutta on siellä paljon muutakin. Me kävimme alkuvuodesta taskunaurisjahdissa White Riverissä Krugerin laidalla.

Kellohullun työpöytä.


Nuorempi poikamme oli jo pitkään toivonut lahjaksi taskukelloa. Ensin joulu-, sitten syntymäpäivälahjaksi, kun joulu tuli ja meni ja oli ilmeistä, ettei Maputosta löydy ainakaan  taskunauriita. Löytyisiköhän muuten Suomesta? Saa antaa vinkkejä!

Suloinen Casterbridge-ostoskeskus White Riverissä on oma pieni, erillinen saarekkeensa piilossa maailman murheilta. Olen tainnut mainita sen aikaisemminkin. Se ei ole tavanomainen ostari, sillä siellä ei ole yhtään isoa ketjukauppaa.

Antiikkiliikkeen aulasta tällainen katseenvangitsija puutarhaan?

Ketjukauppojen sijaan siellä on hauskoja erikoiskauppoja, kuten juuri meidän kaipaamamme vanhoihin kelloihin erikoistunut liike ja alueen omaa Sabie Valley -kahvia myyvä kahvila/kahvikauppa. Lapsille Casterbridge voi juuri tästä syystä olla vähän tylsä. Mutta taskunaurisjahti teki siitä kiinnostavamman. Miksi ostaa uutta kelloa, kun kauniita vanhojakin on, tuumi poikakin. Nyt voisi lisätä vielä kolmannen adjektiivin: kauniita, vanhoja ja mielellään myös toimivia...


Tämä siro kaunotar oli aika hintava.
Monilla afrikkalaisilla on hersyvä huumori, myös asiakaspalvelutyössä, ja muistan yhä, miten ajomatkasta väsyneinä kömmimme kahvilan kynnyksen yli ja totesimme haluavamme hyvää kahvia.

"Harmi, koska me myymme vain pahaa kahvia", vastasi myyjä kasvot peruslukemilla ennen kuin räjähti nauruun.

Pieni elokuvateatteri löytyy, näytöksiä on muutama viikossa. Vanhoilla kirjoilla on oma kauppansa, ja antiikkihuonekaluja myydään parissakin liikkeessä. Yhden antiikkiliikkeen yhteydessä on pieni automuseo.

Siellä iskin kerran silmäni kauniiseen, Punaisen Ristin käytössä olleeseen kirjoituskonevanhukseen, johon kuului myös nahkainen kantolaukku.

Koska Casterbridgeen on luonnollisesti Maputosta melkoinen matka, olimme pettyneitä, kun kellokauppa onnistui olemaan kaksi kertaa kiinni juuri silloin kun me olimme onnistuneet sovittelemaan ajomatkan ja yöpymiset aikatauluihimme.

Myös taskunaurista himoitseva sankari oli pettynyt, kun tuntikausien kökötys autossa ei tuottanutkaan tulosta. Naapuriliikkeen omistaja soitti kellokaupan pitäjälle, ja saimme sentään edistettyä asiaamme. Etelä-Afrikassa on pitkät välimatkat kuten Afrikassa yleensäkin - kauppias oli tapaamassa aikuisia lapsiaan.

Kellokauppias askarteli korppulampun.

Kävin samalla reissulla katsomassa uudestaan sitä kirjoituskonetta, mutta se oli tällä välin löytänyt uuden kodin. "Sitten minun ei auta muu kuin lähteä metsästämään uusia", antiikkikaupan nainen sanoi.

"Tässä työssä ihaninta on etsiminen, valikointi ja löytäminen. Ja ostaminen! Rakastan vanhojen esineiden ostelua ja kiertelyä huutokaupoissa, mutta yhtälö toimii vasta kun asiakaskin haluaa ostaa."

Kolmannella yrityksellä olimme varmistaneet etukäteen, että kelloliikkeen ovi olisi viimein auki. Varoimme myös tulemasta lounasaikaan, sekin voi pikkuliikkeissä merkitä suljettuja ovia.

Tikitys tervehtii tulijaa!

Ja vaivannäkö palkittiin. Vakuuttavan näköinen taskunauris lepäili vierustovereineen vitriinissä. Se tarkistettiin ja vedettiin, ja ylpeä omistaja poistui liikkeestä kello taskussaan. ("Jos haluatte tietää, paljonko kello on, niin kysykää minulta!") Kauppias antoi muutaman ensiapuvinkin ja kehotti palaamaan, jos kello temppuilisi.


Taskunauris, vihdoinkin!
Ja temppuilihan se, tietysti. Vanha taskunauris oli komea, mutta kaipasi ehkä takaisin vitriiniinsä, eläkepäiviä viettämään! Kysyimme ahkerasti kelloa, mutta ajat olivat auttamatta aika viitteellisiä.

Muutaman viikon päästä oli taas lähdettävä White Riveriin. Tällä kertaa alkuperäinen kello jäi sinne hoitoon, ja me saimme mukaamme peräti kaksi varakelloa.

Ensimmäinen toimi aikansa, sitten otettiin käyttöön toinen, joka toimi ensin, näytti sitten ihan omia aikojaan ja pysähtyi lopulta.

Olimme kyllä saaneet vinkkejä niiden huoltamiseen (useimmiten kellojen pysähtelyyn oli ihan selkeä syy), mutta omat konstit loppuivat pian.

On kyllä ihailtava sitä, miten kärsivällisesti 2000-luvun lapsi jaksoi joka päivä vetää kellonsa sen jälkeen kun hänelle neuvottiin tämä muinainen sormijumppa.

Housutkin muuten piti taskukellon tultua valita aina sen mukaan, että niissä oli kellolle se tasku ja ketjulle vyölenkki. Osa sortseista jäi virattomiksi.

Mutta nyt molemmat nauriit lepäävät kaikkensa antaneina komerossa.

Kohta pitää varmaan lähteä Casterbridgeen hakemaan sitä alkuperäistä kelloa (ja viemään nämä kaksi hoitoon).

Se onnistuu ehkä elokuisella perhereissulla... Lienee viisasta pyytää tällä kerralla pyytää jo valmiiksi pari varanaurista mukaan!

Seuraavalla kerralla näppään kellokauppiaastakin kuvan. Vanhojen kellojen keräily, korjaus ja myynti on elämäntapa.

Hän on ilmiselvästi niin innoissaan tikittäjistään ja muista esineistään (hänellä oli isot kokoelmat muun muassa hassunkurisia sytyttimiä), ettei taskunauriiden oikuista viitsi edes harmistua.


Kahviako näistä nyt pitää juoda? Vai viiniä?

Kauppias on myös armoitettu näpertäjä. Ostimme häneltä ihan huvin vuoksi muun muassa kahvikupeista tuunatut viinilasit, jotka hän oli tehnyt liittämällä vanhoihin kuppeihin viinilasijalat, nekin vähän uuteen uskoon pantuina. "Kun mietin, mitä tekisin kupeilla, joiden lautaset olivat kadonneet... " Kreisi idea, joka koristaa nyt meidän astiakaappiamme.

Terkuin Lotta



perjantai 12. toukokuuta 2017

Oliko sulaa hulluutta jättää työpaikka? Mietteitä podcastissa



Tällä viikolla sain tarinoida kahvikupposen verran kuulumisia Helena Liikanen-Rengerin ja Lilli Kääriäisen toimittamassa Kahvihetkiä maailmalla -podcastissa, jossa eri puolilla maailmaa asuvat suomalaiset kertovat elämästään.

Podcast löytyy Me naisten nettisivuilta osoitteesta http://www.menaiset.fi/blogit/cafe-au-lait. Käykäähän kuuntelemassa, jos kiinnostaa!

Helenan ja Lillin kanssa oli antoisaa jutella, ja yhteydetkin toimivat - seuraavana päivänä samaan aikaan nettiyhteys oli taas vaihteeksi poikki. Samana päivänä loppui myös kaasu, ja vaikka meillä oli yksi täysi vaihtopullo, seuraavaa vaihtopulloa ei ole vielä löytynyt. Kaasua ei tunnu nyt olevan missään.

Haastattelijoitani kiinnosti muun muassa elämä diplomaattirouvana: millaista se on? Ja millaista oli jättää oma työpaikka? Minähän en ole mitenkään kovin nuorena joutunut tähän elämään, vaan ehdin saada ihan tukevan jalansijan työelämässä ennen kuin lähdin. Kolmesta lapsestani vanhin on jo omillaan. Oliko sulaa hulluutta nostaa kytkintä?

Lyhyessä podcastissa ei ole mahdollista sukeltaa kovin syvälle, mutta näitä teemojahan pyörittelee omassa päässään oikeastaan koko ajan.

Diplomaattipuolisoihin, etenkin -rouviin, kohdistuu aika paljon ennakkoluuloja ja yleistyksiä. Perinteinen käsitys ja perusvitsien aihehan on se, että diplomaattirouvat ovat tyhjäpäitä, joilla ei ole mitään muuta tekemistä kuin siemailla gin toniceja uima-altaillaan ja klubeillaan, ilman pienintäkään käsitystä ympäröivän elämän todellisuudesta.

Todellisuus on tietysti monimutkaisempi. Minullakin on se ginipullo edelleen ostamatta!

Kuvasta puuttuu sävyyn sopiva gin tonic, mutta kissalla on vihdoinkin riittävän iso juomakuppi.

Arkihan nyt on tietysti arkea kaikkialla. Esimerkiksi minusta tuntuu usein siltä, että aikani kuluu pitkälti ruokakaupoissa - kaikkea kun ei saa yhden katon alta.

Ja sitten on tietysti sellaiset asiat kuin se kaasu tai netti, joka on välillä toiminut todella hitaasti. Monet käytännön asiat tulevat ensimmäiseksi kotona paljon oleskelevan tietoon. Vastapainoksi on tietysti vain mukavaa, että välillä on tilaisuuksia, kuten hienon Xiquitsi-orkesterin klassisen musiikin konsertti tällä viikolla.

Nyt on menossa eurooppalaisen elokuvan viikko, johon en ole vielä ennättänyt. Valitettavasti mukana ei ole yhtään elokuvaa Suomesta, vaikka Ruotsistakin taitaa olla peräti kaksi.


Eurooppa-päivän viettoa Maputon portugalilaisella koululla - esiintymässä mosambikilainen reggaebändi Gran´Mah.

Mutta niihin kohtalotovereihin. He ovat tietysti aivan samanlaisia ihmisiä kuin sinä ja minä, me kaikki. Tavallisia miehiä ja naisia, joita kaikkia on ehkä yhdistänyt kyky ja halu lähteä eli jonkinasteinen uteliaisuus elämää kohtaan.

Kansainvälisen politiikan ammatikseen valinneilla ihmisillä on useimmiten puoliso, joka on myös panostanut opintoihinsa. Niinpä oikeastaan kaikilla kohtalotovereillani on tai oli kotimaassaan työ, jonka jättäminen tai jatkaminen on aina mielessä, tavalla tai toisella - siitä puhuin podcastissakin.

Yksi kohtalotoveri sanoi kerran osuvasti, että hänestä tuntuu siltä kuin hän olisi eläkepäivänsä jo viettänyt. Ja nyt mielessä on pikemminkin se, miten voi olla maailmalle hyödyksi sitten kun lapset lähtevät omille teilleen. Eri asia on sitten se, mille alalle voi työllistyä, kun aloittaa myöhään. Aina ikä ei ole vain numero eikä maailmalla kerättyä kielitaitoa ja elämänkokemusta ole välttämättä helppo myydä työnantajille.

Samaan aikaan työssäkäyvä puoliso ehkä jo kaipaa sille oikealle eläkkeelle!

Monilla on myös jatkuvasti pieni huoli siitä, miten vanhenevat vanhemmat tai aikuistuvat lapset pärjäävät kotimaassa.

Vähän aikaa sitten juttelin yhden madagaskarilaisen tuttavan kanssa - upea, kielitaitoinen, korkeasti koulutettu nainen. Kehaisimme yhteistä tuttua ja tämän säteilevää, energistä olemusta. "Tiedätkö mistä se säteily johtuu, Lotta", juttukaverini sanoi hiukan apeana. "Hänellä on oma työ."

Eikä minulla ollut siihen tulkintaan mitään huomauttamista. Käsitin, mitä ystävättäreni tarkoitti.

Työ on minusta yksi tärkeimmistä hyvinvointia lisäävistä tekijöistä. Oman työn jättäminen ei aina ole helppoa. Valehtelisin, jos sanoisin, ettei minulla ole aika ajoin ikävä työyhteisöä. Ja tarkoitan nimenomaan työyhteisöä, en vain työtä. Yhtä tärkeää viiteryhmää.

Ilman sitä paikkansa joutuu määrittelemään jollakin tavoin uudestaan, vaikka en erityisemmin rakasta myöskään sitä ajatusmaailmaa, jossa ihminen on yhtä kuin työnsä.

Monille  puolisoille työ on myös hiukan arka asia. Siksi siitä ei usein puhutakaan.

Mutta joskus siitä ei puhuta yksinkertaisesti siksi, että on niin paljon kaikkea muuta kiinnostavaa, mistä puhua!

Töiden käynnistäminen esimerkiksi täällä ei myöskään ole välttämättä ihan helppoa, monestakaan syystä, joista työlupa-asiat ovat vain yksi. Täällä Maputossa olen tavannut myös perheitä, jotka vuorottelevat: välillä mennään isän työn perässä, välillä äidin. Usein molemmilla on ura kansainvälisissä järjestöissä.

Toisaalta on myös hauskaa, kun ammatti ja koulutus eivät määrittele identiteettiä. Olen käynyt monia keskusteluja ihmisten kanssa tietämättä oikeastaan mitään heidän taustastaan. Se voi olla vapauttavaa.

Mitä ihmisistä voi päätellä hyvin niukoin tiedoin, entä milloin luulot osoittautuvatkin ennakkoluuloiksi? Olen oppinut, että ketään ei pidä aliarvioida, ja asiat eivät välttämättä ole sitä, miltä ensi hetkillä näyttävät. Tärkeintä on avoimuus.

Mutta ystävystyminen ei aina ole helppoa, sillä monet eivät edes etsi uusia ystäviä. Maiden ja koulujen vaihtaminen on raskasta lapsille, mutta ei se aina ole helppoa aikuisillekaan. Jokaisella on oma selviytymisstrategiansa, joista tietoinen etäisyyden pitäminen on yksi.

Siksi en heti tainnut tajutakaan, että australialainen ystäväni Ellie, hengenheimolainen, halusi oikeasti ystävystyä kanssani. Hyväsydäminen, huumorintajuinen Ellie, joka tämänkin blogitekstin kirjoittamisen aikana soitti ja pyysi lounaalle.

Sillä moni muu "mennään lounaalle lähiaikoina"-heitto on todellakin tarkoitettu vain heitoksi.

Belgialainen kohtalotoverini, kotimaassaan opettajana työskennellyt Béa, joka taitaa kohta palata kotimaahansa viettämään eläkepäiviä (niitä virallisia!), huokaisi viime vuonna menettäneensä ainoan todellisen ystävänsä Maputossa, kun tämä lähti toiseen maahan.

"She was my sister in arms", Béa sanoi englanninkielistä sanontaa mukaillen ja jatkoi, että tälle naiselle hän saattoi soittaa silloinkin kun ei ollut niin hyvä päivä, kun kotona oli ollut riitaa tai kun masensi. He tekivät myös yhdessä pitkiä kävelyretkiä Maputossa, jossa käveleminen on usein hauskempaa kaksin kuin yksin.

Ymmärsin, mitä Béa tarkoitti. On paljon hyvän päivän tuttuja, mutta entä ne huonomman päivän tutut? Kaikkea ei aina viitsisi kaataa kotijoukkojenkaan niskaan.

Olen kylläkin huomannut, että täällä on hyvin paljon hyvin avuliaita ihmisiä, sekä suomalaisissa että muissa. Minut on haettu kotiovelta ruokakauppaan, kahville, konserttiin, kielikouluun, ratsastustunnille, haastatteluun ja ties minne. Kotiovelle on tuotu kissanhiekkaa ja perunoita. Ihmiset auttavat toisiaan. Rakkaat Marika, Katja, Tzitzi ja monet muut - te tiedätte kyllä, kuinka tärkeitä olette.

Edelleen sanoisin kyllä saman kuin Helenalle ja Lillille podcastissa: katuisin, ellen olisi sanoutunut irti ja lähtenyt. Oli se sitten sulaa hulluutta tai ei, eli minulla ei ole vastausta omaankaan kysymykseeni. Ja joskus vastaukset tietää vasta jälkikäteen. Tulevaisuudestaan ei tiedä kukaan, mutta hetkessä elämisen taidosta on täällä hyötyä.

Ellen olisi lähtenyt, kaikki tämä olisi jäänyt kokematta. Enkä olisi tutustunut kaikkiin näihin ihaniin, maailmankuvaani avartaneisiin ihmisiin.

Pidän Maputon aidosti kansainvälisestä ilmapiiristä. Pidän siitä, mitä olen oppinut, vaikkei se aina ole mukavaa ollutkaan. Tai ehkä pidän siitä juuri siksi.

Jollain tasolla Afrikka on tehnyt minut onnellisemmaksi, vaikka tämä ympäristö on täynnä ristiriitoja, kysymys- ja huutomerkkejä.

Sunnuntai rannalla: leijasurffareita ja mosambikilainen hääseurue.

Saattaa olla, että olin keskimääräistä valmiimpi lähtemään, koska olen asunut ulkomailla jo lapsuudessani. En kuitenkaan ole mikään traveller-intoilija.

Minusta mielekästä elämää voi elää monin tavoin, eikä maapallon kiertäminen ole henkisen kasvun, avarakatseisuuden tai täyden elämän edellytys. Pään sisäinen vireys ratkaisee. Ja sitä voi ruokkia kovin monin tavoin. Aina ei ole mahdollistakaan lähteä, vaikka haluaisi.

Mutta kaipasin itse toisenlaista näkökulmaa maailmaan, ja minulle se suotiin menolippuna Maputoon. Olen kiitollinen siitä ja myös iloinen, että uskalsin.

Olen myös iloinen siitä, että lapseni saavat kokea (koulu)maailman, jossa ihonväri ja kansallisuus ovat vain kaksi asiaa monien muiden joukossa - lapsille vieläpä aika epäolennaisia -, eikä niihin liitetä mitään sellaisia merkityksiä, jotka eivät niihin kuulu.

Pelkästään siitä syystä kannatti lähteä.

Terkuin Lotta








tiistai 9. toukokuuta 2017

Kielletty puu, karjalanpiirakoita marttojen malliin ja muuta Afrikan arkea

Hei taas, rakkaat lukijat! Viikot ovat kuluneet kuin varkain.

Jos edellisestä blogipostauksesta on vierähtänyt luvattoman paljon aikaa, syynä on vain se, että kulunut kuukausi on ollut, jos ei nyt suorastaan kiireinen, ainakin ohjelmantäyteinen.

Mutta Maputossa on kaikki hyvin.

Pääsiäismunat palmussa- bongaa kuvasta myös kaikkialle ehtivä kissa.

Afrikan arki pyörii - juuri luin uutisista, että Krugerin luonnonpuistosta reviiritaistelujen seurauksena omille teilleen lähteneet leijonat on tavoitettu Mosambikin rajan tuntumasta. Matkan varrelta oli kuulemma löytynyt karjaa pahimpaan nälkään.


Tanssijat ja muusikot toivottavat tervetulleeksi Mosambikiin.

Brysselissä asuva kääntäjäystävättäreni käväisi lapsineen ja ystävineen pääsiäislomallaan Maputossa asti. Kun odottelin joukkiota lentokentällä, sain yllättäen nauttia tanssiesityksestä kentän aulassa. Miksi moinen, tiedustelin.

Kansainvälisten vieraiden tavallista juhlavampi vastaanotto pääsiäisen kunniaksi, minulle kerrottiin. Sehän sopi, olinhan minäkin kansainvälisiä vieraita vastassa.

Vaikka yhteinen aikamme oli todella lyhyt - ystävättäreni lennähti tänne Etelä-Afrikkaan suuntautuneen lomamatkansa päätteeksi -, olen kiitollinen siitä, että hän halusi ja saattoi panostaa tähän ylimääräiseen mutkaan, Maputo kun ei ole mikään tunnettu ykköslomakohde vaan pikemminkin roads less travelled -osastoa. Siksi jokainen tulija on tervetullut.

Ystäväni asettui seurueineen hotelliin, koska meillä oli juuri tuolla viikolla kotona täyttä: isännöimme kolmea Lusakan amerikkalaisesta koulusta tullutta poikaa, jotka viettivät viikon Maputon vastaavassa koulussa niinsanotuissa STEM(Science, Technology, Engineering, Math)-kisoissa.

Oma poikani kun on yöpynyt isäntäperheissä jo moneen otteeseen omilla samankaltaisilla urheilukisamatkoillaan. Niinsanottu hostaus on helppoa, tulijat tarvitsevat lähinnä yösijan, aamupalan ja kuljetukset. Kaikki muu hoituu koulussa.

Kalastaja kahlaa rantaan Macanetassa,

Parissa päivässäkin ehtii paljon. Brysselin delegaatio ja minä teimme arkipäivän pikavisiitin Macanetan rantaan. Kävijät lähtivät täältä sohvapöydän ja punottujen pyykkikorien kanssa - kyllä, pieni puinen sohvapöytä mahtuu matkalaukkuun, ja kahvallisista pyykkikoreista saa pientä luovuutta käyttäen käsimatkalaukun!

Samaiset pyykkikorit toimittivat ranskalais-mosambikilaisen kulttuurikeskuksen kaupassa lampunvarjostimien virkaa.

Kori kääntyy lampunvarjostimeksi CCFM:n kaupassa.

Kun esittelin kävijöille Maputon paikkoja, huomasin miettiväni omaa sopeutumistani. Kahden vuoden rajapyykin lähestyessä olo on jo toinen kuin vuosi sitten. Nautin tästä hetkestä nyt, juuri tässä kolkassa maailmaa. Sillä jonain päivänä minunkin on pakattava laukkuni, ja tämä vaihe saa tehdä tilaa seuraaville. Tiedostan ajan kulumisen vahvasti.

Olemme sopeutuneet, ainakin siinä määrin kuin se kahdessa vuodessa on mahdollista. Useimmat talossamme häirinneet, hiukan rempallaan olleet asiat on onnistuttu korjaamaan, vaikka se on vaatinut sitkeyttä.

Olemme voineet rentoutua.

Silmät ja korvat erottavat uusia sävyjä, sanoja ja värejä. Jos Maputon väri vielä vuosi sitten oli mielestäni harmaanruskea, nyt se on vihreä. (Se tosin voi johtua siitäkin, että sadekausi oli nyt oikeasti sateinen... )

Rakastan Maputon puita. Siinä, missä aluksi näin liikaa roskia, näen nyt kaikkialla vihreitä, komeita, värikkäitä puita.

Allaoleva jättiläispuu on kotikadultani, ja koska se on vankilan edustalla, tämäkin viaton kännykkäkuva johti närkästyneisiin keskusteluihin: Kuinka saatoitte! Ettekö tiedä, että julkisten rakennusten ja erityisesti vankilan kuvaaminen on jyrkästi kielletty... Tiedän tiedän, mutta olin oikeastaan kiinnostunut kauniista katupuusta, en vankilasta, anteeksi!

(Myönnän, että kuvasin puun myös hiukan kokeilumielessä: reagoiko joku? Nyt tiedän, että reagoi. Eikä ainoastaan yksi ihminen, vaan useampi. Ja ymmärränhän minä, että tällaisesta voisi varmaan saada mojovat sakot. Itse selvisin kolmen p:n taktiikalla: pahoittelemalla, puhumalla ja poistumalla.) 

Tässä siis kielletty puu.

Hus pois kuvaamasta puuta vankilan edustalla!

Enkä hermostu, vaikka pizzaa kotiin tilattaessa yksikään pizzapaikan kolmesta numerosta ei vastaa. Sehän on ihan tavallista. Etsin toisen paikan. Ja kyllä siellä ensimmäisessäkin paikassa joskus taas vastataan, johonkin numeroon.

Oma yksityiskohtansa on senkin oivaltaminen, että tällaisessa paikassa, ja puolison roolissa, sopeutuminen tarkoittaa ennen muuta sopeutumista ulkomaalaisyhteisöön. Paikalliseen elämään ei voi sopeutua kuin osittain, sillä oma viiteryhmä on toinen, oli siitä tosiasiasta mitä mieltä tahansa.

Vielä huhtikuun tapahtumia. Pääsiäisenä maalasimme munia ja ripustimme ne pihalta katkaistuun palmunoksaan (kuva ylimpänä).

Suklaamunien piilotus onnistui liiankin hyvin: nuorin etsijä taisi pahastua, kun piilot olivat liian vaikeita (meidän mielestämme tosi hyviä ja kunnianhimoisia!). Isossa talossa on, mihin kätkeä.

Suklaamuna torilta ostetun mopoauton takapenkillä.

Pienen neuvottelun jälkeen hän itse piilotti suklaamunat uudestaan, tällä kertaa niinsanottuihin normaaleihin piilopaikkoihin eli sellaisiin paikkoihin kuin kenkään ja silmälasikoteloon. Meidän piti etsiä, anteliaiden vihjeiden kera ("mitä tarvitset kun katsot telkkaria?", "mitä laitat jalkaasi kun lähdet ulos?"). Pääsiäisrauha oli pelastettu.

Tosiasia on, että löysimme tälläkin viikolla taas yhden epämuodostuneen, lämmössä nuhjaantuneen suklaamunan niistä alkuperäisistä piiloistamme. Ehkä ne eivät tosiaan olleetkaan niin loistavia... Tai no, riippuu näkökulmasta. Onnistuimme ilmeisesti piilottamaan ne myös itseltämme!

Huhtikuuhun kuului myös yllättäen karjalanpiirakoita.

Vanhempi poikani oli saanut tehtäväkseen valmistaa amerikkalaisessa koulussa jotain suomalaista suuhunpantavaa. Hän itse valitsi karjalanpiirakat, joita kukaan meistä ei ole koskaan leiponut. Hän arveli, että niistä myös muut pitäisivät, ja ne olisi joka tapauksessa helppo tarjota ja syödä - hyviä näkökohtia.

Teko-ohjeet hän katsoi netistä Marttojen opetusvideolta ("se näyttää ihan helpolta") ja kirjoitti minulle ostoslistan.

Maputossa on yksi pieni kauppa, joka myy ruisjauhojakin, ja risottoriisistä voi keittää täytteen. En millään muistanut kaupassa, mitä ruisjauhot ovat portugaliksi, mutta onneksi löytyi näkkileipäpaketti, johon oli liimattu portugalinkielinen tuoteseloste (se ei aina ole itsestään selvää). Siitä sain ruis-sanan, ja myyjä haki minulle valtavan ruisjauhopaketin.

Kassaa kiinnosti, mitä italialaista ruokaa aion ruisjauhoista valmistaa (yksi pikkukaupan kassoista on sitkeästi sitä mieltä, että olen italialainen. Voi myös olla että Finlandia ja Italia menevät sanoina helposti sekaisin, i:t ja a:t kun rytmittyvät vähän samoin.


Tällaisen kuvaviestin sain koulusta keskellä päivää: valmista tuli! Hyvältä näyttää.

Olin keittänyt riisipuuron ja sekoittanut munavoin edellisenä iltana kotona, ja seuraavan päivän aamuna pakkasin kaiken muun tarvittavan pojalle mukaan, välineitä myöten ja kylmälaukun kera. Kaikki meni hienosti, ja leipomukset tekivät kauppansa. Minullekin tuotiin kotiin yksi.

Kansainvälinen karjalanpiirakka maistui ihan tutulta, ja olin todella ylpeä 15-vuotiaasta, joka ei epäröinyt tarttua kaulimeen ja johtaa ryhmää.

Halusin tietää, oliko urakka osoittautunut odotuksia helpommaksi vai hankalammaksi.

Oli vähän vaikeampaa kuin videolla, poika hämmästeli. Videolla kauliminen ja rypytys näytti niin yksinkertaiselta.

Purskahdin nauruun. Tottahan toki karjalanpiirakoiden teko marttojen hyppysissä helpolta näyttää. Sillä ellei se martoilta suju, keneltä sitten?

Toisaalta opetusvideon ansioita ei sovi kiistää. Marttojen ohjeiden avulla yhdeksäsluokkalainen poika valmisti Mosambikissa koko koululuokalleen karjalanpiirakoita, ihan ensi kertaa!

Mutta minä näin heti mielessäni sen realistisemman "näin se oikeasti menee" -opetusvideon.

Sen, jonka minä voisin tehdä. Sen, jossa taikina kaikkia hyviä aikeita uhmaten repeilee ja liimautuu sinne minne ei pitäisi, ärtynyt leipoja on silmäripsiään myöten vehnäjauhoissa ja työläinkin rypytys tuottaa aamutohveleita muistuttavia tekeleitä (vaikka, toim.huom., maku olisikin kohdallaan).

Kokonaisuuden viimeistelee afrikankiinalainen kaasu-uuni, jota en vieläkään oikein ymmärrä. Ainoa asia, joka siinä syntyy helposti, on pohjaanpalanut lopputulos. Tänään tosin kävi toisin päin: kaasu lopahti kesken ruuanlaiton.

Mutta nythän me voimme treenata karjalanpiirakoiden tekoa pojan kanssa yhdessä!

Niitä ruisjauhojakin kun on litrakaupalla, elleivät muurahaiset niihin ihastu. Ja ehkä uunikin jonain päivänä alkaa käyttäytyä.

Terkuin Lotta

torstai 13. huhtikuuta 2017

Kalterit ikkunoissa - voiko niihin tottua?



Ensimmäisenä aamuna talossani avasin ikkunan katsoakseni ulos ja hengittääkseni raikasta ilmaa. Löin pääni kaltereihin.

Haluaisin kirjoittaa, että olen puolessatoista vuodessa tottunut kaltereihin. Mutta en oikein ole. Ovathan ne hivenen vankilamaiset, ei siitä pääse yli eikä ympäri.

Muistaako joku vielä sisustuksen feng shui -suuntauksen, joka oli jonkinlainen trendi kai parikymmentä vuotta sitten? Luulen, etteivät kalterit ole ihan feng shuin mukainen energiavirtoja edistävä sisustuselementti. (Tosin eivät ole ikkunasta ryömivät varkaatkaan, vaikka tällaisessa vanhassa talossa kaltereilla on enemmänkin näyttövaikutus. Tosin sekin lienee tärkeä.)

Minusta kalterit ovat meidän tapauksessamme pikemminkin vaaralliset meille asukkaille. Tarkoitan paloturvallisuutta. Jos syttyisi tulipalo, jäisimme loukkuun. Etenkin yläkerran sokkeloissa on tällaisia umpikujia, vaikka matka ikkunasta maan kamaralle olisi muuten lyhyt.


Kuvausavustajani mahtuu kalterien läpi.

Kaltereita näkee lähialueen vanhoissa taloissa, jotka ovat sinänsä kauniita ja persoonallisia. Ei ole kahta samanlaista taloa. Joissakin residensseissä kalterit ovat koristeellisia; on kiemuraa, kukkaa ja perhosia. Kalteritkin voivat olla söpöt!

Meillä ne ovat talon rakennustyylin mukaan ankaran kulmikkaat.

Uusien talojen isoihin ikkunoihin kaltereita ei tunnuta laitettavan, ei ainakaan niihin taloihin, jotka sijaitsevat suljetuilla compound-tyyppisillä asuinalueilla. Jotkut vanhoista uusiin taloihin muuttaneet tuttuni sanovatkin, että ilman kaltereita olo tuntuu aluksi turvattomalta, vaikka talon avoimuus on samalla ihanaa, ja ilma tuntuu virtaavan vapaammin! Kaikkea ei ehkä voi saada. Meillä on kalterien lisäksi myös hyttysverkot - niistä en kyllä luopuisi.


Mitähän feng shui sanoisi siitä, että sisälläkin on kalterit, kuten kuvasta näkyy? Ylä- ja alakerran väliin asennettu turvaportti on entisten asukkaiden peruja niiltä ajoilta, kun kaupungissa oli muun muassa leivän ja polttoaineen hinnannousun aiheuttamia mellakoita.

Maputossa oli muuten vähän aikaa sitten lievä maanjäristys, ja nauroimme jälkikäteen, että me emme tässä bunkkerissa huomanneet mitään.

Katsoimme ihan tyytyväisinä Good Wifea sillä välin kun kerrostalojen asukkaat kipittivät jalkakäytäville. Luulinkin ensimmäistä maanjäristyksestä kertovaa viestiä aprillipilaksi. Aika monta myrskyäkin tämä 60 vuotta vanha linnoitus on sietänyt.

En halua siis moittia Maputon kotiani, jossa viihdyn nykyisin kaltereista huolimatta oikein hyvin. Puhun kaltereistakin lähinnä makuasiana.

Talossa on turvallinen olo, joskaan se ei välttämättä johdu kaltereista, vaan muista tekijöistä. En ole koskaan täällä pelännyt. Tilaa on yli oman tarpeen - ensi viikollakin meille majoittuu kolme Maputon amerikkalaiseen kouluun kisamatkalle tulevaa nuorta -, ja myös ulkona on tilaa hengittää. Joillakin Maputon kaduilla kaupunkitalot ovat kiinni toisissaan, mutta tämän ympäri voi kulkea.

En käsittänyt miten tärkeä yksityiskohta se on ennen kuin jotkut tuttuni puhuivat siitä, että heillä on vähemmän yksityisyyttä, sillä puutarhurit, uima-altaiden hoitajat ja kodinhoitajat joutuvat kulkemaan takapihalle, kodinhoitotiloihinsa, talon läpi.

Vanhoissa taloissa on siis puolensa, vaikka tuntuukin, että monien suunnittelussa aistii yhteiskuntaluokkien eroista käyttövoimansa saaneen siirtomaa-ajan "me pysymme sisällä ja nuo toiset ulkona" -hengen (esimerkiksi ikkunat ovat melko pienet); myös ero herrasväen ja palvelusväen tilojen välillä on suuri, mitä olen aiemminkin kummastellut.

Toisaalta tällainen vanha, hiukan nuhjuinen talo ei ole pröystäilevä; jotkut Maputon upouusista omakotitaloista ovat niin ylenpalttisia, että ne tuntuvat tässä ympäristössä suorastaan suhteettomilta.

En ole tainnut ennen koskaan näin kouriintuntuvasti tajuta, miten talot heijastavat omaa aikaansa. Monissa tämän ajan taloissa on aika epäkutsuvat keittiöt ja muut kodinhoitotilat, sillä niiden ei ollut tarkoituskaan olla viihtyisiä.

Mutta olen myös huomannut, että käyttäjiensä silmissä ne ovat ihan hienot ja hyvinkin kelvolliset.


Kalterien lomasta voi nähdä naapurin sitruunapuun ja huikaisevan sinisen taivaan.

Luonnonvoimille vanhat talot pärjäävät.

Alkuvuodesta, kun päivittelin taas yhtä hajonnutta vesiputkea, Maputossa pitkään asunut suomalainen totesi tyynesti, että hän on päinvastoin ihmetellyt, miten lujaa tekoa siirtomaa-ajan talot ovat. Monet alkavat vasta nyt, eläkeiässä, oikutella; se niille suotakoon.

Meidän onneksemme vuokraisäntä on toimen mies ja tarttuu usein asioihin, no, ei kyllä kovin ripeästi, mutta tarttuu kuitenkin eikä takerru yksityiskohtiin tai loukkaannu kyselyistä. Toisinkin voisi nimittäin olla, ja isossa talovanhuksessahan hoidettavaa riittää.

Äskettäin vuokraisäntä asennutti olohuoneen ikkunaan uuden, ehjän hyttysverkon.

Hyttysverkko pitää loitolla minikokoiset kuokkavieraat, kalteri vuorostaan ne kookkaammat.

Mutta kaltereihin palatakseni. Onkohan täällä muita, jotka asuvat kalterien takana? Voiko niihin tottua?

Luulen, että voi. Eräs parikymmentä vuotta Afrikassa asunut kaverini nauroi, että hän on kaltereiden kanssa niin sinut, että nukkuu yönsä Suomessa kevyesti ja haeskelee kaltereita katseellaankin, vaikka järki sanoo, ettei niihin ole minkäänlaista tarvetta.

Terkuin Lotta