Naistenlehti silmät sidottuina, kiitos

Edessäni on kuppi kahvia ja lukematon lehti, portugalilainen Máxima tammikuulta 2016. Tammikuulta 2016?

Vanha, mutta kelvollinen.

Käytä aikakauslehtiä kielten itseopiskeluun. Lehti sopii vaiheeseen, jossa kirja on turhan vaativa. Yhden jutun jaksaa aina lukea, ja samalla näkee sitä arkisanastoa, jota ei kielioppitehtävistä löydy. Saksassa ostin useimmiten Myselfin, joka on nimestään huolimatta saksankielinen.

Oman tuntuisen lehden löytäminen vei Maputossa enemmän aikaa. Valikoima ei ole järin suuri.
Portugalilaislehdet ovat hiukan kalliimpia kuin eteläafrikkalaiset ja toisinaan pitkässä reissussa rähjääntyneitä. Hyllyistä kuiskivat yli vuoden vanhat haalenneet juorut. Ei se ole hölmö, joka myy, vaan se, joka ostaa.

Luin alkuun sitä, mitä löysin eli Portugalin Cosmopolitania ja Elleä (luin tulosyksynäni edellisen joulukuun Elleä, joka oli kaupan tuorein!). Juorulehtiä en jaksanut lukea edes kieltenopiskelun vuoksi, etenkin kun ne keskittyivät paikallisiin julkkiksiin, joita en tunne.

Muistan kyllä hymyilleeni kuninkaallisten nimien käännöksille. Käännetäänhän toki nimet meilläkin, mutta miksi Elisabetin täytyy olla Isabel? Vasta tänä vuonna hoksasin Máximan, joka tuntui heti kiinnostavalta ja jossa on paljon luettavaa.

Lukutuokioissa oli alkuun yllättävä sivumaku. Olen toimittanut monenlaisia tavarapalstoja itse, mutta en ollut koskaan kuluttajana lukenut niitä oloissa, joissa yksikään hohtavilla sivuilla houkuttelevasti esitellyistä ihanuuksista ei ole edes teoriassa ulottuvillani.

Lehti herättää mieliteon.

Vaan mitäpä teet, kun mielitekoja ei voi tyydyttää? Etenkin aluksi olisin halunnut lukea lehteä silmät sidottuina. Älkää kertoko minulle syksyn uutuuksista, kun en pääse niihin käsiksi. Hm, mutta minunhan piti vain opiskella kieltä... Lukutapoja onkin vaikea muuttaa, kun pitäisi mennä hyöty edellä.

Nyttemmin tavarapaniikkini on hellittänyt. Se ensimmäinen, syyskuinen Ellen joulunumero oli shokkihoitoa. Joulunumerot ovat aina niin runsaita lahja- ja tarjoiluideoineen. Minun taas piti samaan aikaan oppia runsaudesta pois.

Opin, sopeuduin. Nyt lehdenluku on taas nautinto. Sekin auttoi, että sain Suomesta lehtiä. Olin ehkä vain kaivannut luettavaa.

Tätä nykyä tiedän, mitä Maputosta saa ja mitä ei. Yhtä ja toista kivaa kuitenkin. Ja hyvänen aika, eihän tässä minulla mitään hätää ole, jos rehellisiä ollaan. Olen täällä rajallisen ajan. Ruokakaupassa tosin saatan vielä turhautua tyhjien hyllyjen äärellä, tuollaisten kuin kuvassa. Urheileviin teinipoikiin uppoaisi tolkuttomasti (liha)ruokaa.

Mutta edistystä on tapahtunut: nyt sentään pahoitellaan! Ja aina jostain jotain löytyy, vaikka ei heti ensimmäisestä kaupasta. Pitää vähän ennakoida ja suunnitella.

Ison osan lehdistä kierrätän kodinhoitajan ja vartijoidemme iloksi. Tosin olen huomannut, että vartijat ilahtuvat ihan kaikista lehdistä. Tyttäreni Suomesta tuomat Kauneus & Terveys -lehdet viruivat heidän pöydällään useita kuukausia! Mitähän mosambikilaiset vartijat pitivät niistä? Entä mitä tarjoaisin heille seuraavaksi? Eevaa ja ET:tä ainakin löytyy.

Tyhjästä on paha nyhjäistä.

Vanhan Máximan päätyminen käsiini oli aloittelijan moka. Ilahduin nähdessäni tutun kannen Shopriten palvelupisteessä, sillä olin huomannut, että hotellikauppa, jossa aiemmin asioin, oli historiaa. Herpaannuin enkä muistanut tarkistaa päiväyksiä.

Kotona ajattelin, että kylläpä Portugalissa nyt ennakoidaan, kun on niin talvista. Käänsin sivua. Hieno roolisuoritus Cate Blanchettilla uusimmassa elokuvassa Carol. Uusimmassa?

Katse kanteen, ja siinä se oli. Janeiro 2016. Ei edes 2017, vaan 2016. Mutta eikö hyvä lehti ole ajaton?

Maputo-Lotta, 1-0.

Mukavia kieliopintoja ja/tai lehtituokioita teille muillekin!

Terkuin Lotta

Satuja ja tarinoita Kim il Sungin kadulta

Lukuvinkkejä

Kirjoitin viimeksi arkikuvista. Unohdin yhden olennaisen asian: kirjan. Kai se on niin tärkeä osa arkea, etten edes aina käsitä sitä. Nykyisessä elämässäni parasta on se, että minulla on liki rajattomasti aikaa lukea.

Kirjaviikon hellyttäviä inspiraatiotauluja poikien koululta. Lern...

Lukevan luksusta Maputossa ovat suomenkieliset ja suomalaiset kirjat! Jouluna sain lahjaksi Hanna Weseliuksen Alman, kiitos Tapiolan joulupukille ja Anna-kuriirille. Pidin kirjasta ja sen kauniista suomen kielestä kovasti. Annan kapsäkissä matkusti myös Jessie Burtonin Nukkekoti Irinalta, kiitos sinnekin suuntaan! Lukaisin sen yhdeltä istumalta.

...vai lurn? Oikeinkirjoitus on suomalaisille helpompaa kuin monille muille. No, lukemalla tuokin arvoitus vähitellen selviää! 

E-kirjat ovat kieltämättä ulkosuomalaiselle käteviä. Minullakin on monta. Ostan niitä kaikesta huolimatta vain harkiten, koska pidän paperikirjoista esineinä ja haluan kierrättää kirjoja eteenpäin. Lähetän ne jatkamaan matkaa, pysyvästi tai paluuta odotellen, sillä kirjasta, joka on tehnyt vaikutuksen, ei välttämättä halua luopua kokonaan. Ainakin sille haluaa löytää arvostavan kodin. Kirjoista on myös kiva keskustella - on aina antoisaa, jos voi jakaa kokemusensa jonkun kanssa. Mutta laitteelle jäävästä e-kirjasta on vain harvoin iloa muille. Olisi hienoa, jos sen voisi kierrättää eteenpäin edes kerran!

Luen juuri tarinoita baobab-puusta. Tässä maputolainen baobab roikkuvine hedelmineen.

Ihana ystäväni Reija on lähettänyt useampaankin otteeseen suomenkielistä lukemista kuriiripostin avulla, lehtiäkin. Muito obrigada, Reija, kiitos.

Kun ostan Etelä-Afrikasta kirjoja, ne ovat tietysti englanninkielisiä. Toinen vaihtoehtohan olisi afrikaans. Nelspruitissa on kiva Exclusive Books -kirjakauppa ja toinen, jonka nimeä en koskaan muista - menin sinne viimeksi viime hetkellä "katsomaan vain" ja purjehdin ulos valtavan kassin kera. Homma lähti vähän lapasesta. Osa oli pojille, joilla taitaa olla sama hamstraustaipumus. Helmikuussa hankimme muun muassa kaikki Narnia-kirjasarjan osat.

Keräilyvimmaa selittää se, että Maputosta saa kirjoja todella huonosti. Englanninkielisiä ei oikeastaan ollenkaan, portugalilaisiakin niukasti, ellei tunne kanavia. Viime talvena Maputoon rantautui huikean hassu kirjalaiva Euroopasta - se oli kuin kirjoilla lastattu iäkäs Ruotsin laiva. Tarjonta oli lähinnä uskonnollista. Sellaiselle on täällä kyllä paljon kysyntää.

Ostimme laivasta kyllä muutaman eläinaiheisen valokuvakirjan, niitä on kiva antaa myös lasten kavereille lahjaksi, koululaisten synttärilahjat kun aiheuttavat Maputossa joskus hiukan päänvaivaa. Kaikki tosin tajuavat tämän ja ymmärtävät. Aina lahjaa ei edes edellytetä. Meille on tuotu muun muassa cokispullo, itse olen ostellut suklaarasioita.

Amerikkalaisessa koulussa on kirjasto, jota vanhemmatkin saavat käyttää. Olen käyttänyt sitäkin kyllä paljon, mutta välillä, kun sinne on juuri laittautunut, siellä onkin jokin oppitunti tai muu istunto meneillään enkä viitsi mennä häiriköimään.

Tällä hetkellä yöpöydälläni on Etelä-Afrikasta ostamani Anne Enrightin The Green Road -kirja, mehevä irlantilainen perhetarina. Miksi juuri Irlannista tuntuu tulevan paljon hyviä perhetarinoita?

 Kuva näyttääkin olevan hieman hämyinen iltalukemiselle sopivaan tapaan..

Satukirja opiskelua varten, iltalukemista, joululahja.

Portugalinopettajani Tensy on käskenyt lukea mahdollisimman paljon portugaliksi, ja realistinen kun on, hän neuvoi aloittamaan lastenkirjoista. En tosin pitäisi runollisia, vertauskuvia viliseviä satuja ihan helppoina, mutta niiden lukeminen on palkitsevaa. Saduissa on uusia sanoja ja ilmaisuja sekä vaativia verbimuotoja.

Tensy taisi tietää, että satukirja toimii siksikin, että tarinat ovat lyhyitä. Voi tavata yhden kerrallaan. Urakka on hallittavissa.

Kuvassa vasemmalla näkyvän satukirjan ostin suoraan sen espanjalaiselta kuvittajalta Ruth Bañonilta, joka pitää ateljeeta ja myy kauniita tuotoksiaan (taidetta, korvakoruja, kasseja... ) täällä Maputossa. Ruthin töitä voi vilkuilla hänen Saraba by ruth bañon -nimiseltä Facebook-sivultaan.

Rafo Diazin kirjoittaman kirjan nimi on Baobab-puun rakastunut sydän. Valitsin Ruthin satukirjoista tämän, koska rakastan afrikkalaisia puita, afrikkalaista tarinaperinnettä myös.

Puilla on tärkeä tehtävä. Ne kaunistavat, varjostavat, suojaavat ja ruokkivat. Niistä pitäisi kirjoittaa ihan oma postauksensa.

Myyttisen baobab-puun satumaailmaan on joka tapauksessa hyvä välillä syventyä - kynän ja sanakirjan kera. Kyllä se kieliopin tankkaamisen voittaa.

Koreaa, eteläistä ja pohjoista. Huomatkaa sitkeän kuvausassistenttini käpälä ylänurkassa.

Koska asun Kim il Sungin kadulla, ja koska Pohjois-Korea on viime päivinä ollut taas vaihteeksi uutisissa, tuntui sopivalta uppoutua Yeonmi Parkin In Order to Live -kirjaan. Se kertoo pohjoiskorealaisen Parkin pakoretkestä Kiinan ja Mongolian kautta Etelä-Koreaan.

Sujuvuutensa ja jännittävien käänteidensä vuoksi kirjan voisi ahmaista kerralla, mutta minun oli pakko laskea rankka tarina välillä kädestäni. Aina kun luuli tytön selvinneen pahimmasta, tapahtui jotain vielä uskomattomampaa. Mutta jos lapsuus Pohjois-Koreassa jotain opettaa, niin sitkeyttä. Tällä nuorella naisella, joka oli tapahtumien aikaan teinityttö, on kokemuksia satavuotiaan tarpeiksi.

Pohjois-Koreasta on julkaistu monia pakotarinoita. Olisikohan tämä uusin? Kirja lunastaa ehdottomasti paikkansa. Voi kun tämä kaikki tieto joskus johtaisi ratkaiseviin tekoihin. Mutta tyrannien kampeaminen vallasta ei taida olla helppoa.

Yksi edellytys kuitenkin on se, että muu maailma on hereillä. Ehkäpä asuinkatunikin nimi sitten vaihtuu. On tässä nimessä hyväkin puolensa. Se yleensä muistetaan ja tunnistetaan helposti, en joudu selittelemään. On muuten ihan sopivaa, että juuri Kim il Sungin kadulla on vankilakin.

Toinenkin kirja on samalta suunnalta, mutta eteläkorealainen, Han Kangin The Vegetarian. Se oli heräteostos, kiitos takakannen hyvän myyntipuheen. Sitä paitsi ohut kirja kurkisti suorastaan anovasti paksumpien naapuriensa välistä.

"Kasvissyöjä" on listallani seuraavana. Onkohan joku lukenut sen?

Terkuin Lotta, lukutoukka

Tunnelmia loman kynnyksellä

Maputo - viehättävä sekoitus latinokulttuuria ja Afrikkaa

Olin vähällä kirjoittaa otsikkoon "kesäloman kynnyksellä", kuten itse ajattelen, mutta Maputossahan eletään paraikaa talvea, joten vuodenajoista täytyy puhua kieli keskellä suuta. Meille ja monille muille ulkomaalaisille koittaa joka tapauksessa kohta kesäloma

Amerikkalainen koulu päättyy neljän päivän kuluttua, ja edessä on kuuden viikon poissaolo Maputosta. Loma on lyhyempi kuin esimerkiksi Suomessa. Sen sijaan joulukuussa on pitempi afrikkalaisen kalenterin mukainen "kesäloma".

Alla kuva asuinkatumme hauskasta Coca Cola -kioskista.

Kim il Sungin cokiskioski kivenheiton päässä kotoa.

Vuodenajoista puheenollen - kuten kuvasta näkyy, Maputon talvi on ankara.

Tämä cokiskioski on Maputon rannalta. Sen edessä paistuvat kanat.

Maputon talvi vastaa hiukan Suomen kesää. Lämpötila ei ole tukahduttava, ja illat ja aamut voivat olla yllättävänkin viileitä.

Minusta mukavinta on se, että ei ole liian kuuma kävellä. Nyt, kun olen tottunut kaupunkiin ja tiedän, missä voi huoleti tallustella , nautin siitä, ettei ainakaan 40 asteen porottava kuumuus estä sitä. Trooppisen kesän jälkeen 20 asteen lämpötila tuntuu jopa kolealta! Olen ensi kertaa kuukausiin käyttänyt farkkuja.

Mutta aurinko paistaa aina lämpimästi.

Kotikadullani on kauneushoitola

...ja paikallinen, Polana Cimento -alueen terveyskeskus.

Tuntuu ihmeelliseltä ajatella, että ensimmäinen Afrikan vuosi on kohta ohi. Elokuussa, kun palaan, olen Maputon konkari ja voin neuvoa tulijoita. Mutta minusta ei tunnu konkarilta. Tunnen itseni tulokkaaksi, mikä lienee reilun 10 kuukauden oleskelun jälkeen ihan ymmärrettävää, onhan Afrikka niin oma maailmansa. Maputon toki tunnen nyt paremmin, ja tiedän päällisin puolin, mitä mistäkin saa ja miten liikkua.

Päiväkävelyllä, Mao Tse Tung -kadun väriläiskä.

Toisaalta ymmärrän nyt, miksi monet jäävät tänne vuosikausiksi ja, arjen haasteista huolimatta, muuttavat toisiinkin Afrikan maihin.

Houkutteleva työ on tietysti yleisin selitys. Luulen kuitenkin, että monia ajaa myös uteliaisuus: kun on nähnyt yhden Afrikan maan, haluaa varmasti nähdä toisenkin, ja vertailla. Manner on niin jättimäinen. Sen selvittämiseen ei yksi ihmisikä riitä, tuskin yhden maankaan.

Mosambikissa hauskinta ja yllättävintä on ollut monikulttuurisuus.

Maputo on viehättävä sekoitus latinokulttuuria ja Afrikkaa, höystettynä intialaisilla ja kiinalaisilla, joita on täällä töissä. Välillä tulee olo, että onkin latinomaassa tai Portugalissa. Tietyissä tilanteissa suorastaan unohtaa olevansa Afrikassa, esimerkiksi eilen Dia do Portugal -juhlassa portugalilaisella koululla.

En ollut tainnut tiedostaakaan, miten suuri portugalilaisyhteisö on.

Barroson käyttöönvihkimä seinä portugalilaisella koululla.

Dia do Portugal -juhlan myyntipöytiä.

Ostin näiltä herroilta puisen rasian.

Zumbaopettajani on brasilialainen, heitäkin on Maputossa paljon. Yhden valtavan ryhmän muodostavat tietysti eteläafrikkalaiset, joita kohtaa kaikkialla.

Lapsilleni vuosi on ollut monikulttuurinen sikälikin, että amerikkalaisen koulun myötä he ovat tavallaan viettäneet kuin amerikkalaista vaihto-oppilasvuotta. Ympäristö on kuitenkin afrikkalainen ja koulukaverit kansainvälisiä.

Lähitaloissa näkyy siirtomaa-ajan arkkitehtuuri

Talot ovat armeijan henkilöstön käytössä. Siksi niissä ei ole näkyvää vartiointia tai korkeita muureja.

Elitismin vaara on kuitenkin todellinen riski, sillä amerikkalainen koulu kerää ulkomaalaisten työntekijöiden lasten ohella afrikkalaisen pääkaupungin varakkaan yläluokan lapsia. Täytyy olla valppaana ja muistutella omaa jälkikasvua siitä, että maan arkinen todellisuus on hyvin etäällä näiden koululaisten elämäntavasta.

Mutta mitä monikulttuuriseen Maputoon tulee, kaikki mahtuvat joukkoon. Sillä, minkä värinen ja näköinen olet, ei arkisessa kanssakäymisessä ole mitään merkitystä. Myös eri uskontokunnat elävät sovussa.

Jokainen on jonkin näköinen - se siitä. Kassajonoissa on kirjavaa porukkaa, mitä muutakaan? Ihmiset ovat toisilleen normaalin kohteliaita, ilmapiiri on hyväntuulinen ja ystävällinen. Se olisi hyvä oppi nyky-Suomessakin, ainakin joillekuille.

Kohtasimme rantakävelyllä mahtavan meduusan.

Eihän kaupunki ongelmaton ole, kuten ei varmasti yksikään, ja oikeasti monet ryhmät elävät aika erillään. Se taas liittyy rahaan ja yhteiskuntaluokkiin: rutiköyhässä maassa on monikerroksinen yhteiskunta, ja jokainen elää omassa kerroksessaan. Mosambikin tämänhetkisiin haasteisiin kuuluu se, että entuudestaankin pieni keskiluokka ei ilmeisesti kasva vaan pikemminkin pienenee.

Joskus tuntuu, että Maputossa voi ostaa kadulta ihan kaikkea, kuten varmaan monessa muussakin maassa. Toissapäivänä supermarketin parkkipaikalla päivysti pieniä apinoita kaupitteleva mies. Se ei ole laillista eikä kovin mukava näky.

Tavalliset katukioskit sen sijaan myyvät ihan tavallisia asioita: puhelinkrediittejä, keksejä, sanomalehtiä, karkkeja, juotavaa. Allaolevasta kulmauksesta kodin lähellä ostin viimeksi puhelinkrediittejä.

Tästä evästä mukaan.

Kauppaa voi käydä kadunkulmassa.

Myös koiranpentuja voisi ostaa vaikkapa liikennevaloissa. Muuntajia, kynsilakkoja, mattoja, kenkiä, matkamuistoja, aurinkolaseja, ananaksia, dvd-elokuvia, kilpikonnia (nekin ovat yllättävä näky) ja tietysti pähkinöitä.

Alempana olevassa kuvassa kookospähkinöiden myyjä työntää kärryään. Tarkoitus on juoda pähkinästä vesi; luultavasti jotkut syövät myös sisuksen, mutta itse en ole sen makuun kovin ihastunut.

Hedelmät ostan usein katumyyjiltä. Niiden hinta vaihtelee sen mukaan, miten arvokkaalla kadulla teet ostoksiasi, millaisella autolla karautat paikalle ja miltä näytät. Minusta tämä on ihan reilua - ajatellaan noita yhteiskunnan kerroksia - se on eräänlainen alkeellinen tasausjärjestelmä. Se maksaa enemmän, jonka arvellaan niin voivan tehdä.

Kesälomalla Euroopassa tulen luultavasti hämmästymään sitä, ettei kadulla kaupitellakaan kaikkea.

Kookospähkinöiden myyjä on yleinen näky, tässä Mao Tse Tung -kadulla.

Alla Zona Militar -kyltti asuinkadullamme Coca Cola -kioskin vieressä. Sotilaallisten alueiden kuvaaminen on ankarasti kielletty, monin paikoin niiden läheisyydessä ei sallita jalkakäytävällä kävelyäkään. Epäilemättä joku olisi sitä mieltä, että myös kyltin kuvaaminen on kielletty.

Entä portugalin kieli? Sekin sujuu jo ihan eri malliin kuin viime elokuussa, vaikka minusta tuntuukin yhä usein siltä, että aivotoimintani pysähtyy, kun pitäisi selvittää jotain. On helpompaa lukea kuin puhua.

Pystyn kuitenkin käymään esimerkiksi portugalinopettajani kanssa jonkinlaisia keskusteluja (teen yleensä aloitteen jo luokkahuoneen kynnyksellä, koska keskustelemalla vältän kätevästi tylsät kielioppitehtävät), ja vartijoillehan en ole koskaan mitään muuta kieltä puhunutkaan. Taidan olla heidän silmissään hyvin vähäpuheinen ihminen.

Yksi vuoden parhaista asioista onkin ollut mahdollisuus opetella uutta kieltä, vaikka tunnille ei aina tekisikään mieli lähteä. En tiedä, miten tulen selviämään kesälomamatkalla Saksassa, sillä saksa tuntuu kadonneen päästäni täysin - taannoin tapasin saksalaisen Silvian, ja kun hän alkoi jutella kanssani, suustani tuli yllättäen vain portugalin sanoja.

Se oli yllätys siksikin, että silloin, kun varta vasten pitäisi puhua portugalia, sanat eivät todellakaan tipahtele suustani noin vain.

Jokin sekamelska aivoissani kuitenkin nyt vallitsee, sillä kun sanoin autokuskille, että autohan jää loman ajaksi tänne, olin vähällä sanoa: "Das Auto bleibt hier." Olin ilmeisesti jo henkisesti suuntautumassa poispäin, ja koska tulin tänne Saksasta, u-käännöstä automaattiohjauksella veivaavat aivoparkani suuntautuivat sinne. Vaan nyt ei ollut Silvia kuulemassa, kun suusta pulppusi pyytämättä ja yllättäen saksaa, vihdoin. Hilfe! Mitähän tästä oikein tulee?

Beijinhos, Lotta