Tuulista menoa

Mutta eihän Mosambikissa voi sataa lunta!

Viime viikolla oli tuulista. Maputossa voi yleensäkin tuulla reippaasti, etenkin rannan tuntumassa. Pieni tuuli on usein vain miellyttävä. Sen ansiosta sää ei aina ole lainkaan niin tukalan kuuma kuin kuvittelisi.

Nyt hatuista ja helmoista sai pidellä tosissaan kiinni. Syy riepotukseen oli ylempänä Somalian rannikolla riehuva sykloni, joka heilutteli häntäänsä Maputon tasolla asti. Olisi ollut helpottavaa pysyä kotona, mutta vilkaisu jääkaappiin puhui muuta.

Lähdimme kauppaan rantaa pitkin kulkevaa Avenida da Marginalia pitkin. Eipä Shopriteen ja Woolworthiin oikein muuta reittiä pääsekään.

Avenida da Marginal, joka on yksi Maputon valtaväyliä, vie sekä ulos kaupungista että paikallisen bileväen suosimalle Costa do Sol -rannalle. Katu on siksi esimerkiksi juhlapyhinä altis ruuhkautumaan. Joka tapauksessa se on vaikuttava bulevardi ajella, sillä sitä reunustava valtameri on joka kerta erinäköinen. Sitä ei hevin väsy katselemaan.

Marginalin palmut kumartavat tuulelle (kuva MKN).

Tällä kerralla meri näytti villiintyneen täysin, vaahtopäät vain vyöryivät rantaan. Palmutkin taipuivat juhlalliseen kumarrukseen, ja ranta-alue oli täysin autio. Äkkiä alkoi kuulua tiukkaa ropinaa, ja tuulilasi sumeni. Suomalainen kun olen, ääni toi ensimmäiseksi mieleeni raesateen tai jäätävän lumituiskun. Mutta eihän Mosambikissa voi sataa lunta! Me olimme hiekkasateessa.

Hiekkaa kertyy tielle (kuva MKN).

Ei voinut kuin hämmästellä sitä vauhtia, jolla tuuli siirsi rannalta hiekkaa asfalttikadulle. Edessämme oli pienehkö auto juuttunut hiekkaan. Koskaan ei tiedä, milloin Afrikassa tarvitsee nelivetoautoa! Kadun viertä kävelevät ihmiset kahlasivat hiekassa liinat pään peittona.

Tuulen myötä sähköt takkuilivat - kielikoulussakin oli samana aamuna ollut jälleen yksi sähkökatkos, samoin meillä kotona iltapäivällä -, ja hetkeä aiemmin samassa paikassa asioinut ystävättäreni Marika Knaapila-Navarrete oli varoittanut, että maksukorttilaitteet eivät välttämättä toimi.

Me onnistuimme kuitenkin maksamaan, ja hylkäsimme aikeen käydä vielä toisessa kaupassa. Lapsi tarvitsi seuraavaksi päiväksi kouluun laskimen, mutta päätimme ryhdistäytyä ja etsiä laitteen lukuisista avaamattomista muuttolaatikoista sen sijaan, että olisimme ajaneet toiseen liikkeeseen ostamaan hätälaskinta. Ostoksia tehdessämme oli tullut jo pimeää, Afrikassahan pimeys laskeutuu nopeasti ja totaalisena.

Kauppamatkallakin voi juuttua hiekkaan! (Kuva MKN)

Pimeässä ei ole mukava ajaa, oli hiekkamyrskyä tai ei. Esimerkiksi kaduilla voi olla isoja kuoppia, joita ei vain näe, kun katua ei ole valaistu.

Oma lukunsa ovat katua ylittävät ihmiset. Kun on pimeää, ja hahmotkin tummanpuhuvia, ylittäjiä on ihan tarpeeksi vaikea erottaa, vaikka he eivät peittyisikään pöllyävään ruskeaan hiekkaan. Koska liikennevaloja ei ole, ihmiset poukkoilevat tien poikki siitä, mistä milloinkin sattuvat pääsemään.

Sananen liikenteestä. Olen liikkunut Maputossa melko paljon jalan, ja toivoisin kaupunkiin edes hiukan enemmän liikennevaloja. Toki täällä täytyy pitää silmä tarkkana, oli valoja tai ei.  Mutta pitkien, liikennevalottomien katujen ylitys on rasittavaa. Ruuhka-aikana kyse ei ole siitä, että ylität kadun sopivana hetkenä, vaan vähiten epäsopivana. Usein tuntuu, että auton ratissa olisi turvallisempaa.

Autojen määrä on kasvanut Maputossa niin nopeasti, ettei liikennesuunnittelu tunnu pysyneen perässä. Esimerkiksi uudessa Polana Shoppingissa ei ole omaa paikoitusta, vaan sinne menevän on tungettava kaaransa siihen koloon, mihin sen kadunvarressa sattuu saamaan, ja neuvoteltava pysäköintimaksusta paikallisten, epävirallisten "lappuliisojen" kanssa.

Voit tietysti jättää maksamattakin, mutta silloin on mahdollista, että autosta on palatessasi kadonnut peili tai suuntavilkku. Pysäköinninvalvojilla on omat tonttinsa, ja he saattavat esittäytyä varmistaakseen, etteivät kolikot mene väärälle miehelle - meidän autoamme vartioi kerran itse James Bond. Tiettävästi täällä liikkuu myös Michael Jackson.

Vaahtopäät Marginalin rannassa (kuva MKN).

Avenida da Marginalilla vain liikenneympyrät hillitsevät autojen menoa, liikennevaloja ei ole. No, puhuri työnsi meidät sujuvasti ja nopeasti kotiin sen jälkeen, kun ruuhkasta selvittiin; hiekkaan juuttuneet autot hidastivat liikennettä takanaan. Myrsky laantui seuraavien päivien kuluessa, ja kuulin, että Avenida da Marginal oli raivattu hiekasta yllättävän nopeasti - hienoa Maputo!

Ruuhkaa Mares Shoppingin edessä (kuva MKN).

Kauppamatka oli yllättävän palkitseva. Kerroin aiemmin, että Maputosta ei saa tuoretta maitoa, eikä iskukuumennetun kestomaidon makea maku edelleenkään puhuttele jälkikasvua. Woolworthin maitotuotehyllyssä - joka on usein tyhjää täynnä - oli kokonaiset 3 litraa Etelä-Afrikasta tuotettua tuoretta maitoa! Ostin ne kaikki. Minulle on arvoitus, onko Woolworthin maitohylly niin usein tyhjä siksi, että tuotteita on tuotu vain vähän, vai ovatko nopeammat ehtineet paikalle ennen minua.

(Kestomaitokin tulee muualta, yleensä Etelä-Afrikasta tai jopa Portugalista. Minusta on ekologisesti ja taloudellisesti aivan nurinkurista tuottaa niin arkista elintarviketta kuin maito Portugalista asti eteläiseen Afrikkaan, mutta näin voi käydä, jos maassa ei ole tarpeeksi, tai lainkaan, omaa tuotantoa.)

Myöhemmin kuulin, että Marika, joka oli käynyt samassa kaupassa ennen meitä, oli niin ikään lapsineen viimeistellyt myrskyillan tuoremaitojuhlalla. Ihanaa, että hän jätti minulle ne kolme tölkkiä! Saan kiittää Marikaa myös näistä blogikuvista.

Maisemaa Avenida da Marginalin tuntumassa (kuva MKN).

Siivoojani Ana tuli kahden päivän kuluttua töihin silmät huomattavan punaisina. Vampyyrikatseen syynä oli silmiin lentänyt hiekka. Hän kertoi, että köyhemmillä asuinalueilla ihmisten oli käynyt köpelösti, kun myrskytuuli riehui hatarien rakennusten ja peltikattojen kimpussa. Omiin silmiinsä Ana suhtautui tyynesti, "se menee ohi".

Olen jo huomannut, että monilla afrikkalaisilla on hyvin rauhallinen asenne sellaisiin elämän vastoinkäymisiin, joille ei voi mitään. Siinä, missä suomalaiset riehuisivat sosiaalisessa mediassa, vertailisivat kärsimyksiään ja kyselisivät, kenen on vastuu, täällä elämää jatketaan. Tietysti siksikin, ettei useimmilla ole mahdollisuutta, saati aikaa, roikkua netissä valittamassa; päivittäinen arki vaatii huomiota koko ajan.

Minusta oli jo Marginalilla tuntunut ristiriitaiselta katsella myrskyssä patikoivia ihmisiä mukavasta autosta käsin. Mutta näihin tuntemuksiin saa täällä tottua.

Hiukan lohdutti se, että olen elämäni aikana taistellut lukemattomia kertoja tietäni eteenpäin talvisessa lumimyräkässä, kahlannut upottavassa hangessa ja liukastellut sohjossa nenänpää jäässä. Asennoissa ja ilmeissä ei lopultakaan ollut paljon eroa. Samanlaista määrätietoista, etukenopainotteista etenemistä.

Tuisku siellä, hiekka täällä.

Tuulinenkin päivä päättyy auringonlaskuun. (Kuva MKN)

terkuin Lotta

(P.S. Se laskinkin, jota emme olisi jaksaneet alkaa etsiä, löytyi muuttolaatikoista, mistäpä muualta kuiin Berliinin aikaisen koulurepun sisältä. Seuraavan päivän matematiikantunti oli pelastettu.)

Road trip naapuriin

Häivähdys Neuvostoliitto-oloa (ja pari leijonaa)

Perheen ammattidiplomaatille koulun syyslomaviikko lokakuun puolivälissä oli työntäyteinen. Ilahduin valtavasti, kun Maputossa pitkään asunut suomalaisnainen kysyi, lähtisimmekö hänen seurakseen lyhyelle reissulle Etelä-Afrikkaan, Krugerin kansallispuistoon.

Nämä Krugerin kissat eivät pahemmin piitanneet yleisöstä.

Tiesiköhän Kirsi, että pelasti viikkomme? Suurkiitos siitä. Tällä talonvahdilla oli jo melko mökkihöperö olo vesi- ja sähkökatkosten ja muiden huolten jälkeen (luovuin taannoin kodinhoitajastamme, en siksi, että hänessä olisi ollut jotain vikaa - päinvastoin -, vaan siksi, että kodin jakaminen päivittäin kahdeksan tunnin ajan toisen kanssa tuntui liian oudolta. Meillä ei myöskään ollut hänelle tarpeeksi töitä). Mutta ratkaisu oli vaikea.

Maputosta on vain 119 kilometriä lähimmälle Etelä-Afrikan raja-asemalle. Kun siitä mennä posottaa yli näytettyään ensin kiltisti paperinsa ja passinsa Mosambikin puolella rajaa, sitten toistamiseen Etelä-Afrikan maaperällä, on jo melkein Krugerin sisääntuloportilla. 

Reissun vaatima paperisotakin oli jo puoliksi voitettu, sillä teimme elokuussa yhden yön pikamatkan Krugeriin Marloth Parkiin, Maqueda Lodgeen (hyvä kohde esimerkiksi häämatkalaisille tai muun merkkipäivän viettäjille).

Aikuisille riittää passi ja viisumi, jolla Mosambikiin pääsee takaisin, mutta alaikäinen tarvitsee syntymätodistuksen (siinäkin tapauksessa, että molemmat vanhemmat ovat mukana) ja, jos hän matkustaa vain isän tai äidin seurassa, toisen vanhemman suostumuksen matkaan. Vielä tarvitaan . poissaolevan huoltajan passin virallinen kopio. Meidän ei tarvinnut hankkia kuin nämä kaksi lisädokumenttia kummallekin pojalle. Paperit ja passit näytetään kahteen kertaan, ensin Mosambikin puolella rajaa, sitten parinsadan metrin päässä Etelä-Afrikan puolella. Joskus jonoissa voi vierähtää pitkäkin tovi.

Majapaikkamme.

Kun pääsimme ruokakauppaan Etelä-Afrikan puolella Komatipoortin kylässä, joka on siltä suunnalta Krugeriin tulijoiden ensimmäinen etappi, käsitin olleeni aika pitkään Maputossa.

Tuijotin hyllyjä suu auki kuin neuvostoliittolainen loikkari. Näin paljon hedelmiä, marjojakin - en ollut nähnyt mustikoita heinäkuun jälkeen. Pieniä Babybel-juustoja, muista puhumattakaan! Ihmeellisiä sinisiä muroja! Lehtiä ja kirjoja! Dvd-elokuvia, laillisia ja toimivia - me emme täällä ole nähneet kuin niitä piraattikopioita, joiden laatu on aina yllätys. Ja mikä mahtavinta, tuoremaitoa!

Muumit afrikaansiksi.

Luitte oikein, maitoa. Etsittyäni elokuussa turhaan tuoremaitoa Maputosta olin jo unohtanut koko juoman olemassaolon, mutta matkaseuralaiseni arvasi sanomattakin, millaisia Komatipoortin hienouksia ehkä osaisimme arvostaa. "Nyt kannattaa ostaa tuoremaitoa. Sitä ei saa Maputosta." Tell me about it! Pojat eivät pidä säilyvän maidon mausta Suomessakaan.

Hulluinta on, että Komatipoort on oikeasti todella pieni paikkakunta, ei mikään shoppailuparatiisi. Minulle se kuitenkin riitti, kuola valui suupielistä.

Onhan Maputossa kauppoja, viime vuosiin verrattuna paljonkin. Mutta kaikkea ei tänne asti tuoda, ja joskus hyllyt ovat tyhjät. On vain opittava, mikä on minkäkin liikkeen valtti. Yhdestä liikkeestä saa pestoa, toinen myy kissanhiekkaa, kolmannessa on hyvä valikoima liha- ja kalapakasteita ja neljännestä löytää kuplavettä isossa pullossa.

Kaikkeen tähän tietysti tottuu nopeasti.

(Joskus tapahtuu riemastuttavia yllätyksiä. Kuten ystäväni Marika sanoo, Maputossa voi vielä kokea aitoa löytämisen iloa. Olin etsinyt pitkävartista rikkalapio-harjasettiä kaikkialta, tuloksetta. Myynnissä oli vain harjoja tai pieniä rikkalapioita. Kaipasin kipeästi muuttokuormasta jäänyttä Sini-rikkalapiota. Kun olin erään kahvilan viereisessä minipuodissa ostamassa juotavaa, huomasin hämärässä peränurkassa etsimäni kaltaisen lapio-harjasetin. Piti ihan kysyä, oliko se putiikin omaa siivousvälineistöä - niitä kun oli vain yksi. Sain ostaa sen. Poistuin ilahtuneena juomatölkit ja harjasetti kainalossani.)

Etelä-Afrikan hintatasokin on kukkaroystävällinen. Maputossa kova tuontivero ja pitkät kuljetusmatkat sekä se, että oikeastaan melkein kaikki tuodaan muualta, nostavat kulutustuotteiden hintoja ylös.

Pian kömmimme valtavine ruokasäkkeinemme autosta Buckler´s Africa -majapaikan ovelle. Mopo niinsanotusti lipesi neuvostoloikkarin käsistä, mutta puolustuksemme totean, että mukana oli kolme liikunnallista poikaa...

Buckler´s Africa sijaitsee puiston laidalla, joten sen uima-altaalta voi tiirailla Krugeriin. Tuloiltana näimmekin sarvikuonoja ja elefantteja juomassa. Pääsimme lomatunnelmaan. Tuntui hyvältä olla Afrikan mantereella sekä nähdä - ja muistaa - siitä tämäkin puoli. Kirsi muisti vielä huomauttaa, että hanavettä voi juoda - sekin vielä! Kanisterit hiiteen pariksi päiväksi.

Näkyykö elefantteja? 

Entä ne eläimet? Ettei kukaan luulisi, että matkan pääasiallinen anti oli maidossa, hanavedessä ja Komatipoortin Supersparissa (vaikka nekin ovat tärkeät, kun turisti tulee Maputon suunalta), todettakoon, että Kruger on maineensa veroinen elämys ja joka kerta erilainen. Eläimethän ovat siellä kotonaan, joten ne näyttäytyvät - tai eivät näyttäydy - omilla ehdoillaan.

Oppaita ja muuta kirjallisuutta on tarjolla runsain mitoin, ja suosittelen sellaisten hankintaa, sillä hyvillä tiedoilla retkestä saa enemmän irti. Kruger on paljon muutakin kuin "Big Five" (leijona, leopardi, norsu, sarvikuono ja puhveli). Esimerkiksi hyeenat ovat kummallisen näköisiä, pelottavia, kiinnostavia ja yllättävän isoja otuksia, joiden ei haluaisi hölkyttävän vastaan iltakävelyllä. Alla pahkasika.

Pumba ruokailee.

Tällä kertaa kohtasimme viisikon kuninkaat eli leijonakaksikon ihan tien vieressä. Mikä ilo! Ne ovat kuvassa ylempänä. Katsekontakti ison kissan keltaisiin silmiin on pysyvä matkamuisto.

Viereemme pysähtyi toinen auto, jonka matkustaja rullasi etuikkunan auki ja kysyi, mitä katsomme.

Kirsi viittilöi tien viereen ja vastasi: "Suoraan edessänne on kaksi leijonaa puun alla nukkumassa, there are two lionesses sleeping under the tree straight ahead." Sen jälkeen hän kääntyi meihin kyytiläisiin päin ja tuuletti.

"Jess! Edessänne on leijona! Ihan joka päivä ei pääse sanomaan tällaista lausetta!"

Taas näissä kulisseissa!

Kotona vastassa oli jotain uutta, ovivartija (pääsin kyllä sisään tervehtimällä ja kertomalla, että asun täällä) ja jotain odotettua: muuttolaatikot.

Kiitos Kirsin kylmälaukun, kotiin Avenida Kim Il Sungin jääkaappiin körötti muun muassa kaksi tölkkiä Woolworthin tuoremaitoa. Luksusta! Toisessa on tilkka jäljellä. Niistä on kaadeltu hartaasti ja säästellen.

Terkuin Lotta

P.S. Entinen kodinhoitajamme sai kokopäivätyön jo viikon kuluttua siitä, kun hän lopetti meillä. Eri foorumeille laittamamme ilmoitukset poikivat puheluja, ja möin jopa eioota muutamille kyselijöille. Mikä helpotus! Olin piehtaroinut öisin tunnontuskissa miettien, miten naisparan kävisi. Olimme päättäneet tukea häntä rahallisesti siihen asti, että hän löytää uuden pestin, sillä työttömyys kehitysmaassa on karu kohtalo. Parempi kuitenkin näin. Mekin taisimme jo löytää etsimämme eli osa-aikatyötä etsineen siivoojan, joten tällä saralla asiat ovat taas järjestyksessä.

Antaa pakata vain

Ei se ollutkaan edellinen asiakas!

  

Supermarketit ovat mielenkiintoisia paikkoja tulokkaille ympäri maailmaa. Pelastava enkelimme Marika kyyditsi meidät isoon Game-markettiin miltei heti tultuamme. Haalin kärryyn sekalaista tavaraa. Kassalla panin merkille, että liukuhihnan päässä seisoi nainen. Edellinen asiakas? Ainakin hänellä näytti olevan muovikasseja käsissään. Ilmeisesti vielä lopettelemassa ostoksiaan.

Asuessani Saksassa opin huippunopeaksi pakkaajaksi. Saksalaiset ruokakaupan kassat siirtävät ostoksiasi eteenpäin koneen nopeudella, ja asiakkaan ei auta kuin sopeutua ja mättää tavaraa kasseihin samaan tahtiin. Ja kassa alkaa suoltaa seuraavia ostoksia hihnalle heti kun olet maksanut, olitpa valmis tai et. Siinä sitten poimit suihkugeeliäsi seuraavan asiakkaan mansikkarasioiden seasta. Nykyisin Suomessa tytärtäni nolottaa, kun pakkaan niin nopeasti. ("Äiti, hidasta! Sun ei tartte hosua, nyt ollaan Suomessa! Kassa luulee vielä, että aiot häipyä maksamatta!")

Vaan nytpä asiaan tulee muutos. Minusta tulee jälleen hidas.

Saksalaiset paniikkiasetukset päällä sukelsin Gamen liukuhihnan päähän ja ryhdyin pakkaamaan. Tai yritin ryhtyä, sillä se edellinen asiakas hääri yhä samassa paikassa kasseineen. Ja mitä ihmettä, hänhän näytti pakkaavan kovin samanlaisia ostoksia kuin minun! Oliko meillä samoja tavaroita? Menisivätkö ne aivan sekaisin? Lisäksi hän näytti hiukan ihmettelevän touhuamistani! Teinkö jotain väärin?

Kasvojeni paikalle oli kaiketi ilmestynyt kysymysmerkki, koska Marika tuli hätiin. "Lotta, se ei ole edellinen asiakas. Tuo rouva on täällä töissä. Se auttaa sinua pakkaamaan, se pakkaa sinun tavaroitasi." Ach so, niinpä tietysti! Matkaväsymys ja se, että kaikki ympärillä näyttää uudelta, leikkaa aika tehokkaasti havaintokykyä. En esimerkiksi ollut lainkaan huomannut pakkaajan univormua.

Niin vain sitten kävi, että Gamessä sain nauraa ensimmäiset kunnon naurut Afrikassa. "Älä välitä, niin kävi minullekin", lohdutti Marika.

On Afrikassa isoja kauppoja! Tämä on Superspar.

Seuraavassa kaupassa, Woolworthissä, tiesin jo, että nuori mies liukuhihnan päässä ei ollut edellinen asiakas tai myyjän kaveri, vaan hän sijoittelisi vesipulloni, papaijani, banaanini ja pähkinäni kasseihin puolestani. Kolmannella kerralla SuperSparissa suhtauduin kassojen väentungokseen jo tottuneesti: siellä jokaisen kassatyöntekijä rinnalla päivysti peräti kaksi pakkaajaa. 

Kun mukaan lasketaan vielä se kaupan ovensuussa päivystävä henkilö, jonka tehtävänä on juhlallisesti tarkastaa kassakuitti, verrata sitä silmämääräisesti ostoksiin ja lyödä siihen komea "Maksettu"-leima (vasta sitten saat poistua), voi laskea, että jokainen kauppareissu työllistää aika monta ihmistä.

Kauppareissun satoa. Passiohedelmät ovat ihanan kirpeitä.

 Alan pikkuhiljaa ymmärtää, ettei minun enää tarvitse suorittaa saksalaisen tehokkaita nopeusennätyksiä kassalla. Ainoastaan muovikassien yletön käyttö ihmetyttää. Melko pieniinkin ostoksiin saadaan menemään kymmenisen muovikassia. Ei ihme, että maapallo hukkuu muoviin! Mikään ei tietenkään estä tuomasta omia kasseja, mutta kaikissa kaupoissa ei (vielä) myydä isompia kestokasseja, enkä tosiaankaan älynnyt lähtiessäni ottaa isoja Pirkka-kasseja mukaan...

Terkuin Lotta