Rikkalapio ja torakka, tunteiden tulkit

Lapiollinen kaipuuta?

Kaipaan Suomesta ennen kaikkea ihmisiä - perhettä, sukua ja ystäviä - sekä heidän lisäkseen kirjastolaitosta ja kirjakauppoja. Suomenkielinen kirja on ylellisyyttä, ja onneksi sain sellaisen viimeksi tällä viikolla, kiitos kuriiripostin ja ajattelevaisen Reija-ystäväni. Kiitos hänelle näin bloginkin kautta! (E-kirjoja ostan vain harkiten, koska tapaan kierrättää useimmat lukemani kirjat eteenpäin.)

Tällä hetkellä kaipaan siis enemmän aineettomia asioita ja ihmisiä kuin materiaa, ja vaikka suomalainen ruokakin on hyvää, se maistuu minusta parhaalta omassa ympäristössään, Suomessa - en erityisemmin haikaile sen perään täällä ollessani.

Selviämme kyllä näillä pöperöillä, ja pääsen mansikoiden, muikkujen ja uusien perunoiden pariin ennen pitkää. Poikkeus vahvistaa säännön. Välillä olisi kiva voida ostaa edullista ja laadukasta (kirjo)lohta jokapäiväistä ruuanlaittoa helpottamaan tai edes vaihtelun vuoksi. Ja pojat joisivat kyllä mielellään enemmänkin tuoretta maitoa.

Perhonen kävi tervehtimässä.

Mutta sitten on selittämättömiä hetkiä, jolloin omien juurien ikävä tiivistyy johonkin yllättävään ja arkipäiväiseen tapaan tai esineeseen.

Esineeseen, joka on itsestäänselvyys silloin, kun sen olemassaoloa ei tarvitse ajatella. Vai voisitko kuvitella itkeväsi Sini-rikkasetin takia? Aivan, en minäkään. Mutta kuinkas kävikään.

Taistelimme edellisviikon maanantaina nopsajalkaisen torakan kanssa huonolla kiinalaisvalmisteisella rikkalapiolla ja -harjalla (Maputossa myydään paljon laatuunsa nähden kallista tavaraa). Nujakan seurauksena hatara tekele hajosi. Harja katkesi ja lapio menetti osan muovipäällysteestään.

Torakka selvisi yhteenotosta elävänä! Sitkeä ötökkä päihitti surkean, heppoisesti kootun rikkalapion!

Otsalleni kihosi tuskanhiki, kun ajattelin, että minun täytyy jälleen lähteä kiertämään Maputon kauppoja tällaisen umpitylsän tavaran perässä.

Rikki mennytkin laitos oli vaatinut etsintää ja löytyi lopulta sattumalta - kun olin jo menettänyt toivoni - aasialaisten pitämästä minimarketista, johon olin poikennut ostamaan juotavaa. Bongasimme rikkalapion pienen myymälän pimeällä peräseinällä, ja siitä se lähti limutölkkien kaverina kanssamme kotiin.

Tuona maanantaiaamuna minun oli yhtäkkiä pohjattoman ikävä suomalaisia, Viikin Prismasta ostettuja rikkalapioitani. Olisin antanut mitä tahansa, jos olisin saanut ne keittiön nurkkaan (tai edes toisen).

Taisin saada aiheesta aikaan riidanpoikasenkin. Miten rikkalapiot eivät kulkeutuneet muuttokuormassa tänne, vaan Suomeen, jossa niitä saa kaupoista muutenkin - ja ne olisivat kyllä pärjänneet torakalle! Takuulla olisivat! Torakka olisi kuollut ja harja elossa, eikä toisin päin!

Pidän torakoista enemmän hengettominä.

Taustaksi täytyy sanoa, että mielestäni niin käteviä pitkävartisia rikkalapio-harjasettejä on ihmeen vaikea löytää Suomen ulkopuolelta. Tämä on jo kolmas maa, jossa etsin niitä kissojen ja koirien kanssa. Pitkävartisia lattiaharjoja toki löytyy vaikka millä mitalla, mutta roskat pitäisi sitten kerätä kyykistellen minikokoiseen lapioon. Isolla harjalla se käy todella kömpelösti. En ymmärrä, mikä järki tähän kätkeytyy.

Rikkalapioraivarini aikana tunsin itseni tietysti myös hiukan naurettavaksi. Olin sekä kiukkuinen että nolo, harmitti ja hymyilytti, ja sekin harmitti, että hymyilytti (ja toisin päin, mutta sitähän ei voinut näyttää, kun hyvä raivari olisi mennyt hukkaan). Ja kuka edes tietää, missä ne suomalaisetkaan rikkalapiosetit nykyään valmistetaan - minkä perään edes haikailin?

No, ryhdistäydyin pian ja keskityin olennaiseen eli torakkamyrkytykseen. En kiusannut itseäni lähtemällä ostoksille: käytämme sitä samaa rikkalapiosettiä yhä. Kyllä se palvelee, kun on helläkätinen, teippikin auttaa, ja eihän vehje hivellyt silmää ehjänäkään. Mikäs hätä tässä.

Suomalaiset rikkalapiot eivät katoa tästä maailmasta, vaikka minä en vähään aikaan heiluisi niiden varressa.

Toinenkin taintunut torakka.

Olisi mukava kuulla, millaisia tarinoita muilta ulkosuomalaisilta löytyy. Oletteko huomanneet kaipaavanne yllättäviä asioita, hetkellisesti tai pidempään?

Entä oletteko huomanneet, että joihinkin kotimaan/edellisen asuinmaan asioihin tai tavaroihin tiivistyy kummallisen paljon tunteita, jopa absurdiutta hipoen, siihen nähden miten arkipäiväisistä asioista on kyse?

Itse en olisi voinut kuvitella, että pidättelen kyyneliä rikkalapion takia. (Monen muun asian takia kyllä, ja niin on käynytkin, eli rikkalapio vain liittyy pitkään jatkumoon.)

Ehkä kyynelissä oli myös muuta kaipuuta. Rikkalapio, torakka ja maanantaiaamu pienen pääsiäislomamatkan jälkeen vain tarjosivat sopivan kanavan pieneen purkaukseen.

terkuin Lotta