perjantai 6. lokakuuta 2017

Mosambikin rannoilla: Bilene, Afrikan Hanko


Kun sain tietää muuttavani Mosambikiin, ajattelin heti Intian valtamerta. Rantaviivan pituus on uljaat 2 500 kilometriä. Olemme tutkineet sitä tähän mennessä yllättävän vähän.

Yksi syy on etäisyydet. 30 kilometrin päässä sijaitsevan Macanetan kauniiden rantojen lisäksi nopeita päiväretkipaikkoja ei oikein ole, ja Mosambik on muutenkin valtavan kokoinen. Macaneta ei kuitenkaan ole mikään polskutteluparatiisi. Ellei rakasta aalloissa kieppumista, uiminen on turvallisinta majatalojen uima-altaissa.

Viime vuonna ajoimme Inhambaneen, Tofon rannoille noin 500 kilometrin ja 7-8 tunnin ajomatkan päähän. Mosambikissa on paljon upeita sukelluspaikkoja, joista Tofo on yksi. Siellä voi nähdä muun muassa paholaisrauskuja (manta rays). Ensi viikolla on koulun lomaviikko ja ajamme pykälää ylemmäs, 700 kilometrin päähän Vilankuloon. Silloinkin olemme yhä rannikon eteläosassa - siitä saa käsityksen etäisyyksistä.

Vinkki: Tofosta löytyy suomalaisten Jari ja Satu Forsmanin pyörittämä sukellus- ja merisafarikeskus Liquid Dive  Adventures


Jalanjälkiä ja yksi kirmailija sumuisella kaistaleella laguunin ja meren välissä.

Nyt toivoin pääseväni uimaan ilman, että tarvitsee varoa Macanetan merivirtauksia, Tofon surffareille sopivia monsteriaaltoja tai vaikkapa vain lasinsiruja. No, ei tämän kuvankaan ranta polskuttelurannalta näytä. Mutta ihan sen takana voi polskutella. Kävimme siis Bilenessä.

Rantakylä Bilene on mosambikilaisten, etenkin maputolaisten, ja eteläafrikkalaisten suosima bilepaikka, eräänlainen Afrikan Hanko.

Sinne vetää ainakin kaksi tekijää: kohtuullinen kolmen tunnin ajomatka Maputosta ja Etelä-Afrikan rajalta sekä se, että siellä voi uida ja nauttia vesiurheilusta turvallisesti.

Aurinkoisenakaan aamuna laguunissa ei ollut tungosta. Huomatkaa puiset roskikset - siistiä!

Bilenen suolavesilaguuni avomeren ja mantereen välissä on kuin luonnollinen uima-allas, ja siksi esimerkiksi perheiden suosiossa. Se oli paljon isompi kuin odotin, ja jopa 30 metriä syvä eli ei mikään lätäkkö. Rantoja pitkin voi mainiosti kävellä ja lenkkeillä, aitoja ei ole.

Laguunin suulle puolestaan pääsee moottoriveneellä.

Maputosta ja kauempaa tulevat turistit yöpyvät leirintäalueilla ja hotelleissa. Ajanvietto keskittyy niihin ja rantakaistaleille niiden edustalla.

Paikalliset ajavat autonsa rantakadulle kylän julkisen rannan kohdalle kuten maputolaisten "olohuoneessa" Costa do Solilla, vääntävät volyymin kaakkoon ja nostavat kylmälaukut takaluukusta. Bailut ovat siinä, joten rantakadulla on paras ajaa varovasti kiemurrellen!

Naiset kuljettavat tavaroita laguunin rantaa pitkin kylää kohti aurinkoisena aamuna.

Laguuni on ihastuttava, mutta sen suulla avautuvat henkeäsalpaavat näkymät. Ylitys veneellä vie varttitunnin. Retkeily on järjestäytynyttä näillä mittapuilla: voit ilman muuta luottaa siihen, että kun norkoilet rannalla, joku tulee hyvin pian tarjoamaan ylitystä. Kannattaa sanoa kyllä. Maksoimme 3 000 meticalia eli noin 40 euroa.

Nuorimmainenkin, joka lähti Bileneen pitkin hampain sen takia, että hän joutui reissun takia jättämään väliin kohdallaan ensimmäiset koulujenväliset yleisurheilukisat Swazimaassa (ja siellä olisi ollut mahdollista tavata myös vuosi sitten sisäoppilaitokseen siirtynyt ystävä), haltioitui näkymistä niin, että unohti murjottaa.

Likomärät vaatteet eivät haitanneet. Hän olisi seissyt rannalla loppumattomiin aaltoja katsellen.


Valtameri tekee vaikutuksen kaikilla säillä. 

Onnekkaimmat voivat nähdä merikilpikonnia ja tähän vuodenaikaan avomerellä myös valaita.

Sää ei suosinut meitä Bilenen reissulla (kyllä, Mosambikissakin voi olla viileää!). Satoi, ja tuuli ujelsi tuntuvasti läpi yön, mutta merihän on aina maalauksellinen, eri tavoin vain. Lähtöaamuna tuuli oli tyyntynyt, ja ennätimme pulahtaa laguuniin.

Vaatteet kastuvat, mutta kastukoot! (Ja olivathan ne jo valmiiksi aika märät.)

Entä ruokailu? Bilenessä on ihan sopivasti ruokapaikkoja. Meren antimet ovat, kuten Mosambikin rannikkoseudulla yleensä, hyviä - sain Complexo Palmeiras -leirintäalueen sinänsä koruttomassa rantaravintolassa todella tuoreen makuisen kala-annoksen.

Meille suositeltiin myös Highlander Fishing Lodge -nimisen, kalastusretkiin erikoistuneen majatalon ravintolaa, ja kävimme katsastamassa sen sateisen aamun ohjelmanumerona. Mosambik on sinänsä mainio paikka myös syvänmerenkalastuksesta kiinnostuneille. Matka kalamajalle oli melkoista hiekkatiellä mönkimistä (varsinaisista mönkijöistä lisää edempänä). Onneksi on se nelivetoauto!

Syrjäisen paikan ravintola näytti vakuuttavalta, mutta syöminen jäi aikapulan takia ensi kertaan. Bilenen reissu oli nimittäin ensimmäinen kerta, kun onnistuin toteuttamaan travelling light -periaatetta vaatteiden suhteen.

Tietenkin juuri silloin vaatteet kastuvat läpimäriksi sateisella meriretkellä, ja jokainen voi miettiä, kuivuvatko esimerkiksi paksu huppari tai farkut kylmässä ja kosteassa hotellihuoneessa. Asiaa ei helpottanut se, että yksi meistä oli unohtanut yövaatteetkin kotiin.

Meillä oli niukasti kuivia vaihtovaatteita, joten retken jälkeen oli viisainta valita hotellin sinänsä kelvollinen, ehkä hiukan sieluton ravintola.


Odottamattoman kaunista Mosambikia.

Pitkänä viikonloppuna Bilenessä oli myös mönkijöiden kokoontumisajot. Joka toinen nuorimies päristeli vastaan mönkijällä, osalla tyttöystävä kyydissä.

Kyselimme mönkijän vuokraamisesta, sillä meidän pojat ovat aina valmiita vauhdin hurmaan, mutta useimmat olivat kuulemma tulijoiden omia. Hotellinkin parkkipaikalla oli pari mönkijälastillista ihailevien silmäilyjen kohteena.

Ystävällinen hotellivirkailija tavoitteli paria paikallista, joilla on ollut tapana vuokrata mönkijöitään turisteille. Menopelit olivat kuulemma rikki.

Näin siis ainakin maanantaiaamuna, pitkän viikonlopun päättyessä. Ei mikään ihme, jos ne vehkeet olivat samoja, joilla oli hurjasteltu koko viikonloppu. Täytyy myöntää, että olin helpottunut, ettei mönkijäajelu järjestynyt. Olimmehan matkalla Bileneen todistaneet karmeaa (tosin näillä seuduilla ikävän tavallista) liikenneonnettomuutta, josta kerroin edellisessä postauksessani.

Hotellivirkailijaa nauratti, kun kysyimme, onko mönkijän vuokraamiseen ikärajoja, hauskanpito kun kiinnosti etenkin nuorimmaista.

Olen ilmeisesti ollut Afrikassa nyt riittävän pitkään, sillä tajusin itsekin kysymykseni älyttömyyden. Ikäraja? Kuka sellaista valvoisi? Miten, ja ennen kaikkea miksi?

Ikä on se mikä sen sanotaan olevan.

Virkailijan kasvoille levisi vaikeasti määriteltävä ilme.

"Olemme Bilenessä... ei täällä Afrikassa ole sellaisia sääntöjä."

Terkuin Lotta



perjantai 29. syyskuuta 2017

Pitkät sääret


Viisitoista kuollutta


Tieliikenne on suuri tappaja Afrikassa, myös Mosambikissa. Nopeusrajoituksista ei useinkaan piitata, kun tärkeintä on siirtyä mahdollisimman äkkiä paikasta A paikkaan B. Etäisyydet ovat Afrikan mantereella valtavia. Vakavista liikenneonnettomuuksista uutisoidaan jatkuvasti.

Omassa elämänpiirissäni Maputossa näen niitä tietysti hyvin vähän, koska asun kaupunkiympäristössä ja liikun pienellä alueella.

Näissä kortteleissa liikenne ei minusta ole lainkaan mahdotonta, vaikka se on arkipäivisin sangen vilkasta etenkin omalla asuinkadullani, joka on suosittu läpiajoväylä. Kuskit ovat niinsanotusti hereillä, tarkkaavaisia ja usein myös melko joustavia, sillä muulla tyylillä täällä ei selviäisi. Törppöjä toki piisaa. Autoja on Maputossa koko ajan enemmän ja usein näyttää siltä, etteivät ne mahdu vanhan kaupungin kapeille kaduille.

Tilanne muuttuu, kun mennään poispäin.

Normaali kyytikäytäntö Afrikassa. Tässä on vieläpä väljää!

Ajoimme viikko sitten rantakaupunki Bileneen noin 140 kilometrin päähän Maputosta - kerron itse Bilenestä myöhemmin. Tie Bileneen on kaksikaistainen eikä kunnollisia pientareita ole. Ohittelu on jatkuvaa. Kaikilla on kiire. Jalankulkijoiden takia ei kukaan vaivaudu hidastamaan.

Maputossa minäkin opin äkkiä, että kadunylityksissä jalassa pitää aina olla kengät, joilla pääsee tarvittaessa pinkaisemaan äkkiä pois alta. Joskus tuntuu, että autossa on paremmin turvassa kuin jalkapatikassa.

Tienylitys vaatii hyviä refleksejä. Perhe ylittämässä tietä Manhicassa.

Etenkin chapa- eli paikallisbussikuljettajat kaahaavat valtateillä kuin hullut. Heille maksetaan ajettujen kyytien mukaan ja meno on sen mukaista. He ohittelevat todella täpärästi. Monesti onnettomuuksissa on mukana juuri pikkubussi. Koska ne ovat yleensä kaiken lisäksi todella huonokuntoisia, jälki on sen mukaista.

Kuten aina, köyhimmillä on turvattominta, liikkuivat he sitten jalan tai chapalla.

Tyypillinen menopeli, parhaat päivänsä nähnyt pikkubussi.

Ennen Xinavanen sokeriplantaaseille vievää liittymää liikenne hidastui. Tajusin heti, että edessä oli sattunut onnettomuus. Matelimme kolaripaikan läpi.

Varaosaliike Maputon ja Bilenen välisellä valtatiellä.

Kuolleita ihmisiä oikealla ja vasemmalla, pitkin poikin sinkoutuneita tavaroita, tuijottavia ihmisiä. Vain osa oli ehditty peittää. Pelastustoimet olivat vasta alkamassa. Oli ihmeen hiljaista.

Vastaantulevaa kaistaa tieltä ulos ajaneella rekalla oli oikea etukulma rutussa. Vasemmalla puolella erotin romuksi rullautuneen minibussin jäänteet puolittain puun takana - yhtä lailla litistyneitä matkustajia makasi maassa bussin tuntumassa. Näky oli epätodellinen.

Erotin capulanahameen ja sen alta kauniit pitkät sääret.

O Pais -lehden sivuilta kopioimani uutiskuva lauantain onnettomuudesta.
Sääret olivat niin lähellä, että olisin voinut koskettaa niitä. Nainen oli sinä aamuna pukenut jalkoihinsa sirot mustat ballerinat.

Joku oli ehtinyt heittää kankaan ruumiin yläosan päälle.

Oli melko selvää, mitä oli tapahtunut. Jälleen yksi holtittomasti ohittava paikallisbussi oli osunut vastaantulevaan rekkaan. Kirkosta palaajia kuljettanut toinen minibussi ei ollut välttynyt törmäykseltä.

Kauheista jäljistä päätellen rekka oli tieltä suistuessaan jyrännyt alleen tienvarressa kauppaa tehneet tai omia bussejaan odotelleet paikalliset.


Toinen uutissivuilta kopioitu kuva lauantailta.

Ensimmäistä kertaa toivoin hartaasti, ettei takapenkin väki nostaisi katsettaan tableteista tai älypuhelimista.

Myöhemmin näin uutisista, että Xinavanen kolari vaati ainakin 15 uhria ja useita haavoittuneita. Viikonloppu oli verinen muuallakin Mosambikin teillä. Maanantaina vietettiin Puolustusvoimain juhlapäivää, ja maan presidentti otti kantaa liikenteen vaarallisuuteen ja vaati, että ajokulttuurin on muututtava. Totta, että ajotavat eivät ole kehittyneet autojen määrän kasvaessa. Helpommin sanottu kuin tehty.

Ajokasvatuksen lisäksi voisi ehkä aloittaa myös järjestämällä parempia busseja ja turvallisempia kuskeja paikallisväestölle.

Ehkä se minibussi oli ohittanut meidätkin hetkeä ennen kuin sen kaahaus pysähtyi rekan keulaan. Hullut hurjapäät asettavat kaikki liikenteessä olijat vaaraan. Me olimme onnekkaita, moni muu ei.

Terkuin Lotta

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Naistenlehti silmät sidottuina, kiitos

Edessäni on kuppi kahvia ja lukematon lehti, portugalilainen Máxima tammikuulta 2016. Tammikuulta 2016?

Vanha, mutta kelvollinen.
Käytä aikakauslehtiä kielten itseopiskeluun. Lehti sopii vaiheeseen, jossa kirja on turhan vaativa. Yhden jutun jaksaa aina lukea, ja samalla näkee sitä arkisanastoa, jota ei kielioppitehtävistä löydy. Saksassa ostin useimmiten Myselfin, joka on nimestään huolimatta saksankielinen.

Oman tuntuisen lehden löytäminen vei Maputossa enemmän aikaa. Valikoima ei ole järin suuri.
Portugalilaislehdet ovat hiukan kalliimpia kuin eteläafrikkalaiset ja toisinaan pitkässä reissussa rähjääntyneitä. Hyllyistä kuiskivat yli vuoden vanhat haalenneet juorut. Ei se ole hölmö, joka myy, vaan se, joka ostaa.

Luin alkuun sitä, mitä löysin eli Portugalin Cosmopolitania ja Elleä (luin tulosyksynäni edellisen joulukuun Elleä, joka oli kaupan tuorein!). Juorulehtiä en jaksanut lukea edes kieltenopiskelun vuoksi, etenkin kun ne keskittyivät paikallisiin julkkiksiin, joita en tunne.

Muistan kyllä hymyilleeni kuninkaallisten nimien käännöksille. Käännetäänhän toki nimet meilläkin, mutta miksi Elisabetin täytyy olla Isabel? Vasta tänä vuonna hoksasin Máximan, joka tuntui heti kiinnostavalta ja jossa on paljon luettavaa.

Lukutuokioissa oli alkuun yllättävä sivumaku. Olen toimittanut monenlaisia tavarapalstoja itse, mutta en ollut koskaan kuluttajana lukenut niitä oloissa, joissa yksikään hohtavilla sivuilla houkuttelevasti esitellyistä ihanuuksista ei ole edes teoriassa ulottuvillani.

Lehti herättää mieliteon.

Vaan mitäpä teet, kun mielitekoja ei voi tyydyttää? Etenkin aluksi olisin halunnut lukea lehteä silmät sidottuina. Älkää kertoko minulle syksyn uutuuksista, kun en pääse niihin käsiksi. Hm, mutta minunhan piti vain opiskella kieltä... Lukutapoja onkin vaikea muuttaa, kun pitäisi mennä hyöty edellä.

Nyttemmin tavarapaniikkini on hellittänyt. Se ensimmäinen, syyskuinen Ellen joulunumero oli shokkihoitoa. Joulunumerot ovat aina niin runsaita lahja- ja tarjoiluideoineen. Minun taas piti samaan aikaan oppia runsaudesta pois.

Opin, sopeuduin. Nyt lehdenluku on taas nautinto. Sekin auttoi, että sain Suomesta lehtiä. Olin ehkä vain kaivannut luettavaa.

Tätä nykyä tiedän, mitä Maputosta saa ja mitä ei. Yhtä ja toista kivaa kuitenkin. Ja hyvänen aika, eihän tässä minulla mitään hätää ole, jos rehellisiä ollaan. Olen täällä rajallisen ajan. Ruokakaupassa tosin saatan vielä turhautua tyhjien hyllyjen äärellä, tuollaisten kuin kuvassa. Urheileviin teinipoikiin uppoaisi tolkuttomasti (liha)ruokaa.

Mutta edistystä on tapahtunut: nyt sentään pahoitellaan! Ja aina jostain jotain löytyy, vaikka ei heti ensimmäisestä kaupasta. Pitää vähän ennakoida ja suunnitella.

Ison osan lehdistä kierrätän kodinhoitajan ja vartijoidemme iloksi. Tosin olen huomannut, että vartijat ilahtuvat ihan kaikista lehdistä. Tyttäreni Suomesta tuomat Kauneus & Terveys -lehdet viruivat heidän pöydällään useita kuukausia! Mitähän mosambikilaiset vartijat pitivät niistä? Entä mitä tarjoaisin heille seuraavaksi? Eevaa ja ET:tä ainakin löytyy.


Tyhjästä on paha nyhjäistä.

Vanhan Máximan päätyminen käsiini oli aloittelijan moka. Ilahduin nähdessäni tutun kannen Shopriten palvelupisteessä, sillä olin huomannut, että hotellikauppa, jossa aiemmin asioin, oli historiaa. Herpaannuin enkä muistanut tarkistaa päiväyksiä.

Kotona ajattelin, että kylläpä Portugalissa nyt ennakoidaan, kun on niin talvista. Käänsin sivua. Hieno roolisuoritus Cate Blanchettilla uusimmassa elokuvassa Carol. Uusimmassa?

Katse kanteen, ja siinä se oli. Janeiro 2016. Ei edes 2017, vaan 2016. Mutta eikö hyvä lehti ole ajaton?

Maputo-Lotta, 1-0.

Mukavia kieliopintoja ja/tai lehtituokioita teille muillekin!

Terkuin Lotta

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Kun vauva on huono uutinen



"Huonoja uutisia, todella huonoja uutisia." Kodinhoitajani huokaisi raskaasti, kun kysyin, miten vapaapäivä oli sujunut. Millaisia, kysyin.

- Tyttäreni. Hän on raskaana, Ana sanoi.

Ahaa. Ei, vauvauutinen ei Maputossa tosiaankaan ole oitis ilon aihe, ainakaan isoäidille.

Kyselin lisää, sillä tiesin, että Analla on aikuisia lapsia vailla töitä. Hän elättää käytännössä kaikki. Yksi suu lisää veti tulevan isoäidin vakavaksi. Tyttären poikaystävälläkään ei ole säännöllisiä tuloja.

Odotusajan terveydenhuolto on ilmaista, mutta vauvan synnyttyä alkaa arki. Täällä, toisin kuin vaikkapa Suomessa, vanhempien huolen aiheena ei ole se, saako perheen vanhempi lapsi valtiolta kenties vain osapäivähoitoa kokopäivähoidon sijaan, kun äiti hoitaa vauvaa.

Tällainen kiukun aihe tuntuisi varmasti hyvin ylelliseltä. Täällä huolenaiheena on se, miten saadaan leipää ja katto pään päälle, vauvan kanssa. Elämä Maputossa on enemmistölle hyvin karua.


Mosambikilaisnainen kantaa vauvaa ja kirjaa. Tosielämässä pään päällä voisi keikkua kuokkakin. 
(Kuva: Niklas Lehmann/Moz Info)

Muistan aina, kun aika pian Maputoon tuloni jälkeen ihailin eräässä kahvilassa nuorta naista, joka hoiti kahvikoneet ja tarjoilut vauva selässään keinuen, tiukasti capulanakankaaseen kiedottuna.

Maksaessani vauva tapitti äidin olan takaa suoraan silmiini. Onneksi äidillä oli työ, ja vieläpä sellainen, jossa lapsi sai kulkea mukana!

Eräs työssäkäyvä tuttuni palkkasi leikki-ikäisensä hoitajaksi naisen, jolla oli itselläänkin pieni vauva. Työnhaku vauvan kanssa kun ei välttämättä ole helppoa. Suomalaisen ja mosambikilaisen lapsen rinnakkaiselo sujui hyvin.

Lannistuneenakin Ana säilytti huumorinsa.

- Tiedättehän, miten ihmiset kulkevat täällä Maputon kaduilla kumarassa, hartiat lysyssä. Se johtuu siitä, että heillä on niin paljon murheita.

- Ehkä minustakin nyt tulee sellainen, hän nauroi ja koikkelehti keittiön poikki selkä liioitellun köyryssä, hullunkurisesti ilmehtien, harjanvarsi keppinään.

Empregada kaitsee työnantajansa lapsia puistossa. (Kuva: Markus Heydemann)

Nauroimme. Nauru tekee hyvää.

Ei Ana, sanoin sitten. Sinun täytyy säilyttää ryhtisi, sillä sen varaanhan kai kaikki nyt laskevat.

Melkein huolestuin, kun aina niin ponteva kodinhoitajani istahti poikani sängylle ja hautasi kasvot käsiinsä.

- Haluaisin olla mies. He pääsevät niin paljon vähemmällä. Meidän naisten täytyy hoitaa kaikki!

Hain Analle yläkerrasta kaapeissa viruneet vaatteet: erään yövieraan jättämät housut ja puuvillaneuletakin.

- Anna nämä tyttärellesi, hän tarvitsee kohta isompia vaatteita, sanoin, kun en muutakaan osannut.

Samaisen puiston katupojan perään ei empregada katso. (Kuva: Markus Heydemann)
Maanantaina Ana näytti tointuneen vauvauutisesta ja oli oma reipas itsensä.

Edessä oli uusi haaste, autotallissamme kolme viikkoa uinuneen auton henkiin herättäminen.

Ystävän meille matkansa ajaksi jättämä kärry ei käynnistynyt, ja kun esitin, että se virkoaa kyllä meidän automme avulla, Stelio-kuski seisoi neuvottomana. Johdot eivät hänen mielestään nyt riittäneet, ja autokin oli väärin päin. Hän halusi, että soitan korjaamoon. Tuskinpa vain.

Joutavia, tuumasi Anakin ja riisui tiskihansikkaat.

Anahan on kelpo kuljettaja. Hän kuljettaa erään toisen diplomaatin lapsia kouluun työnantajansa käsivaihteisella maastoautolla, ja tulee joskus tällä autolla töihin. Sekin kertoo paljon siitä, kuinka luotettava hän on. Pahimpina vesipula-aikoina hän sai kuljettaa samaisella autolla vettä myös omaan kotiinsa.

En ole kuullut yhdestäkään toisesta autoilevasta kodinhoitajasta Maputossa, ja voitte kuvitella kävijöiden ilmeet, kun he kysyvät, kenen tuo toinen diplomaattiauto pihallamme on, ja vastaan: "Ai sekö... se on meidän empregadan."

Toimii joka kerta.

Kului tovi, ja kohta Ana ilmestyi keittiöön vaatteet tahraisina, mutta silmät loistaen, ja pullisteli leikillään hauiksiaan.

- Wau, minä osaan, äkisti voimaantunut isoäiti säteili työkalupakin takaa. Auto oli käynnistynyt! Ja nyt Steliokin tietää, mitä tehdä vastaavassa tilanteessa. Anaa selvästi nauratti Stelion avuttomuus.

- Sinähän voisit perustaa Maputoon autokorjaamon naisille, ehdotin.

Mielessäni oli Alexander McCallin kirjasarja naisetsivä Mma Ramotswesta Botswanassa. Eikö sitä paitsi olisi luontevaa etsiä helpotusta toimeentulopulmiin siitä, jonka jo osaa?

- Moni nainen toisi varmaan mielellään autonsa korjaamoon, jota johtaa nainen. Ei auto tiedä, korjaako sitä mies vai nainen. Tai voisit perustaa autokoulun. Naiset ovat hyviä opettajia, he eivät hiilly tai kilpaile.

- Siinä olisi liikeidea sinulle viimeistään sitten, kun me lähdemme. Ota tyttäresi sinne töihin! Ja poikaystävä. Jos tämä osaa!

Ja taas me nauroimme. Mutta se mummon autokorjaamo Maputossa. Olisiko siitä brändiksi?

Välillä tuntuu siltä, että Mosambikin ahkerille, fiksuille naisille ei mikään ole mahdotonta. Eiväthän he helpolla pääse nytkään. Eivätkä silti hevillä luovuta.

Terkuin Lotta









tiistai 12. syyskuuta 2017

Patiosta keidas


Kukkuu, täällä ollaan! Rakas blogiyleisö ja -yhteisö, kiitos kärsivällisyydestä ja tervetuloa takaisin. Bloggaustauko venähti vähän turhankin pitkäksi, mutta elokuinen paluu Maputoon sujui sukulaisvierailun takia intensiivisissä joskin sangen iloisissa merkeissä, ja asettautuminen sen päätyttyä vei erinäisistä syistä aikansa.

Kotiutuminen ei vastoin odotuksiani tuntunutkaan vaikealta, vaikka olikin haikeaa hyvästellä läheiset Suomessa, palauttaa pikaluetut viimeiset kirjaston kirjat (ah, kirjasto! Suomenkieliset kirjat!) ja kävellä viimeinen pitkä kävelylenkki (kävely täällä vain on vähän erilaista).

Mutta kaksi vuotta Maputossa olivat näköjään tehneet tehtävänsä. Se, mikä vielä vuosi sitten elokuussa tuntui vieraalta, on nyt asiaankuuluvaa, jopa kotoisaa. Se on erilaista kuin siellä mistä tulen, mutta sillä mennään nyt.

Kasveja ja niiden ruukkuja.
Kas, tuossa mies työntää kolisevia romukärryjään. Tuossa toinen nukkuu puun alla lounastauollaan. Pyörätuolissa joku epäonnisempi, ehkä maamiinojen uhri, hankkii niukkaa elantoaan, ja hädin tuskin kouluikäiseltä näyttävä poika ojentaa hänkin maapähkinäpussejaan.

Txopela-mototaksin kuski aistii jo kaukaa, että olen huomannut hänet, huitomattakin (miten ne tekevät sen?), ja pysähtyy viereeni. Kyllä, haluan kyydin. Onko kuskeilla ja myyjillä jokin kaukoputki, jolla ne lukevat silmien liikahduksia?

Parasta Mosambikissa ovat juuri nämä humoristiset, kärsivälliset, kohteliaat ihmiset.

Ja nyt kasvikaupan kaunis myyjätär väläyttää säteilevän afrikkalaishymynsä, hei, amiga, mitä laitetaan tänään?


Ostin enkelitrumpetin (kukka alhaalla oikealla), kuinkahan sen käy?

Ja amigallehan laitetaan. Tropiikin talvi taittuu kevääksi. Mikä olisi parempi ajankohta Patiosta keidas -projektille (eikö nykyihmisellä pidä aina olla projekti)? Jättiläismäisen mangopuun varjostaman etupihan ja uima-altaan täyttämän takapihan välissä on tilava jalkakäytävänomainen kivetty terassi, jota olin tähän asti somistanut aivan liian pidättyväisesti.

Nyt ihmettelen, miksi.

Elokuussa katsoin patiota uusin silmin: vaatimattomuus hiiteen. Olen ostellut kookkaita palmuja, fiikuksia, värinokkosia ja kasveja, joiden suomenkielisistä nimistä minulla ei ole mitään käsitystä. Prosessi jatkuu.

Ostaisitko mahtaviksi kasvavat elefantin korvat?

Kasvithan ovat kuin karkkeja tai täkäläisittäin capulanakankaita, niihin tulee himo, ja kun pensaaseen tuikkaa pikkusormen, uppoat sinne kohta kyynärpäätäsi myöten.

Patiolla on menneistä ajoista muistuttava kulahtanut baaritiskin tapainen, joten uima-allasbileiden kulissit ovat pystyssä (enää puuttuu säänkestävät korkeat tuolit). On sääli, ettei meillä ole pieniä lapsia. sillä ainakin minusta baaritiski inspiroisi ihaniin kioski- ja kahvilaleikkeihin. Tiskin takana on jopa pistorasia, jonka toimivuutta emme ole kokeilleet.

Minusta on ihanaa viettää aikaa patiolla ja ihailla omatekoista, ei harkiten vaan vaistonvaraisesti koottua pikkuista kaupunkimetsikköäni.

Patiota reunustaa kapea kukkapenkki, johon ystäväni Minna-Maria yli vuosi sitten ryhmitteli pihalla sikin sokin olleet kasvit. Se on nyt oikein ryhdikäs.

Näkymä altaalta etupihalle päin.

Mitähän meidän ulko-olohuoneeseen seuraavaksi hankkisi? Aloe veran? Terveyskapseleinakin myytävää moringaa, mikä se sitten onkin? Lisää hibiskuksia, jotka viime vuonna istutettuina olivat iloinen yllätys - ne kukkivat usein ja upeasti. Passiohedelmäpuun taimen, josta talon seuraavat asukkaat voisivat nauttia, jos se suinkin selviää meistä hengissä?

...ja toiseen suuntaan (siellä se allasbaarikin pilkottaa, mutta henkilökunta on kadoksissa).

Tärkeintä lienee valita sitkeä kasvi, joka kestää kuumaa ja kuivaa ja sinnittelee karussakin maassa. Olen yrittänyt valita sellaisia, joita näen hyväkuntoisina muillakin pihoilla ja kadunvarsilla, ehkäpä ne menestyvät.

Kasvihankintojen ykkönen (eikä taimitarhoja oikeastaan paljon olekaan) on samalla meidän lähimpämme, Feima-käsityöläistori ja sen kasvikauppiaat.

Nokkosbongaripoikani ihastui Feiman värikkäisiin "afronokkosiin".

Kasviryhmien ja kukkapenkkien läpi on mukava maleksia, vaikkei olisi ostoaikeissakaan. Urbaani, köyhä Maputo on paikoitellen kovin ruskea ja pölyinen - tämä ei ihan aina ole mielikuvien trooppinen paratiisi valtameren rannalla -, mutta Feiman trooppinen vihreys rentouttaa, ja puistossa on rauhallinen tunnelma.

Lempipaikkojani Maputossa.

Mutta mitä aiempaan hitauteeni tulee, selvä syy askeettiseen puutarhatyyliin oli tietysti se, etten voinut aina olla varma, riittäisikö meillä vettä johonkin niin mukavaan kuin kukkienkasteluun, kun ei sitä aina riittänyt käsienpesuunkaan, muusta puhumattakaan.

Varma en ole vieläkään. Mutta enää se ei haittaa. Jos kasvi kuukahtaa kuuman kauden auringossa, sekään ei merkitse maailmanloppua. Hommataan uusi - ja ehkä se kuukahtanutkin elpyy.

Kahden edellisvuoden pahin vesisyöppö, vuotava uima-allas, on kai vihdoin kunnolla korjattu. Vedenjakelun säännöstelyyn pitää toki yhä varautua, mutta sen ja tutuiksi käyneiden tankkien kanssa on helpompi operoida kuin arvaamattoman altaan.


Ruukkupariskunta, rouva Appelsiini ja herra Taivas. Isoäiti Kleininsininen on aiempi löytö.
Joku voi ajatella värikkäistä ruukuistani, että siellä Afrikassa on tietysti kaiken värisiä ihanuuksia. Saviruukkuvalikoima on kuitenkin pääsääntöisesti ruskea, tai sitten kasvit myydään muoviruukuissa.  Komeat kasvithan puhuvat puolestaan, ja joka tapauksessa ne on usein tarkoitus istuttaa maahan eli ruukku on väliaikainen. Estetiikka on usein myös niukkuuden estetiikkaa.

Mutta Afrikassa asiat järjestyvät. Ellei halua maalata itse, Feimassa on mies, joka maalaa ruskean saviruukun toivotun väriseksi pyydettäessä jo saman tien (tai niillä väreillä, joita hänellä sattuu olemaan).

Naapurikauppiaalla oli hyllyssään nuo oranssi-siniset kaunottaret ja muita värikkäitä hauskuuksia, kuten ensimmäisestä kuvasta näkyy. Hän kertoi, että hänen pomonsa maalaa niitä kotonaan.

Seuraan jännittyneenä myös, miten multaan istutetun orkideani käy. Sain ystävättäreltä syntymäpäivälahjaksi suloisen orkidean.

Eräänä päivänä kodinhoitaja kertoi istuttaneensa sen isoon ruukkuun ja kunnon multaan; hän oli ihmetellyt kovin, miksi upea kukka oli niin viheliäisessä ruukussa.

Ja oliko sillä edes kunnon multaa alustanaan, ei siltä näyttänyt? Avasin suuni, mutta kun näin hänen ilmeestään, kuinka hän oli halunnut ilahduttaa minua, suljin sen.

Parin päivän päästä Ana katsoi huolestuneena mahtavassa multahaudassaan nuokkuvaa pientä orkideaa (voihan toki olla, että se ei sittenkään tukehdu, täkäläinen multakin on erilaista kuin meidän!) ja toisti, että siitä tulee varmasti nyt hieno, kun se on päässyt oikeaan multaan. Nyökyttelin voimattomana, ja päätin kaikessa hiljaisuudessa ostaa uuden.

Terkuin Lotta

Ps. Puutarhavinkit ja -neuvot kuumiin ja kuiviin oloihin ovat oikein tervetulleita - kiitos!

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Loman kynnyksellä: vinkkini Berliiniin


Vuorossa on vähän erilainen postaus - Berliini-vinkkejä ja myös -muistoja Afrikasta käsin. Kerron hiukan elämästämme Prenzlauer Bergissä, jossa asuimme 2012-2015.

Maputon amerikkalaisessa koulussa eletään loman odotuksessa. Enää kolme aamua! Meille kesä tarkoittaa tänäkin vuonna piipahdusta rakkaan Suomen lisäksi myös Berliiniin, jossa pojillamme on kavereita. Siksi se on nyt mielessä.

Eberswalder Strasse -metroasema Schönhauser Alleella entisen kodin lähellä.

Siellä nuorimmaisemme aloitti koulutiensä, Grundschule am Kollwitzplatz -peruskoulussa, ja siellä hän tänäkin vuonna suunnittelee uusivansa penaalinsa sisällön, Prenzlauer Alleen tutussa McPaper-paperikaupassa. Juuri sieltä me etsimme hiki hatussa koulutarvikkeita myös kesällä 2012, kuin intensiivikurssina saksalaiseen toimistotarvikesanastoon.

Joka aineeseen piti olla omanlaisensa kansio ja varmaan kynäkin! Mutta rutiinin myötä kaikki helpottui. Niinhän se on täälläkin...

Vuosi sitten kentällä: odotetaan vuoroa matkalippuautomaatille.
Tässä tunnelmakuvia viime vuodelta - odotellaan vuoroa vanhan Tegelin lentokentän Fahrscheine-matkalippuautomaatin ääressä ja hengitellään tutunhajuista ilmaa. Uuden kentän piti olla valmis sinä vuonna, jona muutimme Berliiniin eli viisi vuotta sitten. Mikä lienee tuorein valmistumisarvio?

Muistakaahan muuten varata käteistä, kun ostatte julkisen liikenteen lippuja. Useimpiin automaatteihin oli ainakin vielä viime kesänä turha tunkea kansainvälisiä luottokortteja, eivätkä niitä ota vastaan monet lippukioskitkaan. Käteiselle on Berliinissä muutenkin käyttöä, esimerkiksi meidän alakertamme Edeka-ruokakaupassa ei käynyt kuin paikallinen kortti. Monien markettien aulassa onkin pankkiautomaatti.


Söpöys-overdose vaanii Prenzlauer Bergissä! Tämä  on Schliemannstrasselta. Mutta graffiteihin pitää tottua...
Rajaan oman postaukseni itäisen keskustan tuntumaan Prenzlauer Bergiin, koska tunnen sen parhaiten. Me asuimme Kollwitzplatzilla.

Berliinihän tarjoaa monta kaupunkia yhden sisällä toisistaan erottuvien, omaleimaisten kaupunginosiensa tähden.

Berliinissä voi myös minusta asua oikeastaan missä tahansa ja viihtyä, sillä palvelut löytyvät joka kolkasta, hauskuudet ja houkutukset myös. Mutta minusta tuntuu, ettei kolme vuotta riitä kaupungin tutkimiseen! Se vaatisi ihmisiän.

Kollwitzplatz-aukiolle nimensä antaneen taiteilija Käthe Kollwitzin töitä voi sivumennen sanoen käydä tutkimassa Käthe Kollwitz -museossa, joka sijaitsee toisessa viehättävässä ja perinteikkäässä osassa Berliiniä, Charlottenburgissa.


Aamiaisastia Sowohl als Auch -kahvilassa Kollwitzstrassella.
Lämpiminä ja vähän viileämpinäkin aamuina Prenzlauer Bergin kahvilaterassit täyttyvät aamiaista nauttivista kaupunkilaisista. Frühstück kahvilassa on Berliinissä tapana, ja aamiaista tarjoillaan pitkälle iltapäivään.

Kun muutimme Kollwitzplatzille, emme  voineet välttyä kuulemasta gentrifikaatiosta, entisten työläiskaupunginosien vaurastumisesta ja keskiluokkaistumisesta. Joidenkin mielestä somien aamiaislautasten Prenzlauer Berg oli jo "pilalla" ja "menettänyt aitoutensa".

Tämä ei kuitenkaan tuntunut olevan kaupunginosassa pitkään asuneiden näkemys.

Kun juttelin poikieni koulukavereiden vanhempien kanssa, kaikki olivat mielissään siitä, miten kauniisti Prenzlauer Bergin vanhoja taloja oli kunnostettu ja miten hyvää huolta alueesta pidettiin. - Olisit nähnyt, millainen tämä oli parikymmentä vuotta sitten, kaikki oli harmaata ja synkkää. Parempi näin! totesi eräskin tyytyväinen äiti.

Vaurastumisen varjopuoliin tässä kaupunginosassa, kuten vuokra-asuntokantaa kutistavaan airbnb-asuntohuumaan (jota on ilmeisesti jo suitsittu) ja kohonneisiin asuntohintoihin, en tässä puutu, vaikka ne ovat ilman muuta tosiasia. Tosin asumisen lähtöhintataso on ollut hyvin alhainen. Tosiasia on kuitenkin sekin, että ilman muuta nämä korttelit hemmottelevat aisteja.

Marienburger Strassen kukkakauppa,
Ohitin esimerkiksi ylläolevan kukkakaupan useita kertoja viikossa matkalla alakerran Edekaani isompaan Kaiser´s -ruokakauppaan tai Volkspark Friedrichshain -puistoon, johon oli mukava kävelymatka Hufelandstrassea pitkin.

Toinen uskomattoman soma katu on Rykestrasse, jonka päässä on yksi alueen maamerkeistä, Wasserturm- eli vesitornipuisto.

Harmillista kyllä minulla ei ole Rykestrassesta edustavaa kuvaa, mutta sanonpa vain, että sen kauniit, värikkäät talot ja parvekkeet pitää nähdä omin silmin.

Ja koska menneisyys on Berliinissä aina läsnä, kerrottakoon, että Rykestrassella sijaitsee myös yksi harvoista natsiajasta ehjinä selvinneistä synagogista.

Informatiivisia, Berliinin historiaa esitteleviä tauluja on monin paikoin, Wasserturm-puistonkin reunalla.

Oman asuintalomme porttikäytävässä puolestaan kerrottiin yksityiskohtia talon ja aukion historiasta. Infotaulut oli sijoitettu tarpeeksi alas, että lapsetkin pystyivät lukemaan niitä - olihan talossamme päiväkoti. Opimme muun muassa, että talon kulmalla oli "aina" ollut jäätelökioski.

Kollwitzstrasse 66:n asunto oli muuten ensimmäinen, jota kävimme katsomassa, ja siihen me palasimme. Se tuntui jo kynnyksellä kodilta, niin kuin joidenkin asuntojen kanssa vain selittämättömästi käy. Kuulen portaiden narinan vieläkin korvissani! Sormet vain olivat aluksi haavoilla, kun en tarpeeksi nopeasti sisäistänyt sitä, ettei ulko-ovea vedetä ulospäin vaan sitä työnnetään sisäänpäin...

Meidän ikkunamme olivat apteekin yläpuolella. Vinkkinä matkailijoille: apteekeissa kannattaa käydä, jos on sen alan shoppailun tarvetta. Monet lääkkeet ovat Saksassa tuntuvasti halvempia kuin Suomessa, samoin apteekkikosmetiikka.

Myös luomuruokakaupoista saa edullisia tuliaisia. Niitä on paljon, muun muassa LPG-luomukauppaketju, jonka liike Prenzlauer Bergissä on Senefelder Platz -metroaseman luona. Sivumennen sanoen Prenzlauer Bergin luomuruokia ostelevat keski-ikäiset uravanhemmat ovat vitsin aihe - "Pregnancy Berg" on kaupungin lapsirikkaimpia alueita.

Berliner Zeitung julkaisi jopa Die Mütter vom Kollwitzplatz -nimistä pilapiirroshenkistä sarjakuvaa, joista koostetun albumin minäkin sain läksiäislahjaksi.

Olinhan yksi Kollwitzplaztin äideistä, joten sen lähemmäs sarjakuvahahmoa en ehkä elämässäni koskaan pääse - vaikka en olekaan luomufanaatikko enkä (enää tai toistaiseksi) uraäiti liioin. Sarjakuva on joka tapauksessa hauska!

Ja luomukosmetiikan puolesta voisin kyllä pitää pitkiäkin puheita... sitäkin kannattaa Berliinistä ostaa edullisesti mukaan, sillä valikoimat ovat loputtomat.

Meidän ikkunat olivat apteekin yläpuolella.

Cuffaro-jäätelökioskissa apteekin vieressä nuorempi poikani aloitti 7-vuotiaana saksan puhumisen. Ai miten sanotaan kaksi palloa vadelmaa? "Zwei Kugeln, Himbeer, bitte", hän tilasi rohkeasti kioskin italialaisilta. He eivät kyllä aina puhuneet saksaa senkään vertaa, mutta kielitaitohan ei ole koskaan estänyt italialaisia myymästä jäätelöä ja pizzaa koko maapallolla.

Emme koskaan välittäneet ostaa asuntoon verhoja. Aluksi syy verhottomuuteen oli se, että Suomesta tuodut verhot näyttivät nenäliinoilta vanhan talon korkeissa ikkunoissa.

Ainoa ikkuna, johon häthätää ripustimme Ikea-kankaan, oli kylpyhuoneen. Mutta sitten huomasimme, ettemme halua peittää puistonäkymää.

Puisto oli asukkaiden olohuone, johon pojatkin oppivat äkkiä sopimaan tapaamisia.

Poikien koulumatka kulki Kollwitzplatzin puiston läpi.

Ikkunoidemme alla oli myös lauantaitori, josta sai kaikkea ostereista ja kuohuviinistä makkaraan, luomuvihanneksiin, pihveihin, kosmetiikkaan ja vaatteisiin. Näitä lauantaitoreja on Berliinissä muuallakin, ja ne ovat todella kivoja.

Alakerran Belluno-ravintolan kyltti pilkottaa torin saippuakojun takana.

"Ai, te olette tulleet takaisin", sanoi luomutorin espressovaunun kahvimyyjä viime kesänä. Kollwitzplatz tarjoaa torstaisin myös luomuruokatorin. Epäilen, ettei meitä tänä kesänä enää muisteta, aika tekee tehtävänsä. Mutta me muistamme!


Tyypillinen pieni vaatekauppa Husemannstrassen ja Sredzkistrassen kulmassa

Tällaisia pieniä vaatekauppoja on Berliinissä ja ainakin Prenzlauer Bergissä paljon. Saksalais- ja suomalaisnaisia yhdistää yksi asia: kesä muuttaa ihmiset. Talvisin saksalaiset pukeutuvat korostetun käytännöllisesti, mutta kesäkuussa samat naiset kuoriutuvat eli vaihtavat maiharinsa, farkkunsa ja jättipiponsa mekkoihin ja sandaaleihin. Heitä tuskin tunnistaa!

(Tätä liikettä vastapäätä on muuten kiva kahvila-ravintola November, ja vieressä on Husemannstrassen asukkaiden suosima Annemarie-jäätelöbaari.)

Minä en ostanut kuvan kaupasta mekkoa, mutta kerran kylläkin söpön pilkullisen villakaulaliinan. Siitä tuli tällä viikolla Maputon trooppisen kosteuden uhri! Huiviin oli pesiytynyt vesivahingon kärsineessä komerossa aika ikävä lemu, ja kodinhoitaja oli ilmeisesti pessyt sen kuumassa vedessä superlinkouksineen, jotta hajusta päästäisiin eroon.

Hänellä vain ei tainnut olla mitään käsitystä siitä, mitä merkintä "100% Schurwolle" tarkoittaa, eihän täällä käytetä villavaatteita.

Pitkästä, ohuesta villakaulaliinasta tuli pieni ja paksu patalappu. En voinut kuin nauraa kemialliselle ihmeelle, täydelliselle muodonmuutokselle. Auf Wiedersehen, hyvä huivi - ja eihän sitä täällä paljon tarvitsisikaan.

Kaupungissa on paljon kivoja kirjakauppoja, tämä oli meidän lähin.
Wörtherstrassen Georg Büchner Buchladen -kirjakaupassa olimme vakioasiakkaita. Berliinissä on paljon kivoja kirjakauppoja (ja katsokaa nyt noita kukkaparvekkeita!).

Tänne tilattiin koulukirjat, täältä ostettiin pojille Neropatit ja Soturikissat saksaksi, ja itse tutkin tarkkaan käännöskirjahyllyt. Kirjakauppaa vastapäätä oli kampaamo, johon sijoittuneesta käänteentekevästä elämäntapahtumasta (hiusten leikkaamisesta lyhyiksi) poikani kirjoitti tänä vuonna kouluaineen.

Kyseisen parturiliikkeen omaa vahaa pakattiin tänne mukaan 10 purkkia. Mikään muu ei kuulemma ollut yhtä hyvää niiden uusien lyhyiden hiusten muotoiluun. Ehkä vahan mukana pakattiin myös muistoja..


Allaoleva karkkikauppa oli poikien suosikki, koska sieltä sai pohjoismaisia karkkeja. Yksi entinen luokkakaveri onnistui lähettämään Maputoon asti paketin, jossa oli unohtuneita urheilutarvikkeita ja Herr Nilssonin kassi täynnä karkkia. Paketti teki matkaa yli puoli vuotta, urheilukengät olivat sillä välin jääneet pieniksi ja karkitkin muuttuneet hiukan tahmeiksi, mutta ihmeellisintä on se, että se ylipäänsä löysi meidät.

Stargarder Strassen Herr Nilsson oli poikien suosikki, koska sieltä saa pohjoismaisia karkkeja.

Yksi suosikkipuistoistani Berliinissä on turistien vähemmän tuntema avara Bürgerpark Pankow, johon pääsee suoraan ratikalla. Puiston Rosenstein-ulkoilmakahvilassa voi syödä istuen hilpeissä saksalaisissa "rantakoreissa", Strandkorb.

Vietin Bürgerpark Pankow´n viihtyisässä Rosenstein-kahvilassa ystäväni Eeviksen läksiäisiä 2014. 

Oma rantakori olisi hauska muisto Saksasta. Mutta Strandkorb ei varmaankaan olisi kestänyt Afrikan ilmastoa. Meillä on onneksi yksi kookas muistoesine Berliinistä, Husemannstrassen Marrakesch Art&Lifestyle -kaupasta ostettu marokkolaiskaappi.

Kuultuaan, että olemme Suomesta, marokkolainen kauppias alkoi muistella sitä, miten hän asui 1980-luvulla Bonnissa Helsingin Sanomien silloisen kirjeenvaihtajan Pentti Sadeniemen naapurina.

Ensimmäisellä kerralla kauppias ei heti saanut mieleensä entisen naapurinsa suomalaista sukunimeä (aikaahan oli kulunut), ja toisella kerralla, kun lähestyin kynnystä, hän kiirehti minua vastaan ulko-ovelle huutaen jo tullessaan, s:n zaksalaisittain ääntäen: "Sadeniemi! Sadeniemi!" Purskahdimme molemmat nauruun.

Pankow´ssa on historiasta kiinnostuneille muun muassa Majakovskiring, jossa Itä-Saksan eliitti piti majaa komeissa taloissa. Ja puiston vieressä on pohjoismaiseen kirjallisuuteen erikoistunut kauppa - iltapäiväkerhon Frau Däumer kertoi, että lahjaksi ostamastani Tatu ja Patu -saksannoksesta tuli äkkiä kerhon suosituinta luettavaa.

Entä lähiruoka?  Berliinissä ravintolaruokailusta ei tarvitse maksaa itseään kipeäksi, ellei halua. Alakerran italialaisessa Bellunossa tuli tietysti syötyä usein.

Zweistrom sopii silloin, kun ruuasta ei ole tarkoitus tehdä numeroa.

Yksi vakionoutopaikka oli Zweistrom Danziger Strassen ja Kollwitzstrassen kulmassa. Se myy falafel-tyylistä ruokaa. Samanlainen, Salsabil, löytyi vielä lähempää.

Mutta koko Berliinissä on valtavasti ravintolatarjontaa, ja omat suosikkipaikkansa jokainen löytää itse. Minusta näytti viime kesänä siltä, että esimerkiksi vegaaniruokapaikkoja oli tullut vuodessa selvästi lisää, muun muassa Danziger Strasselle.

Kiva aamiaispaikka Prenzlauer Bergissä on myös Pappelalleen Butter, ja sen lähellä on hauskasti sisustettu kahvila Pakolat Raumerstrassella - siellä on myös erinomaiset (ja isot) kakut. Meidän perheen poikien suosikkeihin kuului Rykestrassen Gagarin, ja hyvää kahvia saa myös Rykestrassen No Fire No Glorysta.


Kävimme myös muun muassa Oderberger Strassen Oderquellessa syömässä Flammkuchet.
Urheilu yhdistää saksalaisia, ja tärkeiden futismatsien päivinä telkkarit terasseilla olivat tavallinen näky.

Yksi vakio-ostospaikkani oli Alexanderplatzin Galerie Kaufhof -tavaratalo, jossa on monipuolinen valikoima kaikenlaisille lompakoille ja erinomainen ruokaosasto.

Tärkeiden futismatsien iltoina myös Kaufhof varusti katutasoon asianmukaisen futiskatsomon, jotta kenenkään shoppailijan ei tarvitsisi raahata mukanaan vastahakoisia seuralaisia. Näin myös viime kesänä.

Tavaratalo Galerie Kaufhofin kekseliäs kisakatsomo vapautti shoppailemaan!

Olin kerran hakemassa nuorempaa poikaani luokkakaverin luota Kastanienalleelta, ja nälkä yllätti kotimatkalla. Pysähdyimme Hot Dog Worldin kohdalla, kun reppu painoi liikaa. Ehkä se nälkä tosiaan on paras mauste, mutta ainakin 12-vuotiaan mielestä täältä saa kelpo hodarit.

Elleivät hodarit kiinnosta, ihan vieressä Eberswalder Strasse -metroaseman alla voi tehdä tuttavuutta currywurstiin Konnopke´s Imbiß -makkarakioskissa, joka on kaupungin vanhimpia. Viistosti Hot Dog Worldia vastapäätä on myös perinteikäs "olutpuutarha" Prater.



Kastanienalleen hodarikioski odottaa vakioasiakasta.

Kastanienalleelta on lyhyt matka Oderberger Strassea pitkin Mauerparkin kirpputorille. Mauerpark oli omaan makuuni aina vähän liian täynnä, sillä en ole väkijoukkojen ystävä, mutta perheen pojat kävivät siellä ja Oderberger Strasse on toki kaunis katu kävellä.

Oderberger Strassella sijaitsevaa Prenzlauer Bergin entistä uimahallia remontoitiin "meidän aikanamme" designhotelliks. Viime kesänä huomasin, että remontti oli valmis. Ystäväni yöpyi siellä ja oli tyytyväinen. Myös meidän käyttämämme keskihintainen Zarenhof-hotelli oli hyvä.

Vanhaan uimahalliin remontoidun Oderberger-hotellin komea julkisivu.
Pitäisikö jalkoja lepuuttaa leffaillan merkeissä? Prenzlauer Bergin yksi maamerkki on entiseen olutpanimoon remontoitu Kulturbrauerei-keskus, jonka suosituimpia paikkoja taitavat olla Rewe-supermarket, elokuvateatteri ja kuntosali.

Olin Kulturbrauereissa myös Chimamanda Ngozi Adichien Americanah-kirjan lukutilaisuudessa. Onneksi ostin lipun etukäteen Georg Büchneriltä, sillä tilaisuus oli loppuunmyyty!

Ennen poismuuttoamme Kulturbrauereihin avattiin myös entisen Itä-Saksan elämää esittelevä pysyvä näyttely, johon on ilmainen sisäänpääsy.

Joulukuussa Kulturbrauerein pihalla on skandinaavinen joulutori. Tämä joulutori oli ensimmäinen paikka, johon toinen pojistani lähti viettämään aikaa saksalaisten kaveriensa kanssa, ilman meitä, pärjäten ja huutaen vain heipat mennessään.


"Frau Deumerille. Onni saa lähteä välillä tai aina kotiin heti kun hän haluaa."

Ylläoleva lappu on tällä hetkellä seinällä puolison työhuoneessa. Nuorempi poikamme on kirjoittanut siihen 7-vuotiaana viestin iltapäiväkerhon opettajalle: "Von Onnis Familie. Onni darf manchmal oder immer nach Hause gehen wann er möchte." Onni saa välillä tai aina lähteä kotiin silloin kun hän haluaa.

Hän oli kuullut, että siirtyminen itsenäiseen lähtöön iltapäiväkerhosta (eli ilman hakua) pitää ilmoittaa kirjallisesti, ja päätti toimia nopeasti; isä ehti auttaa vain kahden ensimmäisen sanan kanssa. Frau Däumer otti lapun vastaan ja totesi, että liikkumisen taitoa onkin tärkeää alkaa opetella aikaisin.

Lappu havainnollistaa sitä, että Prenzlauer Berg on hyvä paikka lapsille opetella kulkemista ja asiointia. Kaikki on lähellä, kioskit, kaverit ja koulu, eikä pienempääkään tarvinnut pitkään saatella kouluun. Kadut ovat ihmisen kokoisia: jalankulkijoille ja pyöräilijöille on leveämmät jalkakäytävät kuin mitä autoille ajotiet.

Voi olla, että kaikkea tätä tulee muisteltua nyt siksikin, että Maputossa liikkuminen on kovin toisenlaista. Toisaalta lasten kanssa tulee täällä vietettyä varsin paljon aikaa - ei laatuaikaa, vaan ihan tavallista arkiaikaa.

Täällä leffaan!
Ja aika tavallisia juttuja me nytkin teimme entisillä kotikulmilla. Kävimme muun muassa tässä Kinossa. Mutta Achtung: Saksassa kaikki dubataan.

Ensimmäinen elokuva, jonka näin Kulturbrauereissa, oli Piin elämä, ja totean vain, että onneksi se oli varsin visuaalinen ja juonen puolesta yksinkertainen elokuva... en silloin ollut vielä löytänyt kielikoulu Kapitel Zwein kivoja keskusteluryhmiä.

Asuinaikanamme Kulturbrauerei siirtyi pykälän kansainvälisempään suuntaan eli se alkoi tarjota tekstitettyjä leffoja maanantaisin.

Maanantaista muotoutui siis meikäläisen leffailta, tosin oli Kulturbrauereissa kiva käydä katsomassa myös saksalaisuutuuksia. Saksassa leffasaliin saa muuten viedä myös viiniä, ja se annetaan oikean jalallisen lasin kera. Poistuessa lasit ja pullot jätetään koriin leffasalin ulkopuolella.

Häiriökäyttäytymistä en nähnyt.


Salmiakkimyyjä möi (ikävä kyllä, itsekurin kannalta) myös Fazerin salmiakkisuklaata.

Torin salmiakkimyyjä tuli vuosien mittaan tutuksi. Hänen ansiostaan taloutemme salmiakkihimoisen ei juurikaan tarvinnut tilata mustia herkkuja Suomesta. Yhtenä lauantaina olin tulossa jostakin ja päätin poiketa salmiakkikojun kautta, jotta kotiin mennessä olisi toivotut tuomiset. 

- Oletteko varma että haluatte ostaa, myyjä rypisti otsaansa, luulen nimittäin, että poikanne kävi tässä jo?

Ja niin säästyimme salmiakkiövereiltä, sillä myyjähän oli oikeassa.

Seuraavan kerran ennätimme ostoksille melko myöhään. Lasipurkit näyttivät epäilyttävän tyhjiltä. - Ei hätää, myyjä rauhoitteli ja nosti pöydän alta pussillisen. - En saanut tällä viikolla täydennystä, mutta otin teille jo etukäteen vähän erikseen!

Samalle myyjälle piti muuttokesänä kertoa, että käynnit lauantaitorilla harvenevat nyt. (Verenpaine kiittää.)

- Ach, hän filosofoi vakavana. - Berliinistä pitää aina välillä lähteä, että voi tulla takaisin.

Niin. Ovet on hyvä pitää avoinna. Pian nähdään taas, Kollwitzplatz! Mutta kukahan onnekas nyt asuu apteekin yläpuolella?

Terkuin Lotta

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Terveisiä Bushfire-festareilta!


- Olen varaamassa hotellihuoneita Swazimaasta Bushfireä varten toukokuun lopussa. Ne varataan äkkiä täyteen. Varaanko sinullekin?

Puhelimessa oli ystäväni Ellie. Elettiin lokakuta. Sanoin, etten yhtään tiedä, mikä Bushfire on. Ja toukokuun loppu tuntui kaukaiselta. Mutta siitä vaan, varaa ihmeessä meillekin huone! Sittenpähän voidaan ottaa Bushfiresta selvää.

Saavuimme Swazimaahan auringon laskiessa.

Niin me toissa perjantaina ajelimme viitisen tuntia Swazimaahan House on Fire -kulttuurikeskukseen, Bushfire-musiikkifestivaaliin, jota mainostetaan yhtenä eteläisen Afrikan suurimmista festareista. Nimekkäitä esiintyjiä on ympäri Afrikkaa. Mehän emme ole festari-ihmisiä. En ole koskaan ollut festareilla Suomessa! Mutta voihan Swazimaasta aloittaa. 

Festivaali oli alkanut jo perjantaina, mutta me tulimme hotelliin sen verran myöhään ja sen verran väsyneinä pilkkopimeässä ajamisen jälkeen, ettemme jaksaneet enää illalla lähteä paikan päälle. Ajomatkoja ei täällä voi koskaan oikein tarkkaan ennustaa ja tällä kerralla viimeinen osuus vei yllättävän paljon aikaa. Pojatkin olivat kouluviikosta sen verran uuvuksissa7, että hotellihuoneessa ei kello kymmeneltä kuulunut enää kuin tasaista hengitystä.

Swazimaassa on mielestäni todella kaunista. Kuten olen ennenkin todennut, siellä saa häivähdyksen (eikä ihan vain häivähdystä) sitä kuvakirjojen Afrikkaa. Mikä voisi olla parempi kulissi festareille!

Päälavan edustalla tanssittiin ja viihdyttiin.

Tiesin, että turismi on Swazimaassa tärkeä elinkeino, mutta yllätyin silti iloisesti siitä, miten tehokkaasti ja ammattimaisesti tapahtuma oli järjestetty. Pysäköintitilaa oli tarpeeksi - vihreät eivät ole vielä ennättäneet Swazimaan moottoriteille -, samoin takseja ja muita joukkokuljetuksia, festivaalialueen telttamajoituksia käyttäneet tutut kehuivat niiden siisteyttä ja mukavuutta, kaikkialla oli siistiä (myös viemäröidyissä Bajamajoissa) ja Global Food Village -ruokatori tarjosi syötävää ja juotavaa oikeastaan joka lähtöön.

Markkina-alueella riitti ostohoukutuksia, ja lisäksi tarjolla oli hierontaa, kasvohoitoja sekä käsi- ja jalkahoitoja.

Ostaisitko maton...

...vai mekon?

Sää suosi festarikansaa. Ei ollut liian kuuma eikä liioin liian kylmä - se olisikin ollut tähän vuodenaikaan todennäköisempää Täällähän eletään nyt talvea, ja vuoristoinen Swazimaa voi olla kolea. Lämpötilaerot päivän ja yön välillä ovat tuntuvia, sillä Afrikan aurinko on kuuma, mutta kun se menee mailleen kuudelta, sää viilenee heti. Ellie kertoi, että edellisvuonna festareilla oli saatu hiukan hytistä sateessa.

Illan tullen ruohikolle aseteltiin tunnelmallisia tulia, jotka todella lämmittivät. Oltiinhan Bushfiressa.

Meillä oli mukana fleecet ja villapuserot, joskin osa lämpimistä vaatteista luonnollisesti unohtui hotelliin! Tyypillistä. Aamulla oli ollut vaikea arvioida, kuinka isoa reppua viitsisi kantaa festaritohinassa.

Moni näytti illan tullen kaivelevan repuistaan pipoja ja kevyttoppiksia, jotkut taas varustautuivat lisäämällä ohuen villa-aluspaidan hupparin alle. Tämä kaikki ei missään nimessä olleet hätävarjelun liioittelua, auringon laskiessa tuli viileää. Lämmintä mukaan siis, vaikka päivällä auringossa riittäisi vähempikin!

Myös tunnelma oli kohdallaan. Ei känniörveltämistä. Tosin me lähdimme paikalta iltakymmenen aikaan eli pikkutuntien meno jäi näkemättä, mutta myöhempäänkään paikalla olleet tutut eivät raportoineet levottomuuksista. Suomalaistyyppistä ilotonta juomista näkee täällä päin muutenkin vähän.

Ihmiset olivat tulleet nauttimaan musiikista, maisemista ja yhdessäolosta perheen ja/tai kaverien kanssa. Paikalla oli kaikenikäisiä ja -näköisiä. Esiintyjistä oma suosikkini oli myöhäisen lauantai-illan eteläafrikkalainen Zahara.

Minusta vaikutti välillä siltä, kuin olisin osunut amerikkalaisen koulun vanhempainiltaan. Kaikkialla oli koululta tuttuja kasvoja, niin opettajia kuin vanhempia, ja etenkin nuoremmalla pojalla oli paikalla niin paljon luokkatovereita, että hän katosi tuntikausiksi omaan festarinviettoonsa. Jos minulla oli vanhempainiltaolo, miehellä oli ehkä työkokousolo: tuttujen kouluvanhempien (joista osa on hänelle myös työkavereita) lisäksi paikalla pyöri runsaasti Maputon diplomaattipiirien kollegoja. Mutta hei, kaikki olivat vapaalla!

Me olimme ostaneet kalliimmat pääsyliput, jotka oikeuttivat oleskeluun aidatulla VIP-alueella.


Lugogo Sun -hotellin paras puoli oli uima-allas, vaikkakin aamut olivat turhan viileitä uimiseen.

Sama vanhempainiltafiilis vallitsi myös hotellissa. Hiukan kulahtanut, mutta asiansa ajava Lugogo Sun toi mieleeni Ruotsin laivan pitkine käytävineen, hytteineen, anteeksi huoneineen ja persoonattomine, tehokkaasti ilmastoituine aamiaissaleineen.

Hotellissa oli kuitenkin se kiistaton etu, että me kaikki neljä mahduimme yhteen ja samaan huoneeseen.

Kun yöllä heräilin käytävältä kuuluvaan ovien paukkeeseen ja puheensorinaan ihmisten kotiutuessa festivaaleilta vaihtelevina aikoina, oli vaikea muistaa, että olin Swazimaassa enkä Itämerellä seminaarimatkalla kuuntelemassa yökerhosta palaavia kanssamatkustaja.

Olin etukäteen hiukan huolissani siitä, millaiseen karsinaan joutuisimme VIP-alueella. Pelkäsin, että olisimme jotenkin eristyneitä ja varsinaiset bileet tapahtuisivat ihan muualla! Mutta eihän kyseessä ollut mikään karsina laisinkaan, vaan varsin iso alue, jolla oli muuhun juhlamaastoon verrattuna lähinnä se etu, että siellä oli pöytiintarjoilu ja kieltämättä ehkä hiukan väljempää.


Ellien kanssa festaritunnelmassa.

Siellä sai istua hyvillä penkeillä ja tuoleilla, ruoka kannettiin pöytään, ja nuoremmat festarivieraat saivat rauhassa ottaa tilan haltuunsa. Tilaa oli hyvin, pöydistä ei tarvinnut taistella.

Sinänsä vip-lippu ei minusta olisi ollut välttämätön ainakaan perheettömälle. Tavallinenkin festivaalialue oli siisti, tilava ja turvallinen, ja sieltä oli parempi näkyvyys päälavalle.

Eivätkä muut lavat näy vip-alueelle, joten jos haluaa nauttia monipuolisista esityksistä, saa joka tapauksessa kulkea kaikkialla. Amfiteatterihenkinen pieni lava House on Fire -talon sisällä oli minusta tunnelmallisin. Sitä käytetään muun muassa teatteriesityksiin.

Mutta me olimme ostaneet vip-liput siksi, että tiesin läheisimpien ystävien, muun muassa Ellien ja Marikan perheineen, oleskelevan samalla alueella, ja lasten kannalta rajattu alue oli vaivaton.

Jälkikäteen ajatellen oli myös rentouttavaa voida istuskella rauhassa pöydän ääressä halutessaan. Afrikkalaisen festariyleisön katseleminen on myös yhtä kiinnostavaa kuin musiikki - monilla ihmisillä on niin mieletön tyylitaju.

Hugh Masekelan esiintyessä lavan edessä oli tungosta.
Me lähdimme paluumatkalle sunnuntai-iltapäivänä kesken eteläafrikkalaisen Hugh Masekelan esityksen, jotta emme joutuisi ajamaan ihan koko matkaa pimeässä.

Olo mukavaksi paluumatkalle! Huomatkaa t-paita.

Suosittelisinko Bushfireä festari-ihmisille tai tuleville sellaisille ensi vuonna? Ilman muuta. Vinkki: lauantain VIP-liput myytiin loppuun, joten ne kannattaa hankkia ajoissa.

Kun teimme lähtöä parkkialueelta, parkkipaikan miehet toivoivat rannekkeitamme itselleen. Mikäs siinä, mutta miten ne saa ehjinä irti?

Ei hätää, kärsivällisyyden, sorminäppäryyden (avain kävi työkalusta) ja luultavasti myös aiemman harjoituksen turvin rannekkeet saatiin löystymään. Tarina ei kerro, pääsivätkö parkkipirkot tai jotkut muut näin nauttimaan musiikkijuhlan lopputunnelmasta vai oliko temppu festarien sisäänpääsyvirkailijoille jo turhankin tuttu....

Terkuin Lotta