Matkalla: maaginen Ilha de Moçambique

Mistä edes aloittaisin? Palasin Pohjois-Mosambikista Ilha de Moçambiquen saarelta, maan ensimmäisestä pääkaupungista, muutama päivä sitten ja olen yhä pyörryksissä. Osa minusta on vielä siellä. Ehkä se onkin paras mielentila matkasta kertomiseen.

Olin iloinen jo päästessäni kurkistamaan maan eksoottiseen pohjoisosaan, onhan se eri kielialuettakin kuin Maputon provinssi. Mutta odotukseni ylittyivät, sillä saari antoi avaimia koko maan ja yleisemmin itäisen Afrikan monikulttuuriseen menneisyyteen. Orjasatamanakin toiminut Ilha de Moçambique oli kuin eloon herännyt historiallinen kuvakirja.

Elävä perinne näkyy esimerkiksi alla olevasta kuvasta, joka esittää pientä katukauppaa pyörittävää naista lapsineen. Maakunnan naisten kasvoja koristava valkoinen, ihoa kaunistava ja suojaava mussiro-naamio ei ole koriste (harvoja) turisteja varten, vaan tavallista arkea.

Naamio sekoitetaan vedestä ja mussiro-nimisen kasvin juurista, ja sen käyttöön on etenkin aiemmin liittynyt paljon symboliikkaa. Milloin tahansa vastaan saattoi tulla naisia värikkäissä capulana-hameissaan, valkoiset naamiot kasvoillaan, kantamukset pään päällä ja liinaan kiedottu lapsi selässä keikkuen.

Aikakäsitykseni hämärtyi, en enää tiennyt mitä vuotta elin.

Ilhan afrikkalaiskylässä kauppaa pitävällä naisella on kasvoillaan perinteinen mussiro-naamio. (Kysyimme naiselta luvan kuvaan.)

Alue oli tärkeä muslimien kauppapaikka ja makua-heimon koti jo ennen kuin portugalilainen Vasco da Gama rantautui saarelle 1498, valloitti sen ja teki siitä ensimmäistä kertaa Mosambikin nimeä kantavan maan pääkaupungin. Tarinan mukaan nimi johdettiin saaren ensimmäisen hallitsijan, sheikki Ali Mussa Mbikin, nimestä.

Teiden, liikenteen ja kaupan kehittyessä pääkaupunki siirtyi Maputoon, silloiseen Lourenço Marquesiin, jo 1887. Toivottavasti Ilhalla on turismin avulla myös tulevaisuus. Matkailijoita voisi tässä UNESCOn maailmanperintökohteessa olla paljon enemmänkin. Minusta romanttista ja eristynyttä saarta voisi markkinoida loistavana häämatkakohteena - sillä pimeän laskeuduttua viihdykkeet on keksittävä itse - ja ylipäänsä merkkipäivien viettoon.

Tuloiltana söimme saaren vanhimpiin kuuluvassa Reliquias-ravintolassa. Kuten näkyy, ruuhkia ei ole.

Me lähdimme matkaan spontaanisti tilaisuuden tarjoutuessa. Ilhalle on Maputosta pitkä matka, 2 500 kilometriä, ja lähimmältä eli Nampulan kansainväliseltä lentokentältä vielä puolentoista tunnin automatka.

Nyt toinen pojistamme oli kutsuttu viikonlopuksi mosambikilaisen luokkatoverin rantataloon Xai-Xaihin parinsadan kilometrin päähän Maputosta, ja toiselle sopi jäädä kissan kanssa talonvahdiksi.

Buukkasin meille lennot Nampulaan Mosambikin lentoyhtiön LAMin sivuilta, varasin huoneen Ilhalta ja pyysin, että hotelli lähettäisi taksin hakemaan.

Aurinko laskee Ilhalla.

Koska oli pitkä viikonloppu ja havahduin matkajärjestelyihin tapani mukaan myöhään, moni majapaikka oli täynnä. 200-vuotiaaseen Casa Vermelhaan, punaiseen taloon, remontoitu Rickshaw Pousada valikoitui summamutikassa, koska se oli ensimmäinen, josta tuli sähköpostiini myöntävä vastaus. Pieni riksahotelli osoittautui todella mukavaksi paikaksi.

Rickshaw viittaa siis riksaan, ja portugalin kielen sana pousada tarkoittaa majataloa. Riksa oli entisinä aikoina saarella yleinen yläluokan kulkemismuoto, kunnes itsenäisen Mosambikin ensimmäinen presidentti Samora Machel lakkautti käytännön orjuuttavana.

Majapaikkamme Rickshaw, "Casa Vermelha" eli Punainen talo Ilhan kivikaupungin kadulla.

Pidin siitä, että pienellä saarella voi kävellä joka paikkaan, iltapimeässäkin. Tunnelma on turvallinen. Autoja on vähän, polkupyöriä ja mopoja jonkin verran. Mantereelta tulevan 3,5 kilometriä pitkän sillan ylitys maksaa.

Saari jakautuu kahteen osaan, portugalilaisten rakennuttamaan kolonialismin ajan kivikaupunkiin, joka on osin raunioitunut, osin kauniisti kunnostettu, ja paikallisen alkuperäisväestön tiiviisti kansoittamaan Macuti-kylään.

Väentiheys on Macuti Cityssä, kuten meille sanottiin, tietysti aivan eri luokkaa kuin uneliaassa kivikaupungissa, Stone Townissa. Jotkut kuvailevat kivikaupunkia kuin pieneksi Sansibariksi ennen turistien tuloa.

Nuoret kalastajat töissä hotellin rannassa.

Upeine rantoineen Ilha on myös hieno kohde niille, jotka haluavat veneillä, uida, sukeltaa ja snorklata. Mekin pulahdimme lennosta ja ajomatkasta väsyneinä Rickshaw´n rannasta Intian valtameren syleilyyn.

Samassa rannassa nuoret pojat kiskoivat verkkoja vedestä niin kuin he ovat tehneet vuosisatojen ajan. Kun eräs maputolainen ystäväni kuuli, että olimme lähdössä Ilhalle, hän naurahtikin heti: "Ahaa, luvassa on siis erinomaisia mereneläviä!" Se piti paikkansa. Mutta perinteinen käsityönä tapahtuva kalastus on kiinalaisen öisen ryöstökalastuksen vuoksi tänä päivänä koko ajan vaikeampaa. Eivät nämä pojat ja miehet voi pärjätä isoille, pimeän turvin laittomasti liikkuville aluksille.

Tikkaita pitkin rantaan kuin laiturilta ikään.

Hotellin rantaan laskeuduttiin tikkaita pitkin, sillä portaiden rakentamiseen vaadittava lupaprosessi oli kuulemma kesken. Maailmanperintöalueella korjausrakentamista säädellään tarkoin. Hyvä niin, vaikka se ei varmasti helpotakaan majoitusbisneksen pyörittämistä Ilhalla. Mutta kaupungin unelias lumo säilyy.

Seuraavalle päivälle varasimme opastetun kävelykierroksen sekä kivikaupunkiin että afrikkalaiskylään. Kerron siitä seuraavassa postauksessa.

Terkuin Lotta