Välitilassa - paluumuuton kynnyksellä

Pöytä oli poissa! Kuka oli vienyt pöytäryhmän?

Muisti palasi pätkittäin. Olinhan itse ollut aiemmin samana päivänä paikalla, kun Brysselistä 15 vuotta sitten ostettu ruokapöytä häipyi riuskojen miesten kantamana ulos ovesta uuteen kotiin.

Muuttoprosessi tekee hajamieliseksi. Koko ajan ei jaksa olla valppaana, kun pää myllää vuorokaudet läpeensä milloin mitäkin yksityiskohtaa. Palasin pöydättömään olohuoneeseen omalta jäähyväisillalliseltamme. Olin ainakin rentoutunut ja onnistunut unohtamaan kotini senpäiväisen tavaraliikenteen.

Pöydän katoaminen konkretisoi muuton ja muutoksen, sen, että viisi vuotta Mosambikissa ovat päätepisteessään. Hiippailen tyttären kutomat villasukat jalassa valtavan tuntuisissa tyhjissä huoneissa.

Tyhjä koti on surullinen.

Tyhjä koti on kuin kahvikuppi ilman korvaa: kyllä siitä juomansa ryystää, mutta kuppi kaipaa korvaansa.

Vimeisiä kertoja tyypillisissä rantamaisemissa Macanetassa.

Kun esimerkiksi Konmari-sisustajien ylenkatsomat koriste-esineet puuttuvat, koti tuntuu menettävän osan luonteestaan.

Esineetkin puhuvat, sen tietää jokainen, joka on kohdannut vaikkapa herätyskellon syyttävän tuijotuksen. Muka hyödyttömiin esineisiin kiteytyy muistoja ja mielentiloja hyötytavaroista puhumattakaan.

Ajattelin puolisoani, joka oli edellisellä viikolla istunut pöydän ääressä, nojannut siihen kyynärpäällään ja todennut kai itsekin vähän yllättyneenä, että siihen oli ehtinyt kiintyä - siitäkin huolimatta, että se oli aina hiukan liian iso ja kömpelö pieneen helsinkiläiskotiimme.

Totesimme, että se oli palvellut meitä hyvin. Mutta on myös osattava luopua - esineistä, tiloista, tuoksuista, tunnelmista, ikävä kyllä ihmisistäkin.

Sitähän muutto myös on, luopumista. Olemme siinä omituisessa, minusta ei niin miellyttävässä välitilassa, jossa ei ole enää ihan täällä mutta ei vielä kohdemaassakaan, joka nyt on kotimaa Suomi. Se tekee muutosta hiukan erilaisen verrattuna tilanteeseen, jossa lähdetään uutta kohti. Nyt palaamme tuttuun ja turvalliseen, mutta jää nähtäväksi, onko itse muuttunut.

En muuttoa pohtiessani tietenkään halua valittaa mistään. Minulle välitilakin on ohimenevä, odotettu prosessi, johon saan apua, mutta entäpä ne miljoonat maailman ihmiset, jotka kieppuvat limbossa pitkään voimatta vaikuttaa siihen, mihin itse saavat kotinsa rakentaa?

Oivalsin toukokuussa asuneeni Maputon talossani yhtäjaksoisesti pidempään kuin missään muussa asunnossani sitten 1990-luvun. Ja juuri tähän kotiin kuitenkin suhtauduin pisimpään niin, että se on väliaikainen!

Lopulta kiinnyin tähän vanhaan linnoitukseen (koska melkoiselta bunkkerilta tämä muurien ja mangopuun suojaama rakennus on välillä tuntunut) ja puiden reunustamaan katuun, omaksikin hämmästyksekseni, syvästi. Vuodet tekivät tehtävänsä.

Mehän asuimme täällä hiukkasen pidempään kuin vastaaville komennuksille tulijat keskimäärin. Lähtö koettelee tunteita, vaikka sitä ei varsinaisesti vastustaisi.

Kolibrikukille tehtiin vaasi vesikanisterista ja kukkaruukusta.

Tilanne on nyt siis se, että muuttokontti pakattiin viime viikon torstaina, ja olemme lähdössä kotiutuslennolla Etelä-Afrikasta Eurooppaan ensi sunnuntaina. Ilmatilahan on ollut kiinni jo muutaman kuukauden. Vain rahtikoneiden ja kotiutuslentojen kaltaisten humanitaaristen lentojen kulku sallitaan.

On onni, että voimme asua kodissamme loppuun asti. Monet menevät tässä tilanteessa viimeisiksi päiviksi hotelliin, mutta meille oli kissan takia helpompaa järjestää asuminen näin - hotellit eivät huoli naukuvia vieraita.

Autionpuoleinenkin koti voi toki olla toimiva. Mitäpä sitä muuta ihminen tarvitsee kuin sängyt, pöydän, tuolit, keittiötarvikkeita ja tietysti wifin. Sohvakin meillä on, jolla istua ja töllöttää sarjoja.

Kissa ei pääse lennolle mukaan. Oli suuri helpotus, että löysimme sille parhaan mahdollisen väliaikaisen majapaikan ystävien luota - Maputo on täynnä samassa tilanteessa olevia kissoja ja koiria, ja kissahotelleja ei ole. Lemmikkieläinten matkustaminen on ollut mahdotonta tilanteessa, jossa se ei onnistu ihmisiltäkään, mutta meillä on suunnitelma.

Maputossa asuva suomalainen Satu, joka pyörittää "eläinten matkatoimistoa" (leipänsä voi maailmalla tienata monin eri tavoin!), lähettää kissaneidin rahtina perässä suoraan Maputosta sitten kun se on mahdollista.

Koska muutamme isosta talosta pieneen kerrostaloasuntoon, olen viime kuukausina tarkastellut jokaista esinettä kriittisesti.

Kaappia kyydissä.

Mosambikissa ei ole ongelma päästä materiasta eroon. Täällä tarvitaan ihan kaikkea tavaraa kunnosta riippumatta, eivätkä edes vauraammat ihmiset ole viime kuukausina voineet ajaa Etelä-Afrikkaan ostamaan tarvikkeita, sillä maarajat on suljettu. Sen ruokapöydänkin kantaneet miehet olisivat mielellään ottaneet muunkin irtaimiston mukaansa.

Yksikään tavara ei täällä ole liian huonokuntoinen, ruma tai vaatimaton. Tavaraa arvostetaan. Kodinhoitaja on jo parin kuukauden ajan kantanut meiltä kassikaupalla tarve-esineitä kotiinsa, ja olen yrittänyt jakaa vakseillekin tasapuolisesti omia kassejaan (seikka, jota he kyllä vahtivat tarkasti).

Lähtömme jälkeen esimerkiksi sängyt, patjat ja sohva kuljetetaan orpokotiin - juuri siihen, jonka keittiö ennätti melkein valmiiksi ennen kuin hollantilanen arkkitehtimme hyppäsi viimeisiin lähteviin normaalikoneisiin. Voi miten minua surettaa se, että en ehtinyt saada sitä valmiiksi!

Mutta emme toki ole ainoita, joiden suunnitelmat koronavirus tärveli. Tiedän, että projekti jää turvallisiin käsiin. Se ei pääty, se vain venyy hiukan. Jos arkkitehti ei palaa Mosambikiin, laadimme uudet suunnitelmat, olemmehan jo loppuvaiheessa - kaunis ja kestävä keittiö on käytännössä valmis. Jälleen kerran suuret kiitokset kaikille meitä tukeneille.

Toivon, että pääsen vielä joskus näkemään keittiön käytössä ja orpokodin väen. Mikä parasta,  orpokodista on kuulunut myös iloisia uutisia. Olemme pitäneet heihin yhteyttä koko ajan.

Hankkimamme vesipumpun ansiosta he ovat voineet viljellä machambaansa, peltotilkkuaan, paljon tehokkaammin kuin ennen. Toimitimme heille pari kuukautta sitten myös kastelutarvikkeita. Nyt saan viikottain kuvia terhakoista kaali- ja salaattiriveistä. Aiemmin toimittamistamme kanoistakin on kehkeytynyt tuloa: he kasvattivat 100 kanaa, joista suunnittelevat myyvänsä 80 ja pitävänsä 20 lasten ruuaksi.

Tämähän on parasta, mitä tänne voin jälkeeni jättää. Vettä ja vesipumppu, peltotilkku, kanalakin - niin, mitä sitä muuta ihminen tarvitsee.

Terkuin Lotta

Suomen kesästä afrikkalaiseen talveen

Huhuu, täällä ollaan taas, Maputossa. Herätän blogin talviunilta - tässä tapauksessa todella talviunilta, sillä Mosambikissa ei vielä ole kesä.

Maputon talvi vastaa hiukan Suomen kesää. Sää on raikas ja kaunis, aamut ja illat voivat olla tuntuvan viileitä. Paikalliset sanovat, että nyt on ollut keskimääräistä kylmempää, ja minustakin tuntuu, että vuosi sitten illat eivät olleet ihan näin koleita - vai olenko vain itse tällä välin afrikkalaistunut?

Uima-altaan köynnös (tulilatva?) oli kauniisti kukassa.

Talossa tuntuukin hivenen kalsealta. Ikkunat ovat henkäyksenohuet eikä lämmitystä tietenkään ole. Mutta oli talvi tai kesä, taivas on valtava ja huikaisevan kirkkaansininen, aurinko hehkuva ja päivällä se paistaa niin kuumasti, ettei moista Suomessa muistanutkaan. Ja kun kuuma trooppinen kesä saapuu, se ei tunne armoa - tätä raikkautta voi sitten vain kaihoten muistella.

Kotiin oli mukava tulla, sillä kodinhoitaja Ana oli valmistanut jääkaappiin pellillisen maputolaisia, kalatorilta ostettuja tiikerirapuja. Sain kuin sainkin rapujuhlat, vaikka en Suomessa ollutkaan. Löysin meren herkut tosin vasta tuloani seuraavana päivänä, kun sain tokkuraiset silmäni ja jääkaapin oven auki. Rapujen kaveriksi Ana oli valmistanut kulhollisen portugalilaista riisiä.

Kannatti avata jääkaappi!

Jääkaapissa odotti myös portugalilaisesta kahvilasta ostettu näyttävä kakku (minulla oli syntymäpäivä parahiksi saapumispäivänä). Sekin sai odottaa seuraavaan päivään, sillä sankaritar suunnisti suihkun kautta sohvalle ja kuukahti siihen. Kiitos kotijoukoille kukista, kakusta ja kaikesta!

Suklaata ei tässä säästelty.

Talossamme oli poissaolomme aikana tapahtunut vesivahinko, mutta sen jälkiä korjaillaan paraikaa, ja yksi suihku on onneksi käytössä.

Kiitän vesivahingon takia toimiin ryhtyneitä kanssaihmisiä siitä, että he eivät kertoneet meille Suomeen, mitä oli tapahtunut. Mitäpä me olisimme voineet sieltä käsin tehdä? Emme mitään, ja loma olisi mennyt pilalle tiedosta, että kotona odottaa tällainen tylsä huoli.

Nykyään, nopean viestinnän aikana, asioista kerrotaan joskus liiankin hanakasti - on oma taitonsa arvioida, mikä viesti kannattaa jättää myöhempään. Tämä oli ehdottomasti sellainen asia. Bonuksen ansaitsee ja sen myös sai myös tarkka vartija, joka huomasi, että talosta kirjaimellisesti tippui vettä, ja kertoi siitä ajoissa oikeille ihmisille.

Muuten vahinko olisi ollut paljon suurempi, ja olisimme joutuneet taas pakkaamaan kampsumme.

Mosambik on, kuten koko Afrikka, vastakohtien maa, ja siihen sainkin tuntumaa käydessäni paluun jälkeen ensi kertaa kaupassa.

Ensin (kaiken kukkuraksi vielä kodinhoitajan valmistama!) yltäkylläinen rapuateria kakkujälkiruokineen kotona, seuraavana päivänä Woolworthin typötyhjät hyllyt.

Kotihengettären tervehdys

Mitähän oli tapahtunut? Oliko jokin kuljetus jäänyt tulematta? Kaikki Woolworthissa myytävä ruoka tuodaan Mosambikin ulkopuolelta. En saanut kysytyksi, sillä mielessäni pyöri vain, mihin kauppaan seuraavaksi suunnistan ja mitä syömme illalla, kun tämän kauppareissun konseptit menivät uusiksi.

Hiukan yllättäen Woolworthissa oli kuitenkin hot dog -sämpylöitä, ja autiosta kylmähyllystä kurkotteli pari pakettia nakkeja. Niistä tuli ilta-ateria.

Joustava mieli ruoka-asioissa on ominaisuus, josta on täällä hyötyä, ja sen merkitystä pohdiskelin kesäloman aikana Suomessakin kuulostellessani välillä oudon ehdottoman tuntuista ruokakeskustelua. Sillä ehdoton ruokavalio voisi olla kehitysmaassa aika rasittava kaveri sekin.

Omien kauppareissujenkaan haasteita ei silti tee mieli ylen määrin kauhistella, sillä meillä on kuitenkin se kolikon kirkkaampi puoli. Mitä siitä, jos jokin hylly jossain loistaa välillä tyhjyyttään.

Monille muille, itse asiassa enemmistölle, on täysin samantekevää, ovatko jonkin supermarketin hyllyt tyhjät vai täydet. Heillä ei kuitenkaan ole sinne asiaa, ei liioin kalatorin raputiskeille - tavallisten ihmisten taloudellinen ahdinko on viime aikoina entisestään pahentunut.

Tyhjästä on paha nyhjäistä

Hei, leipähyllyssä on hodarisämpylöitä!

Lähdin Suomesta pikkuisen ristiriitaisin tuntein, sillä perheenjäsenten ja ystävien jättäminen on aina vaikeaa, etenkin jos joukossa on apua tarvitsevia. Minulla olisi aikaa auttaa, mutta olen niin kaukana - lienee tuttu tilanne monelle muullekin kohtalotoverille.

Mielialani kuitenkin parani hiukan yllättäen pitkällä lennolla Lontoosta Johannesburgiin. Heräsin - jos nyt heräämisestä voi puhua, kun ei oikein nukkumisestakaan - sardiinipurkissani, anteeksi istuimellani, niska jäykkänä, umpiväsyneenä ja viluissani, lentokoneen ilmastointi kun puhalsi turhankin tehokkaasti kohdallamme.

Hauskat kaikille tarkoitetut unisukkulat Helsinki-Vantaalla!

Eteläafrikkalainen stuertti aloitteli aamiaistarjoilua ja väläytti hammastahnahymyn. "Hyvää huomenta, ma´am! Nukuitteko hyvin? Tai nukuitteko ylipäänsä? Miltä elämä näyttää tänä aamuna?"

Nykyisillä, lähinnä karjankuljetusta muistuttavilla täyteenpakatuilla lennoilla tällainen puheliaisuus henkilökunnan taholta ei todellakaan tunnu kuuluvan hintaan, joten en heti saanut suutani auki. Stuerttia nauratti. "Now let´s do business", hän jatkoi, "syöminen auttaa aina, kumpi aamiainen saisi olla?"

Olin unohtanut eteläafrikkalaisen rennon ystävällisyyden ja jutustelevan, hymyilevän asiakaspalvelukulttuurin, ja siitä tuli heti mukava olo.

Yhtä lailla aamua valaisi vieressä matkustanut kikattava ja iloinen vauva, joka tarkasteli muita matkustajia valtaistuimen kaltaiselta lentokonesängyltään kuin kuningatar ikään. Hän taisi olla siinä porukassa ainoa, joka oli todella nukkunut sikeästi. Omat matkatoverini katselivatkin koppaa kaipaavasti: "Sillä on oikea sänky!"

En kuullut koko yön aikana kopasta pihaustakaan. Joitakin vauvoja ei voi katsoa alkamatta itsekin nauraa - tämä tyttönen oli juuri sellainen, ja hän viihdytti meitä ja henkilökuntaa "valtaistuimeltaan" illallakin. Hyväntuulinen oli tytön ultratyylikäs äitikin, ja mustine kiharoineen ja leveine hymyineen he olivat hauska kaksikko.

Viimeisellä lennolla Maputoon olinkin sitten jo niin väsynyt, että olisin vihdoin nukahtanut vaikka millaiseen solmuun lysähtäneenä, mutta siihen ei enää ollut aikaa.

Terkuin Lotta

Tunnelmia loman kynnyksellä

Maputo - viehättävä sekoitus latinokulttuuria ja Afrikkaa

Olin vähällä kirjoittaa otsikkoon "kesäloman kynnyksellä", kuten itse ajattelen, mutta Maputossahan eletään paraikaa talvea, joten vuodenajoista täytyy puhua kieli keskellä suuta. Meille ja monille muille ulkomaalaisille koittaa joka tapauksessa kohta kesäloma

Amerikkalainen koulu päättyy neljän päivän kuluttua, ja edessä on kuuden viikon poissaolo Maputosta. Loma on lyhyempi kuin esimerkiksi Suomessa. Sen sijaan joulukuussa on pitempi afrikkalaisen kalenterin mukainen "kesäloma".

Alla kuva asuinkatumme hauskasta Coca Cola -kioskista.

Kim il Sungin cokiskioski kivenheiton päässä kotoa.

Vuodenajoista puheenollen - kuten kuvasta näkyy, Maputon talvi on ankara.

Tämä cokiskioski on Maputon rannalta. Sen edessä paistuvat kanat.

Maputon talvi vastaa hiukan Suomen kesää. Lämpötila ei ole tukahduttava, ja illat ja aamut voivat olla yllättävänkin viileitä.

Minusta mukavinta on se, että ei ole liian kuuma kävellä. Nyt, kun olen tottunut kaupunkiin ja tiedän, missä voi huoleti tallustella , nautin siitä, ettei ainakaan 40 asteen porottava kuumuus estä sitä. Trooppisen kesän jälkeen 20 asteen lämpötila tuntuu jopa kolealta! Olen ensi kertaa kuukausiin käyttänyt farkkuja.

Mutta aurinko paistaa aina lämpimästi.

Kotikadullani on kauneushoitola

...ja paikallinen, Polana Cimento -alueen terveyskeskus.

Tuntuu ihmeelliseltä ajatella, että ensimmäinen Afrikan vuosi on kohta ohi. Elokuussa, kun palaan, olen Maputon konkari ja voin neuvoa tulijoita. Mutta minusta ei tunnu konkarilta. Tunnen itseni tulokkaaksi, mikä lienee reilun 10 kuukauden oleskelun jälkeen ihan ymmärrettävää, onhan Afrikka niin oma maailmansa. Maputon toki tunnen nyt paremmin, ja tiedän päällisin puolin, mitä mistäkin saa ja miten liikkua.

Päiväkävelyllä, Mao Tse Tung -kadun väriläiskä.

Toisaalta ymmärrän nyt, miksi monet jäävät tänne vuosikausiksi ja, arjen haasteista huolimatta, muuttavat toisiinkin Afrikan maihin.

Houkutteleva työ on tietysti yleisin selitys. Luulen kuitenkin, että monia ajaa myös uteliaisuus: kun on nähnyt yhden Afrikan maan, haluaa varmasti nähdä toisenkin, ja vertailla. Manner on niin jättimäinen. Sen selvittämiseen ei yksi ihmisikä riitä, tuskin yhden maankaan.

Mosambikissa hauskinta ja yllättävintä on ollut monikulttuurisuus.

Maputo on viehättävä sekoitus latinokulttuuria ja Afrikkaa, höystettynä intialaisilla ja kiinalaisilla, joita on täällä töissä. Välillä tulee olo, että onkin latinomaassa tai Portugalissa. Tietyissä tilanteissa suorastaan unohtaa olevansa Afrikassa, esimerkiksi eilen Dia do Portugal -juhlassa portugalilaisella koululla.

En ollut tainnut tiedostaakaan, miten suuri portugalilaisyhteisö on.

Barroson käyttöönvihkimä seinä portugalilaisella koululla.

Dia do Portugal -juhlan myyntipöytiä.

Ostin näiltä herroilta puisen rasian.

Zumbaopettajani on brasilialainen, heitäkin on Maputossa paljon. Yhden valtavan ryhmän muodostavat tietysti eteläafrikkalaiset, joita kohtaa kaikkialla.

Lapsilleni vuosi on ollut monikulttuurinen sikälikin, että amerikkalaisen koulun myötä he ovat tavallaan viettäneet kuin amerikkalaista vaihto-oppilasvuotta. Ympäristö on kuitenkin afrikkalainen ja koulukaverit kansainvälisiä.

Lähitaloissa näkyy siirtomaa-ajan arkkitehtuuri

Talot ovat armeijan henkilöstön käytössä. Siksi niissä ei ole näkyvää vartiointia tai korkeita muureja.

Elitismin vaara on kuitenkin todellinen riski, sillä amerikkalainen koulu kerää ulkomaalaisten työntekijöiden lasten ohella afrikkalaisen pääkaupungin varakkaan yläluokan lapsia. Täytyy olla valppaana ja muistutella omaa jälkikasvua siitä, että maan arkinen todellisuus on hyvin etäällä näiden koululaisten elämäntavasta.

Mutta mitä monikulttuuriseen Maputoon tulee, kaikki mahtuvat joukkoon. Sillä, minkä värinen ja näköinen olet, ei arkisessa kanssakäymisessä ole mitään merkitystä. Myös eri uskontokunnat elävät sovussa.

Jokainen on jonkin näköinen - se siitä. Kassajonoissa on kirjavaa porukkaa, mitä muutakaan? Ihmiset ovat toisilleen normaalin kohteliaita, ilmapiiri on hyväntuulinen ja ystävällinen. Se olisi hyvä oppi nyky-Suomessakin, ainakin joillekuille.

Kohtasimme rantakävelyllä mahtavan meduusan.

Eihän kaupunki ongelmaton ole, kuten ei varmasti yksikään, ja oikeasti monet ryhmät elävät aika erillään. Se taas liittyy rahaan ja yhteiskuntaluokkiin: rutiköyhässä maassa on monikerroksinen yhteiskunta, ja jokainen elää omassa kerroksessaan. Mosambikin tämänhetkisiin haasteisiin kuuluu se, että entuudestaankin pieni keskiluokka ei ilmeisesti kasva vaan pikemminkin pienenee.

Joskus tuntuu, että Maputossa voi ostaa kadulta ihan kaikkea, kuten varmaan monessa muussakin maassa. Toissapäivänä supermarketin parkkipaikalla päivysti pieniä apinoita kaupitteleva mies. Se ei ole laillista eikä kovin mukava näky.

Tavalliset katukioskit sen sijaan myyvät ihan tavallisia asioita: puhelinkrediittejä, keksejä, sanomalehtiä, karkkeja, juotavaa. Allaolevasta kulmauksesta kodin lähellä ostin viimeksi puhelinkrediittejä.

Tästä evästä mukaan.

Kauppaa voi käydä kadunkulmassa.

Myös koiranpentuja voisi ostaa vaikkapa liikennevaloissa. Muuntajia, kynsilakkoja, mattoja, kenkiä, matkamuistoja, aurinkolaseja, ananaksia, dvd-elokuvia, kilpikonnia (nekin ovat yllättävä näky) ja tietysti pähkinöitä.

Alempana olevassa kuvassa kookospähkinöiden myyjä työntää kärryään. Tarkoitus on juoda pähkinästä vesi; luultavasti jotkut syövät myös sisuksen, mutta itse en ole sen makuun kovin ihastunut.

Hedelmät ostan usein katumyyjiltä. Niiden hinta vaihtelee sen mukaan, miten arvokkaalla kadulla teet ostoksiasi, millaisella autolla karautat paikalle ja miltä näytät. Minusta tämä on ihan reilua - ajatellaan noita yhteiskunnan kerroksia - se on eräänlainen alkeellinen tasausjärjestelmä. Se maksaa enemmän, jonka arvellaan niin voivan tehdä.

Kesälomalla Euroopassa tulen luultavasti hämmästymään sitä, ettei kadulla kaupitellakaan kaikkea.

Kookospähkinöiden myyjä on yleinen näky, tässä Mao Tse Tung -kadulla.

Alla Zona Militar -kyltti asuinkadullamme Coca Cola -kioskin vieressä. Sotilaallisten alueiden kuvaaminen on ankarasti kielletty, monin paikoin niiden läheisyydessä ei sallita jalkakäytävällä kävelyäkään. Epäilemättä joku olisi sitä mieltä, että myös kyltin kuvaaminen on kielletty.

Entä portugalin kieli? Sekin sujuu jo ihan eri malliin kuin viime elokuussa, vaikka minusta tuntuukin yhä usein siltä, että aivotoimintani pysähtyy, kun pitäisi selvittää jotain. On helpompaa lukea kuin puhua.

Pystyn kuitenkin käymään esimerkiksi portugalinopettajani kanssa jonkinlaisia keskusteluja (teen yleensä aloitteen jo luokkahuoneen kynnyksellä, koska keskustelemalla vältän kätevästi tylsät kielioppitehtävät), ja vartijoillehan en ole koskaan mitään muuta kieltä puhunutkaan. Taidan olla heidän silmissään hyvin vähäpuheinen ihminen.

Yksi vuoden parhaista asioista onkin ollut mahdollisuus opetella uutta kieltä, vaikka tunnille ei aina tekisikään mieli lähteä. En tiedä, miten tulen selviämään kesälomamatkalla Saksassa, sillä saksa tuntuu kadonneen päästäni täysin - taannoin tapasin saksalaisen Silvian, ja kun hän alkoi jutella kanssani, suustani tuli yllättäen vain portugalin sanoja.

Se oli yllätys siksikin, että silloin, kun varta vasten pitäisi puhua portugalia, sanat eivät todellakaan tipahtele suustani noin vain.

Jokin sekamelska aivoissani kuitenkin nyt vallitsee, sillä kun sanoin autokuskille, että autohan jää loman ajaksi tänne, olin vähällä sanoa: "Das Auto bleibt hier." Olin ilmeisesti jo henkisesti suuntautumassa poispäin, ja koska tulin tänne Saksasta, u-käännöstä automaattiohjauksella veivaavat aivoparkani suuntautuivat sinne. Vaan nyt ei ollut Silvia kuulemassa, kun suusta pulppusi pyytämättä ja yllättäen saksaa, vihdoin. Hilfe! Mitähän tästä oikein tulee?

Beijinhos, Lotta

Rikkalapio ja torakka, tunteiden tulkit

Lapiollinen kaipuuta?

Kaipaan Suomesta ennen kaikkea ihmisiä - perhettä, sukua ja ystäviä - sekä heidän lisäkseen kirjastolaitosta ja kirjakauppoja. Suomenkielinen kirja on ylellisyyttä, ja onneksi sain sellaisen viimeksi tällä viikolla, kiitos kuriiripostin ja ajattelevaisen Reija-ystäväni. Kiitos hänelle näin bloginkin kautta! (E-kirjoja ostan vain harkiten, koska tapaan kierrättää useimmat lukemani kirjat eteenpäin.)

Tällä hetkellä kaipaan siis enemmän aineettomia asioita ja ihmisiä kuin materiaa, ja vaikka suomalainen ruokakin on hyvää, se maistuu minusta parhaalta omassa ympäristössään, Suomessa - en erityisemmin haikaile sen perään täällä ollessani.

Selviämme kyllä näillä pöperöillä, ja pääsen mansikoiden, muikkujen ja uusien perunoiden pariin ennen pitkää. Poikkeus vahvistaa säännön. Välillä olisi kiva voida ostaa edullista ja laadukasta (kirjo)lohta jokapäiväistä ruuanlaittoa helpottamaan tai edes vaihtelun vuoksi. Ja pojat joisivat kyllä mielellään enemmänkin tuoretta maitoa.

Perhonen kävi tervehtimässä.

Mutta sitten on selittämättömiä hetkiä, jolloin omien juurien ikävä tiivistyy johonkin yllättävään ja arkipäiväiseen tapaan tai esineeseen.

Esineeseen, joka on itsestäänselvyys silloin, kun sen olemassaoloa ei tarvitse ajatella. Vai voisitko kuvitella itkeväsi Sini-rikkasetin takia? Aivan, en minäkään. Mutta kuinkas kävikään.

Taistelimme edellisviikon maanantaina nopsajalkaisen torakan kanssa huonolla kiinalaisvalmisteisella rikkalapiolla ja -harjalla (Maputossa myydään paljon laatuunsa nähden kallista tavaraa). Nujakan seurauksena hatara tekele hajosi. Harja katkesi ja lapio menetti osan muovipäällysteestään.

Torakka selvisi yhteenotosta elävänä! Sitkeä ötökkä päihitti surkean, heppoisesti kootun rikkalapion!

Otsalleni kihosi tuskanhiki, kun ajattelin, että minun täytyy jälleen lähteä kiertämään Maputon kauppoja tällaisen umpitylsän tavaran perässä.

Rikki mennytkin laitos oli vaatinut etsintää ja löytyi lopulta sattumalta - kun olin jo menettänyt toivoni - aasialaisten pitämästä minimarketista, johon olin poikennut ostamaan juotavaa. Bongasimme rikkalapion pienen myymälän pimeällä peräseinällä, ja siitä se lähti limutölkkien kaverina kanssamme kotiin.

Tuona maanantaiaamuna minun oli yhtäkkiä pohjattoman ikävä suomalaisia, Viikin Prismasta ostettuja rikkalapioitani. Olisin antanut mitä tahansa, jos olisin saanut ne keittiön nurkkaan (tai edes toisen).

Taisin saada aiheesta aikaan riidanpoikasenkin. Miten rikkalapiot eivät kulkeutuneet muuttokuormassa tänne, vaan Suomeen, jossa niitä saa kaupoista muutenkin - ja ne olisivat kyllä pärjänneet torakalle! Takuulla olisivat! Torakka olisi kuollut ja harja elossa, eikä toisin päin!

Pidän torakoista enemmän hengettominä.

Taustaksi täytyy sanoa, että mielestäni niin käteviä pitkävartisia rikkalapio-harjasettejä on ihmeen vaikea löytää Suomen ulkopuolelta. Tämä on jo kolmas maa, jossa etsin niitä kissojen ja koirien kanssa. Pitkävartisia lattiaharjoja toki löytyy vaikka millä mitalla, mutta roskat pitäisi sitten kerätä kyykistellen minikokoiseen lapioon. Isolla harjalla se käy todella kömpelösti. En ymmärrä, mikä järki tähän kätkeytyy.

Rikkalapioraivarini aikana tunsin itseni tietysti myös hiukan naurettavaksi. Olin sekä kiukkuinen että nolo, harmitti ja hymyilytti, ja sekin harmitti, että hymyilytti (ja toisin päin, mutta sitähän ei voinut näyttää, kun hyvä raivari olisi mennyt hukkaan). Ja kuka edes tietää, missä ne suomalaisetkaan rikkalapiosetit nykyään valmistetaan - minkä perään edes haikailin?

No, ryhdistäydyin pian ja keskityin olennaiseen eli torakkamyrkytykseen. En kiusannut itseäni lähtemällä ostoksille: käytämme sitä samaa rikkalapiosettiä yhä. Kyllä se palvelee, kun on helläkätinen, teippikin auttaa, ja eihän vehje hivellyt silmää ehjänäkään. Mikäs hätä tässä.

Suomalaiset rikkalapiot eivät katoa tästä maailmasta, vaikka minä en vähään aikaan heiluisi niiden varressa.

Toinenkin taintunut torakka.

Olisi mukava kuulla, millaisia tarinoita muilta ulkosuomalaisilta löytyy. Oletteko huomanneet kaipaavanne yllättäviä asioita, hetkellisesti tai pidempään?

Entä oletteko huomanneet, että joihinkin kotimaan/edellisen asuinmaan asioihin tai tavaroihin tiivistyy kummallisen paljon tunteita, jopa absurdiutta hipoen, siihen nähden miten arkipäiväisistä asioista on kyse?

Itse en olisi voinut kuvitella, että pidättelen kyyneliä rikkalapion takia. (Monen muun asian takia kyllä, ja niin on käynytkin, eli rikkalapio vain liittyy pitkään jatkumoon.)

Ehkä kyynelissä oli myös muuta kaipuuta. Rikkalapio, torakka ja maanantaiaamu pienen pääsiäislomamatkan jälkeen vain tarjosivat sopivan kanavan pieneen purkaukseen.

terkuin Lotta

Tuulista menoa

Mutta eihän Mosambikissa voi sataa lunta!

Viime viikolla oli tuulista. Maputossa voi yleensäkin tuulla reippaasti, etenkin rannan tuntumassa. Pieni tuuli on usein vain miellyttävä. Sen ansiosta sää ei aina ole lainkaan niin tukalan kuuma kuin kuvittelisi.

Nyt hatuista ja helmoista sai pidellä tosissaan kiinni. Syy riepotukseen oli ylempänä Somalian rannikolla riehuva sykloni, joka heilutteli häntäänsä Maputon tasolla asti. Olisi ollut helpottavaa pysyä kotona, mutta vilkaisu jääkaappiin puhui muuta.

Lähdimme kauppaan rantaa pitkin kulkevaa Avenida da Marginalia pitkin. Eipä Shopriteen ja Woolworthiin oikein muuta reittiä pääsekään.

Avenida da Marginal, joka on yksi Maputon valtaväyliä, vie sekä ulos kaupungista että paikallisen bileväen suosimalle Costa do Sol -rannalle. Katu on siksi esimerkiksi juhlapyhinä altis ruuhkautumaan. Joka tapauksessa se on vaikuttava bulevardi ajella, sillä sitä reunustava valtameri on joka kerta erinäköinen. Sitä ei hevin väsy katselemaan.

Marginalin palmut kumartavat tuulelle (kuva MKN).

Tällä kerralla meri näytti villiintyneen täysin, vaahtopäät vain vyöryivät rantaan. Palmutkin taipuivat juhlalliseen kumarrukseen, ja ranta-alue oli täysin autio. Äkkiä alkoi kuulua tiukkaa ropinaa, ja tuulilasi sumeni. Suomalainen kun olen, ääni toi ensimmäiseksi mieleeni raesateen tai jäätävän lumituiskun. Mutta eihän Mosambikissa voi sataa lunta! Me olimme hiekkasateessa.

Hiekkaa kertyy tielle (kuva MKN).

Ei voinut kuin hämmästellä sitä vauhtia, jolla tuuli siirsi rannalta hiekkaa asfalttikadulle. Edessämme oli pienehkö auto juuttunut hiekkaan. Koskaan ei tiedä, milloin Afrikassa tarvitsee nelivetoautoa! Kadun viertä kävelevät ihmiset kahlasivat hiekassa liinat pään peittona.

Tuulen myötä sähköt takkuilivat - kielikoulussakin oli samana aamuna ollut jälleen yksi sähkökatkos, samoin meillä kotona iltapäivällä -, ja hetkeä aiemmin samassa paikassa asioinut ystävättäreni Marika Knaapila-Navarrete oli varoittanut, että maksukorttilaitteet eivät välttämättä toimi.

Me onnistuimme kuitenkin maksamaan, ja hylkäsimme aikeen käydä vielä toisessa kaupassa. Lapsi tarvitsi seuraavaksi päiväksi kouluun laskimen, mutta päätimme ryhdistäytyä ja etsiä laitteen lukuisista avaamattomista muuttolaatikoista sen sijaan, että olisimme ajaneet toiseen liikkeeseen ostamaan hätälaskinta. Ostoksia tehdessämme oli tullut jo pimeää, Afrikassahan pimeys laskeutuu nopeasti ja totaalisena.

Kauppamatkallakin voi juuttua hiekkaan! (Kuva MKN)

Pimeässä ei ole mukava ajaa, oli hiekkamyrskyä tai ei. Esimerkiksi kaduilla voi olla isoja kuoppia, joita ei vain näe, kun katua ei ole valaistu.

Oma lukunsa ovat katua ylittävät ihmiset. Kun on pimeää, ja hahmotkin tummanpuhuvia, ylittäjiä on ihan tarpeeksi vaikea erottaa, vaikka he eivät peittyisikään pöllyävään ruskeaan hiekkaan. Koska liikennevaloja ei ole, ihmiset poukkoilevat tien poikki siitä, mistä milloinkin sattuvat pääsemään.

Sananen liikenteestä. Olen liikkunut Maputossa melko paljon jalan, ja toivoisin kaupunkiin edes hiukan enemmän liikennevaloja. Toki täällä täytyy pitää silmä tarkkana, oli valoja tai ei.  Mutta pitkien, liikennevalottomien katujen ylitys on rasittavaa. Ruuhka-aikana kyse ei ole siitä, että ylität kadun sopivana hetkenä, vaan vähiten epäsopivana. Usein tuntuu, että auton ratissa olisi turvallisempaa.

Autojen määrä on kasvanut Maputossa niin nopeasti, ettei liikennesuunnittelu tunnu pysyneen perässä. Esimerkiksi uudessa Polana Shoppingissa ei ole omaa paikoitusta, vaan sinne menevän on tungettava kaaransa siihen koloon, mihin sen kadunvarressa sattuu saamaan, ja neuvoteltava pysäköintimaksusta paikallisten, epävirallisten "lappuliisojen" kanssa.

Voit tietysti jättää maksamattakin, mutta silloin on mahdollista, että autosta on palatessasi kadonnut peili tai suuntavilkku. Pysäköinninvalvojilla on omat tonttinsa, ja he saattavat esittäytyä varmistaakseen, etteivät kolikot mene väärälle miehelle - meidän autoamme vartioi kerran itse James Bond. Tiettävästi täällä liikkuu myös Michael Jackson.

Vaahtopäät Marginalin rannassa (kuva MKN).

Avenida da Marginalilla vain liikenneympyrät hillitsevät autojen menoa, liikennevaloja ei ole. No, puhuri työnsi meidät sujuvasti ja nopeasti kotiin sen jälkeen, kun ruuhkasta selvittiin; hiekkaan juuttuneet autot hidastivat liikennettä takanaan. Myrsky laantui seuraavien päivien kuluessa, ja kuulin, että Avenida da Marginal oli raivattu hiekasta yllättävän nopeasti - hienoa Maputo!

Ruuhkaa Mares Shoppingin edessä (kuva MKN).

Kauppamatka oli yllättävän palkitseva. Kerroin aiemmin, että Maputosta ei saa tuoretta maitoa, eikä iskukuumennetun kestomaidon makea maku edelleenkään puhuttele jälkikasvua. Woolworthin maitotuotehyllyssä - joka on usein tyhjää täynnä - oli kokonaiset 3 litraa Etelä-Afrikasta tuotettua tuoretta maitoa! Ostin ne kaikki. Minulle on arvoitus, onko Woolworthin maitohylly niin usein tyhjä siksi, että tuotteita on tuotu vain vähän, vai ovatko nopeammat ehtineet paikalle ennen minua.

(Kestomaitokin tulee muualta, yleensä Etelä-Afrikasta tai jopa Portugalista. Minusta on ekologisesti ja taloudellisesti aivan nurinkurista tuottaa niin arkista elintarviketta kuin maito Portugalista asti eteläiseen Afrikkaan, mutta näin voi käydä, jos maassa ei ole tarpeeksi, tai lainkaan, omaa tuotantoa.)

Myöhemmin kuulin, että Marika, joka oli käynyt samassa kaupassa ennen meitä, oli niin ikään lapsineen viimeistellyt myrskyillan tuoremaitojuhlalla. Ihanaa, että hän jätti minulle ne kolme tölkkiä! Saan kiittää Marikaa myös näistä blogikuvista.

Maisemaa Avenida da Marginalin tuntumassa (kuva MKN).

Siivoojani Ana tuli kahden päivän kuluttua töihin silmät huomattavan punaisina. Vampyyrikatseen syynä oli silmiin lentänyt hiekka. Hän kertoi, että köyhemmillä asuinalueilla ihmisten oli käynyt köpelösti, kun myrskytuuli riehui hatarien rakennusten ja peltikattojen kimpussa. Omiin silmiinsä Ana suhtautui tyynesti, "se menee ohi".

Olen jo huomannut, että monilla afrikkalaisilla on hyvin rauhallinen asenne sellaisiin elämän vastoinkäymisiin, joille ei voi mitään. Siinä, missä suomalaiset riehuisivat sosiaalisessa mediassa, vertailisivat kärsimyksiään ja kyselisivät, kenen on vastuu, täällä elämää jatketaan. Tietysti siksikin, ettei useimmilla ole mahdollisuutta, saati aikaa, roikkua netissä valittamassa; päivittäinen arki vaatii huomiota koko ajan.

Minusta oli jo Marginalilla tuntunut ristiriitaiselta katsella myrskyssä patikoivia ihmisiä mukavasta autosta käsin. Mutta näihin tuntemuksiin saa täällä tottua.

Hiukan lohdutti se, että olen elämäni aikana taistellut lukemattomia kertoja tietäni eteenpäin talvisessa lumimyräkässä, kahlannut upottavassa hangessa ja liukastellut sohjossa nenänpää jäässä. Asennoissa ja ilmeissä ei lopultakaan ollut paljon eroa. Samanlaista määrätietoista, etukenopainotteista etenemistä.

Tuisku siellä, hiekka täällä.

Tuulinenkin päivä päättyy auringonlaskuun. (Kuva MKN)

terkuin Lotta

(P.S. Se laskinkin, jota emme olisi jaksaneet alkaa etsiä, löytyi muuttolaatikoista, mistäpä muualta kuiin Berliinin aikaisen koulurepun sisältä. Seuraavan päivän matematiikantunti oli pelastettu.)

Kop, kop, onko hallituksen vettä?

Lasillinen kerrallaan

Viime aikoina ajatukseni ovat pyörineet, vai pitäisikö sanoa lilluneet, vedessä. Laaja sähkökatkos pimensi Maputon pari viikkoa sitten. Istuin silloin portugalin tunnilla. Luokkahuoneen valot sammuivat ja ilmastointilaite lakkasi hurisemasta.

Sillä hetkellä en jäänyt miettimään asiaa, pieniin katkoksiinhan tottuu. Tunnin jälkeen muistin liian myöhään, että vessaakaan ei nyt sitten voi vetää (muistanette aiemman blogipostauksen aiheesta - Maputossa päästään usein perusasioiden äärelle!). Seuraavana päivänä kielikoulun vessaan oli ilmestynyt tuoksuvalla pesuvedellä täytetty ämpäri ja kauha.

Kodin tärkeimmät tavarat, oli katkos tai ei.

Harmittomalta tuntunut sähkökatkos olikin laajemman riesan alku. Kaksi muuntajaa oli hajonnut, minkä seurauksena vedenpuhdistamot eivät voineet toimittaa vettä Maputon alueelle tavalliseen malliin.

Moni talous oli päiväkausia joko ilman sähköä, vettä tai molempia. Eivät kuitenkaan kaikki! Presidentin ja tärkeimpien ministerien kotien tuntumassa ei ollut ongelmia. Valtaeliitillä taitaa olla omat jakelukanavansa, joita rahvaan huolet eivät häiritse.

Tänne muuttaessamme minusta tuntui alkuun hassulta, että meillä riittää lämmintä vettä. Talossa on tarpeeksi isot lämminvesiboilerit. Saksassa meillä oli liian pieni boileri, ja kylpemiseen vaadittiin rasittavaa kuuman veden kantoa ämpärillä keittiöstä, jossa oli erillinen boileri (se niistä saksalaisista insinööri- ja suunnittelutaidoista). Oli helpotus, kun kylpyhuoneen boileri hajosi puoli vutta ennen poismuuttoa ja tilalle kärrättiin isompi. Vihdoin kuumia kylpyjä!

Vähän sama tilanne oli Brysselissä. Sielläkin meillä oli amme ja boileri eri paria. Suomen lomilla nautin aina valtavasti siitä, että hanasta saattaa laskea huolettomasti kuumaa vettä tarvitsematta pelätä sitä hetkeä, jolloin se alkaa vääjäämättä muuttua haaleaksi ja lopulta kylmäksi  - eikä amme ole silloin edes puolillaan.

Täällä, jos missä, olisin ymmärtänyt, ettei kuumaa vettä ole. Vesihän on monille ylellisyyttä, Maputossa tilanne on poikkeuksellisen hyvä muuhun maahan verrattuna. Siis silloin, kun vedenjakelu toimii...

Funktionaalista puutarhasisustusta.

Kuten kuvasta näkyy, meidänkin pihallamme komeilee kaksi vesitankkia. Niihin virtaa säännöllisesti hallituksen vettä, government water, kuten vuokraisäntämme Ibrahim asian ilmaisi tankkeja esitellessään.

Vedenjakeluhäiriön aikana tankeissa ei tapahtunut mitään. Ainakaan niihin ei kuulunut virtaavan lisää vettä. Tiskasin kuten kesämökillä Suomessa, kuumalla vedellä ja säästeliäästi (emme ole vielä saaneet hankituksi astianpesukonetta - se ei jotenkin ole tuntunut oleelliselta, kun kaikkea muuta hankittavaa on ollut yllin kyllin). En uskaltanut lotrata surutta säiliövedellä, olihan olemassa riski, että se lopahtaa äkkiä. Oli kerrottu, että jakeluhäiriö voi kestää viikkokausia. Ei tullut mieleenkään esimerkiksi täyttää vuotavaa uima-allasta.

Hallituksen vettä?

Tankkien ansiosta meillä oli kuitenkin asiat hyvin, olihan niissä vettä käytettäväksi ja saimme (lyhyet) suihkumme. Monilla muilla oli huonommin. Esimerkiksi kodinhoitajammme piti käydä jalkapatikassa ostamassa kaikki käyttövetensä. Autoilevilla oli helpompaa, he pystyivät hakemaan kymmeniä litroja kerralla.

Tilanteen parannuttuakin vettä jaettiin monin paikoin varmuuden vuoksi säännöstellen. Jos vesikatkos olisi jatkunut pidempään - se on ilmeisesti nyt ohi -, mekin olisimme ennen pitkää tilanneet yksityiseltä firmalta tankkeihin täydennystä.

Juomavesihän nyt täytyy joka tapauksessa aina ostaa, oli vesikatkoksia tai ei. Vesikanisterit ovat kodin tärkeimmät tavarat, ja kummallista kyllä olen huomannut, että juon kuumassa Maputossa paljon vähemmän vettä kuin kylmässä Suomessa. Kun vettä ei voi noin vain valuttaa hajamielisesti hanasta, vaan jokainen lasillinen on harkittu ("kai muillekin riittää?", "pärjäisikö tällä vielä huomiseen?"), jäädään litrojen päähän suomalaisista vedenjuontisuosituksista. Lasillinen kerrallaan.

Tankeista ei näe, paljonko niissä on vettä jäljellä. Vesikatkon aikana turvauduin vuokraisännän neuvomaan koputusmetodiin, jota voisi nimittää myös arvauskonstiksi. Koputtelin tankkeja ja kuulostelin, seuraako koputusta ontto kaiku vai vaimeampi ääni. Kop, kop, onko hallituksen vettä?

Viime perjantai-iltana meidät yllätti jälleen vuorokauden mittainen sähkökatkos. Hanat huokailivat tyhjää ja jääkaapin ovi piti pitää visusti kiinni. Onneksi on uima-allas! Sekin tosin on vuoto-ongelmineen korjauksen tarpeessa, mutta sieltä sai vettä vessanpönttöä varten.

Tähän mennessä oli nimittäin jo selvinnyt, että pihan toinen silmänilo, pikkuauton kokoinen generaattori, ei toimi. Jostain syystä en tässä vaiheessa enää yllättynyt.

Löysin kielikoulun kautta laitteelle korjaajan, Paulon, joka kävi tänään jo kolmatta kertaa sitä katsomassa (odotin häntä muun muassa koko viime viikon). Korjaus on edistynyt: ensimmäinen diagnoosi "jokin on vialla" (something is wrong, kuten talon aikaisempien asukkaiden huoltomiehenä toiminut islantilainen muotoili) on kehittynyt muotoon "jokin osa täytyy ehkä vaihtaa".

Vähäpuheinen, mutta avulias islantilainen, jolle soitin viimeksi tänään, muun muassa auttoi löytämään generaattorin sähkötaulun talon komeroiden uumenista. Samassa kaapinnurkassa oli myös elämää nähneen näköinen kassakaappi. Siitä tuli lähinnä olo, että sille, mitä tuon sisuksiin hautaa, sanoo ikuiset hyvästit.

Ehkä näen vielä sen päivän, jolloin generaattori hyrähtää käyntiin, kun valot sammuvat.

Tuleekohan generaattori joskus kuntoon?

Mutta takaisin viikonvaihteen sähköttömään tilaan. Yöllä oli tukalat oltavat, kun ilmastointi ei ollut viilentänyt huonetta illalla, ja päivällä oli hikoiltu 36-38 asteessa ilman vilvoittavia merituulia, joista Maputossa saa nauttia usein.

Irrottelin kosteat polyesterilakanat ihostani ja tassuttelin alakertaan lukemaan taskulampun valossa amerikkalaisen koulun kirjastosta lainaamaani kirjaa, jaloissani nelijalkainen, joka pärjää ilman sähkövalojakin. Oikeastaan ihan tunnelmallista.

Sähkökatko merkitsee myös laatuaikaa.

Terkuin Lotta

Silmänkääntötemppu Maputossa

Sekä että -kaupungissa

- Afrikan kauneus on erilaista, ei aina ihan helppoa. Se pitää löytää, opasti mantereella pitkään asunut lapsuudenystäväni kesällä.

Kuinka usein hänen sanansa ovatkaan palanneet mieleeni, kun olen kävellyt Maputon kaduilla.

Tiedättehän naistenlehtien muodonmuutokset ja niiden ennen- ja jälkeen-kuvat? Täällä olen ajatellut niitä usein. Nyt en tosin katsele ennen- tai jälkeen-kuvia, vaan molempia samassa paketissa. Maputossa kaikki on sekä että.

Rumuus ja kauneus, laiminlyönnit ja huolenpito, karuus ja värikylläisyys - ne ovat läsnä yhtä aikaa. Aurinkoinen turistikuva tarvitsisi rinnalleen toisen, joka näyttäisi, mitä vieressä on. Tai toisin päin.

Yksityiskohta kielikouluni Anarkalyn puutarhasta.

Vähän aikaa sitten ihailimme ystävän ottamaa kuvaa Maputon rantabulevardilta. Tiedättehän, kimmeltävä meri, huojuvat palmut, sininen taivas. Rantaparatiisi?

Kovia kokeneen kaupungin todellisuus heti meren ja palmujen takana rajautui kuvasta ulos. Rantabulevardikaan ei oikeastaan ole idylli, jossa istuskellaan huolettomasti gin tonicia siemaillen - näkymä Intian valtamerelle on vaikuttava, mutta alue ei ole turvallista kävelyseutua. Kuva ei kuitenkaan valehdellut. Merellinen kauneus on osa Maputoa, vaikka tämä kaunotar hieman nilkuttaakin.

Tässä alla on Anarkaly-kielikoulun rakennuksen kuva. Käyn tuolla portugalin tunneilla. Koulu sijaitsee Avenida Eduardo Mondlane -nimisen väylän poikkikadulla. Soma talo, eikö totta?

Anarkaly-koulun talosta on huolehdittu.

Maputossa on paljon portugalilaistyyppisiä, siirtomaa-ajasta muistuttavia huviloita. Osa on kurjassa kunnossa. Ne jäivät oman onnensa nojaan, kun portugalilaiset pakenivat Mosambikista sodan jaloista 1970-luvulla. Taloista onnekkaimmat ovat löytäneet ylläpitäjän.

Voisi kuvitella olevansa Portugalissa.

Monet niistä ovat haikealla tavalla viehättäviä ränsistyneinäkin. Meidänkin asuinkadullamme niitä on, ja aion esitellä niitä blogissa myöhemmin. Huviloista näkee, miten ihastuttava "välimerellinen" kaupunki Maputo on joskus ollut.

Niistä näkee ikävä kyllä myös sen, millaista jälkeä sota ja köyhyys tekevät.

Samaa voisi sanoa seuraavasta kuvasta. Kaukana kielikoulusta? Ei kovin.

Kadun toisella puolella näyttääkin tältä.

Tällainen näkymä tervehtii katsojaa koulua vastapäätä. Olen ottanut edelliset kuvat samassa kohdassa kuin tämän.

Toisin kuin siirtomaa-ajan ikääntyneet huvilakaunottaret, nämä sosialistisen ajan muistomerkit eivät kanna vuosiaan tyylikkäästi. Rankka menneisyys on uurtanut ja kolhinut  niihin jälkensä, eikä kasvojenkohotuksiin ole ollut rahaa.

Tällaiset pytingit eivät suinkaan ole asumuksista vaatimattomimpia, onhan kortteli keskellä kaupungin vilinää, ja näissä on kunnon lattiat ja katot. Maalattiaiset hökkelikylät eivät puolestaan ole kovin kaukana, ainakaan maantieteellisesti.

Kävelymatkan päähän tästä rakennetaan luksuspilvenpiirtäjiä, joista on näköala merelle ja kaupungin ylitse.

Muuttaisitko afrikkalaiseen pilvenpiirtäjään?

Päätä kääntämällä pääsee siis kahteen aivan eri tunnelmaan. Vähintään kahden, luultavasti useamman maailman yhteiskunta tämä onkin.

Terkuin Lotta

Bugaboo-rattaat ja matkalaukun puolikas

Tanssivat pojat puistossa

Kun olimme olleet Maputossa pari päivää, ystävämme Marika vei meidät Campo di Fiori -ravintolaan, joka sijaitsee Jardim dos Cronistas -puistikossa Sommerschieldin kaupunginosassa.

Se oli tulokkaalle rentouttava tuttavuus. Pieni, siisti puisto italialaisravintoloineen ja jäätelöbaareineen olisi voinut sijaita missä tahansa Euroopassa, lapset juoksentelivat vapaasti, näkyi pyöriä ja skeittilautoja, leikkialuekin. Puisto on täynnä elämää ja ravintola aina täynnä - sittemmin olemme käyneet siellä jo monta kertaa. Arkisin lähitalojen virkapukuiset lastenhoitajat ulkoiluttavat siellä hoidokkejaan, ja (todennäköisesti) samojen talojen muut työntekijät syövät eväitään penkillä. Ravintolan antiin heillä ei ole varaa.

Morsiustyttöjä Jardim dos Cronistas -puistikossa.

Jardim dos Cronistas on kalleinta Maputoa. Valtavat vaurauserot läiskähtävät naamalle kuin märkä rätti. Jäin tuijottamaan eräänkin expat-isän työntelemiä huippumoderneja lastenrattaita suu auki.

Bugaboo-rattaat olisivat olleet upeat Helsingissäkin. Täällä ne näyttivät mätkähtäneen kuusta. Niiden matkustaja oli saanut syntymälahjana hyvin erilaiset elämän eväät kuin parin metrin päässä maapähkinöitä kaupitteleva resuinen pikkupoika.

Paikalliset ihmiset kuljettavat lapsiaan selässä liinassa, ja isommat lapset kantavat pienempiään. Kerran näin pojan vetävän pikkulasta matkalaukun puolikkaassa, jossa oli vielä pyörät alla ja vetokahva tallella.

Jonain päivänä olen ehkä niin karaistunut, että en (ikävä kyllä) enää joka kerta järkyty kalliiden rattaiden ja köyhän Maputon välisestä ristiriidasta. Mosambik on maailman köyhimpiä maita. Tottumaton katseeni ei kuitenkaan vielä suodata näitä riitasointuja, joita nähdäkseen ei tarvitse mennä kuin ovesta ulos.

Myynnissä taidetta, gsm-liittymiä, hattaroita, elokuvia...

Mutta mosambikilaiset ovat hyvin yritteliäitä. Campo di Fiorinkin asiakas saa tottua siihen, että ympärillä hyörii parvi kaupustelijoita. Juuri täältä me ostimme ne ensimmäiset piraatti-dvd:mme.

Valitimme dvd-kauppiaalle myöhemmin Jurassic Worldista, jonka sisällä oli kirvesmurhaviihdettä (emme katsoneet sitä alkua pidemmälle, lajityyppi tuli selväksi). Seuraavalla kerralla Campo di Fiorissa kouraamme tultiin lyömään Jurassic World ja vakuutettiin, että täällä kyllä on oikea levy. Sana tarkoista asiakkaista oli kiirinyt.

Puistossa näkee myös esityksiä, ja esimerkiksi tanssiville pojille antaa mielellään kolikon, pari. He tekevät huimiakin temppuja ilman minkäänlaisia suojia tai verkkoja. Hirvittää ajatellakin, miten käy, jos jonkun ote lipeää tai jalka luiskahtaa. Puistossa on parikin kilpailevaa tanssipoikaryhmää, toisilla keltaiset, toisilla punaiset asut. Tässä yllä punaisen ryhmän taidonnäyte.

Terkuin Lotta

Matkalla mangopuun varjoon

Yhdet avaimet, kiitos

Ensimmäinen tehtävä uudessa maassa on hankkia koti. Olen elänyt nyt pari kuukautta täysin ilman kotiavainta. Se on aikuisen elämässä poikkeuksellista. Kiinnitin siihen huomiota, kun sain lasten koulusta avaimenrenkaaseen kiinnitettävän kulkuluvan ja totesin, ettei minulla ollut avaimenrengasta!

Avaimettomassa elämässä on ollut myös kummallista vapautta, ainakin tällaisessa tilanteessa. Kun ei ole kotiavainta, on tavallaan avaimet mihin tahansa. Eikä tarvitse huolehtia avaimen katoamisesta.

Olin luovuttanut avaimet Berliinissä ja pakannut tyhjän avainrenkaan muuttotavaroihin. Heinäkuu Suomessa mökkeillen sujui myös melko lailla avaimitta. Yhden matkalaukun sivutaskusta löytyi kuitenkin vanha Marimekko-heijastin (mikäpä muu!), jonka renkaassa kulkulupa nyt killuu.

Tänään se saa seurakseen kotiavaimen.

Olimme varautuneet etsimään kotia pitkään. Tiesin, että eräät meitä ennen tänne muuttaneet olivat joutuneet tekemään niin. Maputoon on kuitenkin viime aikoina rakennettu uusia asuntoja, mikä on rauhoittanut asuntomarkkinoita ja tasoittanut ainakin hurjimpia hintapyyntöjä. Maputo on afrikkalaisittain kallis kaupunki asua.

Koti kuitenkin löytyi iloksemme nopeasti, pakollinen ja hiukan hermostuttava tinkiminen tuotti tulosta, ja lähdemme huoneistohotellista tänään. Hei hei, Vip Executive Apartments!

Varsinaiset muuttotavarat tulevat aikaisintaan kuukauden kuluttua, joten tänään on ostettava Maputon uudesta Home Centeristä (Ikeaahan Mosambikissa ei tosiaankaan ole... ) välttämättömät: patjoja, lakanoita, peitot, tyynyt, pyyhkeitä, astioita, siivoustarvikkeita, pöytä, ainakin neljä tuolia... Osan saamme lainaksi lähetystön väeltä. Siellä tällainen tilanne on tuttu.

Asunnonvälittäjä Ana ja remonttimies tulevan kodin portilla.

Asunnon meille löytänyt välittäjä ei suinkaan ollut se hienoin ja sliipatuin, persoonallisin kyllä. Ja kyllä tämä Ana hänkin kimalteli kultaa, hampaita myöten. Hän saapui tunnin myöhässä autopulmiaan valitellen ja vuolaasti anteeksipyydellen. Ensimmäinen puolituntinen kuluikin huoltoaseman pihassa, Anan parhaat päivänsä nähneen Land Roverin avattua konepeltiä tuijotellen.

Automurheet olivat selvästi vieneet välittäjän huomion, sillä takapenkkikin oli täynnä tavaraa, jota nostelimme takaluukkuun sopiaksemme kyytiin. Ratti oli väärällä eli vasemmalla puolella, ja käännöksissä Ana varmistikin aina vierustoverilta: "Tuleeko autoja?" Mutta autosta viis: niin vain kävi, että juuri tämä käheästi ja herkästi naurava leidi löysi meille talon.

Asuntokatselmuksella! Tähän olohuoneeseen me muutamme.

Kun teimme Anan kanssa lähtöä talosta, kiinnitin huomioni mieheen, joka näytti poimivan kadunvarsipuun juurelta jotain. Roskia ne eivät olleet, mutta en tunnistanut puuta, saati sen kukintoja (Maputossa on muuten erittäin paljon puita katujen varsilla, se yhdistää Maputoa ja edellistä asuinkaupunkiani Berliiniä).

Kysyin Analta, tunnistiko hän, mitä mies etsi. Toimen naisena hän rullasi saman tien auton ikkunan auki, huikkasi "Bom dia!" ja tiedusteli asiaa. Kyse oli kuulemma jostain lääkinnällisestä kasvista - "some plants for medicinal use", selitti Ana. Mielenkiintoista. Luonnonlääkintä on Afrikassa yhä voimissaan, monestain syystä. Tulevina vuosina minullekin ehkä selviää, minkä puun antia mies kadulta keräili.

Talon omalla pihalla on mangopuu, johon ihastuimme. Saa nähdä, millaiseksi elämä sen varjossa muodostuu.

Teroittaakohan kissa kynsiään mangopuuhun?

 


Terkuin Lotta