Kun vauvan värillä on väliä

Kävin pari päivää sitten kodinhoitajani kanssa keskustelun, joka meni ihon alle. Aiheena oli hänen lapsenlapsensa ihonväri. Voin kertoa, että täällä Mosambikissa väreistä puhutaan suoraan. Niitä on niin moneen lähtöön.

Ihminen on musta, valkoinen, mulatti tai esimerkiksi intialainen, koska jotenkinhan eri ryhmät täytyy erottaa toisistaan ilman liikoja selittelyjä.

Uusi vauva on syntynyt!

Kodinhoitajan toinen tyttärenpoika pullahti maailmaan Maputon keskussairaalassa viime viikolla. Kirjoitin viime vuonna siitä, miten ristiriitaisin tuntein hän odotti ensimmäistä lapsenlasta saapuvaksi. Nyt oli vuorossa toisen tyttären vauva.

Koko perhekunta asuu yhdessä. Mosambikilainen nainen saa keskimäärin viidestä kuuteen lasta, joista ensimmäiset usein noin viidentoista vuoden iässä. Kodinhoitajan tyttäret ovat jo pitkälti yli kahdenkymmenen, joten he eivät ole mitään teiniäitejä, mutta ajo- ja kielitaitoinen Anakaan ei ole tyypillinen kodinhoitaja.

Isoäiti ja uusi "äitiyspakkaus" kotiin lähdössä.

Ana on pesueensa ainoa elättäjä. Se taas ei ole epätavallista. Töitä ei riitä kaikille, joten monet ihmiset elättävät pienillä palkoillaan koko sukua. Ana elättää kahta tytärtään, poikaansa ja nyt kahta tyttärenpoikaa eli viittä ihmistä itsensä lisäksi.

Hänen oma äitinsä elää Anan sisaren kanssa toisaalla Maputossa. Lapsia tarvitaan vanhuuden turvaksi. Anan äiti saa yli 70-vuotiaille tarkoitettua avustusta, joka on 300 meticalia käteistä eli muutamia euroja kuussa. Jos meillä Suomessa mietitään, onko varaa saada lapsi, täällä mietitään, onko varaa jättää ne saamatta.

Paikalliset kuluttavat vähän, kävelevät paljon taakat pään päällä tai selässä, elävät erittäin vaatimattomasti ja syövät maissipuuroon ja juureksiin perustuvaa ruokaa. Rahaa on niukasti , joten ei ole ihme, että uutiset uudesta vauvasta saivat aikanaan Anan vetämään suunsa suppuun.

"En sano mitään", hän tyytyi toteamaan, kun otin asian puheeksi. Voin kyllä ymmärtää isoäidin huolen, sillä hänen oma terveytensä reistaili samoihin aikoihin.

Itse kuulin vauvasta kesäkuussa, kun Ana oli monta viikkoa sairaslomalla. Tytär Paula sijaisti häntä kuten tapana on. Eräänä päivänä hän mainitsi, että tulee seuraavana aamuna myöhään, koska hänen täytyy käydä "klinikalla" odotusajan testeissä. Vauva on äidilleen aina ihana asia, ja tytärkin tietysti säteili. Mosambikissa äitiyttä arvostetaan, mistä kertoo esimerkiksi se, että nuoria naisia aletaan puhutella äideiksi heti kun he ovat tarpeeksi vanhoja. Puhuttelulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko oikeasti äiti vai ei.

Hullua, että vauvojen syntymät tuntuvat aina ajoittuvan sellaisiin ajankohtiin, jolloin meillä on suomalaisia vieraita.

Ensimmäinen lapsenlapsi syntyi tammikuussa serkkuni vieraillessa täällä. Kävimme yhdessä Woolworthissa ostamassa vauvalle muhkean "äitiyspakkauksen", ja serkkuni jätti lähtiessään vielä oman anteliaan tervehdyksensä isoäidiltä toiselle.

Anan pesuetta eli säteilevä odottaja kesäkuussa, tammikuussa syntynyt vauva ja hänen äitinsä.

Viime viikolla entinen työtoverini, hyvä ystäväni, ilahdutti meitä käynnillään - ja eikö vain hänen lähtöaamunaan kodinhoitajan viesti kilahtanut puhelimeeni: "Olen sairaalassa tyttäreni kanssa. Kerron, kun on uutisia."

Ystäväni oli jo Suomessa, kun poika tuli -viestini tavoitti hänet! Hän oli lahjoittanut Analle Suomesta tuomiaan vauvanvaatteita aiemmin samalla viikolla eli oli perhetapahtumassa mukana.

Siihen minua hämmentäneeseen keskusteluun. Sain puhelimeen kuvan vauvasta, ja ajattelin ohimennen, että poika on kovin vaaleaihoinen. En ollut kuitenkaan nähnyt vauvan äitiä kuukausiin, ja täällä näkee lukemattomia ruskean sävyjä, joten tyydyin toteamaan, että äiti oli ehkä vaaleaihoisempi kuin muistin. Ana otti asian kuitenkin itse puheeksi sillä suorapuheisella tavalla, joka on täällä ominaista.

Tämä söpöliini, lapsenlapsi numero 1, käväisi äitinsä, tätinsä ja isoäitinsä kanssa töissä.

- Vauvasta - huomasihan senhora, että se ei ole minun väriseni, Ana sanoi ja siveli käsivarttaan, joka sivumennen sanoen on minusta tavattoman kauniin sävyinen. - Poika on paljon vaaleampi. Kuvitelkaa, miten kaikki sairaalassa hämmästyivät!

Hän räjähti nauruun.

Tyydyin mutisemaan jotain epämääräistä, sillä en oitis tiennyt, miten minun olisi pitänyt reagoida.

- Vauvan isä ei ole kuten me. Hän on mulatti. Tiedättekö, mitä se tarkoittaa? Ana halusi varmistaa.

Nyökkäsin.

- Tytär päätti, että nyt on aika vaihtaa väriä.

Räpäytin silmiäni - anteeksi kuinka?

- Tyttären mielestä oli aika vaihtaa väriä, Ana toisti ja hörähti sanoilleen itsekin. - Hän tuumasi, että vaaleampi iho tuo vauvalle ja perheelle onnea ja paremman elämän kuin meillä. Teillä valkoisillahan on kaikki aina niin hyvin, rikkautta ja hyvää onnea. Elämä ei ole taistelua kuten meillä.

Seisoin rikkauksieni (eli olohuoneeni) keskellä saamatta sanaa suustani, sillä tiesin, että Anan todisteet väitteilleen olivat musertavat. Mitä painavaa hartioilleni juuri mätkähti? Valkoisen naisen taakkahan se siinä.

Valkoinen ihminen on näissä kulisseissa yhtä kuin upporikas ihminen. Kuinka olisin voinut sanoa Analle, että Maputon valkoiset ovat häviävän pieni ja täysin vinoutunut otos? Työttömät ja kroonisesti sairaat valkoihoiset ovat jääneet kyydistä jo paljon ennen lentokenttää.

Ana ei edes ole tavallinen kodinhoitaja. Hän on työskennellyt Johannesburgissa eli matkustanut paljon enemmän kuin ammattikuntansa enemmistö. Mutta Etelä-Afrikassakin valkoiset elävät eri elämää kuin mustat, ja Ana työskenteli siellä apartheid-vuosina.

En jaksanut alkaa selittää, että siellä, mistä tulen, elämäntapamme on aivan toisenlainen eikä niukkuus ole vierasta, ja rahoilla, jotka vaikuttavat täällä isoilta, on maksettava isoja laskuja.

Anaa itseään tyttären puheet huvittivat. Hän alkoi nauraa, kuten mosambikilaiset usein, ja yhdyin siihen, sillä vapauttava nauru on paras pakotie silloin kun on hiukan hämmentynyt. Ana on ahkera ja viisas jalat maassa -nainen, joka ei usko niinkään onneen kuin työntekoon ja koulutukseen. Toisaalta täällä ei ole mitään takeita siitä, että nekään auttavat. Silti, kuten Anakin usein toteaa, ilman koulutusta ainakin on heikoilla. (Siksipä onkin sääli, että esimerkiksi tyttöjen koulutie katkeaa niin usein, mutta se on eri jutun aihe.)

Seuraavana päivänä sain viestin, että Paula oli antanut poikansa nimeksi Onni, meidän poikamme mukaan, koska he olivat kesäkuussa tutustunet toisiinsa ja valkoisen pojan nimi olisi hyvä onnen tuoja sekin. Sen kummemmin Paulalla kuin hänen äidillään ei voinut olla mitään käsitystä nimen merkityksestä!

Ana ei ollut uskoa korviaan, kun kerroin mitä vauvan nimi tarkoittaa. Alegria, käänsin, koska se vain on minusta viehättävä sana, mutta olisin voinut sanoa myös felicidade.

Mosambikin Onnille, luultavasti ensimmäiselle laatuaan, on ainakin hänen äitinsä mielestä luvassa tuplasti ellei triplastikin onnea. Hänellä on portugalilaisen esi-isän lahjoittama väri, valkoisen pojan nimi ja vieläpä nimi itse.

Sovitaanko nyt siis, että nimi on enne. Ison perhekunnan rakkaus pojalla jo on, mutta onneakin hän täällä kyllä tarvitsee.

Terkuin Lotta

Joulu on yhdessäoloa - pientä Suomi-ikävää

Maputon upeat akaasiat ovat kukkineet jo tovin. En saa silmiäni irti näistä hehkuvan punaisista puista, jotka tuovat tropiikin kaduille jouluista väriä.

Jotkut kutsuvatkin näitä puita joulupuiksi värin ja kukkimisajankohdan takia. Sopii minulle! 

Akaasia kukassa Avenida do Zimbabwella lähellä meitä.

Alempana olevassa kuvassa on muistuma muutaman viikon takaisesta koulun futislauantaista; meidän maalivahtimmekin sai loimuavan akaasian kehyksekseen.

Futista akaasian edustalla.

Maputon perinteinen kutsumanimi on "akaasioiden kaupunki", cidade das acácias, mutta eräs maputolaisnainen valitteli juuri viime viikolla, että akaasioiden määrä on takavuosista kovasti vähentynyt.

Saimme tänne kahdeksi viikoksi odotetut jouluvieraat, tyttären ja hänen poikaystävänsä. Se on ihanaa. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että usean ulkomailla vietetyn joulun jälkeen kaipaan Suomen joulua.

En ehkä mitään yksittäistä elementtiä, mutta kokonaistunnelmaa, jouluhyörinää ja kaikkia muita siellä olevia rakkaita ihmisiä. Joulu on yhdessäoloa.

Olen onnellinen niistä ihmisistä, jotka minulla täällä on, mutta tiedän, että samaan aikaan isovanhemmat kaipaavat lapsenlapsiaan Suomessa ja ehkä meitäkin.

Tuttuja tuntemuksia kaiketi muillekin ulkosuomalaisille.

Olet aina poissa jonkun luota, ja lastenkin tuntema ikävä tuntuu pienenä piikkinä. Tähän vuodenaikaan syyllisyys ja oma kaiho korostuvat ja käyvät paritanssia sydämessä.

Entä miltä mahtaa tuntua esimerkiksi niistä ympäri maailmaa työskentelevistä filippiiniläisistä ja muista vierastyöläisistä, jotka näkevät omia lapsiaan, vanhempiaan ja muita rakkaitaan vielä paljon vähemmän kuin minä? 

Muistan Brysselistä kodinhoitajamme, joka näki lapsiaan kerran kahdessa vuodessa. Jotkut eivät senkään vertaa. Minusta kaksi viikkoa jouluna ja muutama kesällä tuntuu vähältä.

Eilen lentokentällä näin muutamankin tutun expat-kasvon, kuka aikuista poikaa, kuka tytärtä ja vävyä vastassa. Tavallaan lohdullista taas havaita, miten loputtomasti meitä kaipuun kumppanikseen tunnustaneita on.

Kurjinta tietysti on, jos ei kaipaa ketään eikä ole kaipauksen kohteenakaan, mutta siitä ei ehkä itse kärsi.

Toki aikaa Suomi-joulun ja siellä olevien ihmisten miettimiseen on myös enemmän nyt, kun koulu on loppunut. Pojille loma tuli tarpeeseen, sillä kulunut lukukausi on ollut etenkin nuoremmalle rankka kansainvälisen IB-koulun näyttäessä vaativampia puoliaan.

Kävinkin joulukuun alussa suorastaan middle school counsellorin luona keskustelemassa kotiläksyjen määrästä. Koululaisten päiväthän ovat usein pidempiä kuin perheen virkamiehellä: koulu alkaa 7.30, joten herätys on kuudelta, ja jos koulun jälkeen on aktiviteetteja, kotiinpaluu on pimeän laskiessa kuudelta! Sen jälkeen pitäisi vielä jaksaa läksyt.

En tiedä, oliko ystäväni Ellien ja minun käynnistä mitään hyötyä, mutta välitimme eteenpäin kysymyksen siitä, voisivatko opettajat koordinoida keskenään esimerkiksi isojen kotitehtävien antamisia niin ettei samalle viikolle kasautuisi useita.

Moni poikien koulukaveri näyttää lähteneen tai tekevän lähtöä kotimaihinsa - Elliekin pakkasi laukkunsa -, mutta pieni suomalaispoppoo pysyy täällä ja kokoontuu aattona meille joulunviettoon.

Kun kaikki ovat kaukana kotoa, on hyvä varmistaa, ettei kenenkään tarvitse jäädä aattona yksin, ellei halua. Piskuinen "siirtokuntamme" koostuu aivan mahtavista tyypeistä, joiden kanssa ikävä unohtuu, sillä ihmiset haluavat tukea toisiaan.

Kun kävin viime viikolla kaksilla läksiäiskahveilla joululomalle lähtevien Maputon expat-naisten (ja yhden miehen) kanssa, ajattelin, että olen hyvin kiitollinen kaikista näistä tänne eri maailman kolkista päätyneistä ihmisistä, jotka Maputo on tielleni kuljettanut.

Emme olisi muuten koskaan saaneet kohdata, ja me kaikki jätämme jälkemme toistemme elämiin.

Muistatteko, kun kirjoitin expat-puolison yksinäisyydestä? Se tarina näyttää saaneen valoisan jälkikirjoituksen.

Kävi nimittäin niin, että blogipostauksen  jälkeen ihmiset - nekin, jotka eivät ole mitenkään voineet blogiani lukea eli kyse ei ole vain siitä! - ovat lähestyneet minua enemmän ja sydämellisemmin kuin koskaan ennen. 

Ihan kuin tunteeni olisi vain odottanut sitä, että se läpivalaistaan. Möröt viihtyvät pimeässä.

Postauksesta alkoi tapahtumaketju, jonka myötä olen kohdannut välittämistä ja lämpöä ja todennut myös, että on oma taitonsa arvostaa niitä ja ottaa ne vastaan kääntämättä niille selkäänsä epäkiitollisella "ei tämä kannata kun emme kuitenkaan ole täällä kuin tilapäisesti"-asenteella.

Jospa selitys onkin siinä - ympäristö ei ehkä ole toiminut toisin, mutta minä olen kuunnellut aiempaa avoimemmin, jokaisesta yhteydenotosta iloiten ja pohtien, millaisia tarpeita niiden taakse ehkä kätkeytyy. 

Tuttavuushan on paikkasidonnaista eli täältä lähdettyämme emme todennäköisesti suurimman osan kanssa enää koskaan tapaa lukuunottamatta  niitä, joilla on jokin side Suomeen.

Mutta se ei ole syy välttää aitoa kohtaamista nyt. Ja kuka tietää, milloin vielä kohtaa? Olen Maputossa todistanut tilanteita, joissa vuosia sitten samassa maassa asuneet ihmiset ilokseen tapaavat Mosambikissa. 

Eihän kukaan meistä voi elää kuin tässä hetkessä, ja olen niin iloinen siitä, että nämä kansainväliset "kollegat" ovat täällä jakamassa näitä hetkiä nyt. Ympärilläni on henkisesti ja kulttuurisesti rikas yhteisö, jonka jäsenet ymmärtävät tämän elämäntavan haasteita. Meistä jokainen voi tehdä toisen päivän paremmaksi, jos haluaa.

Terkuin Lotta