Kielletty puu, karjalanpiirakoita marttojen malliin ja muuta Afrikan arkea

Hei taas, rakkaat lukijat! Viikot ovat kuluneet kuin varkain.

Jos edellisestä blogipostauksesta on vierähtänyt luvattoman paljon aikaa, syynä on vain se, että kulunut kuukausi on ollut, jos ei nyt suorastaan kiireinen, ainakin ohjelmantäyteinen.

Mutta Maputossa on kaikki hyvin.

Pääsiäismunat palmussa- bongaa kuvasta myös kaikkialle ehtivä kissa.

Afrikan arki pyörii - juuri luin uutisista, että Krugerin luonnonpuistosta reviiritaistelujen seurauksena omille teilleen lähteneet leijonat on tavoitettu Mosambikin rajan tuntumasta. Matkan varrelta oli kuulemma löytynyt karjaa pahimpaan nälkään.

Tanssijat ja muusikot toivottavat tervetulleeksi Mosambikiin.

Brysselissä asuva kääntäjäystävättäreni käväisi lapsineen ja ystävineen pääsiäislomallaan Maputossa asti. Kun odottelin joukkiota lentokentällä, sain yllättäen nauttia tanssiesityksestä kentän aulassa. Miksi moinen, tiedustelin.

Kansainvälisten vieraiden tavallista juhlavampi vastaanotto pääsiäisen kunniaksi, minulle kerrottiin. Sehän sopi, olinhan minäkin kansainvälisiä vieraita vastassa.

Vaikka yhteinen aikamme oli todella lyhyt - ystävättäreni lennähti tänne Etelä-Afrikkaan suuntautuneen lomamatkansa päätteeksi -, olen kiitollinen siitä, että hän halusi ja saattoi panostaa tähän ylimääräiseen mutkaan, Maputo kun ei ole mikään tunnettu ykköslomakohde vaan pikemminkin roads less travelled -osastoa. Siksi jokainen tulija on tervetullut.

Ystäväni asettui seurueineen hotelliin, koska meillä oli juuri tuolla viikolla kotona täyttä: isännöimme kolmea Lusakan amerikkalaisesta koulusta tullutta poikaa, jotka viettivät viikon Maputon vastaavassa koulussa niinsanotuissa STEM(Science, Technology, Engineering, Math)-kisoissa.

Oma poikani kun on yöpynyt isäntäperheissä jo moneen otteeseen omilla samankaltaisilla urheilukisamatkoillaan. Niinsanottu hostaus on helppoa, tulijat tarvitsevat lähinnä yösijan, aamupalan ja kuljetukset. Kaikki muu hoituu koulussa.

Kalastaja kahlaa rantaan Macanetassa,

Parissa päivässäkin ehtii paljon. Brysselin delegaatio ja minä teimme arkipäivän pikavisiitin Macanetan rantaan. Kävijät lähtivät täältä sohvapöydän ja punottujen pyykkikorien kanssa - kyllä, pieni puinen sohvapöytä mahtuu matkalaukkuun, ja kahvallisista pyykkikoreista saa pientä luovuutta käyttäen käsimatkalaukun!

Samaiset pyykkikorit toimittivat ranskalais-mosambikilaisen kulttuurikeskuksen kaupassa lampunvarjostimien virkaa.

Kori kääntyy lampunvarjostimeksi CCFM:n kaupassa.

Kun esittelin kävijöille Maputon paikkoja, huomasin miettiväni omaa sopeutumistani. Kahden vuoden rajapyykin lähestyessä olo on jo toinen kuin vuosi sitten. Nautin tästä hetkestä nyt, juuri tässä kolkassa maailmaa. Sillä jonain päivänä minunkin on pakattava laukkuni, ja tämä vaihe saa tehdä tilaa seuraaville. Tiedostan ajan kulumisen vahvasti.

Olemme sopeutuneet, ainakin siinä määrin kuin se kahdessa vuodessa on mahdollista. Useimmat talossamme häirinneet, hiukan rempallaan olleet asiat on onnistuttu korjaamaan, vaikka se on vaatinut sitkeyttä.

Olemme voineet rentoutua.

Silmät ja korvat erottavat uusia sävyjä, sanoja ja värejä. Jos Maputon väri vielä vuosi sitten oli mielestäni harmaanruskea, nyt se on vihreä. (Se tosin voi johtua siitäkin, että sadekausi oli nyt oikeasti sateinen... )

Rakastan Maputon puita. Siinä, missä aluksi näin liikaa roskia, näen nyt kaikkialla vihreitä, komeita, värikkäitä puita.

Allaoleva jättiläispuu on kotikadultani, ja koska se on vankilan edustalla, tämäkin viaton kännykkäkuva johti närkästyneisiin keskusteluihin: Kuinka saatoitte! Ettekö tiedä, että julkisten rakennusten ja erityisesti vankilan kuvaaminen on jyrkästi kielletty... Tiedän tiedän, mutta olin oikeastaan kiinnostunut kauniista katupuusta, en vankilasta, anteeksi!

(Myönnän, että kuvasin puun myös hiukan kokeilumielessä: reagoiko joku? Nyt tiedän, että reagoi. Eikä ainoastaan yksi ihminen, vaan useampi. Ja ymmärränhän minä, että tällaisesta voisi varmaan saada mojovat sakot. Itse selvisin kolmen p:n taktiikalla: pahoittelemalla, puhumalla ja poistumalla.) 

Tässä siis kielletty puu.

Hus pois kuvaamasta puuta vankilan edustalla!

Enkä hermostu, vaikka pizzaa kotiin tilattaessa yksikään pizzapaikan kolmesta numerosta ei vastaa. Sehän on ihan tavallista. Etsin toisen paikan. Ja kyllä siellä ensimmäisessäkin paikassa joskus taas vastataan, johonkin numeroon.

Oma yksityiskohtansa on senkin oivaltaminen, että tällaisessa paikassa, ja puolison roolissa, sopeutuminen tarkoittaa ennen muuta sopeutumista ulkomaalaisyhteisöön. Paikalliseen elämään ei voi sopeutua kuin osittain, sillä oma viiteryhmä on toinen, oli siitä tosiasiasta mitä mieltä tahansa.

Vielä huhtikuun tapahtumia. Pääsiäisenä maalasimme munia ja ripustimme ne pihalta katkaistuun palmunoksaan (kuva ylimpänä).

Suklaamunien piilotus onnistui liiankin hyvin: nuorin etsijä taisi pahastua, kun piilot olivat liian vaikeita (meidän mielestämme tosi hyviä ja kunnianhimoisia!). Isossa talossa on, mihin kätkeä.

Suklaamuna torilta ostetun mopoauton takapenkillä.

Pienen neuvottelun jälkeen hän itse piilotti suklaamunat uudestaan, tällä kertaa niinsanottuihin normaaleihin piilopaikkoihin eli sellaisiin paikkoihin kuin kenkään ja silmälasikoteloon. Meidän piti etsiä, anteliaiden vihjeiden kera ("mitä tarvitset kun katsot telkkaria?", "mitä laitat jalkaasi kun lähdet ulos?"). Pääsiäisrauha oli pelastettu.

Tosiasia on, että löysimme tälläkin viikolla taas yhden epämuodostuneen, lämmössä nuhjaantuneen suklaamunan niistä alkuperäisistä piiloistamme. Ehkä ne eivät tosiaan olleetkaan niin loistavia... Tai no, riippuu näkökulmasta. Onnistuimme ilmeisesti piilottamaan ne myös itseltämme!

Huhtikuuhun kuului myös yllättäen karjalanpiirakoita.

Vanhempi poikani oli saanut tehtäväkseen valmistaa amerikkalaisessa koulussa jotain suomalaista suuhunpantavaa. Hän itse valitsi karjalanpiirakat, joita kukaan meistä ei ole koskaan leiponut. Hän arveli, että niistä myös muut pitäisivät, ja ne olisi joka tapauksessa helppo tarjota ja syödä - hyviä näkökohtia.

Teko-ohjeet hän katsoi netistä Marttojen opetusvideolta ("se näyttää ihan helpolta") ja kirjoitti minulle ostoslistan.

Maputossa on yksi pieni kauppa, joka myy ruisjauhojakin, ja risottoriisistä voi keittää täytteen. En millään muistanut kaupassa, mitä ruisjauhot ovat portugaliksi, mutta onneksi löytyi näkkileipäpaketti, johon oli liimattu portugalinkielinen tuoteseloste (se ei aina ole itsestään selvää). Siitä sain ruis-sanan, ja myyjä haki minulle valtavan ruisjauhopaketin.

Kassaa kiinnosti, mitä italialaista ruokaa aion ruisjauhoista valmistaa (yksi pikkukaupan kassoista on sitkeästi sitä mieltä, että olen italialainen. Voi myös olla että Finlandia ja Italia menevät sanoina helposti sekaisin, i:t ja a:t kun rytmittyvät vähän samoin.

Tällaisen kuvaviestin sain koulusta keskellä päivää: valmista tuli! Hyvältä näyttää.

Olin keittänyt riisipuuron ja sekoittanut munavoin edellisenä iltana kotona, ja seuraavan päivän aamuna pakkasin kaiken muun tarvittavan pojalle mukaan, välineitä myöten ja kylmälaukun kera. Kaikki meni hienosti, ja leipomukset tekivät kauppansa. Minullekin tuotiin kotiin yksi.

Kansainvälinen karjalanpiirakka maistui ihan tutulta, ja olin todella ylpeä 15-vuotiaasta, joka ei epäröinyt tarttua kaulimeen ja johtaa ryhmää.

Halusin tietää, oliko urakka osoittautunut odotuksia helpommaksi vai hankalammaksi.

Oli vähän vaikeampaa kuin videolla, poika hämmästeli. Videolla kauliminen ja rypytys näytti niin yksinkertaiselta.

Purskahdin nauruun. Tottahan toki karjalanpiirakoiden teko marttojen hyppysissä helpolta näyttää. Sillä ellei se martoilta suju, keneltä sitten?

Toisaalta opetusvideon ansioita ei sovi kiistää. Marttojen ohjeiden avulla yhdeksäsluokkalainen poika valmisti Mosambikissa koko koululuokalleen karjalanpiirakoita, ihan ensi kertaa!

Mutta minä näin heti mielessäni sen realistisemman "näin se oikeasti menee" -opetusvideon.

Sen, jonka minä voisin tehdä. Sen, jossa taikina kaikkia hyviä aikeita uhmaten repeilee ja liimautuu sinne minne ei pitäisi, ärtynyt leipoja on silmäripsiään myöten vehnäjauhoissa ja työläinkin rypytys tuottaa aamutohveleita muistuttavia tekeleitä (vaikka, toim.huom., maku olisikin kohdallaan).

Kokonaisuuden viimeistelee afrikankiinalainen kaasu-uuni, jota en vieläkään oikein ymmärrä. Ainoa asia, joka siinä syntyy helposti, on pohjaanpalanut lopputulos. Tänään tosin kävi toisin päin: kaasu lopahti kesken ruuanlaiton.

Mutta nythän me voimme treenata karjalanpiirakoiden tekoa pojan kanssa yhdessä!

Niitä ruisjauhojakin kun on litrakaupalla, elleivät muurahaiset niihin ihastu. Ja ehkä uunikin jonain päivänä alkaa käyttäytyä.

Terkuin Lotta