maanantai 4. joulukuuta 2017

Torakkavaroitus!


Olen nukkunut viime aikoina huonosti. Syytän torakoita.

Jokin aika sitten nuoremman pojan huoneessa vilisti illalla kookas torakka. Kissa sen huomasi (kiitos!), ja mies sai otuksen hengiltä. Se on muuten vaikeaa. Torakoilla on kova panssari ja olympiamitalistin menokengät. Ihan mikä tahansa ase ei tehoa, tai ainakin tarvitaan napakka täsmäisku.

Vähän aikaa sitten heitin keittiössä touhuavan torakan päälle refleksinomaisesti ensimmäisen näkemäni painavan esineen, viiden kilon riisisäkin. Kun jonkin ajan kuluttua kohotin säkkiä, eikös otus sätkytellyt sen alla hyvissä voimissa. Ehkä se oli vain iloinen siitä, että ruokaa tarjoiltiin lähelle, ja riittävästi.

Ötökkäkeitto näytti oikeastaan kauniilta.
Episodin jälkeen meitä oli makuuhuoneen parisängyssä kolme, eikä sänky ole kovin leveä. Kaksitoistavuotias on käytännössä minun kokoiseni. Jossain vaiheessa yötä luovutin ja hiivin vierashuoneen sänkyyn.

Kului muutama päivä, ja meillä tehtiin torakkamyrkytys. Ajattelin, että saamme taistelutauon. Mitä vielä! Poika palasi huoneeseensa, tosin hän oli varmuuden vuoksi siirtynyt kerrossängyssään alasängystä turvallisesti yläilmoihin. Nukkumaan mennessään hän napsautti ilmastointilaitteen päälle.

Muurahaisten uimakoulu.
Laitteesta putosi elävä torakka! Sille oli tarjolla punainen mattokin. Onneksi vehje ei ollut sängyn päällä. Seurasi jälleen kiivasta säntäilyä ja kolinaa, taisipa mukana partioida kiinnostunut kissakin.

Hetki vain, ja torakka oli eloton ja sängyssämme jälleen yövieras, toki erittäin mieluinen sellainen.

Olen muuten joskus halunnut sanoa kaikille niille pikkulasten äideille, jotka tuskailevat, miten lapsukaisen saa nukkumaan omassa sängyssään, että anna sen lapsen tulla viereesi niin kauan kuin hän haluaa.

Jonain päivänä lapsi nimittäin lähtee vierestäsi - ja palaa vain torakan pakottamana. Siinä välissä ehtii tulla monta kertaa ikävä.

Mutta suostuuko hän nukkumaan omassa vuoteessaan enää ikinä, niin lämpöinen vierustoveri kuin hän onkin? (Syvä haukotus.) Ilmastointilaitteesta putoava torakka kylvää syvän epäluulon etenkin, kun se tapahtuu kaksi päivää myrkytyksen jälkeen. Tiedän toki, että myrkytyksetkin ovat vain jatkuvaa viivytys- tai torjuntataistelua. Ötökät ovat kaikkialla ympärillämme koko ajan, intensiteetti vain vaihtelee.

Kesän tuomat kuokkavieraat keittiössä ja makuuhuoneissa ovat herkistäneet minua muutenkin. Tarkkailen ympäristöäni koko ajan, tassuttelen yöllä varovasti tummia pisteitä varoen ja varastoin jääkaappiin paljon sellaista, mitä en esimerkiksi Suomessa säilyttäisi kylmässä (näin olen toki tehnyt koko ajan täällä, sekä lämmön että muurahaisten takia).

Keittiössä vitsauksena ovat myös uskomattoman vikkelät ja tuskin pistettä isommat muurahaiset.

Vähän aikaa sitten tuhosin ison muurahaispesän uima-altaan vierestä, mutta uskon, että uusi pesä on jo pitkällä. Yhtenä lauantaina meillä vieraili myös lämpimän sään tuoma vuosittainen lentomuurahaisparvi uima-altaassa (kuvat yllä). Kaukaa katsoen ne näyttivät sinistä vasten kauniilta, kuin pieniltä kukilta, mutta en jaksanut hirveästi innostua niistä.

Keittiön pikkumuurahaiset pitävät paitsi sokerista, myös kaurahiutaleista (avaamaton pahvinen kaurahiutalepakkaus ei estä muurahaisten sisäänmarssia, joten pakkaukset pitää muistaa heti siirtää tiiviskantisiin tupperwareihin), juustosta, teepusseista, leivänmuruista, hedelmänkuorista... oikeastaan kaikesta, siksipä iltatiskien kanssa on hiukan päänvaivaa, sillä meillä ei ole tiskikonetta.

Ei muuta kuin harja kouraan ja pesemään! Mutta aina ei jaksaisi.

Tosiasia kuitenkin on, että liassa ötököillä on hauskempaa, ja minä haluan estää niiden pidot.

Tunnustan, että olen toistaiseksi vastarannan kiiski, mitä muodikkaisiin sirkkasyötäviin tulee. Sana "sirkkaleipä" tuo juuri nyt mieleeni torakan ruskean, kiiltävän panssarin. Kurkkuuni nousee pala ja minua alkaa kutittaa. Keskityn mieluummin pitämään ötökät loitolla siitä mitä syön.

Voi olla, että ruuissani on tätä nykyä sirkkojen sijaan mausteena hiukan Baygonia. On vain ajan kysymys, milloin sekoitan Baygonin hyttysmyrkkypulloon ja suihkutan sitä torakoiden sijaan itseeni. Samoja hyönteisten kuvia kaikissa on.

Myrkkyjen valikoima on täällä rajallinen, tuntuu, että perusmarketeissa on tarjolla lähinnä tuota yhtä suihketta. Mahtaako se enää edes tehota? Ehkä torakat ja muurahaiset jo nauravat sille pesissään.

Olen päivystystilassa. Yhtenä iltana heräsin unesta siihen, että yläkerran porrastasanteelta kuului kolinaa ja mutinaa. Älähdin "Torakka!" ja pomppasin pystyyn täydessä taisteluvalmiudessa, hapuillen kättä pidempää.

Se oli vain teini, joka oli kompastunut porrastasanteen afrikkalaispatsaisiin tullessaan pimeää käytävää pitkin myöhäissuihkustaan (16-vuotias elää usein eri vuorokausirytmissä kuin muut). Sydän pamppaillen, silmät pystyssä paikalle säntäävä yöpukuinen äiti sai osakseen lähinnä sääliviä katseita.

Terkuin Lotta

Ps. Vinkit siitä, mitä "luomutorjujia" uima-altaan äärelle kannattaisi kylvää pitämään muurahaisia kurissa ovat aina tervetulleita. Täällä suositeltiin muun muassa maissijauhoa ja kanelia.

tiistai 28. marraskuuta 2017

Mitä niillä kehitysyhteistyörahoilla oikein tehdään?

Olen aiemminkin maininnut, että Maputon amerikkalainen koulu tekee yhteistyötä monien mosambikilaisten tahojen kanssa. Ne ovat esimerkiksi kouluja, järjestöjä, orpokoteja ja asukasyhdistyksiä.

Kävin syyskuussa koulun edustajana yhdessä minulle uudessa paikassa, Asscodecha-nimisessä kansalaisjärjestössä Chamanculon alueella Maputossa. Suomikin on ollut yhtenä monista mukana tukemassa järjestön toimintaa.

Asscodecha tarjoaa matalan kynnyksen apua, opetusta ja tekemistä alueellaan. En osaa arvioida, kuinka iso tai pieni se on suhteessa muihin vastaaviin yhdistyksiin. Tavoitteina on muun muassa vähentää köyhyyttä ja rikollisuutta, parantaa koulutusta ja sitä kautta työllisyyttä sekä kannustaa ihmisiä osallistumaan demokraattisen yhteiskunnan rakentamiseen.

Tästä linkistä voit lukea esimerkiksi amerikkalaisen koulun oppilaiden vierailusta Asscodechassa aiemmin tänä vuonna. Juttu esittelee järjestön avulla kouluttautuneet kaksi naista, kampaajan ja ompelijan, jotka voivat nyt elättää itsensä työllään.

Lisäksi kerrotaan Taksvärkin tuella rakennetusta yhteiskäymälästä, joka tekee etenkin tyttöjen elämästä helpompaa. Niin hullulta kuin se meistä suomalaisista saattaa tuntua, jopa täällä maan pääkaupungissa vain parempiosaisilla on omat vessat. Taksvärkki vilahtaa myös tällä "Chamanculon hymyä" esittelevällä Youtube-videolla.


Puhtaanapitokaksikko! Vauvakin on päässyt töihin.

Asscodechalla on hyvät nettisivut, mikä ei ole Mosambikissa aivan itsestäänselvää (www.asscodecha.org). Uutispalkin alta näkee muun muassa, kuinka yhdistys isännöi lokakuussa Suomen suurlähettilään Laura Torvisen vierailua. Ennättipä suomalainen kansanedustajaryhmäkin marraskuussa Chamanculoon.


Toiminnanjohtaja Amando Eduardo Fondo joukkojensa edessä.

Asscodechan tontilla on vaatimaton, siisti kahvila, johon lapset voivat tulla koulun jälkeen tekemään läksyjään ja nauttimaan välipalaa. Vapaaehtoiset täyttävät tulijoiden kanssa monisteen, joka kartoittaa perheen tilannetta yksinkertaisilla kysymyksillä esimerkiksi ruokavaliosta, ruuanvalmistustavoista, (vanhempien) lukutaidosta ja toimeentulosta. Vastaukset pisteytetään, ja pisteiden lukumäärä antaa osviittaa avun tarpeesta.

Meidän vierailumme aikana menossa oli oppitunti, jolla sekä tytöille että pojille puhuttiin siitä, että moni tyttö joutuu Mosambikissa naimisiin liian nuorena.


Tytöt, älkää menkö naimisiin vaan kouluun, ei vaikka kuinka painostettaisi.

Syitä tähän ovat köyhyys ja tietämättömyys. Naimisiinmeno ei niitä poista, sillä avioliiton myötä koulu jää lopullisesti kesken ja tulevaisuudennäkymät yhtä kehnoiksi kuin tytön vanhemmilla. Lapsiavioliitot ovat edelleen surullisen yleisiä, vaikka hallitus on yrittänyt kampanjoida niitä vastaan. Mutta äärimmäisen köyhien perheiden on vaikea nähdä senhetkisen tilanteensa yli - yläkoulua käyvä tytär ei tuo leipää pöytään nyt, on päinvastoin yksi suu lisää ruokittavana.

Tytöt kuuntelivat luentoa tarkkaavaisesti, harvat pojatkin, vaikka heitä vähän nauratti.

Terveyden edistäminen on tärkeä osa Asscodechan toimintaa. Yhdistyksen vapaaehtoiset aktivistit (activista), jotka olivat suunnitelleet meille tervetuliaisiksi pienen tanssiesityksen kuten täällä on tapana, kiertävät alueella puhumassa esimerkiksi Mosambikin perusvitsauksista hivistä, malariasta ja tuberkuloosista.

Sen lisäksi he puhuvat myös huumeista ja perhesuunnittelusta. Aktivistit saavat työstään pienen korvauksen.

Tanssiva vastaanottokomitea ja se tavallinen näky - pienempäänsä kantava lapsi.

Vapaaehtoiset vaikuttivat motivoituneilta ja ylpeiltä työstään.

Kysyin, mitkä teemat ovat kotikäynneillä vaikeita. Kahden miehen kädet nousivat heti: hiv ja huumeet. Naiset kertoivat, että myös työskentely hiv-positiivisten odottajien kanssa voi olla haastavaa, sillä yhtälössä on kaksi ihmistä, äiti ja vauva. Äiti ei ehkä piittaa omasta hoidostaan, mutta vapaaehtoisten tehtävänä on korostaa, että vauva ei voi valita.

Järjestön opetus- ja harrastustoiminta on monipuolista, lapsille on tarjolla esimerkiksi laulua ja tanssia. Vierailuhetkenä menossa oli portugalin tunti.

Nauroimme, että siinä on jotain, mikä yhdistää meitä vierailijoita ja mosambikilaisia! Onhan virallinen kieli monille mosambikilaisillekin opittu kieli. Kun siirtomaavallan aika päättyi ja portugalilaiset lähtivät, kieli jäi.

Moni mosambikilainen on monikielinen, etenkin Maputoon töihin tulleet, sillä pääkaupungissa täytyy pärjätä portugaliksi, vaikka kotikylässä riittäisi jokin heimokieli. Meidän vartijamme eivät ehkä osaa englantia, mutta he osaavat ainakin kahta muuta kieltä!

Portugalin tunnilla.

Portugalinkielinen opetus sielläkin, missä valtaväestö ei sitä puhu, on yksi syy koulunkäynnin tehottomuuteen. En ole ihan varma, missä määrin opetusta nykyisin tarjotaan muilla, tutummilla kielillä - ilmeisesti kuitenkin jonkin verran, mutta opetusmateriaalit (jos niitä on) ovat yleensä portugaliksi.

Törmäsin itse lomamatkalla Vilankulossa, noin 800 kilometrin päässä Maputosta, ensi kertaa tien varressa hedelmämyyjään, joka ei puhunut portugalia.

En tiedä, mitä Mosambikin monista kielistä hän puhui. Shanganaa? Makuaa? Tsongaa? Konkarit osaisivat sanoa, mikä on Vilankulon alueen yleisin kieli (minäkin luultavasti kuulin sen, mutta heimokielten nimiä on vaikea painaa muistiin).

Lukutaitokin vaikutti kehnolta, sillä myyjä siirteli antamiani seteleitä edessään avuttoman näköisenä. Siihen olen jo joutunut tottumaan, että monet kadunvarrella elannokseen kauppaa tekevät eivät osaa laskea (!), mutta tämä oli ensi kerta, kun itse seteli numeroineen herätti hämmennystä.

Myöhemmin mietin, että kolikot, pienemmät rahat, olisivat luultavasti näyttäneet hänestä tutummilta, sillä 200 meticalin seteli on iso maassa, jossa esimerkiksi sosiaaliturvakokeilun kuukausittainen tukisumma on 300 meticalia, muutamia euroja.

(Maputossa hedelmäostosten laskutus hoituu usein niin, että (nais)myyjä huikkaa lähistöltä avukseen miehen, esimerkiksi kännykkäliittymien myyjän, joka laskee ostosten yhteissumman kännykällään. Laskutaidon tai -koneiden puute ei estä kaupantekoa, sillä mosambikilaiset osaavat olla hyvin ratkaisukeskeisiä.)

Koska en kerta kaikkiaan saanut selvää siitä, mitä vilankulolaismyyjä pyysi, maksoin hänelle sen mukaan mitä arvelin vastaavien tuotteiden (maapähkinöiden ja banaanien; niiden lisäksi tarjolla ei olisi ollutkaan muuta kuin tomaatteja ja sipuleita eli varsin tyypillinen tienvarsimyymälä) maksavan Maputossa ja varmuuden vuoksi vähän ylikin.

Asscodecha sijaitsee vilkkaan asuinalueen ytimessä.

Asscodechan kaltaiset yhteisössä läsnäolevat kansalaisjärjestöt tekevät minusta korvaamatonta työtä paikatessaan koulujärjestelmän ja terveydenhoidon aukkoja tavallisten ihmisten elämässä ja luodessaan toivoa sinne, missä sitä ei ole koskaan liiaksi asti.

Aktiiviset kansalaisjärjestöt ovat toki tärkeitä kaikkialla maailmassa, mutta tällaisessa ympäristössä en tiedä, miten maa ylipäänsä suoriutuisi ilman niitä.

Asscodechan tiloissa iltapäiväänsä viettävillä lapsilla on paremmat lähtökohdat elämässään kuin Vilankulon totisella, täysin osattomalla tienvarsimyyjällä, sillä he saavat tukea koulunkäyntiin, terveelliseen elämiseen ja moneen muuhunkin asiaan.

Mutta paljon esteitä heilläkin on edessään, vaikka Asscodechan topakat ja iloiset aktivistit, valoisat tilat ja konkreettiset, kohteensa suoraan tavoittavat toimintatavat tekivätkin vaikutuksen. Kysyin Amandio Fondolta, onko kantaaottavan kansalaisjärjestön yhteiselo esimerkiksi maan hallituksen rinnalla kitkatonta. - Ikävä kyllä ei, mutta juuri siksi työtä täytyy jatkaa, hymyilevä Amandio puuskahti.

Toivon Amandiolle ja hänen joukoilleen jatkossakin kaikkea hyvää, iloa, tarmoa ja luottamusta siihen tulevaisuuteen, jota he ovat itse rakentamassa.

Terkuin Lotta


torstai 9. marraskuuta 2017

Vapauttakaa Maputon krokotiilit - kurkistus kehitysmaan eläintarhaan

Opiskeluaikoinani hoilattiin "Free-e-e Nelson Mandela". Joskus kuulen laulun korvissani yllättävissä paikoissa, kuten nyt Maputon vanhassa eläintarhassa krokotiileja tuijottaessani.

Kuka vapauttaisi Maputon krokotiilit?

Pelkään krokotiileja, jotka nykyisinkin tappavat Mosambikissa köyhien maaseutualueiden asukkaita vedenhaku-, koulu- ja pyykkireissuilla. Mutta kyllä niiden soisi paistattelevan päivää jossain muualla kuin aidatussa soikiossa keskellä kaupunkia.

Vuonna 1929 perustettu, täysin ränsistynyt eläintarha on surullinen siirtomaa-ajan jäänne.

Kaupunkikrokotiili.

Voisinpa kuvailla sitä entiseksi eläintarhaksi. Valitettavasti siellä on vielä eläimiä. Näin ainakin useita apinoita, kilpikonnan uimassa ympyrää, krokotiileja ja yksinäisen sivettikissan pienessä häkissä. Muita ei ollut, tai en ainakaan havainnut tyhjissä häkeissä liikettä.

Tallustelikohan täällä joskus karhu? Vai peräti leijona?
Kaikki leijonahäkit, karhulinnat, kirahviaitaukset ja muut eläintarhan asiaankuuluvat osastot olivat tallella, autioina ja hoitamattomina. Kuka niitä olisikaan kunnostanut.

Aidat repsottivat, portit olivat kaatuilleet, kiveykset halkeilleet ja jätevuoret vallanneet joka kolkan.

Petokissan vankila.

Tiedän toki, että esimerkiksi Euroopassakin on eläintarhoja keskellä kaupunkia, eivätkä ne minusta ole ongelmattomia, kaikkea muuta. En edes oikein ymmärrä, mihin perinteisiä eläintarhoja enää vauraissa maissa tarvitaan - ne voisivat keskittyä suojelutoimintaan ja valistukseen ja jättää esimerkiksi leijonat ja norsut lähemmäs omia asuinsijojaan.

Voisin kuitenkin kuvitella, ettei eläimillä ole kaikkialla ihan niin alkeelliset olot kuin täällä näytti olevan, ja niiden hyvinvoinnista välitetään.

Tuuheahäntäinen sivettikissa oli murheellinen näky. Sillä ei ollut yhtäkään lajitoveria, ei minkäänlaista virikettä, ellei yhtä puunrungontapaista lasketa. Apinaraukoilla oli edes toisensa.

Kissa kuuluisi Krugeriin, tai melkein mihin tahansa muualle paitsi sinne, missä se nyt on! Tuijotin eläimen turkkia ja muistin 1990-luvun kettutytöt. Onko myöhäistä liittyä seuraan?

Kaikki aitaukset näyttivät jääneen oman onnensa nojaan.

Eivät Maputon villieläimet tyystin unohduksissa ole. Eri tahot ovat yrittäneet saada tarhaa luopumaan lopuistakin eläimistään, mutta nykyinen johtaja vastustaa ajatusta. Hänen mielestään eläimillä ei ole mitään hätää.

Jääkarhuja maputolaisittain.

On sieltä krokotiileja joskus pois autettukin, muun muassa läheiseen Krugerin villieläinpuistoon. Tietoa etsiessäni törmäsin tähän Leon Maren verrattomaan tarinaan muun muassa siitä, kuinka selviytyä Mosambikin ja Etelä-Afrikan hidastelevista rajaviranomaisista. Eteläafrikkalainen Leon Mare vei lastillisen krokotiileja turvaan sotavuosina 1980-luvulla.

Riittää, että toteaa, että lava-auton lastina on krokotiileja, jotka heräilevät kohta, ja nukutusaineet ovat sivumennen sanoen loppuneet... Jo tuli viranomaisiin vipinäää. Kerrankin oli myös helppoa välttää kyytiin pyrkivät liftarit.

Kirjoittaja toteaa myös, että ei ole ihme, että krokot ovat selvinneet muuttumattomina evoluution pyörteissä - selvisiväthän ne hengissä myös Maputon sodanaikaisesta eläintarhasta!

Sitä en tiedä, miten eläintarha sodan alkaessa ja portugalilaisten lähtiessä tyhjeni - tuskin kovin hallitusti.

Kilpikonnan "huvimaja". Lähettäisin kernaasti konnaparan mönkimään vapaasti.

Leon Maren tarina valottaa omalta osaltaan myös sitä, miten haastavaa on toimia eläinten hyväksi silloin kun ihmisetkin kärsivät hätää. Mutta puutetta riittää toki tänäkin päivänä. Eläinten oikeudet eivät toteudu, kun ihmisten oloissakin riittää parannettavaa.

Sisäänpääsymaksu ei ole suuri.

Eläinten oikeudet ovat täällä ainakin toistaiseksi lähinnä parempiosaisten etuoikeus.

Sisääntuloportin tuntumassa oli siistimpää. Vanhoista rakennuksista, kuten muinaisesta kahvilarakennuksesta, voi aistia, millainen vauraan väen ajanviettoparatiisi eläintarha on vuosikymmeniä sitten ollut.

Kaunis ja varjoisa entinen kahvilarakennus leikkialueen lähellä muistutti menneistä.

Jos eläintarhasta jotain hyvää yrittää keksiä, voi todeta ainakin sen, että rappionsa myötä siitä on viimein tullut myös paikallisten tila. Hyvää on sekin, ettei eläimiä sentään ole enää enempää.

Siirtomaa-aikana paikallisilla ei ollut eläintarhaan asiaa muutoin kuin rikkaampien ajanviettoa palvelemaan.

Paikalliset asukkaat viettivät sunnuntaipäivää eläintarhan leikkipuistossa.

Erittäin maltillinen viiden meticalin eli seitsemän sentin pääsymaksu takaa sen, että maputolaisilla on puistomainen alue kaupungissa, jossa puistoja ei juuri ole.

Yhteen kulmaukseen on onnistuttu pystyttämään jopa leikkipuisto, jonka viereen oli istutettu vihernurkkaus: ruohoa, pensaita ja palmuja.

Vihreä on toivon väri.

Kaiken roskan, löyhkän ja kaaoksen keskellä trooppisen vihreänä loistava nurmikko on ällistyttävä näky etenkin, kun eläintarhan vieressä jyrisevä katukin on lähinnä ruskea!

Se antaa myös toivoa. Tarhassa tapahtuu sentään jotain myönteistä, joten kuka tietää, mitä seuraavien kymmenen vuotta tuovat tullessaan. Ehkä (vähät) rahat suunnataan jonain päivänä muuhun kuin eläinten ylläpitoyrityksiin. Tosin Mosambikissa asiat tapahtuvat omassa tahdissaan, omalla logiikallaan.

Haju eläintarhan reuna-alueilla on paikoitellen kammottava, sillä pilaantuneet lihat ja kalat, jotka eivät kelpaa enää eläimillekään, nakataan puskiin. Leikkipuiston kulmauksessa hajua ei onneksi ollut.

Mutta kuka siivoaisi loputkin ja lopettaisi eläinten ahdingon?

Terkuin Lotta



















maanantai 6. marraskuuta 2017

Nespresso, ekosynti vai sillanrakentaja?

Minä valitsin tällä kertaa b-vastauksen, eli tein kahvista kumppanini. Mutta ennen kuin kahvittelen, haluan kiittää kaikkia viime blogipostausta kommentoineita! Palaute oli ihana yllätys, ja kaikkien tänne päin sinkoilleiden ajatusten myötä ei ole enää yhtään niin eristynyt olo.

En ollutkaan yksin ajatuksineni ja kokemuksineni.

Jatkopostausideakin jäi itämään.

"Host-mama" sai kivat lahjat, etiopialaista kahvia ja norjalaista suklaata.

Tällä välin, koulun yleisurheilukisojen myötä, tutustuin Maputoon elokuussa muuttaneeseen saksalaisnaiseen, joka tuntui kaipaavan juttuseuraa.

Hän oli tosin asunut jo monessa maassa, muun muassa Singaporessa ja Yhdysvalloissa, ja vaikutti varsin harjaantuneelta muuttajalta, etenkin koulumaailmassa.

Itäisen ja eteläisen Afrikan kansainvälisten koulujen yleisurheilukisat Zimpeton stadionilla Maputossa kestivät kolme päivää. Me olimme niissä mukana paitsi yhden kilpailijan vanhempina, myös isäntäperheenä kolmelle Addis Ababan kansainvälisestä koulusta tulleelle 12-luokkalaiselle (yksi eteläafrikkalainen, yksi norjalainen ja yksi amerikkalainen).

Tämä hostaus on koulussa aika yleistä puuhaa ja helppo tapa kantaa kortensa kekoon kouluyhteisön hyväksi. Useimmillahan on joka tapauksessa isot kodit ja kodinhoitoapua, ja urheilijat viettävät kaiket päivät ja välillä illatkin kisoissa. He tarvitsevat lähinnä yösijan, aamiaiset ja kuljetukset.

Zimpeton moderni stadion oli yllätys. Futispelaajat keskellä eivät liittyneet koulun kisoihin, ja heitä pitikin pyytää keskeyttämään juoksukisojen ajaksi - pallo karkasi radalle useammin kuin kerran!

Saksalaisnainen ja minä ehdimme jutella stadionin katsomossa monista asioista, muun muassa ruokakaupoista ja Nespresso-kahvista. Perhe oli muuttanut Maputoon Wienistä, jossa ystävä, paikallinen Nespresso-pomo oli tiennyt kertoa, ettei Mosambikista saa Nespresso-kapseleita.

Niitä kun kuulemma saa nettikaupan lisäksi myydä ainoastaan merkin omissa liikkeissä tai sen ylelliseen imagoon sopivien tavaratalojen shopeissa. Mikään rahvaanomaisempi ei sovi.

Sori, Nespresso, mutta imagoista ja kielloista ei täällä piittaa kukaan.

Seuraavalla kerralla tavatessamme vein juttukaverilleni tuubillisen Vosso-supermarketista ostamiani Nespresson Ristretto-kapseleita. Lupasin myös viedä hänet tähän arkiseen, mutta yllättävän hyvin varustettuun kauppaan (blogipostaus Vossosta täällä). Teen Vossosta aina yllättäviä löytöjä, kuten viimeksi Portugalin Azoreilla tuotettua maitoa.

Uutta kahvimaitoa. Lankesin söpöön lehmään!
Tiedän, että maidontuotanto on Azoreilla tärkeää, mutta miksi sieltä saakka rahdataan maitoa Mosambikiin? Siksi, että manner-Portugalistakin.

Sille on markkinat, sillä monet Maputon portugalilaiset haluavat ostaa omia tuotteitaan, jopa eurooppalaista pullovettä mosambikilaisen sijaan. Kaiketi mekin ostaisimme innoissamme Valion tuotteita, jos niitä olisi täällä kaupan.

Yllättäen azorilainen, iskukuumennettu maito ei edes maksanut enempää kuin vastaava lähituote eli eteläafrikkalainen. Maku oli samanlainen kuin kaikissa säilyvissä maidoissa, makeahko.

Ostaisin niin mielelläni mosambikilaista maitoa, mutta sitä ei vain ole.

Ja jos olisi, täällä ei olisi nykyisen kaltaista kehitysyhteistyöjärjestöjen ja -konsulttien armeijaa.

Takaisin kahvikupillisen ääreen nyt kun kahvimaitokin on käsitelty. Sinänsä tuntuu absurdilta, että Maputosta saa luksuskahvia. Niillä aloilla, joilla maksetaan pienintä minimipalkkaa, yhden kapselituubin hinta vastaa neljäsosaa kuukausipalkasta.

Vaikka olen ollut täällä jo kaksi vuotta, monumentaaliset elintasoerot aiheuttavat minussa yhä huimausta. En ole kovettunut.

Virallinen minimipalkka vaihtelee alan mukaan ja on nyt tietääkseni pienimmillään 4 000 meticalia (kuutisenkymmentä euroa). Summalla on vaikea elää etenkin kun sillä täytyy usein pitää hengissä monia muitakin.

Niinpä minulla on aina huono omatunto, kun ostan tuhannen meticalin tuubillisen.

Nespresso tuntuu hankalalta siksikin, ettei tyhjiä kahvikapseleita voi täällä Mosambikissa mitenkään kierrättää. Muovijätettä on muutenkin tuhottomasti esimerkiksi vesipullojen takia, niin myös muuta roskaa. En uskalla edes ajatella, kuinka suuren vesipullovuoren pelkästään meidän perheemme on kahdessa vuodessa ehtinyt tuottaa.

Huonolaatuiset muovikassit sentään kiellettiin jo yli vuosi sitten, ja kassit muuttuivat maksullisiksi.


Afrikan taivas kaareutuu huikaisevan sinisenä kaatopaikankin yläpuolella. Roskien poltto on yleistä. Jätevuortenkin vieressä asutaan.

Itse ostan kahvikapseleita nykyisin harvemmin, sillä täältä saa hyviä kahvijauheita ja -papuja: malawilaista, eteläafrikkalaista ja jopa mosambikilaista Niassan kahvia. Jauheissa on enemmän vaihtelua, kapseliin on vangittu aina sama makuelämys.

Maineikasta etiopialaista kahvia on vaikeampi löytää, mutta viime viikon vieraat toivat pari pussillista. Kahvikissoille löytyy Etiopiasta aina helpot tuliaiset. Suklaan tuonut norjalaisvieras kertoi, että koska Addis Ababassa on niin rajalliset ruokakaupat, he voivat tilata Etiopiaan omia tuotteitaan. En tiedä, voivatko Etiopian suomalaiset tilata, ymmärtääkseni eivät.

Mutta nyt ekosynneistä viis, sillä Nespresso-tuubillinen tarvittiin muihin tehtäviin. Sillanrakentajaksi ja tervetuliaiseleeksi. Taisi toimia, sillä pojat saivat Halloween-juhlakutsun ja minä yhteistyöehdotuksen.

Terkuin Lotta




keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Expat-puolison yksinäisyys


Tällä kertaa kirjoitan vähän henkilökohtaisemmasta aiheesta, yksinäisyydestä. Olen aina sanonut, että diplomaattipuolison tai kenen tahansa expat-puolison tärkein ominaisuus on kyky sietää yksinäisyyttä.

Tänä syksynä olen huomannut, että minulla on aiempaa vähemmän seuraa. Moni kamu on kaikonnut.

Ihanan lähikahvilani kaunis tarjoilija. Tapasin täällä kerran pari muuta suomalaispuolisoa (jotka eivät olleet suomalaisia, hauska yksityiskohta). Olisiko uusinnan paikka?

Expatit ovat kuin muuttolintuja. Ennen pitkää he lentävät muille maille. Kotipesäänsä tai uudelle oksalle. Ja jonain päivänä lennän itsekin. Tiedän sen. Luopuminen kuuluu tähän elämäntapaan. Mutta tieto ei välttämättä helpota asian kokemista.

Belgialainen tuttavani, joka pyysi kävelyille ja jota saattoi myös itse pyytää, palasi Belgiaan. Huomaan nyt, että kukaan muu ei oikeastaan välitä kävellä. Sydämellinen italialainen tuttuni, jota näin lähinnä kuntosalilla ja joskus myös illanvietoissa - hän työskenteli Roomassa, mutta seurusteli Maputossa asuvan norjalaisen diplomaatin kanssa ja vieraili maassa usein -, jakaa aikansa nyt Ghanan ja Italian kesken.

En oikeastaan tajunnutkaan, miten paljon sillä oli väliä, että kuntosalilla oli edes yksi tuttu, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia.

Tuttavuutemme alkoi niin, että ryhdyin selittämään nimeäni - Lotta-nimi ei aina aukea muille kuin pohjoismaalaisille, siitä tulee Lotte, mikä ei haittaa -, mutta tämä tuttavuus huudahtikin: "Lotta, selvä juttu. Aikuinen tyttäreni on Carlotta. Olette samannimiset!" Siitä pitäen muistimme toisemme.  

Kypsyvät mangot roikkuvat matalalla.

Kolmas ystäväni löysi järjestöstä itselleen kokopäiväisen vapaaehtoistyön, josta saattaa myöhemmin tulla työ. Se on tietysti upea mahdollisuus, ja olen iloinen hänen puolestaan. Hän on toki edelleen aivan ihana, jaksaa muun muassa tulla hakemaan kotiovelta joogatunnille viikonloppuna. Kiitos siitä!

Itse en vain ole nyt jaksanut joogata, koska olin voimat vievän ruokamyrkytyksen kourissa. Kipeänä  koti-ikävän ja yksinäisyyden tunteet korostuvat. Silloinkin tämä yksi ystävä tosin tarjosi apuaan. Se on todella arvokasta, sillä kun olet kipeänä kaukomailla, olet melko yksin. On hienoa, kun lähellä on joku, joka välittää - kuin perheenjäsenestä.

Kodinhoitajanikin totesi: "Kun ihminen on sairaana, hän tarvitsee jonkun, joka pitää huolta!" (Hän ei ymmärtänyt ollenkaan, kun sanoin, ettei tarvitse tulla, olemme sairaina. Käsitän kyllä nyt, että hänen näkökulmastaan toiveeni saada olla rauhassa oli varsin ristiriitainen. En ole enää itsekään varma, oliko se fiksua. Alkoi tulla olo, että mitä minä hullu täällä teen, yksin ja kaukana kotoa.)

Neljäs ystävä, joka oli ollut varsinainen sosiaalinen liima ja loputtoman kekseliäs vapaa-ajan ohjelmoija, palasi Suomeen. Ulospäinsuuntautuneen luonteensa ansiosta hänellä oli tapana organisoida hauskoja lounaita arkiviikolla, työkaverit, puolisot ja muut Maputon suomalaiset yhdistäen.

Hänen ajatuksensa oli, että kaukaisessa maassa elävä pieni suomalaisyhdyskunta on yhtä perhettä.

Hän piti huolen siitä, että viikonloppuisin ei tarvinnut pitkästyä yksin, ellei ollut erakkoluonne. Ilman häntä en esimerkiksi olisi ikinä saanut tietää, millainen on Maputo by Night. Voin kertoa, ettei yksikään jää Maputon yössä ilman tanssiseuraa.

Kukaan ei mene diskoon seisoskelemaan, vaan tanssimaan. Sinut kirjaimellisesti kiskotaan tanssilattialle  - tai oikeastaan koko disko on pelkkää tanssilattiaa - itseäsi taitavampien seuraan. Hyvää tanssitaitoa arvostetaan. Et voi tehdä muuta kuin antaa mennä (ja seurata huvittuneena, miten innokkaat opettajat yksi toisensa jälkeen luovuttavat).

Lähikahvilan komea kaktus. Expat-elämässäkin on omat piikkinsä.


En siis osaa paikallisen sensuellin tanssin, kizomban, askelia, mutta se näyttää upealta, kun sen osaa. Voin myös kertoa, että toipuminen hikisestä ja yönmustasta diskoyöstä kestää viikkoja (emmekä me tyytyneet vain yhteen kertaan, sillä noihin aikoihin paikalla oli nuoria vieraita, joille piti esitellä yöelämää).

Onneksi on nämä ihanat muistot! Lähellä järjestetään kizombaopetusta, mutta ei sinnekään viitsi yksin mennä. Ylipäänsä kaikkea ei jaksaisi tehdä vain omassa ylhäisessä seurassaan. Kynnys on korkeampi ja tunnet itsesi helpommin vähän pöhköksi.

Viides, jolla oli tapana pistäytyä joskus päivällä meille syömään lounaseväitään, ja joka vei minut muun muassa Xipamaninen kangaskauppiaiden luo, sai työlleen jatkoa muualta.

Kuudes, joka laillani kaipasi ruokakauppaseuraa, häipyi jo aiemmin. Kaipaan häntä harhaillessani Shopriten ja Woolworthin monotonisten hyllyjen lomassa. Ruokakauppareissu ei ole puuduttavan tylsä, jos sinulla on seuraa! Menin tänään Woolworthiin aikomuksenani ostaa pitkästä aikaa jäätelöä, mutta kas, pakastehylly olikin typötyhjä.

Seitsemäs aloitti pitkään suunnittelemansa etäopinnot ja on kiireinen. Tiedän, miten tärkeää opiskelu on hänelle. Hän on täällä jo kuudetta vuotta.

Voisin jatkaa listaa, mutta tarkoitukseni oli vain näyttää, että pienistä puroista se suuri virta syntyy. Kun moni puronen ehtyy yhtä aikaa, huomaat äkkiä, että sosiaalinen elämäsi näyttää melko kuivalta. Puolisolla ei ole minkäänlaista virallista asemaa, joten ajankäytön suhteen jokainen on oman itsensä varassa.

Ei minulla aiemmassa asuinmaassani Saksassakaan ollut kuin yksi parempi ystävä (kiitos Sirpa!), jonka kanssa saattoi jutella pintaa syvemmältä päiväsaikaan, mutta elämää kuhisevassa suurkaupungissa ei ollut vaikeaa keksiä täytettä päiviinsä.

Saksaan tuli myös paljon tuttuja käymään, joko varta vasten meitä katsomaan tai omille työ-/lomamatkoilleen. Itse asiassa ystävyys moneen tuttuun syveni Saksan vuosina, kun saatoimme tavata ja jutella kiireettömästi Berliinissä.

Sieltä käsin oli myös helppo käydä Suomessa tervehtimässä läheisiä, mutta Maputosta ei niin vain käväistä. Säännöt kotimaanmatkoille ovat samat, asuitpa lähellä tai kaukana, ja lentoliput ovat kalliita.

Tähän tietysti voisi huutaa: Senkin nahjus! Oma syysi, ei sinua kukaan tuonne väkisin kiskonut ja tiesit mihin joudut! Ylös sieltä sohvalta ja pois tietokoneen ääreltä! Lopeta valitus, hanki uusia ystäviä, hakeudu lastesi kouluun vapaaehtoistöihin, raahaa joku hihasta kiinni pitäen päiväkahville!

Kaikki tuo on totta, mutta teoria ja käytäntö kohtaavat joskus kolinalla.

Jossain vaiheessa ei vain jaksaisi enää tehdä itseään niin kovasti tykö aina uusien ihmisten suuntaan - ethän tiedä, tuleeko juuri tästä mitään. Ehkä se on ikäkysymyskin.

Se itsensä tyrkyttäminen on hiukan väsyttävää, ja tuntuu, että tein sitä jo tullessani tänne. Pidän seurasta, jolle ei tarvitse selitellä. En usko, että olen ainoa, joka kokee näin, sillä moni pitää tiettyä etäisyyttä. Jutellaan kyllä, mutta se ei usein johda mihinkään lähempään tuttavuuteen. Joskus teflonpinta on tietysti tapa suojata itseään.

Kun ei kiinny, ei kaipaa.

Kyläilyjä harrastetaan minusta täällä aika vähän. En tosin tiedä, onko esimerkiksi expat-perheiden suosimilla compound-asuinalueilla, joilla naapurit tuntevat toisensa, yhteisöllisempää. Epäilemättä suhteiden solmiminen on helpompaa, kun asuinalueen valinta yhdistää. Compoundien kerhotiloissa järjestetään myös tapahtumia. Minä en tunne naapureitani.

Pidin ennen tänne muuttoa compound-asumista ennen kaikkea turvallisuuskysymyksenä ja olin sitä mieltä (ja olen yhä), että Maputossa voi asua aivan turvallisesti omassa talossa. Nykyisin näen, että compound-asumisen sosiaalinen ulottuvuus on aivan yhtä tärkeä. Olisi kiva tuntea naapurinsa.

Entä se lasten koulu? Samoilin Woolworthissa sen jäätelön perässä, kun sinne lehahti amerikkalaisten äitien parvi.

He ovat niin treenattuja, niin äänekkäitä ja niin suvereeneja leveine hymyineen. En oikein koe oloani mukavaksi siinä porukassa, vaikka minulla ei tietenkään ole mitään heitä vastaan. He ovat tavattoman ystävällisiä, mutta eivät sittenkään päästä kovin lähelle.

Samoin kuin suomalaisilla on oma, tällä hetkellä varsin pieni porukkansa, amerikkalaisilla tuntuu olevan omansa, joskin paljon suurempi, ja he pyörittävät esimerkiksi koulun vanhempainyhdistystä rautaisella otteella.

Sosiaalisesti kömpelömpi suomalainen ei niin vain tunkeudu sinne sotkemaan.

Muutenkin, kun lapset ovat jo isoja, toiminnan keksiminen koululla ei tule ihan niin luonnostaan kuin pikkulasten kanssa. Pikkulasten kautta on aina ollut helppo tutustua toisiin äiteihin, oli sitten Suomessa tai muualla, ja pienten äideille toimintaa on myös tarjolla. Teinien äidit muuttuvat taustajoukoksi. Vanhempainyhdistyksen äidit ovat nuorempia.

Minun ei kai auta muu kuin terästää omia periaatteitani - kuka se höpisikään yksinäisyyden sietämisestä? Täytyy myös aktivoitua suomalaispuolisoiden suuntaan. Se on kansainvälinen ja miesvaltainen joukko! On myös Scandi Spouses -niminen ryhmä, joka on sekin erittäin kirjava, mutta sen aktiivisin vetäjä, eteläamerikkalainen nainen, muutti ruotsalaisen miehensä kanssa Argentiinaan. Monien ryhmien aktiivisuus riippuu suoraan siitä, kuinka vireä vetäjä kulloinkin on puikoissa. Ryhmät kukoistavat ja kuihtuvat vetäjiensä mukana.

Ryhmillä on iso merkitys. Belgialainen tuttuni kertoi viihtyneensä Afrikan maista parhaiten Ruandassa etupäässä siksi, että Kigalissa toimi silloin retkiä ja harrastuksia järjestävä puolisoyhdistys, joka teki jo pikkulapsivaiheen ohittaneiden perheiden elämästä sosiaalisempaa ja madalsi kynnystä kokeilla uutta. Niin, seurassa on parempi olla vaikka pöhkö!

Paviaanilaumaa Krugerissa. Mikä on expat-puolison lauma?

- Olen yrittänyt etsiä Maputosta samaa, mutta mitään tällaista ei oikein ole. On kovin hiljaista, hän ihmetteli. Niinpä hän päätyi siihen kävelyyn. Mutta muistan nyt, että vuosi sitten hänkin valitteli parhaan kävelykamunsa poislähtöä.

Joissakin maissa on myös klubeja, joissa ulkomaalaisten on helppo kokoontua, niistäkin ovat monet tuttuni puhuneet.

Minun pitää myös muistuttaa potentiaalisia työnantajia, että haluan edelleen kirjoittaa (ohessa linkki Mosambik-aiheiseen juttuuni Yle Akuutin sivuilla). Luulen, että työ on aika hyvää lääkettä merkityksettömyyden tunteeseen. Mutta eihän sitä aina ole helppo saada, kun kaukaa huutelee.

Varoitan silti jo etukäteen, että ensi vuonna Suomessa saatan potea puheripulia. Onko teillä muilla ulkosuomalaisilla/expat-puolisoilla tällaisia kokemuksia yksinäisyydestä? Miten olette oppineet tulemaan toimeen sen kanssa? Vertaistuki on paras tuki.

Terkuin Lotta









perjantai 6. lokakuuta 2017

Mosambikin rannoilla: Bilene, Afrikan Hanko


Kun sain tietää muuttavani Mosambikiin, ajattelin heti Intian valtamerta. Rantaviivan pituus on uljaat 2 500 kilometriä. Olemme tutkineet sitä tähän mennessä yllättävän vähän.

Yksi syy on etäisyydet. 30 kilometrin päässä sijaitsevan Macanetan kauniiden rantojen lisäksi nopeita päiväretkipaikkoja ei oikein ole, ja Mosambik on muutenkin valtavan kokoinen. Macaneta ei kuitenkaan ole mikään polskutteluparatiisi. Ellei rakasta aalloissa kieppumista, uiminen on turvallisinta majatalojen uima-altaissa.

Viime vuonna ajoimme Inhambaneen, Tofon rannoille noin 500 kilometrin ja 7-8 tunnin ajomatkan päähän. Mosambikissa on paljon upeita sukelluspaikkoja, joista Tofo on yksi. Siellä voi nähdä muun muassa paholaisrauskuja (manta rays). Ensi viikolla on koulun lomaviikko ja ajamme pykälää ylemmäs, 700 kilometrin päähän Vilankuloon. Silloinkin olemme yhä rannikon eteläosassa - siitä saa käsityksen etäisyyksistä.

Vinkki: Tofosta löytyy suomalaisten Jari ja Satu Forsmanin pyörittämä sukellus- ja merisafarikeskus Liquid Dive  Adventures


Jalanjälkiä ja yksi kirmailija sumuisella kaistaleella laguunin ja meren välissä.

Nyt toivoin pääseväni uimaan ilman, että tarvitsee varoa Macanetan merivirtauksia, Tofon surffareille sopivia monsteriaaltoja tai vaikkapa vain lasinsiruja. No, ei tämän kuvankaan ranta polskuttelurannalta näytä. Mutta ihan sen takana voi polskutella. Kävimme siis Bilenessä.

Rantakylä Bilene on mosambikilaisten, etenkin maputolaisten, ja eteläafrikkalaisten suosima bilepaikka, eräänlainen Afrikan Hanko.

Sinne vetää ainakin kaksi tekijää: kohtuullinen kolmen tunnin ajomatka Maputosta ja Etelä-Afrikan rajalta sekä se, että siellä voi uida ja nauttia vesiurheilusta turvallisesti.

Aurinkoisenakaan aamuna laguunissa ei ollut tungosta. Huomatkaa puiset roskikset - siistiä!

Bilenen suolavesilaguuni avomeren ja mantereen välissä on kuin luonnollinen uima-allas, ja siksi esimerkiksi perheiden suosiossa. Se oli paljon isompi kuin odotin, ja jopa 30 metriä syvä eli ei mikään lätäkkö. Rantoja pitkin voi mainiosti kävellä ja lenkkeillä, aitoja ei ole.

Laguunin suulle puolestaan pääsee moottoriveneellä.

Maputosta ja kauempaa tulevat turistit yöpyvät leirintäalueilla ja hotelleissa. Ajanvietto keskittyy niihin ja rantakaistaleille niiden edustalla.

Paikalliset ajavat autonsa rantakadulle kylän julkisen rannan kohdalle kuten maputolaisten "olohuoneessa" Costa do Solilla, vääntävät volyymin kaakkoon ja nostavat kylmälaukut takaluukusta. Bailut ovat siinä, joten rantakadulla on paras ajaa varovasti kiemurrellen!

Naiset kuljettavat tavaroita laguunin rantaa pitkin kylää kohti aurinkoisena aamuna.

Laguuni on ihastuttava, mutta sen suulla avautuvat henkeäsalpaavat näkymät. Ylitys veneellä vie varttitunnin. Retkeily on järjestäytynyttä näillä mittapuilla: voit ilman muuta luottaa siihen, että kun norkoilet rannalla, joku tulee hyvin pian tarjoamaan ylitystä. Kannattaa sanoa kyllä. Maksoimme 3 000 meticalia eli noin 40 euroa.

Nuorimmainenkin, joka lähti Bileneen pitkin hampain sen takia, että hän joutui reissun takia jättämään väliin kohdallaan ensimmäiset koulujenväliset yleisurheilukisat Swazimaassa (ja siellä olisi ollut mahdollista tavata myös vuosi sitten sisäoppilaitokseen siirtynyt ystävä), haltioitui näkymistä niin, että unohti murjottaa.

Likomärät vaatteet eivät haitanneet. Hän olisi seissyt rannalla loppumattomiin aaltoja katsellen.


Valtameri tekee vaikutuksen kaikilla säillä. 

Onnekkaimmat voivat nähdä merikilpikonnia ja tähän vuodenaikaan avomerellä myös valaita.

Sää ei suosinut meitä Bilenen reissulla (kyllä, Mosambikissakin voi olla viileää!). Satoi, ja tuuli ujelsi tuntuvasti läpi yön, mutta merihän on aina maalauksellinen, eri tavoin vain. Lähtöaamuna tuuli oli tyyntynyt, ja ennätimme pulahtaa laguuniin.

Vaatteet kastuvat, mutta kastukoot! (Ja olivathan ne jo valmiiksi aika märät.)

Entä ruokailu? Bilenessä on ihan sopivasti ruokapaikkoja. Meren antimet ovat, kuten Mosambikin rannikkoseudulla yleensä, hyviä - sain Complexo Palmeiras -leirintäalueen sinänsä koruttomassa rantaravintolassa todella tuoreen makuisen kala-annoksen.

Meille suositeltiin myös Highlander Fishing Lodge -nimisen, kalastusretkiin erikoistuneen majatalon ravintolaa, ja kävimme katsastamassa sen sateisen aamun ohjelmanumerona. Mosambik on sinänsä mainio paikka myös syvänmerenkalastuksesta kiinnostuneille. Matka kalamajalle oli melkoista hiekkatiellä mönkimistä (varsinaisista mönkijöistä lisää edempänä). Onneksi on se nelivetoauto!

Syrjäisen paikan ravintola näytti vakuuttavalta, mutta syöminen jäi aikapulan takia ensi kertaan. Bilenen reissu oli nimittäin ensimmäinen kerta, kun onnistuin toteuttamaan travelling light -periaatetta vaatteiden suhteen.

Tietenkin juuri silloin vaatteet kastuvat läpimäriksi sateisella meriretkellä, ja jokainen voi miettiä, kuivuvatko esimerkiksi paksu huppari tai farkut kylmässä ja kosteassa hotellihuoneessa. Asiaa ei helpottanut se, että yksi meistä oli unohtanut yövaatteetkin kotiin.

Meillä oli niukasti kuivia vaihtovaatteita, joten retken jälkeen oli viisainta valita hotellin sinänsä kelvollinen, ehkä hiukan sieluton ravintola.


Odottamattoman kaunista Mosambikia.

Pitkänä viikonloppuna Bilenessä oli myös mönkijöiden kokoontumisajot. Joka toinen nuorimies päristeli vastaan mönkijällä, osalla tyttöystävä kyydissä.

Kyselimme mönkijän vuokraamisesta, sillä meidän pojat ovat aina valmiita vauhdin hurmaan, mutta useimmat olivat kuulemma tulijoiden omia. Hotellinkin parkkipaikalla oli pari mönkijälastillista ihailevien silmäilyjen kohteena.

Ystävällinen hotellivirkailija tavoitteli paria paikallista, joilla on ollut tapana vuokrata mönkijöitään turisteille. Menopelit olivat kuulemma rikki.

Näin siis ainakin maanantaiaamuna, pitkän viikonlopun päättyessä. Ei mikään ihme, jos ne vehkeet olivat samoja, joilla oli hurjasteltu koko viikonloppu. Täytyy myöntää, että olin helpottunut, ettei mönkijäajelu järjestynyt. Olimmehan matkalla Bileneen todistaneet karmeaa (tosin näillä seuduilla ikävän tavallista) liikenneonnettomuutta, josta kerroin edellisessä postauksessani.

Hotellivirkailijaa nauratti, kun kysyimme, onko mönkijän vuokraamiseen ikärajoja, hauskanpito kun kiinnosti etenkin nuorimmaista.

Olen ilmeisesti ollut Afrikassa nyt riittävän pitkään, sillä tajusin itsekin kysymykseni älyttömyyden. Ikäraja? Kuka sellaista valvoisi? Miten, ja ennen kaikkea miksi?

Ikä on se mikä sen sanotaan olevan.

Virkailijan kasvoille levisi vaikeasti määriteltävä ilme.

"Olemme Bilenessä... ei täällä Afrikassa ole sellaisia sääntöjä."

Terkuin Lotta



perjantai 29. syyskuuta 2017

Pitkät sääret


Viisitoista kuollutta


Tieliikenne on suuri tappaja Afrikassa, myös Mosambikissa. Nopeusrajoituksista ei useinkaan piitata, kun tärkeintä on siirtyä mahdollisimman äkkiä paikasta A paikkaan B. Etäisyydet ovat Afrikan mantereella valtavia. Vakavista liikenneonnettomuuksista uutisoidaan jatkuvasti.

Omassa elämänpiirissäni Maputossa näen niitä tietysti hyvin vähän, koska asun kaupunkiympäristössä ja liikun pienellä alueella.

Näissä kortteleissa liikenne ei minusta ole lainkaan mahdotonta, vaikka se on arkipäivisin sangen vilkasta etenkin omalla asuinkadullani, joka on suosittu läpiajoväylä. Kuskit ovat niinsanotusti hereillä, tarkkaavaisia ja usein myös melko joustavia, sillä muulla tyylillä täällä ei selviäisi. Törppöjä toki piisaa. Autoja on Maputossa koko ajan enemmän ja usein näyttää siltä, etteivät ne mahdu vanhan kaupungin kapeille kaduille.

Tilanne muuttuu, kun mennään poispäin.

Normaali kyytikäytäntö Afrikassa. Tässä on vieläpä väljää!

Ajoimme viikko sitten rantakaupunki Bileneen noin 140 kilometrin päähän Maputosta - kerron itse Bilenestä myöhemmin. Tie Bileneen on kaksikaistainen eikä kunnollisia pientareita ole. Ohittelu on jatkuvaa. Kaikilla on kiire. Jalankulkijoiden takia ei kukaan vaivaudu hidastamaan.

Maputossa minäkin opin äkkiä, että kadunylityksissä jalassa pitää aina olla kengät, joilla pääsee tarvittaessa pinkaisemaan äkkiä pois alta. Joskus tuntuu, että autossa on paremmin turvassa kuin jalkapatikassa.

Tienylitys vaatii hyviä refleksejä. Perhe ylittämässä tietä Manhicassa.

Etenkin chapa- eli paikallisbussikuljettajat kaahaavat valtateillä kuin hullut. Heille maksetaan ajettujen kyytien mukaan ja meno on sen mukaista. He ohittelevat todella täpärästi. Monesti onnettomuuksissa on mukana juuri pikkubussi. Koska ne ovat yleensä kaiken lisäksi todella huonokuntoisia, jälki on sen mukaista.

Kuten aina, köyhimmillä on turvattominta, liikkuivat he sitten jalan tai chapalla.

Tyypillinen menopeli, parhaat päivänsä nähnyt pikkubussi.

Ennen Xinavanen sokeriplantaaseille vievää liittymää liikenne hidastui. Tajusin heti, että edessä oli sattunut onnettomuus. Matelimme kolaripaikan läpi.

Varaosaliike Maputon ja Bilenen välisellä valtatiellä.

Kuolleita ihmisiä oikealla ja vasemmalla, pitkin poikin sinkoutuneita tavaroita, tuijottavia ihmisiä. Vain osa oli ehditty peittää. Pelastustoimet olivat vasta alkamassa. Oli ihmeen hiljaista.

Vastaantulevaa kaistaa tieltä ulos ajaneella rekalla oli oikea etukulma rutussa. Vasemmalla puolella erotin romuksi rullautuneen minibussin jäänteet puolittain puun takana - yhtä lailla litistyneitä matkustajia makasi maassa bussin tuntumassa. Näky oli epätodellinen.

Erotin capulanahameen ja sen alta kauniit pitkät sääret.

O Pais -lehden sivuilta kopioimani uutiskuva lauantain onnettomuudesta.
Sääret olivat niin lähellä, että olisin voinut koskettaa niitä. Nainen oli sinä aamuna pukenut jalkoihinsa sirot mustat ballerinat.

Joku oli ehtinyt heittää kankaan ruumiin yläosan päälle.

Oli melko selvää, mitä oli tapahtunut. Jälleen yksi holtittomasti ohittava paikallisbussi oli osunut vastaantulevaan rekkaan. Kirkosta palaajia kuljettanut toinen minibussi ei ollut välttynyt törmäykseltä.

Kauheista jäljistä päätellen rekka oli tieltä suistuessaan jyrännyt alleen tienvarressa kauppaa tehneet tai omia bussejaan odotelleet paikalliset.


Toinen uutissivuilta kopioitu kuva lauantailta.

Ensimmäistä kertaa toivoin hartaasti, ettei takapenkin väki nostaisi katsettaan tableteista tai älypuhelimista.

Myöhemmin näin uutisista, että Xinavanen kolari vaati ainakin 15 uhria ja useita haavoittuneita. Viikonloppu oli verinen muuallakin Mosambikin teillä. Maanantaina vietettiin Puolustusvoimain juhlapäivää, ja maan presidentti otti kantaa liikenteen vaarallisuuteen ja vaati, että ajokulttuurin on muututtava. Totta, että ajotavat eivät ole kehittyneet autojen määrän kasvaessa. Helpommin sanottu kuin tehty.

Ajokasvatuksen lisäksi voisi ehkä aloittaa myös järjestämällä parempia busseja ja turvallisempia kuskeja paikallisväestölle.

Ehkä se minibussi oli ohittanut meidätkin hetkeä ennen kuin sen kaahaus pysähtyi rekan keulaan. Hullut hurjapäät asettavat kaikki liikenteessä olijat vaaraan. Me olimme onnekkaita, moni muu ei.

Terkuin Lotta

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Naistenlehti silmät sidottuina, kiitos

Edessäni on kuppi kahvia ja lukematon lehti, portugalilainen Máxima tammikuulta 2016. Tammikuulta 2016?

Vanha, mutta kelvollinen.
Käytä aikakauslehtiä kielten itseopiskeluun. Lehti sopii vaiheeseen, jossa kirja on turhan vaativa. Yhden jutun jaksaa aina lukea, ja samalla näkee sitä arkisanastoa, jota ei kielioppitehtävistä löydy. Saksassa ostin useimmiten Myselfin, joka on nimestään huolimatta saksankielinen.

Oman tuntuisen lehden löytäminen vei Maputossa enemmän aikaa. Valikoima ei ole järin suuri.
Portugalilaislehdet ovat hiukan kalliimpia kuin eteläafrikkalaiset ja toisinaan pitkässä reissussa rähjääntyneitä. Hyllyistä kuiskivat yli vuoden vanhat haalenneet juorut. Ei se ole hölmö, joka myy, vaan se, joka ostaa.

Luin alkuun sitä, mitä löysin eli Portugalin Cosmopolitania ja Elleä (luin tulosyksynäni edellisen joulukuun Elleä, joka oli kaupan tuorein!). Juorulehtiä en jaksanut lukea edes kieltenopiskelun vuoksi, etenkin kun ne keskittyivät paikallisiin julkkiksiin, joita en tunne.

Muistan kyllä hymyilleeni kuninkaallisten nimien käännöksille. Käännetäänhän toki nimet meilläkin, mutta miksi Elisabetin täytyy olla Isabel? Vasta tänä vuonna hoksasin Máximan, joka tuntui heti kiinnostavalta ja jossa on paljon luettavaa.

Lukutuokioissa oli alkuun yllättävä sivumaku. Olen toimittanut monenlaisia tavarapalstoja itse, mutta en ollut koskaan kuluttajana lukenut niitä oloissa, joissa yksikään hohtavilla sivuilla houkuttelevasti esitellyistä ihanuuksista ei ole edes teoriassa ulottuvillani.

Lehti herättää mieliteon.

Vaan mitäpä teet, kun mielitekoja ei voi tyydyttää? Etenkin aluksi olisin halunnut lukea lehteä silmät sidottuina. Älkää kertoko minulle syksyn uutuuksista, kun en pääse niihin käsiksi. Hm, mutta minunhan piti vain opiskella kieltä... Lukutapoja onkin vaikea muuttaa, kun pitäisi mennä hyöty edellä.

Nyttemmin tavarapaniikkini on hellittänyt. Se ensimmäinen, syyskuinen Ellen joulunumero oli shokkihoitoa. Joulunumerot ovat aina niin runsaita lahja- ja tarjoiluideoineen. Minun taas piti samaan aikaan oppia runsaudesta pois.

Opin, sopeuduin. Nyt lehdenluku on taas nautinto. Sekin auttoi, että sain Suomesta lehtiä. Olin ehkä vain kaivannut luettavaa.

Tätä nykyä tiedän, mitä Maputosta saa ja mitä ei. Yhtä ja toista kivaa kuitenkin. Ja hyvänen aika, eihän tässä minulla mitään hätää ole, jos rehellisiä ollaan. Olen täällä rajallisen ajan. Ruokakaupassa tosin saatan vielä turhautua tyhjien hyllyjen äärellä, tuollaisten kuin kuvassa. Urheileviin teinipoikiin uppoaisi tolkuttomasti (liha)ruokaa.

Mutta edistystä on tapahtunut: nyt sentään pahoitellaan! Ja aina jostain jotain löytyy, vaikka ei heti ensimmäisestä kaupasta. Pitää vähän ennakoida ja suunnitella.

Ison osan lehdistä kierrätän kodinhoitajan ja vartijoidemme iloksi. Tosin olen huomannut, että vartijat ilahtuvat ihan kaikista lehdistä. Tyttäreni Suomesta tuomat Kauneus & Terveys -lehdet viruivat heidän pöydällään useita kuukausia! Mitähän mosambikilaiset vartijat pitivät niistä? Entä mitä tarjoaisin heille seuraavaksi? Eevaa ja ET:tä ainakin löytyy.


Tyhjästä on paha nyhjäistä.

Vanhan Máximan päätyminen käsiini oli aloittelijan moka. Ilahduin nähdessäni tutun kannen Shopriten palvelupisteessä, sillä olin huomannut, että hotellikauppa, jossa aiemmin asioin, oli historiaa. Herpaannuin enkä muistanut tarkistaa päiväyksiä.

Kotona ajattelin, että kylläpä Portugalissa nyt ennakoidaan, kun on niin talvista. Käänsin sivua. Hieno roolisuoritus Cate Blanchettilla uusimmassa elokuvassa Carol. Uusimmassa?

Katse kanteen, ja siinä se oli. Janeiro 2016. Ei edes 2017, vaan 2016. Mutta eikö hyvä lehti ole ajaton?

Maputo-Lotta, 1-0.

Mukavia kieliopintoja ja/tai lehtituokioita teille muillekin!

Terkuin Lotta

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Kun vauva on huono uutinen



"Huonoja uutisia, todella huonoja uutisia." Kodinhoitajani huokaisi raskaasti, kun kysyin, miten vapaapäivä oli sujunut. Millaisia, kysyin.

- Tyttäreni. Hän on raskaana, Ana sanoi.

Ahaa. Ei, vauvauutinen ei Maputossa tosiaankaan ole oitis ilon aihe, ainakaan isoäidille.

Kyselin lisää, sillä tiesin, että Analla on aikuisia lapsia vailla töitä. Hän elättää käytännössä kaikki. Yksi suu lisää veti tulevan isoäidin vakavaksi. Tyttären poikaystävälläkään ei ole säännöllisiä tuloja.

Odotusajan terveydenhuolto on ilmaista, mutta vauvan synnyttyä alkaa arki. Täällä, toisin kuin vaikkapa Suomessa, vanhempien huolen aiheena ei ole se, saako perheen vanhempi lapsi valtiolta kenties vain osapäivähoitoa kokopäivähoidon sijaan, kun äiti hoitaa vauvaa.

Tällainen kiukun aihe tuntuisi varmasti hyvin ylelliseltä. Täällä huolenaiheena on se, miten saadaan leipää ja katto pään päälle, vauvan kanssa. Elämä Maputossa on enemmistölle hyvin karua.


Mosambikilaisnainen kantaa vauvaa ja kirjaa. Tosielämässä pään päällä voisi keikkua kuokkakin. 
(Kuva: Niklas Lehmann/Moz Info)

Muistan aina, kun aika pian Maputoon tuloni jälkeen ihailin eräässä kahvilassa nuorta naista, joka hoiti kahvikoneet ja tarjoilut vauva selässään keinuen, tiukasti capulanakankaaseen kiedottuna.

Maksaessani vauva tapitti äidin olan takaa suoraan silmiini. Onneksi äidillä oli työ, ja vieläpä sellainen, jossa lapsi sai kulkea mukana!

Eräs työssäkäyvä tuttuni palkkasi leikki-ikäisensä hoitajaksi naisen, jolla oli itselläänkin pieni vauva. Työnhaku vauvan kanssa kun ei välttämättä ole helppoa. Suomalaisen ja mosambikilaisen lapsen rinnakkaiselo sujui hyvin.

Lannistuneenakin Ana säilytti huumorinsa.

- Tiedättehän, miten ihmiset kulkevat täällä Maputon kaduilla kumarassa, hartiat lysyssä. Se johtuu siitä, että heillä on niin paljon murheita.

- Ehkä minustakin nyt tulee sellainen, hän nauroi ja koikkelehti keittiön poikki selkä liioitellun köyryssä, hullunkurisesti ilmehtien, harjanvarsi keppinään.

Empregada kaitsee työnantajansa lapsia puistossa. (Kuva: Markus Heydemann)

Nauroimme. Nauru tekee hyvää.

Ei Ana, sanoin sitten. Sinun täytyy säilyttää ryhtisi, sillä sen varaanhan kai kaikki nyt laskevat.

Melkein huolestuin, kun aina niin ponteva kodinhoitajani istahti poikani sängylle ja hautasi kasvot käsiinsä.

- Haluaisin olla mies. He pääsevät niin paljon vähemmällä. Meidän naisten täytyy hoitaa kaikki!

Hain Analle yläkerrasta kaapeissa viruneet vaatteet: erään yövieraan jättämät housut ja puuvillaneuletakin.

- Anna nämä tyttärellesi, hän tarvitsee kohta isompia vaatteita, sanoin, kun en muutakaan osannut.

Samaisen puiston katupojan perään ei empregada katso. (Kuva: Markus Heydemann)
Maanantaina Ana näytti tointuneen vauvauutisesta ja oli oma reipas itsensä.

Edessä oli uusi haaste, autotallissamme kolme viikkoa uinuneen auton henkiin herättäminen.

Ystävän meille matkansa ajaksi jättämä kärry ei käynnistynyt, ja kun esitin, että se virkoaa kyllä meidän automme avulla, Stelio-kuski seisoi neuvottomana. Johdot eivät hänen mielestään nyt riittäneet, ja autokin oli väärin päin. Hän halusi, että soitan korjaamoon. Tuskinpa vain.

Joutavia, tuumasi Anakin ja riisui tiskihansikkaat.

Anahan on kelpo kuljettaja. Hän kuljettaa erään toisen diplomaatin lapsia kouluun työnantajansa käsivaihteisella maastoautolla, ja tulee joskus tällä autolla töihin. Sekin kertoo paljon siitä, kuinka luotettava hän on. Pahimpina vesipula-aikoina hän sai kuljettaa samaisella autolla vettä myös omaan kotiinsa.

En ole kuullut yhdestäkään toisesta autoilevasta kodinhoitajasta Maputossa, ja voitte kuvitella kävijöiden ilmeet, kun he kysyvät, kenen tuo toinen diplomaattiauto pihallamme on, ja vastaan: "Ai sekö... se on meidän empregadan."

Toimii joka kerta.

Kului tovi, ja kohta Ana ilmestyi keittiöön vaatteet tahraisina, mutta silmät loistaen, ja pullisteli leikillään hauiksiaan.

- Wau, minä osaan, äkisti voimaantunut isoäiti säteili työkalupakin takaa. Auto oli käynnistynyt! Ja nyt Steliokin tietää, mitä tehdä vastaavassa tilanteessa. Anaa selvästi nauratti Stelion avuttomuus.

- Sinähän voisit perustaa Maputoon autokorjaamon naisille, ehdotin.

Mielessäni oli Alexander McCallin kirjasarja naisetsivä Mma Ramotswesta Botswanassa. Eikö sitä paitsi olisi luontevaa etsiä helpotusta toimeentulopulmiin siitä, jonka jo osaa?

- Moni nainen toisi varmaan mielellään autonsa korjaamoon, jota johtaa nainen. Ei auto tiedä, korjaako sitä mies vai nainen. Tai voisit perustaa autokoulun. Naiset ovat hyviä opettajia, he eivät hiilly tai kilpaile.

- Siinä olisi liikeidea sinulle viimeistään sitten, kun me lähdemme. Ota tyttäresi sinne töihin! Ja poikaystävä. Jos tämä osaa!

Ja taas me nauroimme. Mutta se mummon autokorjaamo Maputossa. Olisiko siitä brändiksi?

Välillä tuntuu siltä, että Mosambikin ahkerille, fiksuille naisille ei mikään ole mahdotonta. Eiväthän he helpolla pääse nytkään. Eivätkä silti hevillä luovuta.

Terkuin Lotta









tiistai 12. syyskuuta 2017

Patiosta keidas


Kukkuu, täällä ollaan! Rakas blogiyleisö ja -yhteisö, kiitos kärsivällisyydestä ja tervetuloa takaisin. Bloggaustauko venähti vähän turhankin pitkäksi, mutta elokuinen paluu Maputoon sujui sukulaisvierailun takia intensiivisissä joskin sangen iloisissa merkeissä, ja asettautuminen sen päätyttyä vei erinäisistä syistä aikansa.

Kotiutuminen ei vastoin odotuksiani tuntunutkaan vaikealta, vaikka olikin haikeaa hyvästellä läheiset Suomessa, palauttaa pikaluetut viimeiset kirjaston kirjat (ah, kirjasto! Suomenkieliset kirjat!) ja kävellä viimeinen pitkä kävelylenkki (kävely täällä vain on vähän erilaista).

Mutta kaksi vuotta Maputossa olivat näköjään tehneet tehtävänsä. Se, mikä vielä vuosi sitten elokuussa tuntui vieraalta, on nyt asiaankuuluvaa, jopa kotoisaa. Se on erilaista kuin siellä mistä tulen, mutta sillä mennään nyt.

Kasveja ja niiden ruukkuja.
Kas, tuossa mies työntää kolisevia romukärryjään. Tuossa toinen nukkuu puun alla lounastauollaan. Pyörätuolissa joku epäonnisempi, ehkä maamiinojen uhri, hankkii niukkaa elantoaan, ja hädin tuskin kouluikäiseltä näyttävä poika ojentaa hänkin maapähkinäpussejaan.

Txopela-mototaksin kuski aistii jo kaukaa, että olen huomannut hänet, huitomattakin (miten ne tekevät sen?), ja pysähtyy viereeni. Kyllä, haluan kyydin. Onko kuskeilla ja myyjillä jokin kaukoputki, jolla ne lukevat silmien liikahduksia?

Parasta Mosambikissa ovat juuri nämä humoristiset, kärsivälliset, kohteliaat ihmiset.

Ja nyt kasvikaupan kaunis myyjätär väläyttää säteilevän afrikkalaishymynsä, hei, amiga, mitä laitetaan tänään?


Ostin enkelitrumpetin (kukka alhaalla oikealla), kuinkahan sen käy?

Ja amigallehan laitetaan. Tropiikin talvi taittuu kevääksi. Mikä olisi parempi ajankohta Patiosta keidas -projektille (eikö nykyihmisellä pidä aina olla projekti)? Jättiläismäisen mangopuun varjostaman etupihan ja uima-altaan täyttämän takapihan välissä on tilava jalkakäytävänomainen kivetty terassi, jota olin tähän asti somistanut aivan liian pidättyväisesti.

Nyt ihmettelen, miksi.

Elokuussa katsoin patiota uusin silmin: vaatimattomuus hiiteen. Olen ostellut kookkaita palmuja, fiikuksia, värinokkosia ja kasveja, joiden suomenkielisistä nimistä minulla ei ole mitään käsitystä. Prosessi jatkuu.

Ostaisitko mahtaviksi kasvavat elefantin korvat?

Kasvithan ovat kuin karkkeja tai täkäläisittäin capulanakankaita, niihin tulee himo, ja kun pensaaseen tuikkaa pikkusormen, uppoat sinne kohta kyynärpäätäsi myöten.

Patiolla on menneistä ajoista muistuttava kulahtanut baaritiskin tapainen, joten uima-allasbileiden kulissit ovat pystyssä (enää puuttuu säänkestävät korkeat tuolit). On sääli, ettei meillä ole pieniä lapsia. sillä ainakin minusta baaritiski inspiroisi ihaniin kioski- ja kahvilaleikkeihin. Tiskin takana on jopa pistorasia, jonka toimivuutta emme ole kokeilleet.

Minusta on ihanaa viettää aikaa patiolla ja ihailla omatekoista, ei harkiten vaan vaistonvaraisesti koottua pikkuista kaupunkimetsikköäni.

Patiota reunustaa kapea kukkapenkki, johon ystäväni Minna-Maria yli vuosi sitten ryhmitteli pihalla sikin sokin olleet kasvit. Se on nyt oikein ryhdikäs.

Näkymä altaalta etupihalle päin.

Mitähän meidän ulko-olohuoneeseen seuraavaksi hankkisi? Aloe veran? Terveyskapseleinakin myytävää moringaa, mikä se sitten onkin? Lisää hibiskuksia, jotka viime vuonna istutettuina olivat iloinen yllätys - ne kukkivat usein ja upeasti. Passiohedelmäpuun taimen, josta talon seuraavat asukkaat voisivat nauttia, jos se suinkin selviää meistä hengissä?

...ja toiseen suuntaan (siellä se allasbaarikin pilkottaa, mutta henkilökunta on kadoksissa).

Tärkeintä lienee valita sitkeä kasvi, joka kestää kuumaa ja kuivaa ja sinnittelee karussakin maassa. Olen yrittänyt valita sellaisia, joita näen hyväkuntoisina muillakin pihoilla ja kadunvarsilla, ehkäpä ne menestyvät.

Kasvihankintojen ykkönen (eikä taimitarhoja oikeastaan paljon olekaan) on samalla meidän lähimpämme, Feima-käsityöläistori ja sen kasvikauppiaat.

Nokkosbongaripoikani ihastui Feiman värikkäisiin "afronokkosiin".

Kasviryhmien ja kukkapenkkien läpi on mukava maleksia, vaikkei olisi ostoaikeissakaan. Urbaani, köyhä Maputo on paikoitellen kovin ruskea ja pölyinen - tämä ei ihan aina ole mielikuvien trooppinen paratiisi valtameren rannalla -, mutta Feiman trooppinen vihreys rentouttaa, ja puistossa on rauhallinen tunnelma.

Lempipaikkojani Maputossa.

Mutta mitä aiempaan hitauteeni tulee, selvä syy askeettiseen puutarhatyyliin oli tietysti se, etten voinut aina olla varma, riittäisikö meillä vettä johonkin niin mukavaan kuin kukkienkasteluun, kun ei sitä aina riittänyt käsienpesuunkaan, muusta puhumattakaan.

Varma en ole vieläkään. Mutta enää se ei haittaa. Jos kasvi kuukahtaa kuuman kauden auringossa, sekään ei merkitse maailmanloppua. Hommataan uusi - ja ehkä se kuukahtanutkin elpyy.

Kahden edellisvuoden pahin vesisyöppö, vuotava uima-allas, on kai vihdoin kunnolla korjattu. Vedenjakelun säännöstelyyn pitää toki yhä varautua, mutta sen ja tutuiksi käyneiden tankkien kanssa on helpompi operoida kuin arvaamattoman altaan.


Ruukkupariskunta, rouva Appelsiini ja herra Taivas. Isoäiti Kleininsininen on aiempi löytö.
Joku voi ajatella värikkäistä ruukuistani, että siellä Afrikassa on tietysti kaiken värisiä ihanuuksia. Saviruukkuvalikoima on kuitenkin pääsääntöisesti ruskea, tai sitten kasvit myydään muoviruukuissa.  Komeat kasvithan puhuvat puolestaan, ja joka tapauksessa ne on usein tarkoitus istuttaa maahan eli ruukku on väliaikainen. Estetiikka on usein myös niukkuuden estetiikkaa.

Mutta Afrikassa asiat järjestyvät. Ellei halua maalata itse, Feimassa on mies, joka maalaa ruskean saviruukun toivotun väriseksi pyydettäessä jo saman tien (tai niillä väreillä, joita hänellä sattuu olemaan).

Naapurikauppiaalla oli hyllyssään nuo oranssi-siniset kaunottaret ja muita värikkäitä hauskuuksia, kuten ensimmäisestä kuvasta näkyy. Hän kertoi, että hänen pomonsa maalaa niitä kotonaan.

Seuraan jännittyneenä myös, miten multaan istutetun orkideani käy. Sain ystävättäreltä syntymäpäivälahjaksi suloisen orkidean.

Eräänä päivänä kodinhoitaja kertoi istuttaneensa sen isoon ruukkuun ja kunnon multaan; hän oli ihmetellyt kovin, miksi upea kukka oli niin viheliäisessä ruukussa.

Ja oliko sillä edes kunnon multaa alustanaan, ei siltä näyttänyt? Avasin suuni, mutta kun näin hänen ilmeestään, kuinka hän oli halunnut ilahduttaa minua, suljin sen.

Parin päivän päästä Ana katsoi huolestuneena mahtavassa multahaudassaan nuokkuvaa pientä orkideaa (voihan toki olla, että se ei sittenkään tukehdu, täkäläinen multakin on erilaista kuin meidän!) ja toisti, että siitä tulee varmasti nyt hieno, kun se on päässyt oikeaan multaan. Nyökyttelin voimattomana, ja päätin kaikessa hiljaisuudessa ostaa uuden.

Terkuin Lotta

Ps. Puutarhavinkit ja -neuvot kuumiin ja kuiviin oloihin ovat oikein tervetulleita - kiitos!