Oliko sulaa hulluutta jättää työpaikka? Mietteitä podcastissa

Tällä viikolla sain tarinoida kahvikupposen verran kuulumisia Helena Liikanen-Rengerin ja Lilli Kääriäisen toimittamassa Kahvihetkiä maailmalla -podcastissa, jossa eri puolilla maailmaa asuvat suomalaiset kertovat elämästään.

Podcast löytyy Me naisten nettisivuilta osoitteesta http://www.menaiset.fi/blogit/cafe-au-lait. Käykäähän kuuntelemassa, jos kiinnostaa!

Helenan ja Lillin kanssa oli antoisaa jutella, ja yhteydetkin toimivat - seuraavana päivänä samaan aikaan nettiyhteys oli taas vaihteeksi poikki. Samana päivänä loppui myös kaasu, ja vaikka meillä oli yksi täysi vaihtopullo, seuraavaa vaihtopulloa ei ole vielä löytynyt. Kaasua ei tunnu nyt olevan missään.

Haastattelijoitani kiinnosti muun muassa elämä diplomaattirouvana: millaista se on? Ja millaista oli jättää oma työpaikka? Minähän en ole mitenkään kovin nuorena joutunut tähän elämään, vaan ehdin saada ihan tukevan jalansijan työelämässä ennen kuin lähdin. Kolmesta lapsestani vanhin on jo omillaan. Oliko sulaa hulluutta nostaa kytkintä?

Lyhyessä podcastissa ei ole mahdollista sukeltaa kovin syvälle, mutta näitä teemojahan pyörittelee omassa päässään oikeastaan koko ajan.

Diplomaattipuolisoihin, etenkin -rouviin, kohdistuu aika paljon ennakkoluuloja ja yleistyksiä. Perinteinen käsitys ja perusvitsien aihehan on se, että diplomaattirouvat ovat tyhjäpäitä, joilla ei ole mitään muuta tekemistä kuin siemailla gin toniceja uima-altaillaan ja klubeillaan, ilman pienintäkään käsitystä ympäröivän elämän todellisuudesta.

Todellisuus on tietysti monimutkaisempi. Minullakin on se ginipullo edelleen ostamatta!

Kuvasta puuttuu sävyyn sopiva gin tonic, mutta kissalla on vihdoinkin riittävän iso juomakuppi.

Arkihan nyt on tietysti arkea kaikkialla. Esimerkiksi minusta tuntuu usein siltä, että aikani kuluu pitkälti ruokakaupoissa - kaikkea kun ei saa yhden katon alta.

Ja sitten on tietysti sellaiset asiat kuin se kaasu tai netti, joka on välillä toiminut todella hitaasti. Monet käytännön asiat tulevat ensimmäiseksi kotona paljon oleskelevan tietoon. Vastapainoksi on tietysti vain mukavaa, että välillä on tilaisuuksia, kuten hienon Xiquitsi-orkesterin klassisen musiikin konsertti tällä viikolla.

Nyt on menossa eurooppalaisen elokuvan viikko, johon en ole vielä ennättänyt. Valitettavasti mukana ei ole yhtään elokuvaa Suomesta, vaikka Ruotsistakin taitaa olla peräti kaksi.

Eurooppa-päivän viettoa Maputon portugalilaisella koululla - esiintymässä mosambikilainen reggaebändi Gran´Mah.

Mutta niihin kohtalotovereihin. He ovat tietysti aivan samanlaisia ihmisiä kuin sinä ja minä, me kaikki. Tavallisia miehiä ja naisia, joita kaikkia on ehkä yhdistänyt kyky ja halu lähteä eli jonkinasteinen uteliaisuus elämää kohtaan.

Kansainvälisen politiikan ammatikseen valinneilla ihmisillä on useimmiten puoliso, joka on myös panostanut opintoihinsa. Niinpä oikeastaan kaikilla kohtalotovereillani on tai oli kotimaassaan työ, jonka jättäminen tai jatkaminen on aina mielessä, tavalla tai toisella - siitä puhuin podcastissakin.

Yksi kohtalotoveri sanoi kerran osuvasti, että hänestä tuntuu siltä kuin hän olisi eläkepäivänsä jo viettänyt. Ja nyt mielessä on pikemminkin se, miten voi olla maailmalle hyödyksi sitten kun lapset lähtevät omille teilleen. Eri asia on sitten se, mille alalle voi työllistyä, kun aloittaa myöhään. Aina ikä ei ole vain numero eikä maailmalla kerättyä kielitaitoa ja elämänkokemusta ole välttämättä helppo myydä työnantajille.

Samaan aikaan työssäkäyvä puoliso ehkä jo kaipaa sille oikealle eläkkeelle!

Monilla on myös jatkuvasti pieni huoli siitä, miten vanhenevat vanhemmat tai aikuistuvat lapset pärjäävät kotimaassa.

Vähän aikaa sitten juttelin yhden madagaskarilaisen tuttavan kanssa - upea, kielitaitoinen, korkeasti koulutettu nainen. Kehaisimme yhteistä tuttua ja tämän säteilevää, energistä olemusta. "Tiedätkö mistä se säteily johtuu, Lotta", juttukaverini sanoi hiukan apeana. "Hänellä on oma työ."

Eikä minulla ollut siihen tulkintaan mitään huomauttamista. Käsitin, mitä ystävättäreni tarkoitti.

Työ on minusta yksi tärkeimmistä hyvinvointia lisäävistä tekijöistä. Oman työn jättäminen ei aina ole helppoa. Valehtelisin, jos sanoisin, ettei minulla ole aika ajoin ikävä työyhteisöä. Ja tarkoitan nimenomaan työyhteisöä, en vain työtä. Yhtä tärkeää viiteryhmää.

Ilman sitä paikkansa joutuu määrittelemään jollakin tavoin uudestaan, vaikka en erityisemmin rakasta myöskään sitä ajatusmaailmaa, jossa ihminen on yhtä kuin työnsä.

Monille  puolisoille työ on myös hiukan arka asia. Siksi siitä ei usein puhutakaan.

Mutta joskus siitä ei puhuta yksinkertaisesti siksi, että on niin paljon kaikkea muuta kiinnostavaa, mistä puhua!

Töiden käynnistäminen esimerkiksi täällä ei myöskään ole välttämättä ihan helppoa, monestakaan syystä, joista työlupa-asiat ovat vain yksi. Täällä Maputossa olen tavannut myös perheitä, jotka vuorottelevat: välillä mennään isän työn perässä, välillä äidin. Usein molemmilla on ura kansainvälisissä järjestöissä.

Toisaalta on myös hauskaa, kun ammatti ja koulutus eivät määrittele identiteettiä. Olen käynyt monia keskusteluja ihmisten kanssa tietämättä oikeastaan mitään heidän taustastaan. Se voi olla vapauttavaa.

Mitä ihmisistä voi päätellä hyvin niukoin tiedoin, entä milloin luulot osoittautuvatkin ennakkoluuloiksi? Olen oppinut, että ketään ei pidä aliarvioida, ja asiat eivät välttämättä ole sitä, miltä ensi hetkillä näyttävät. Tärkeintä on avoimuus.

Mutta ystävystyminen ei aina ole helppoa, sillä monet eivät edes etsi uusia ystäviä. Maiden ja koulujen vaihtaminen on raskasta lapsille, mutta ei se aina ole helppoa aikuisillekaan. Jokaisella on oma selviytymisstrategiansa, joista tietoinen etäisyyden pitäminen on yksi.

Siksi en heti tainnut tajutakaan, että australialainen ystäväni Ellie, hengenheimolainen, halusi oikeasti ystävystyä kanssani. Hyväsydäminen, huumorintajuinen Ellie, joka tämänkin blogitekstin kirjoittamisen aikana soitti ja pyysi lounaalle.

Sillä moni muu "mennään lounaalle lähiaikoina"-heitto on todellakin tarkoitettu vain heitoksi.

Belgialainen kohtalotoverini, kotimaassaan opettajana työskennellyt Béa, joka taitaa kohta palata kotimaahansa viettämään eläkepäiviä (niitä virallisia!), huokaisi viime vuonna menettäneensä ainoan todellisen ystävänsä Maputossa, kun tämä lähti toiseen maahan.

"She was my sister in arms", Béa sanoi englanninkielistä sanontaa mukaillen ja jatkoi, että tälle naiselle hän saattoi soittaa silloinkin kun ei ollut niin hyvä päivä, kun kotona oli ollut riitaa tai kun masensi. He tekivät myös yhdessä pitkiä kävelyretkiä Maputossa, jossa käveleminen on usein hauskempaa kaksin kuin yksin.

Ymmärsin, mitä Béa tarkoitti. On paljon hyvän päivän tuttuja, mutta entä ne huonomman päivän tutut? Kaikkea ei aina viitsisi kaataa kotijoukkojenkaan niskaan.

Olen kylläkin huomannut, että täällä on hyvin paljon hyvin avuliaita ihmisiä, sekä suomalaisissa että muissa. Minut on haettu kotiovelta ruokakauppaan, kahville, konserttiin, kielikouluun, ratsastustunnille, haastatteluun ja ties minne. Kotiovelle on tuotu kissanhiekkaa ja perunoita. Ihmiset auttavat toisiaan. Rakkaat Marika, Katja, Tzitzi ja monet muut - te tiedätte kyllä, kuinka tärkeitä olette.

Edelleen sanoisin kyllä saman kuin Helenalle ja Lillille podcastissa: katuisin, ellen olisi sanoutunut irti ja lähtenyt. Oli se sitten sulaa hulluutta tai ei, eli minulla ei ole vastausta omaankaan kysymykseeni. Ja joskus vastaukset tietää vasta jälkikäteen. Tulevaisuudestaan ei tiedä kukaan, mutta hetkessä elämisen taidosta on täällä hyötyä.

Ellen olisi lähtenyt, kaikki tämä olisi jäänyt kokematta. Enkä olisi tutustunut kaikkiin näihin ihaniin, maailmankuvaani avartaneisiin ihmisiin.

Pidän Maputon aidosti kansainvälisestä ilmapiiristä. Pidän siitä, mitä olen oppinut, vaikkei se aina ole mukavaa ollutkaan. Tai ehkä pidän siitä juuri siksi.

Jollain tasolla Afrikka on tehnyt minut onnellisemmaksi, vaikka tämä ympäristö on täynnä ristiriitoja, kysymys- ja huutomerkkejä.

Sunnuntai rannalla: leijasurffareita ja mosambikilainen hääseurue.

Saattaa olla, että olin keskimääräistä valmiimpi lähtemään, koska olen asunut ulkomailla jo lapsuudessani. En kuitenkaan ole mikään traveller-intoilija.

Minusta mielekästä elämää voi elää monin tavoin, eikä maapallon kiertäminen ole henkisen kasvun, avarakatseisuuden tai täyden elämän edellytys. Pään sisäinen vireys ratkaisee. Ja sitä voi ruokkia kovin monin tavoin. Aina ei ole mahdollistakaan lähteä, vaikka haluaisi.

Mutta kaipasin itse toisenlaista näkökulmaa maailmaan, ja minulle se suotiin menolippuna Maputoon. Olen kiitollinen siitä ja myös iloinen, että uskalsin.

Olen myös iloinen siitä, että lapseni saavat kokea (koulu)maailman, jossa ihonväri ja kansallisuus ovat vain kaksi asiaa monien muiden joukossa - lapsille vieläpä aika epäolennaisia -, eikä niihin liitetä mitään sellaisia merkityksiä, jotka eivät niihin kuulu.

Pelkästään siitä syystä kannatti lähteä.

Terkuin Lotta