Tunnelmia loman kynnyksellä

Maputo - viehättävä sekoitus latinokulttuuria ja Afrikkaa

Olin vähällä kirjoittaa otsikkoon "kesäloman kynnyksellä", kuten itse ajattelen, mutta Maputossahan eletään paraikaa talvea, joten vuodenajoista täytyy puhua kieli keskellä suuta. Meille ja monille muille ulkomaalaisille koittaa joka tapauksessa kohta kesäloma

Amerikkalainen koulu päättyy neljän päivän kuluttua, ja edessä on kuuden viikon poissaolo Maputosta. Loma on lyhyempi kuin esimerkiksi Suomessa. Sen sijaan joulukuussa on pitempi afrikkalaisen kalenterin mukainen "kesäloma".

Alla kuva asuinkatumme hauskasta Coca Cola -kioskista.

Kim il Sungin cokiskioski kivenheiton päässä kotoa.

Vuodenajoista puheenollen - kuten kuvasta näkyy, Maputon talvi on ankara.

Tämä cokiskioski on Maputon rannalta. Sen edessä paistuvat kanat.

Maputon talvi vastaa hiukan Suomen kesää. Lämpötila ei ole tukahduttava, ja illat ja aamut voivat olla yllättävänkin viileitä.

Minusta mukavinta on se, että ei ole liian kuuma kävellä. Nyt, kun olen tottunut kaupunkiin ja tiedän, missä voi huoleti tallustella , nautin siitä, ettei ainakaan 40 asteen porottava kuumuus estä sitä. Trooppisen kesän jälkeen 20 asteen lämpötila tuntuu jopa kolealta! Olen ensi kertaa kuukausiin käyttänyt farkkuja.

Mutta aurinko paistaa aina lämpimästi.

Kotikadullani on kauneushoitola

...ja paikallinen, Polana Cimento -alueen terveyskeskus.

Tuntuu ihmeelliseltä ajatella, että ensimmäinen Afrikan vuosi on kohta ohi. Elokuussa, kun palaan, olen Maputon konkari ja voin neuvoa tulijoita. Mutta minusta ei tunnu konkarilta. Tunnen itseni tulokkaaksi, mikä lienee reilun 10 kuukauden oleskelun jälkeen ihan ymmärrettävää, onhan Afrikka niin oma maailmansa. Maputon toki tunnen nyt paremmin, ja tiedän päällisin puolin, mitä mistäkin saa ja miten liikkua.

Päiväkävelyllä, Mao Tse Tung -kadun väriläiskä.

Toisaalta ymmärrän nyt, miksi monet jäävät tänne vuosikausiksi ja, arjen haasteista huolimatta, muuttavat toisiinkin Afrikan maihin.

Houkutteleva työ on tietysti yleisin selitys. Luulen kuitenkin, että monia ajaa myös uteliaisuus: kun on nähnyt yhden Afrikan maan, haluaa varmasti nähdä toisenkin, ja vertailla. Manner on niin jättimäinen. Sen selvittämiseen ei yksi ihmisikä riitä, tuskin yhden maankaan.

Mosambikissa hauskinta ja yllättävintä on ollut monikulttuurisuus.

Maputo on viehättävä sekoitus latinokulttuuria ja Afrikkaa, höystettynä intialaisilla ja kiinalaisilla, joita on täällä töissä. Välillä tulee olo, että onkin latinomaassa tai Portugalissa. Tietyissä tilanteissa suorastaan unohtaa olevansa Afrikassa, esimerkiksi eilen Dia do Portugal -juhlassa portugalilaisella koululla.

En ollut tainnut tiedostaakaan, miten suuri portugalilaisyhteisö on.

Barroson käyttöönvihkimä seinä portugalilaisella koululla.

Dia do Portugal -juhlan myyntipöytiä.

Ostin näiltä herroilta puisen rasian.

Zumbaopettajani on brasilialainen, heitäkin on Maputossa paljon. Yhden valtavan ryhmän muodostavat tietysti eteläafrikkalaiset, joita kohtaa kaikkialla.

Lapsilleni vuosi on ollut monikulttuurinen sikälikin, että amerikkalaisen koulun myötä he ovat tavallaan viettäneet kuin amerikkalaista vaihto-oppilasvuotta. Ympäristö on kuitenkin afrikkalainen ja koulukaverit kansainvälisiä.

Lähitaloissa näkyy siirtomaa-ajan arkkitehtuuri

Talot ovat armeijan henkilöstön käytössä. Siksi niissä ei ole näkyvää vartiointia tai korkeita muureja.

Elitismin vaara on kuitenkin todellinen riski, sillä amerikkalainen koulu kerää ulkomaalaisten työntekijöiden lasten ohella afrikkalaisen pääkaupungin varakkaan yläluokan lapsia. Täytyy olla valppaana ja muistutella omaa jälkikasvua siitä, että maan arkinen todellisuus on hyvin etäällä näiden koululaisten elämäntavasta.

Mutta mitä monikulttuuriseen Maputoon tulee, kaikki mahtuvat joukkoon. Sillä, minkä värinen ja näköinen olet, ei arkisessa kanssakäymisessä ole mitään merkitystä. Myös eri uskontokunnat elävät sovussa.

Jokainen on jonkin näköinen - se siitä. Kassajonoissa on kirjavaa porukkaa, mitä muutakaan? Ihmiset ovat toisilleen normaalin kohteliaita, ilmapiiri on hyväntuulinen ja ystävällinen. Se olisi hyvä oppi nyky-Suomessakin, ainakin joillekuille.

Kohtasimme rantakävelyllä mahtavan meduusan.

Eihän kaupunki ongelmaton ole, kuten ei varmasti yksikään, ja oikeasti monet ryhmät elävät aika erillään. Se taas liittyy rahaan ja yhteiskuntaluokkiin: rutiköyhässä maassa on monikerroksinen yhteiskunta, ja jokainen elää omassa kerroksessaan. Mosambikin tämänhetkisiin haasteisiin kuuluu se, että entuudestaankin pieni keskiluokka ei ilmeisesti kasva vaan pikemminkin pienenee.

Joskus tuntuu, että Maputossa voi ostaa kadulta ihan kaikkea, kuten varmaan monessa muussakin maassa. Toissapäivänä supermarketin parkkipaikalla päivysti pieniä apinoita kaupitteleva mies. Se ei ole laillista eikä kovin mukava näky.

Tavalliset katukioskit sen sijaan myyvät ihan tavallisia asioita: puhelinkrediittejä, keksejä, sanomalehtiä, karkkeja, juotavaa. Allaolevasta kulmauksesta kodin lähellä ostin viimeksi puhelinkrediittejä.

Tästä evästä mukaan.

Kauppaa voi käydä kadunkulmassa.

Myös koiranpentuja voisi ostaa vaikkapa liikennevaloissa. Muuntajia, kynsilakkoja, mattoja, kenkiä, matkamuistoja, aurinkolaseja, ananaksia, dvd-elokuvia, kilpikonnia (nekin ovat yllättävä näky) ja tietysti pähkinöitä.

Alempana olevassa kuvassa kookospähkinöiden myyjä työntää kärryään. Tarkoitus on juoda pähkinästä vesi; luultavasti jotkut syövät myös sisuksen, mutta itse en ole sen makuun kovin ihastunut.

Hedelmät ostan usein katumyyjiltä. Niiden hinta vaihtelee sen mukaan, miten arvokkaalla kadulla teet ostoksiasi, millaisella autolla karautat paikalle ja miltä näytät. Minusta tämä on ihan reilua - ajatellaan noita yhteiskunnan kerroksia - se on eräänlainen alkeellinen tasausjärjestelmä. Se maksaa enemmän, jonka arvellaan niin voivan tehdä.

Kesälomalla Euroopassa tulen luultavasti hämmästymään sitä, ettei kadulla kaupitellakaan kaikkea.

Kookospähkinöiden myyjä on yleinen näky, tässä Mao Tse Tung -kadulla.

Alla Zona Militar -kyltti asuinkadullamme Coca Cola -kioskin vieressä. Sotilaallisten alueiden kuvaaminen on ankarasti kielletty, monin paikoin niiden läheisyydessä ei sallita jalkakäytävällä kävelyäkään. Epäilemättä joku olisi sitä mieltä, että myös kyltin kuvaaminen on kielletty.

Entä portugalin kieli? Sekin sujuu jo ihan eri malliin kuin viime elokuussa, vaikka minusta tuntuukin yhä usein siltä, että aivotoimintani pysähtyy, kun pitäisi selvittää jotain. On helpompaa lukea kuin puhua.

Pystyn kuitenkin käymään esimerkiksi portugalinopettajani kanssa jonkinlaisia keskusteluja (teen yleensä aloitteen jo luokkahuoneen kynnyksellä, koska keskustelemalla vältän kätevästi tylsät kielioppitehtävät), ja vartijoillehan en ole koskaan mitään muuta kieltä puhunutkaan. Taidan olla heidän silmissään hyvin vähäpuheinen ihminen.

Yksi vuoden parhaista asioista onkin ollut mahdollisuus opetella uutta kieltä, vaikka tunnille ei aina tekisikään mieli lähteä. En tiedä, miten tulen selviämään kesälomamatkalla Saksassa, sillä saksa tuntuu kadonneen päästäni täysin - taannoin tapasin saksalaisen Silvian, ja kun hän alkoi jutella kanssani, suustani tuli yllättäen vain portugalin sanoja.

Se oli yllätys siksikin, että silloin, kun varta vasten pitäisi puhua portugalia, sanat eivät todellakaan tipahtele suustani noin vain.

Jokin sekamelska aivoissani kuitenkin nyt vallitsee, sillä kun sanoin autokuskille, että autohan jää loman ajaksi tänne, olin vähällä sanoa: "Das Auto bleibt hier." Olin ilmeisesti jo henkisesti suuntautumassa poispäin, ja koska tulin tänne Saksasta, u-käännöstä automaattiohjauksella veivaavat aivoparkani suuntautuivat sinne. Vaan nyt ei ollut Silvia kuulemassa, kun suusta pulppusi pyytämättä ja yllättäen saksaa, vihdoin. Hilfe! Mitähän tästä oikein tulee?

Beijinhos, Lotta

Uutisista, päivää

Katson Mosambikin uutiset joka aamu. Teen niin siksikin, että telkkarista on helppo vahtia kelloa: koulubussi tulee jo ennen seitsemää. Afrikassa kaikki alkaa aikaisin, auringon mukaan.

Katson yksityisen tv-kanava STV:n TeleDiáriota. En tietenkään ymmärrä kaikkea, mitä siinä sanotaan. Portugalia puhutaan nopeasti (tai siltä se minusta kuulostaa!), ja on vaikea pysytellä perässä. Riippuu toki puhujasta. Vuorovaikutustilanteissa voi aina pyytää toistamaan tai puhumaan hitaammin, mutta uutisissa olen puhevirran armoilla.

Tämä sievä uutisankkuri tuntuu olevan aina töissä - tapaamme joka aamu.

Ilokseni erotan kuitenkin jo tuttuja sanoja ja ilmaisuja, ja ruudun alareunan uutisotsikosta näen heti, mistä puhutaan. Usein haastateltavat, esimerkiksi maaseudun kouluja käymättömät ihmiset, eivät puhu portugalia, ja silloin heidän puheensa tekstitetään portugaliksi, ei onneksi dubata.

En tiedä, missä määrin puutteellinen kielitaito vaikuttaa siihen, miten uutiset koen, mutta tuntuu siltä, että uutiskäsitys on vanhanaikaisempi kuin Suomessa. Uutisissa komeilee enemmän puhuvia päitä mikrofonimeren takana ja vähemmän kiinnostavaa taustakuvaa tai yksityiskohtia; monesti myös ministerit, poliisipäälliköt ja muut korkeat viranhaltijat saavat paasata pitkään ja keskeytyksettä. Kaava on monotonisempi ja vähemmän "toimitettu".

Lisäksi raportit ovat suomalaisittain pitkiä. Toisaalta on vaikea sanoa, miltä suomalaiset uutiset minusta vaikuttaisivat, jos katsoisin niitä kielitaidottomana tulokkaana. Ehkä nekin olisivat pitkiä ja joskus myös pitkäpiimäisiä, ja ehkä myös Suomessa vaikuttaisi siltä, että etenkin miehet puhuvat pitkään ja keskeytyksettä.

Uutisia Afrikan mantereen ulkopuolelta on melko vähän, ainakin aamulähetyksessä. Sellaiseen ei kenties  ole resursseja. Sitä paitsi kotimaassakin riittää katastrofeja kerrottavaksi, ja Afrikkahan on jättimäinen manner, jossa on jo sellaisenaan uutistoimitukselle paljon työtä etenkin kun liikkuminen Afrikan sisällä on hyvin kallista ja aikaavievää. Tänä aamuna kerrottiin Norsunluurannikon iskusta. Paikan päälle lähteviä kirjeenvaihtajia ei näytä olevan - reportterit liikkuvat lähinnä Mosambikissa.

15.3. kerrottiin tärkeän tarvikkeen, maissijauhon, kallistuneen.

Yhtenä aamuna hätkähdin, kun televisiossa näkyi Berliinin Potsdamer Platz. Aiheena oli Berliinin elokuvajuhla. Ehdin jo ihmetellä, mistä ihmeestä mosambikilainen kanava oli saanut tällaista materiaalia (ja miksi!), kunnes ilmeni, että puoliso oli löytänyt kanavapaketistamme portugalilaisen uutiskanavan. Töllötinkin siis eurooppalaisia uutisia, mutta kun kieli pysyi samana, en huomannut mitään ainakaan heti.

Myönteiset uutiset täytyy usein etsiä muualta kuin aamulähetyksestä. Välillä jätän uutiset katsomatta, etten masennu jo aamukuudelta.

Nämä "kotimaan aiheet" kun ovat eurooppalaisittain niin rankkoja, joskus käsittämättömiä.

Milloin on joku albiino, pahimmillaan pieni lapsi, taas tapettu syrjäkylillä ja/tai ruumiinosia kaupiteltu (albiinojen brutaali vaino tietyillä maaseutualueilla on uudehko ilmiö, jota laajalti kauhistellaan, ja syystä), milloin on jossain kylässä kolera- tai muu sairausepidemia tai ennestäänkin korkeat hiv-luvut ryöstäytyneet käsistä, milloin kärsitään kuivuuden takia nälkää (ruuan puute on nyt ollut jatkuva uutisaihe, kun ihmiset ovat menettäneet satonsa ja hinnat ovat nousseet). Toisaalta liika sadekin on huono asia, sillä välillä näytetään alueita, joilta tulva on vienyt kodit ja toimeentulon - näin isoon maahan mahtuu monenlaisia säätilojakin.

On pulmallista, etteivät kaikki lapset pääse kouluun. Mutta kouluissakin on uutisten mukaan loputtomasti parannettavaa. Joskus opettajat eivät vain ilmesty paikalle (he saattavat tehdä useampaa työtä), oppimateriaalia ei ole tai koetulokset on väärennetty.

Varakkaiden kauppaiden, usein intialaisten, kidnappaukset ovat myös melko säännöllisiä uutisia. Ilmeisesti minunkin lähikauppani kauppias on tällä hetkellä siepattuna.

Kuivuuden tuhoja: menetettyä karjaa.

Villieläinten salametsästys on vakioaihe, vastenmielinen ilmiö ja iso ongelma, joka uhkaa Mosambikin elefanttien ja sarvikuonojen olemassaoloa. Taas äsken tulli takavarikoi Maputon lentokentällä kymmeniä kiloja sarvikuonon sarvia. Joukossa oli myös leijonan kynsiä ja hampaita. Saaliit ovat yleensä matkalla Aasiaan.

Salametsästystä on vaikea kitkeä, koska se on järjestäytynyttä rikollisuutta, johon liittyy paljon korruptiota, myös sitä valvovissa elimissä. Köyhyys ja sen mukanaan tuoma näköalattomuus loistavat vihreänä valona rikoksen poluille.

Eräänä aamuna haastateltiin kylien lapsimorsiamia, meneillään oli ehkä jokin varhaisia avioliittoja vastustava kampanja. Syrjäkylissä elelee paljon tyttöjä, joiden koulunkäynti keskeytyy avioliiton ja raskauden takia aivan turhan varhain.

Näitä tyttöjä vaanii myös HIV, ovathan sulhot usein huomattavasti vanhempia. Mosambikissa yksi kymmenestä kantaa virusta. Kampanjat auttavat ehkä hetkellisesti, mutta pitkän tähtäimen suunnanmuutos on vaikeaa. Erittäin köyhien perheiden on elettävä tässä hetkessä. Kun tyttö lähtee kotoa, on yksi suu vähemmän ruokittavana ja yhdet kouluvaatteet vähemmän hankittavana (kouluun pukeudutaan siististi). Tytöstä voi myös saada myötäjäisiä.

Sisäpoliittinen konflikti on kuuma aihe.

Mosambikin sisäpolitiikassa kuohuu nyt kovasti, mutta aamu-uutiset kertovat näistä  jännitteistä mielestäni melko säästeliäästi. Objektiivista tietoa sisäpolitiikan tilanteesta tuntuu ylipäänsä olevan niukasti tarjolla, vaikka "Tensão Político-Militar", poliittis-sotilaallinen jännite, on aamujen vakio-otsikko.

Malawiin paenneilta mosambikilaisilta puuttuu kaikkea.

Vahvistettuja tietoja tapahtumista ei oikein ole. Se ei tietenkään Afrikan maissa ole poikkeuksellista. On oltava tarkkana, mihin uutislinkkeihin tarttuu, ettei kapsahda propagandaan. Ainoa varma asia on minusta se, että rakentava vuoropuhelu eri osapuolten kesken ei onnistu.

Uutisissa on kyllä kerrottu, että koillisesta Mosambikista on lähtenyt tuhansia ihmisiä pakolaisiksi toiseen köyhään maahan, naapurimaa Malawin Kapisen pakolaisleirille. He pakenevat valtapuolue Frelimon ja oppositiopuolue Renamon väkivaltaisia kahinoita kotiseuduillaan. Renamon johtaja on uhannut kaappaavansa vallan tietyissä pohjoisissa provinsseissa maaliskuun aikana - minulle on epäselvää, mitä tämä käytännössä voisi tarkoittaa.

Jotkut Malawiin saapuneet ovat kertoneet lähdön syyksi esimerkiksi sen, että Frelimon miehet ovat tuhonneet heidän kotinsa etsiessään Renamon kapinallisia. Niin tai näin, tarinoiden todenperäisyydestä ei ole tietoa. Huhuja on sitäkin enemmän.

Kansainvälistä uutiskynnystä nämä eivät ole vielä ylittäneet - maailmassa on meneillään on niin paljon isompiakin muuttoliikkeitä. Tällä hetkellä Malawiin on tietojeni mukaan saapunut noin 10 000 mosambikilaista. Kansainväliset avustusjärjestöt ovat paikalla.

Nämä taistelut eivät näy Maputon arjessa mitenkään. Mosambik on iso maa, Renamoa kiinnostavat maantieteellisesti eri alueet kuin Maputo eikä tämä eripurakaan ole varsinaisesti uutta, mutta toki tilannetta on seurattava etenkin kun väkivalta ei näytä ainakaan vähenevän.

Kerran uutisissa kerrottiin, että japanilaisena ruoka-apuna maaseudulle toimitetut riisipaketit olivat ilmestyneet kovalla hinnalla myyntiin johonkin maalaiskauppaan. Tänä aamuna kerrottiin, että Australian Rotary-klubin maaseutusairaalalle lahjoittama arvokas sairaalavälineistö oli päätynyt yksityisklinikalle. Tällaiset tarinat eivät oikeastaan yllätä.

Myönteistä on, että vääryydet julkistetaan ja niihin ainakin yritetään puuttua, vaikka se jäisikin näennäiseksi tai pisaraksi meressä. Satojen tuhansien arvoiset sairaalatarvikkeetkin pyritään palauttamaan sairaalaan, josta ne olivat vähin erin kadonneet.

Sitten on avuntarvitsijoita, kuten alla, joita viralliset kanavat eivät tavoita.

"Emme voi kuin jättää kaiken Jumalan käsiin"

"Minulla ei ole perheenjäseniä"

"Ongelma koskee kaikkia" - mutta näiden kahden kohdalla uutinen sai onnellisen lopun.

Ylempänä näette elämän kuluttaman naisen ja sokean miehen. He kertoivat taannoin uutisissa ahdingostaan, nälästään ja siitä, ettei auttavia perheenjäseniä ole, mikä on tietysti aivan tavatonta - perheestä pidetään huolta.

Jo parin päivän päästä apu asteli kylään tarmokkaan miesporukan muodossa. Kaveriporukka pääsi uutisiin, kurttuinen rouva siunaili silmät kyynelissä, miten rikas ja onnekas hän nyt on, kun on suuhunpantavaa, ja sokea mies suorastaan hyrisi tyytyväisyydestä.

Terkuin Lotta