perjantai 25. maaliskuuta 2016

Lapsikin sen tietää

 

Pieni paperivene


Tämä paperivene poikani luokkahuoneen ovessa pysäytti minut pari kuukautta sitten. Viesti on riipaisevan yksinkertainen. Lapsikin sen tietää.

"Every day thousands of people run away from there country for SAFETY." Kopioin tekstin tähän alkuperäisen kirjoitusvirheen kanssa.

Tällä viikolla ajattelin taas pientä paperivenettä.

Lapsikin sen tietää.

Pidän Mosambikin amerikkalaisessa koulussa siitä, että se kannustaa oppilaita ajattelemaan eikä arastele tuoda opetukseen maailman tilannetta ja ongelmia. Sosiaalisen vastuun ajatus tulee varhain selväksi. Lapsia myös kannustetaan itsenäiseen työskentelyyn ja tiedonhakuun annettujen aiheiden parissa.

World Conflicts -teema onkin puhuttanut kotona jo pitkään. Olemme puhuneet muun muassa lapsisotilaista, joita Mosambikissakin oli. Sota päättyi vasta 1992, joten keskuudessamme elävät entiset lapsisotilaat eivät välttämättä edelleenkään ole kovin vanhoja, mikäli ovat hengissä - maaseudulla on alueita, joilla odotettu elinikä on alle 40 vuotta.

Poikani tuijotti pitkään kuvaa, jossa pieni poika pitelee itsensä kokoista asetta. Jälkeenpäin hän kertoi miettineensä, miten paljon paremmat lähtökohdat hän on saanut elämälleen kuin kuvan lapsi. Sitä hän on toki miettinyt täällä jo useasti aiemmin muun muassa ihmetellessään, miksi toiset asuvat hienoissa taloissa ja toiset hökkeleissä elleivät peräti taivasalla.

Yksi osa World Conflicts -teemaa on Refugees, pakolaiset. Alakoulun eli Primary Schoolin taidenäyttelyyn lapset piirsivät muun muassa pakolaisaiheisia tauluja.

Refugees-teoksia Primary Schoolin taidenäyttelyssä.

Pidän myös siitä, että koulu opettaa vuorovaikutustaitoja ja esiintymistä. Ei ihme, että amerikkalaiset ovat niin hyviä small talkissa. Tähän taitoon kiinnitetään tietoista huomiota pienestä pitäen, ja kommunikaatio myös aikuisten kanssa sujuukin tällaiseen kulttuuriin kasvaneilta lapsilta täysin luontevasti. He ovat aloitekykyisiä ja avuliaita. Ihailen ja joskus myös kadehdin tätä taitoa, kun itse seison tuppisuuna.

Tämä ei koske vain amerikkalaisia - on monia maita, joissa vuorovaikutukseen panostetaan toisin kuin Suomessa. Muistan elävästi, miten olin 2005 Brysselissä leikkipuistossa kolmivuotiaan kanssa, ja tuntematon taapero tuli pyytämään - täysin luontevasti! - : "Rouva, voisitteko olla niin ystävällinen ja antaa minulle vauhtia? Kiitos paljon!" Suomalaismadamen leuka loksahti auki.

Toinen kokemus oli samoihin aikoihin leikkipuistossa, jonka penkit olivat lounasaikaan läheisen koulun teinien kansoittamat. Ehdin rintareppuineni ja rattaineni jo miettiä, että pahus soikoon, en pääse mihinkään istumaan, kun lähimmältä penkiltä ponkaisi teinipoikalauma pystyyn."Anteeksi, rouva, tässä on teille penkki, voitte käydä istumaan, olkaa hyvä." Olin jälleen niin hölmistynyt, etten tainnut älytä kiittääkään.

Bryssel on tällä viikolla hallinnut uutisotsikoita ja monien ihmisten ajatuksia, ja siksikin monet hyvät muistot minulle rakkaasta kaupungista nousivat pintaan.

Palatakseni Mosambikiin, kuvasin häthätää infotauluja vitosluokan seinällä. Tärkeimpiä oppimiseen ja kommunikaatioon liittyviä käsitteitä on määritelty, niistä keskustellaan ja niistä tehdään kotitehtäviä.

En voi olla ajattelematta, että Suomessakin on nyt valtakunnanpolitiikkaa myöten sellaisia tahoja, joille näiden elementtien kertaaminen tekisi hyvää. Joidenkin kohdalla tosin vaikuttaa siltä, etteivät he ole sisäistäneet niitä alun perinkään.


Empatia, uteliaisuus, sitoutuminen ja oikeudenmukaisuus lyhyesti määriteltyinä.

Ilman toleranssia ja kunnioitusta mistään ei tule mitään.


Taannoin koulussa oli harjoitus, jossa lasten piti miettiä, mitä tavaroita he keräisivät kotoa mukaansa, jos tulisi äkkilähtö. Heidän piti tuoda nämä tavarat repussaan kouluun ja kuljettaa reppua mukanaan koko päivä. Eihän pakolaisillekaan ole tarjolla matkalaukun liukuhinnaa tai säilytyksiä.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka vaikkapa Suomen kouluissa on kerrottu oppilaille turvapaikanhakijoiden pakomatkoista ja niiden taustoista.

Oma poikani pakkasi reppuunsa vesipullon, hammasharjan ja Aku Ankkoja. Tositilanteessa hän olisi ottanut myös kännykän ja laturin, mutta empi nyt, kun ei tiennyt, saako Primaryyn viedä kännyköitä (Saksassa alakouluun ei saanut viedä puhelimia).

Mitä sinä pakkaisit pitkälle matkallesi?

terkuin Lotta

ps. Alla vielä linkki Youtubeen, upean malilaislaulajan Rokia Traorén uuden Né So -levyn nimikappaleeseen. Kauneudessaan terapeuttinen kannanotto tällä hetkellä hiukan surulliseen maailmaan. Ranskantaitoiset, kuunnelkaahan sanoja. (Albumin lehtisessä ne on käännetty myös englanniksi.)
https://www.youtube.com/watch?v=iq0gyj0cmo8



9 kommenttia:

  1. Aika siellä näköjään pistää todella ajattelemaan. Eri lailla kuin ennen. Hieno kokemus varmasti teille - ja kiitos taas blogista sieltä Afrikasta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä kestä, Riitta, kiitos kommentista!

      Poista
  2. Suomalainen koululaitos on tutkitusti erinomainen, mutta osataan sitä muissakin systeemeissä ja siitä on minustakin aina kiva kertoa. Toki mulla on vasta ihan pienten esikoulusta kokemusta vanhempana, mutta usein ihmetellään että mitä ne oikein noin pieninä siellä koulussa tekevät ja musta on kiva kertoa että kaikkea ihan arvokasta. Teilläkin nähtävästi paljon kaikkea tärkeää!

    Olipa hauska kuulla Brysselinkin muistoja. Minullakin joitain samanlaisia kokemuksia. Rattaiden kanssa monta kertaa teinipojat kohteliaasti tarjoutuivat itse auttamaan madamea ja kantamaan portaita ja antoivat istumapaikan! Se onkin ihmeellistä miten vuorovaikutustaidot ovat suomalaisittain ihan omanlaisiansa ja miksei meillä opeteta tai opita yhtä luonteviksi small talkkaajiksi. Musta aina tuntuu esim englanniksi ihan luontevalta puhua niitä näitä mutta sitten taas suomeksi olen jotenkin jäykempi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Nyt kun sanot, minäkin muistan, että raitiovaunu oli yksi kohde,jossa myös hämmästyin ihmisten ja niiden teinipoikien(kin) avuliaisuutta. Kun kävin rattaineni Suomessa, suuri osa pysäkilläolijoista reagoi yleensä kääntämällä kiireesti selkänsä. Usein yksi, yleensä nainen, sentään tarjoutui auttamaan, mutta oli monia tilanteita, joissa sai itse huudella selkien takana apua. Ihan kuin kaikilla olisi tullut erityisen kova kiire bussiin, kun pelottava näky, äiti rattaiden kanssa, lähestyy :-) Belgiassa sitä huolta ei ollut. Käytöstavat toimivat avuliaisuutena monin tavoin; olin kerran ratikassa Brysselissä vauvan ja 3-vuotiaan kanssa, kun tämä 3-vuotias pysäkkimme kohdalla kieltäytyi nousemasta ratikasta. Tiedät, miten sitkeä uhmaikäinen voi olla. Minulla oli rintareppu ja laukku, ja valmistauduin juuri nostamaan huutavan uhmaikäisen ulos, kun ratikassa seissyt nainen sanoi lapselle ystävällisesti mutta topakasti, että tämä riittää, äiti odottaa, nyt sinun täytyy mennä ulos, tarttui lasta kainaloista, nosti hänet jalkakäytävälle viereeni, hymyili minulle ja iski silmää! En tiedä, olenko nyt epäreilu, mutta tuntuu, että SUomessa vastaavassa tilanteessa moni olisi ehkä vain tuijottanut ja odottanut, kuinka tuo selviää "huutavan kakaran" kanssa.
      Minustakin on aina kiva kuulla, ja huomata, miten paljon hyviä asioita muunkin maailman kouluissa saadaan aikaan! Sosiaalisen vastuun opettajana tuo amerikkalainen koulu ainakin tuntuu olevan omaa luokkaansa.

      Poista
  3. Todellakin toivoisi, että Suomen kouluissa opetettaisiin ja harjoitettaisiin vuorovaikutustaitoja. Tässä suhteessa olemme kehitysmaa, ja niin monet asiat ja tilanteet saisi kuntoon pelkästään osaamalla ilmaista itseään, empaattisesti.

    VastaaPoista
  4. Hei Lotta ja kiitos ajatuksia herättävästä kirjoituksestasi! Tapakasvatusta ja varsinkin vuorovaikutustaitoja tosiaankin pitäisi enemmän korostaa Suomen peruskoulussa. Mutta myös kotona. Vanhempiaan sekä muita läheisiään seuraamalla lapsi oppii valitettavan usein ahtaat ajatusmallit ja huonot tavat, joita ei mikään koulu pysty oikaisemaan. Toivoisin niin paljon enemmän suvaitsevaisuutta tähän maahan.

    Meidän lapsillamme oli koulussaan paljon eri kansallisuuksien lapsia ja myös kymmeniä eri vammaisia lapsia. Oli hienoa seurata miten lapsemme kasvoivat niinä vuosina näkemään erilaisen maailman ja arvostamaan erilaisuutta. Minusta oli hienoa, että vammaiset lapset kävivät samaa koulua eikä lapsemme tänä päivänäkään jo aikuisina näe siinäkään maailmassa mitään outoa tai oudoksuttavaa, heitä autettiin tarpeen mukaan ja otettiin mukaan leikkeihin, ihan kuin muitakin.

    Monikansalliset koulukaverit ovat myös jääneet lastemme elämään, kumpikin oppi englannin, ranskan ja espanjan kielet nopeasti, kun oli halu oppia kommunikoimaan kaverin toisen kotimaan kielellä.

    Erilaisuus on rikkaus, vaikka se klisee onkin. Toivon, että Suomessa kuitenkin olisi valtaosa avaramielisiä maailmankansalaisia. Netissä "nää on meirän maita" huutelijat saavat minut surulliseksi, mutta ehkä he ovat vain kovaäänisempi vähemmistö.

    Mukavaa pääsiäistä sinne maailman toiselle puolelle!

    Terkuin, Paula

    VastaaPoista
  5. Hei Paula, kiitos kommentista! Osut naulan kantaan siinä, että kotoahan kaikki lähtee. Tuntuu että monissa muissa maussa kodilla ja koululla on selkeämmin tässä yhtrinen tavoite - eikä koulun toisaalta odoteta paikkailevan tiettyjrn perusasiouden puutteita... Onpa lapsillasi ollut upea koulu; he ovat saaneet siitä kokemuksesta lahjan, josta voi ammentaa loppuelämän ajan...

    VastaaPoista
  6. Hei Paula, kiitos kommentista! Osut naulan kantaan siinä, että kotoahan kaikki lähtee. Tuntuu että monissa muissa maussa kodilla ja koululla on selkeämmin tässä yhtrinen tavoite - eikä koulun toisaalta odoteta paikkailevan tiettyjrn perusasiouden puutteita... Onpa lapsillasi ollut upea koulu; he ovat saaneet siitä kokemuksesta lahjan, josta voi ammentaa loppuelämän ajan...

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!