Expat-lasten uusi normaali

Kun kansainvälisestä koulusta tulee normaali käytäntö

- Eikö me tosiaan voida jäädä tänne vielä? Saisin kouluni loppuun, vanhempi poika kysäisi. Hän on toiseksi viimeisellä luokalla, 11:nnellä.

- Onko siis niin, että me ei voida olla täällä viidettä vuotta? tiedusteli toinen. Eikä mitenkään siihen sävyyn, että onneksi ei voida.

Tähän on tultu, ajattelin. Samppanjakuplat tanssivat silmissäni, vai kyyneliäkö ne olivat? Tähän on tultu! Kansainvälisestä koulusta Afrikassa on tullut heille uusi normaali.

Mielellään he toki kotimaahansa palaavat. Mutta jokainen, joka on lähtenyt, irrottanut lapset kotimaasta, tutusta koulusta ja yhteisöstä, tietää, mitä tarkoitan. Minä olen tehnyt sen useammin kuin kerran, ja lähtö Saksasta, johon pojat todella kotiutuivat, oli totinen hetki.

Näissä hommissa ei jaella palkintoja, ja vanhemmat mokaavat aina jossain. Perheen raahaaminen ulkomaille tarjoaa siihen monia mahdollisuuksia! Mutta ainakaan Afrikka ei jää poikien mieleen jaksona, jossa ei ole muuta hyvää kuin se, että se päättyy.

Se tuntuu palkinnolta.

International Day alkamassa - kaikki koulun kansallisuudet edustettuina lippurivistöissä.

Nyt nuorimmainenkin on kotiutunut taloon, joka ei ole savimaja, niin kuin hän ennen Afrikkaan lähtöä pelkäsi, ja viihtyy tiiviissä kansainvälisessä kaveripiirissään. Kiertolaisia monet, tarinoita täynnä. Mutta mikä parasta, molemmilla pojilla on myös mosambikilaisia ystäviä! Millainen rikkaus.

Expat-nuorten elämä Afrikassa on monella tavalla erilaista kuin Euroopassa. Ajanvietettä pitää viikonloppuisin joskus vähän keksiä. Kaduilla ja kaupoissa ei hengailla, jokaiseen menoon tarvitaan kyyti ja kotitöiden harjoittelu jää häpeällisen vähälle. En voi oikein jyristä, että viekää roskapussi samalla kun menette koulubussille, sillä en vie sitä itsekään. Hyvä, jos muistavat viedä astiat ja päivittäiset lounasboksit keittiöön.

Paljon on myös samaa ja hyvää. Koulu on koko perheen yhteisö - jokaisen panos on tervetullut. Lapsuus tietyllä tavalla jatkuu pidempään, mikä ei välttämättä ole huonoa. 18-vuotispäivän jälkeenkin on monta vuotta aikaa elää aikuisuutta! Tylsät läksyt, kaverit, pelit ja harrastukset, jotka täällä tulevat osana koulupäivää, ne nyt ovat samat kaikkialla.

Suomen lipunkantajia!

Helpotukseeni sisältyy haikeus siitä, että poikien on ensi vuonna hyvästeltävä tämä uusi normaalinsa ja sopeuduttava taas uuteen, vaikka kotimaahan mennäänkin. Se on taas oma esteratansa.

Ja totta on, että ajoituksemme on kehno ja 17-vuotiaan kysymys omassa viitekehyksessään ymmärrettävä. Koulun vaihto stressaa aina, teki sen kotikaupungissa tai mannerten välillä! Erityisen turhauttavaa se on, kun loppusuora häämöttää kuten meillä ja kaikki menee hyvin. Lukiolainen tarvitsisi työrauhan ja mahdollisuuden pullahtaa putkesta ulos samassa paikassa, jossa siihen sukelsi.

Kanadalaisen paidassa luki Koivu!

Koulusuunnittelu on olennainen osa työn perässä maasta toiseen muuttavien perheiden elämää siinä vaiheessa, kun lapset alkavat olla isoja. Ihan pienillä akateeminen menestys ei vielä määritä aikuisuutta, ja joka tapauksessa on armonaikaa korjata niitä kouluvuosia, joina kaikki ei mennyt kuin Strömsössä. Kouluhan tulee todennäköisesti vaihtumaan, useammankin kerran.

Mutta lukiomenestys ja jatko-opinnot ovat osa samaa pakettia, valmistautumista tulevaisuuteen. Poikienkin koulussa eri yliopistot, lähinnä amerikkalaiset, mainostavat itseään.

Työsopimuksia punnitaan ja muuttolaatikoita pakataan ja puretaan sen mukaan, millaisen koulun kohdemaa tarjoaa ja ehtiikö sen käydä loppuun. Siellä, missä näiden luokkatasojen vanhemmat kokoontuvat, puheenaihe on tämä. Osa perheistähän ratkaisee asian lähettämällä lukiolaisen sisäoppilaitokseen kotimaahan tai muualle, kuten kirjoitin blogissani jo pari vuotta sitten.

Tätäkin ratkaisua olen täällä ollessani oppinut ymmärtämään. Kyse ei ole sydämettömistä vanhemmista. Kaikilla ei ole samaa julkisen koulutuksen ylellisyyttä kuin meillä. Ja jollain rahalla se koulu pitää voida maksaakin.

Eurooppa-pöytä on aina suhteettoman pieni! Korvapuustit ja karjalanpiirakat edustivat Suomea. Tällä kerralla unohdin kokonaan pienet koristeliput.  Taustalla mm. vohveleita Hollannista. Ruoka on olennainen osa International Dayn ohjelmaa ja juhlasali täyttyy eri maanosien antimista.

Kaikkein paras Afrikan anti on meille ollut se, että pojille on tämän jälkeen ihan sama, mistä maasta toinen tulee ja minkä värinen hän on. Perheemme ei toki koskaan ole ollut rasistinen, mutta puhun nyt siitä, miten katsomisen tapa muuttuu.

Kaverit akselilla Suomi, Etelä-Afrikka, Peru/Guatemala.

Sellainen asia kuin ihonväri ei ole se komponentti, jonka katse ensimmäisten  joukossa rekisteröi, sillä se ei ole olennainen, saati piirre, joka jotenkin hallitsisi muita ominaisuuksia. Kaikki nyt ovat jonkun värisiä ja sävyjä on lukematon määrä.

Ei juhlaa ilman musiikkia ja rytmikästä rummutusta. Timbila (vas.) on mosambikilainen soitin.

Katse rekisteröi nykyisin jotain muuta - silmät, jotka katsovat omiisi, äänen joka vastaa tervehdykseesi, hymyn, ihmisen persoonan. Katse liukuu värin yli, sillä se on arkinen asia. Tämä muutos on tapahtunut myös minussa. Embrace humanity, jylisi koulun rehtori ylevästi kansainvälisen päivän puheessaan, ja vaikka amerikkalaiset todella osaavat liikuttavan puheenpidon - sehän opetetaan jo koulussa -, täytyy myöntää, että Saschan sanoissa oli tolkkua!

On keskityttävä siihen mikä meitä yhdistää. Ei siihen, mikä erottaa.

Vaikka pojat eivät mitään muuta muistaisi, tämän he ovat täällä oppineet.

Terkuin Lotta

Kulttuurieroja: suositut sisäoppilaitokset

Nuoremmalla pojallani oli luokkakaveri yökylässä, ja aterialla kaveri täräytti uutisen: hän lähtee Maputon amerikkalaisesta koulusta vuodenvaihteessa ja siirtyy Waterford-nimiseen sisäoppilaitokseen Swazimaahan, Mosambikin naapuriin.

11-vuotias ei itse ei vaikuttanut asiasta erityisen ilahtuneelta, mutta esitti sen tyynesti, toteavaan sävyyn.

Sääli tietysti, että lapsi menettää kivan luokkatoverin, tässä tapauksessa nigerialaisen. Se on kansainvälisen koulun vähemmän miellyttävää arkea. Arvokasta arkea ovat nuo nigerialaiset, australialaiset ja muut ystävät - kasvaminen aitoon monikulttuurisuuteen. Toivottavasti maailma jakautuu näille lapsille aikuisiällä edes vähän vähemmän meihin ja noihin muihin. Ja toivottavasti, muutoista huolimatta, edes jokunen ystävä säilyy...

Kaverin lähdettyä jäin miettimään sisäoppilaitoksia. Niistä puhutaan silloin tällöin. Vertaillaan boarding schooleja ja mietitään, millaisia harrastuksia tai katsomusjärjestelmiä niissä on. Sellaista keskustelua Suomessa ei kuule. Olen itsekin käynyt nuorena Belgiassa koulua, jossa osa oppilaista asui, mutta se ei ollut varsinainen sisäoppilaitos asuinmahdollisuudesta huolimatta.

Meistä suomalaisista lapsen lähettäminen kotoaan sisäoppilaitokseen tuntuu erikoiselta, vaikka perinnettä ei tarvitse etsiä kaukaa - onhan jo Britanniassa vahvat laitosperinteet. Millaisia syitä valinnan taustalla voisi olla?

Vain parasta joillekin lapsille - Frozen-synttärit puistossa

Tasalaatuinen ja edullinen koulutus on eurooppalainen itsestäänselvyys. Lasta ei tarvitse lähettää jo pienenä matkojen päähän kouluun, jos haluaa varmistua siitä, että hän oppii lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan ja voi jopa jatkaa opintojaan koulun jälkeen.

Afrikan maissa koulut ovat hyvin eritasoisia. On monia, joille julkinen koulu ei ole vaihtoehto (ja tietysti vielä useampia, joille se on ainoa vaihtoehto).

Julkinen koulu ei aina käy niille, jotka haluavat ja voivat varmistaa lapselleen hyvän tulevaisuuden: jatkokoulutuksen ja työn (joilla nämä lapset sitten maksavat omien jälkeläistensä koulutuksen). Jos rahaa on, se käytetään parempaan kouluun.

Näille hökkelikylän lapsille taitaa lähikoulu kelvata.

Joskus kaupungista, jossa vanhempien työpaikat sijaisevat, ei yksinkertaisesti löydy sopivaa koulua.

Hintalappukin voi painaa vaakakupissa. Esimerkiksi pääkaupunkien kansainväliset koulut ovat usein suosittuja ja hyvämaineisia, mutta verottavat kukkaroa ankarasti.

Mosambikin paikallinen valuutta, metical, on menettänyt arvoaan kovasti kuluneen vuoden aikana. Silti esimerkiksi amerikkalaisen koulun lukuvuosimaksun voi yhä maksaa vain dollareissa. Koulu on nyt yli tuplasti kalliimpi kuin vuosi sitten niille, joiden palkka tulee paikallisessa rahassa. Tätä pohdittiin myös koulun uutiskirjeessä vähän aikaa sitten.

Lukukausimaksun kallistuminen meticalin arvon romahdettua on epäilemättä saanut ne perheet, joiden työnantaja ei pulita koulumaksua, miettimään muita vaihtoehtoja. Olenkin kiitollinen siitä, että olemme itse voineet valita koulun maksua miettimättä.

Koulukorvaus, joka ei kuulu kaikkiin expat-työsopimuksiinkaan, vähentää kouluun kohdistuvia odotuksia. Huomaan usein, että peruskoulumaasta tulija suhtautuu kouluun hiukan eri tavalla kuin sellainen vanhempi, jolle koulu on konkreettinen kuluerä ja lupaus oppimisesta. Tästä erosta voisi toki kirjoittaa enemmänkin.

Vanhemman poikani luokalta lähti kesäkuussa yksi tyttö, jolle suunniteltiin sisäoppilaitosta Etelä-Afrikassa (Mosambikissa, joka on maailman köyhimpiä maita, sisäoppilaitoksia ei ole, joten tämä päätös tarkoittaa aina lapsen lähettämistä toiseen maahan).

Kuulin äskettäin, että tämä tyttö on yhä Maputossa, mutta kotikoulussa. Syitä siihen en tiedä. Tästä home schoolingistakin kuulee aina välillä, mutta se tuntuu olevan ennen muuta väliaikaisratkaisu ainakin isompien lasten kohdalla.

Kouluvalinta näyttää menevän monilla uusiksi myös sitten, kun oppilas on loppusuoralla ja mietitään jatko-opintoja. Ainakin minulle on tullut tunne, että monet koulut ovat hyviä lasten ollessa pieniä, kun koulun akateemisella menestyksellä ei vielä ole niin suurta väliä, mutta oppilaiden vanhetessa tilanne muuttuu. Vanhemman poikani luokalta (15-vuotias) siirtyy muutama oppilas joulukuussa boarding schooliin. En tiedä syitä heidän kohdallaan.

Olen huomannut, että monet Maputossa pysyvästi asuvat expat-perheet saattavat lähettää lukioikäisen lapsen Eurooppaan (tai muualle sen mukaan, mistä perhe on kotoisin - itse olen keskustellut lähinnä eurooppalaisten kanssa) kouluun sitten, kun viimeinen luokka on käsillä.

Ehkä ajatellaan, että opetuksen taso antaa muualla paremmat valmiudet jatko-opintoihin, ja nuorikin saa pehmeän laskun uuteen vaiheeseen. Jatko-opintojahan ei kuitenkaan voi kehitysmaassa suorittaa.

Joskus lähtöön tuntuu vaikuttavan sekin, ettei Maputo ole helpoin mahdollinen asuinpaikka täysi-iän kynnyksellä oleville. Tekeminen ja oleminen on kuitenkin rajoitettua.

Ympäristöönsä nähden erittäin hyväosaiset, mutta suojattua elämää viettäneet nuoret ovat myös helppo kohde erilaisille onnenonkijoille, jopa rikollisille. Sekin on joillekin vanhemmille yksi syy suosia suljettuja ja siksi turvallisempia boarding schooleja.

Minulle suomalaisena lapsen lähettäminen sisäoppilaitokseen, etenkin pienen, tuntuu vieraalta. Mutta olen oppinut ymmärtämään tätäkin valintaa.

Koko yhteiskunta on niin erilainen, ja ratkaisuja ja valintoja on punnittava eri lähtökohdista.

Haluaisin myös kuulla niiden ratkaisujen perusteluja lisää, lapset itse eivät niitä useinkaan osaa sanoa. Ehkä sisäoppilaitos on joidenkin mielestä yksinkertaisesti hyvä kokonaisratkaisu, uskoakseni toisille myös status- eli yhteiskuntaluokkakysymys.

Onkohan blogin lukijoilla kokemusta aiheesta - millaisia perusteluja olette itse kuulleet?

Suomalainen peruskoulujärjestelmä tekee monta asiaa meille helpoiksi, eikä lapsena tehty kouluvalinta ratkaise, voiko 18-vuotiaana jatkaa yliopistoon vai ei. Lapset myös tutustuvat koulussa kaikenlaisista perheistä tuleviin ikätovereihin. Sekin on minusta arvokasta.

Täällä eriarvoisuuden siemenet kylvetään varhain. Jokainen on jo varhain omassa kuplassaan ja tietää paikkansa.

Se tekee minut usein surulliseksi. Toisilla on tässä maailmassa niin paljon enemmän kiivettävää kuin niillä, jotka on jo lapsuudessaan nostettu ylemmille askelmille, juuri sinne sisäoppilaitokseen tai kansainväliseen kouluun.

Toiset eivät tunnu pääsevän edes alimmalle askelmalle. He tarvitsevat paljon enemmän raakaa työtä ja silkkaa onnea saavuttaakseen sen, mikä parempiosaisille ikätovereille ojennetaan käden ulottuville.

Lähikoulusta ja sen hyvistä opettajista kannattaa olla kiitollinen. Ja siitäkin, että myös meillä saa valita koulun, yleensä monesta hyvästä vaihtoehdosta. Meille annetaan paljon. Loppu on enimmäkseen itsestä kiinni.

Terkuin Lotta

Lapsikin sen tietää

 

Pieni paperivene

Tämä paperivene poikani luokkahuoneen ovessa pysäytti minut pari kuukautta sitten. Viesti on riipaisevan yksinkertainen. Lapsikin sen tietää.

"Every day thousands of people run away from there country for SAFETY." Kopioin tekstin tähän alkuperäisen kirjoitusvirheen kanssa.

Tällä viikolla ajattelin taas pientä paperivenettä.

Lapsikin sen tietää.

Pidän Mosambikin amerikkalaisessa koulussa siitä, että se kannustaa oppilaita ajattelemaan eikä arastele tuoda opetukseen maailman tilannetta ja ongelmia. Sosiaalisen vastuun ajatus tulee varhain selväksi. Lapsia myös kannustetaan itsenäiseen työskentelyyn ja tiedonhakuun annettujen aiheiden parissa.

World Conflicts -teema onkin puhuttanut kotona jo pitkään. Olemme puhuneet muun muassa lapsisotilaista, joita Mosambikissakin oli. Sota päättyi vasta 1992, joten keskuudessamme elävät entiset lapsisotilaat eivät välttämättä edelleenkään ole kovin vanhoja, mikäli ovat hengissä - maaseudulla on alueita, joilla odotettu elinikä on alle 40 vuotta.

Poikani tuijotti pitkään kuvaa, jossa pieni poika pitelee itsensä kokoista asetta. Jälkeenpäin hän kertoi miettineensä, miten paljon paremmat lähtökohdat hän on saanut elämälleen kuin kuvan lapsi. Sitä hän on toki miettinyt täällä jo useasti aiemmin muun muassa ihmetellessään, miksi toiset asuvat hienoissa taloissa ja toiset hökkeleissä elleivät peräti taivasalla.

Yksi osa World Conflicts -teemaa on Refugees, pakolaiset. Alakoulun eli Primary Schoolin taidenäyttelyyn lapset piirsivät muun muassa pakolaisaiheisia tauluja.

Refugees-teoksia Primary Schoolin taidenäyttelyssä.

Pidän myös siitä, että koulu opettaa vuorovaikutustaitoja ja esiintymistä. Ei ihme, että amerikkalaiset ovat niin hyviä small talkissa. Tähän taitoon kiinnitetään tietoista huomiota pienestä pitäen, ja kommunikaatio myös aikuisten kanssa sujuukin tällaiseen kulttuuriin kasvaneilta lapsilta täysin luontevasti. He ovat aloitekykyisiä ja avuliaita. Ihailen ja joskus myös kadehdin tätä taitoa, kun itse seison tuppisuuna.

Tämä ei koske vain amerikkalaisia - on monia maita, joissa vuorovaikutukseen panostetaan toisin kuin Suomessa. Muistan elävästi, miten olin 2005 Brysselissä leikkipuistossa kolmivuotiaan kanssa, ja tuntematon taapero tuli pyytämään - täysin luontevasti! - : "Rouva, voisitteko olla niin ystävällinen ja antaa minulle vauhtia? Kiitos paljon!" Suomalaismadamen leuka loksahti auki.

Toinen kokemus oli samoihin aikoihin leikkipuistossa, jonka penkit olivat lounasaikaan läheisen koulun teinien kansoittamat. Ehdin rintareppuineni ja rattaineni jo miettiä, että pahus soikoon, en pääse mihinkään istumaan, kun lähimmältä penkiltä ponkaisi teinipoikalauma pystyyn."Anteeksi, rouva, tässä on teille penkki, voitte käydä istumaan, olkaa hyvä." Olin jälleen niin hölmistynyt, etten tainnut älytä kiittääkään.

Bryssel on tällä viikolla hallinnut uutisotsikoita ja monien ihmisten ajatuksia, ja siksikin monet hyvät muistot minulle rakkaasta kaupungista nousivat pintaan.

Palatakseni Mosambikiin, kuvasin häthätää infotauluja vitosluokan seinällä. Tärkeimpiä oppimiseen ja kommunikaatioon liittyviä käsitteitä on määritelty, niistä keskustellaan ja niistä tehdään kotitehtäviä.

En voi olla ajattelematta, että Suomessakin on nyt valtakunnanpolitiikkaa myöten sellaisia tahoja, joille näiden elementtien kertaaminen tekisi hyvää. Joidenkin kohdalla tosin vaikuttaa siltä, etteivät he ole sisäistäneet niitä alun perinkään.

Empatia, uteliaisuus, sitoutuminen ja oikeudenmukaisuus lyhyesti määriteltyinä.

Ilman toleranssia ja kunnioitusta mistään ei tule mitään.

Taannoin koulussa oli harjoitus, jossa lasten piti miettiä, mitä tavaroita he keräisivät kotoa mukaansa, jos tulisi äkkilähtö. Heidän piti tuoda nämä tavarat repussaan kouluun ja kuljettaa reppua mukanaan koko päivä. Eihän pakolaisillekaan ole tarjolla matkalaukun liukuhinnaa tai säilytyksiä.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka vaikkapa Suomen kouluissa on kerrottu oppilaille turvapaikanhakijoiden pakomatkoista ja niiden taustoista.

Oma poikani pakkasi reppuunsa vesipullon, hammasharjan ja Aku Ankkoja. Tositilanteessa hän olisi ottanut myös kännykän ja laturin, mutta empi nyt, kun ei tiennyt, saako Primaryyn viedä kännyköitä (Saksassa alakouluun ei saanut viedä puhelimia).

Mitä sinä pakkaisit pitkälle matkallesi?

terkuin Lotta

ps. Alla vielä linkki Youtubeen, upean malilaislaulajan Rokia Traorén uuden Né So -levyn nimikappaleeseen. Kauneudessaan terapeuttinen kannanotto tällä hetkellä hiukan surulliseen maailmaan. Ranskantaitoiset, kuunnelkaahan sanoja. (Albumin lehtisessä ne on käännetty myös englanniksi.)
https://www.youtube.com/watch?v=iq0gyj0cmo8

Machibombolla kouluun

"Onko suklaacroissant sopiva aamiainen?"

 Kun kuulin, että bussia voi Mosambikin portugalissa nimittää vaikkapa machibomboksi, tulin iloiseksi. Jotain positiivista on pakko olla maassa, jossa kuljetaan niin repäisevän nimisellä menopelillä. Muutamia machibombo-koulubusseja olen jo kaduilla nähnytkin - joissakin kouluissa nimittäin alkoi kesäloma vasta viime viikolla!

Poikien koulu eli American International School of Mozambique, AISM, avasi ovensa kesäloman jäljiltä tänään. Aamulla kello 7 meidänkin majapaikkamme eteen kaarsi valkoinen machibombo, tosin pettymyksekseni sen kyljessä ei lukenut mitään, numero vain.

Auton puuttumisen takia oli ollut tärkeää huolehtia koulubussi heti ensimmäisestä aamusta lähtien. Kuinka mukavaa, että bussista näkyi tuttu hymy ja vilkutus; ystävän/työkaverin lapset tulevat samaa reittiä kulkevalla bussilla ainakin toistaiseksi.

Koulun uima-allas on taivasalla, samoin ruokala.

Vierailimme kaikki koulussa jo eilen, koska siellä oli esittelytilaisuus uusille tulijoille. Saimme bussiasiat hoidettua ja pojille ja meille läpyskät, joilla koulun porteista pääsee sisään. Poikien "Security Pass"-kulkuluvat olivat kuvalliset, meidän vaatimattomammat.

Koulu alkaa Afrikassa aikaisemmin kuin Euroopassa. Tässäkin koulussa kaikki istuvat pulpetissa tasan 7.30. (Hiukan meitäkin hirvitti tämän aamun aloitus kukonlaulun aikaan, mutta alkujännitys piti huolen siitä, että olimme kaikki hereillä jo ennen kuutta.)

Kuten Suomessakin, kouluruoka-asiat herättävät aina paljon kysymyksiä. Täällä voi ostaa lämpimän lounaan (mekin ostimme lounaslipukkeita ensimmäiseksi kuukaudeksi saman tien), jos haluaa. Ruokalasta saa myös ostaa välipaloja käteisellä tai vaihtamalla lounaslipuke saman arvoiseen välipalaan. Omia eväitä voi lämmittää mikrossa. Lipukelounaiden hinnaksi tulee noin 100 euroa kuussa.

Myös täällä lounas tekee parhaiten kauppansa spagettipäivänä.

Kyllä hatuttaa, jos ei saa leikkiä! 

Höristin korviani, kun rehtori Karen mainitsi arkipäiväiseen sävyyn sellaisenkin vaihtoehdon, jossa kuljettaja tai lastenhoitaja ("driver or nanny") kiidättää oppilaalle lämpimän ruuan kotoa lounasaikaan. Kuski tai hoitaja - kukapa muukaan? (Ehdin myös ihmetellä, miksi me vanhemmat saimme neljä kulkulupaa kahden sijaan. Kiintiöön oli tietysti laskettu myös kuski ja apulainen!)

Lounaan lisäksi koulussa syödään kotoa tuotu aamiaisvälipala puoli kymmenen maissa, jotta jaksetaan odottaa ruokatuntia. Samanlainen käytäntö oli Saksassa.

Rehtori korosti, että kotona kyhätyn aamiaisen olisi syytä olla terveellinen. Kliseet kai ovat kliseitä siksi, että ne ovat totta - takanani seissyt ranskalaismies kohotti heti kätensä: "Kyllä kai suklaacroissant lasketaan terveelliseksi?"

No, hyvinhän ne ranskalaiset niillä (suklaa)croissanteillaankin kasvavat! Rehtori myönsi alistuneen näköisenä, että cafeteriakin myy suklaaleipiä, niiden suosiota ei vain voi estää.

Terkuin Lotta