Korona saapuu kehitysmaahan

Tavallista arkea ei älyä arvostaa tarpeeksi ennen kuin se on mennyttä. Nyt tuntuu absurdilta ajatella, että vasta toissa tiistaina  ajoin ystävän kanssa päiväretkelle Macanetan niemekkeelle 30 kilometrin päähän Maputosta, lintuja bongailemaan ja aaltoja katselemaan. Kosteikon rauha oli niin rikkumaton kuin se Afrikan sinisen taivaan alla voi olla. Miten nopeasti se rikkoutuisi!

Mosambikin ensimmäinen koronatartunta julkistettiin eilen. Potilas on 75-vuotias mosambikilainen mies, joka oli äskettäin palannut Englannista.

Ihan aluksi hankin karanteenioloihin kukkia.

Kaikki oli kuitenkin alkanut muuttua jo edellisviikkojen aikana. Mosambikissa seurattiin valppaasti naapurimaa Etelä-Afrikan koronauutisia, onhan maiden välinen rajaliikenne vilkasta. Ensimmäinen tapaus vahvistettiin  5. maaliskuuta, ja hoitava lääkäri kritisoi ainakin uutisten mukaan  "koronahysteriaa"!

Tätä kirjoittaessani Etelä-Afrikassa on melkein 300 koronatapausta.

Alle 300 voi tuntua vähäiseltä  60 miljoonan asukkaan maassa, mutta terveydenhuollon ja infrastruktuurin ominaispiirteet tekevät lukemasta huolestuttavan eikä Etelä-Afrikalla mene valmiiksikaan hyvin. Nousu maaliskuun alusta on ollut rivakka. Viikko sitten Etelä-Afrikkaan julistettiin hätätila.

Se muutti hetkessä myös Mosambikin tilanteen. Tunnelma muuttui levottomaksi ja kireäksi, odotus oli käsinkosketeltavaa.

Jos joku oli siihen asti tuuminut, että Mosambikin suhteellisen vähäinen lentomatkailu (eiväthän suuret massat täällä lennä, ja lentokenttä on pieni) antaisi suojaa tai lisäaikaa, se oli  toiveajattelua. Euroopan maistahan ne Maputoonkin laskeutuvat lentokoneet ihmisiä tuovat, vaikka vain yksi kone tulee suoraan Euroopasta, TAPin vuoro Lissabonista.

Loput vuorot ovat Afrikan sisäisiä, mutta muun muassa Johannesburgin ja Addis Ababan vilkkailta vaihtokentiltä tulee useita lentoja.

Oli ollut vain ajan kysymys, milloin myös salamatkustaja Korona purkautuisi koneesta muiden mukana.

Matkustaja Korona lensi Mosambikiin Englannista.

Vielä viikko sitten TAP kuljetti Maputoon täysiä koneellisia ihmisiä suoraan Portugalista, eikä kentillä annettu minkäänlaista karanteeniohjeistusta. 

Eipä silti, karanteeniohjeistus kuuluu olleen vähäistä Helsinki-Vantaallakin ihan viime päiviin asti. Tilanne on kaikille uusi, ja kaikki improvisoivat koko ajan muuttuvissa oloissa.

Olosuhteet muuttuivat täälläkin niin nopeasti, että tunnen eläneeni viime viikon nopeutetussa elokuvassa, jota virus ohjaa. Puoliso saapui työmatkalta Suomesta vasta maaliskuun 15:ntenä ja siirtyi välittömästi kotikaranteeniin. Samoin tekivät hänen samalla matkalla olleet kollegansa, ja työpaikalla opeteltiin etätyömuodollisuudet.

On jännä ajatella, että vielä maaliskuun alussa koronauhka oli Suomessakin niin etäinen, että esimerkiksi työmatkoja ei pidetty tarpeellisena perua. Kyse oli varmaan vain päivistä.

Onneksi meillä on niin iso talo, että sen yhteen siipeen on mahdollista käytännössä eristyä suomalaista pientä kaksiota muistuttaviin olosuhteisiin.

Puolison kotikaranteeni ei kuitenkaan tapahtunut vielä Mosambikin hallituksen ohjeiden mukaan, vaan päätös karanteenista oli Suomen oma. Juuri ennen hänen paluutaan Etelä-Afrikan tiukentunut tilanne oli singonnut Maputon kansainvälisen yhteisön kohti samaa toiminnan ja epätietoisuuden linkoa, joka pitää otteessaan nyt lukemattomia muitakin maita.

Tässä vaiheessa täyttelin vielä kotikaranteenilomaketta kouluun. Se olisi pian tarpeeton.

Enpä karanteenitiloja valmistellessani tiennyt, että koulu sulkeutuisi kahden päivän päästä päivän varoitusajalla. Vielä maanantaina koulu vakuutti toimivansa hälytystasolla 1, seuraavana päivänä taso oli 4 ja koulu suljettiin.

 Arki alkoi suistua raiteiltaan. Moni järjestö, lähetystö ja yritys käynnisti evakuointitoimet etenkin työntekijöidensä riskiryhmiin kuuluville (ja ymmärtääkseni muillekin halukkaille) perheenjäsenille.

Miksi niin kiire, vaikka täällä ei silloin vielä ollut vahvistettuja tapauksia? Kuten "englantilaisen potilaan" tapaus osoittaa, korona oli jo viikko sitten Mosambikissa, vaikka sitä ei silloin vielä tiedetty. Etelä-Afrikan hätätilan myötä valmistautumista ei voinut enää viivyttää.

Tämän maan tekee erityisen haavoittuvaksi se, että se on edelleen yksi koko maailman köyhimpiä. Erittäin heikko terveydenhuoltojärjestelmä tekee nyt parhaansa varautuakseen, mutta en tiedä, miten se pystyy reagoimaan, jos iso joukko sairastuuu.

Eihän se pysty siihen normaalissakaan tilanteessa, joka on ihan tarpeeksi haastava.

Sekä Etelä-Afrikassa että Mosambikissa koronapotilaiden ensisijaisia hoitopaikkoja ovat julkisen sektorin sairaalat. Yksityissairaalat saatiin täällä mukaan avustamaan neuvottelujen jälkeen, en kuitenkaan tiedä, missä määrin.  Joka tapauksessa rajojen sulkeutuessa Mosambikista ei voi lähteä Etelä-Afrikkaan, tai mihinkään muuallekaan, hoitoa hakemaan, ei vaikka kukkaro sen sallisi. Muiden maiden tavoin tämäkin on  oman onnensa nojassa. Siinä pelissä Mosambik on saanut huonot kortit.

Presidentti piti kansalle puheen perjantaina 20. maaliskuuta, ja tällä hetkellä täälläkin, kuten muualla maailmassa, esimerkiksi rajoitetaan joukkokokoontumisia. En tosin ymmärrä, miten määräyksiä voidaan soveltaa vaikkapa joukkoliikenteeseen. Ei mitenkään. Saman totesi kodinhoitajani. Kaikki koulut ovat nyt kiinni. Kodinhoitajani, joka tienaa hiukan ekstraa valmistamalla välipaloja lähikoulunsa tarpeisiin, valitteli näiden tulojen häviämistä.

Tavallinen kansa tuntuu tietävän koronan ja pelkäävän sitä. Operaattorit lähettävät sitä koskevia valistavia tekstiviestejä. Supermarketin aulassa käsiin ruiskutetaan desinfiointiainetta, en oikein tiedä, mitä. Käsidesit ovat loppuneet täältä kuten kaikkialta muualtakin, samoin maskit.

Käsienpesuohjeet ovat tärkeitä, mutta ne eivät auta niitä, joilla ei ole vettä eikä varaa saippuaan. Virallisissa ohjeissa käsiä kehotetaan pesemään myös tuhkalla, jota syntyy hiilenpoltossa. Ja kuinka tällaisissa oloissa otetaan etäisyyttä ihmisiin tai jäädään kotiin, jos se merkitsee sitä, että ruoka loppuu kokonaan? Ilman rahaa nälkäkuolema on välittömämpi uhka kuin näkymätön virus.

Autokuskini viestitti minulle, että mekaanikkko oli sairastunut (olin ihmetellyt, miksi kärry oli viipynyt korjaamolla pari viikkoa). "Ei kuitenkaan koronaan", kuski oli katsonut tarpeelliseksi lisätä.

 Se ei tietenkään ollut testiin perustuva vastaus, vaan arvaus. Testejä on julkisella sektorilla virallisten tietojen mukaan täällä 2 000 ja testivastausta saa odottaa 10 päivää, sillä näytteet analysoidaan Portugalissa. Toivottavasti rahtikoneet jatkavat kulkuaan, vaikka matkustajalentoja perutaan nyt koko ajan ja tänne jumiin jääminen on todellinen riski.

Muutama yksityinen laboratorio testaa ilmeisesti myös, mutta tavalliselle kansalle se on mahdoton vaihtoehto hinnan vuoksi.

Myös kauppojen arvellaan tyhjentyvän rajojen sulkeutuessa ja lentoliikenteen loppuessa. Hinnat ovat jo nousseet.

Tällä hetkellä en tiedä, missä olen viikon tai edes muutaman päivän päästä. Ensimmäiseen kyselyyn evakuoinnista vastasimme kiitos ei, koska silloin emme tienneet, että koulu sulkeutuisi seuraavana päivänä, ja nuorempi poikamme oli kuumeessa. Häntä ei olisi voinut laittaa pitkille lennoille. En tiennyt, että kohta lennot loppuisivat kokonaan!

Silloin ei myöskään ollut vahvistettuja tapauksia ja paniikki nosti vasta päätään, joten arvelimme, että voisimme katsoa tilanteen kehittymistä. Joka tapauksessa tiedän, että puolison työnantaja työskentelee tällä hetkellä kuumeisesti tilanteen eteen monissa maissa.

Saatan olla täällä tai sitten en. Saatan olla huoneistohotellissa Helsingissä. Meillä ei ole täällä edes talvitakkeja. Yhdet umpinaiset kengät taitaa löytyä. Hansikkaita on turha tropiikin kaapeista etsiä, ja nyt niille olisi täälläkin käyttöä.

Katson kotini jokaista yksityiskohtaa hellästi, kiitollisena ja toivoen, että muistan Afrikan kotini aina.

En ollut osannut kuvitella millaista on odottaa evakuointia ennen kuin se on omalla kohdalla. Lentojen harventuessa kotiutuksenkaan järjestäminen ei ole helppoa. Elämme päivä tai jopa tunti kerrallaan,  ja yöunet ovat vähissä.

Mutta niinhän se on kaikilla maailmassa nyt. Seuraan puhelimestani maputolaisten ystävien päivityksiä omista lähdöistään: kaikki yrittävät pyrkiä kuka minnekin niin kauan kuin voivat. Monien muiden lailla vaihdamme viestejä, jotka vielä  hetki sitten olisivat tuntuneet absurdeilta. Joku taas saattaa olla jumissa kotimaassaan eikä pääse enää tänne. Rajojen sulkeutuminen on Euroopan unionin vapauteen tottuneelle myös opettavainen kokemus.

Kun puhuin kroatialaisen ystäväni kanssa Kroatian eilisestä maanjäristyksestä, hän huokaisi, että mitähän seuraavaksi, ehkä otuksia ulkoavaruudesta? Totesin, että ulkoavaruuden alieneille voisi tässä tilanteessa vain avata oven ja kysyä, maistuuko kahvi.

Äkkilähdön tekee haikeaksi se, että tänä vuonna joka tapauksessa odottaneen poismuuton takia en välttämättä palaa tähän taloon enää  - kaikki riippuu siitä, mikä tilanne Mosambikissa ja lentojen vuoksi myös muuualla maailmassa on muutaman kuukauden kuluttua.

Moni sanoo, että hienoa, että pääsette koronan alta pois. Järki nyökkää, tunne ravistaa päätään. Vasta vähän aikaa sitten oivalsin, että olen asunut Maputon talossani yhtäjaksoisesti pidempään kuin yhdessäkään kodissa aikuisiällä vain yhtä asuntoa lukuunottamatta.

Tästä vanhasta, kolkohkosta linnnoituksesta, jota pidin pitkään väliaikaisena ja jossa tuntuu aina olleen loputtomast korjausmurheita, on tullut meille kiintopiste ja isojen puiden reunustamasta Avenida Kim il Sungista kotikatu. En olisi halunnut hyvästellä niitä näin.

Ironista on sekin, että kun nyt kaikkialla puhutaan eristäytymisestä, isossa talossa muurien suojassa olen välillä tuntenut olevani aika eristyksissä. Nyt sekin olisi viimein hyvä asia!

Tilanne on kipeä myös pojilleni. Etenkin abiturientille, joka odotti lopputenttejä ja jännittävää amerikkalaista graduation-seremoniaa.

Juhlallisuuksien suunnittelu oli hyvässä käynnissä ja niin uskomattomalta kuin se tuntuukin nyt, vielä toissa lauantaina poikani meni normaaliin tapaan kouluun kertaamaan matematiikkaa ja valmistautui muuttamaan kaveriensa, kolmosveljesten, luo isänsä kotikaranteenin ajaksi.

Kukaan ei osannut kuvitella, että koulu sulkeutuisi muutaman päivän päästä, loppukokeet peruttaisiin ja opettajille annettaisiin lupa lähteä maasta. Koulu suljettiin myös paikallisen henkilökunnan suojelemiseksi, he altistuvat kansainvälisessä koulussa muualta maailmasta tuleville viruksille ja terveydenhuolto on mitä on. Ei heitä mihinkään evakuoida.

Abeille eli senioreille, kuten täällä sanotaan, koulun äkkilopetus on murheellinen asia, sillä he eivät evakuointien myötä välttämättä näe toisiaan enää. Eihän monenkaan abin perhe asu Maputossa enää elokuussa, seuraavan kouluvuoden alkaessa. Osa asuu, mutta heidänkään ylioppilaansa eivät enää olisi täällä, vaan yliopistoissaan ympäri maailmaa. Siksi kansainvälisen koulun valmistujaisjuhla olisi ollut suuri juttu. Myös jäähyväisten takia.

Koulun sulkeutuessa muutamat tilanteen tasalla olevat amerikkalaisvanhemmat järjestivät senioreille kukituksen ja lähtöseremonioita lauluineen ja lahjoineen. Luulen, että kaikki nuoret itse eivät oikein ymmärtäneet, miksi; hehän odottivat, että tämä menee ohi ja luvattu etäopetus on väliaikaista.

Tällä hetkellä rehtori on jo lähtenyt maasta ja etäopetuksen alku siirretty hamaan tulevaisuuteen. Ilmeisesti kunnianhimoinen ajatus on, että opettajat opettavat omista maistaan käsin oppilaita, jotka ovat sinkoutuneet ympäri maapalloa.

Itse en karanteenimääräysten takia päässyt paikalle hurraamaan abeille, sillä minultakin oli pääsy kampukselle kielletty. Kuvista välittyi kuitenkin hymyjen takaa valtava määrä tunnetta, epätietoisuutta, haikeutta ja surua. Sinä päivänä nuoret ja vanhat halasivat toisiaan. Vielä sitä ei ollut kielletty.

Seniorin lisäksi myös nuorempi poikani, joka kaiken lisäksi oli flunssan takia alkuviikon kotona "isäntäperheessään", on hämmentynyt. Kun hän jäi koulusta potemaan flunssaa, kaikki koulussa oli kuten tavallisesti. Yhtäkkiä sinne ei ollut palaaminen. Ja hän oli juuri ehtinyt saada koulusta uuden hienon koulun peliasun futisturnausta varten!

Enää tälle numeroidulle ja nimikoidulle kauniin siniselle peliasulle ei ole tarvetta.

Hänenkin ystävänsä häipyvät yksi kerrallaan, kohta todennäköisesti hänkin (jos lentoja on), ja koska meillä ei ensi vuonna ole täällä enää kotia, näkeekö hän kavereitaan enää?

Itseäni huolettaa myös keittiöprojektin loppu. Se on lähes valmis, ja yritin viime viikolla tehdä arkkitehdin kanssa niin paljon kuin suinkin, mutta aika ei ole puolellamme. Ei voi kuin luottaa siihen, että tämä hulluus menee ohi ja jonain päivänä voimme antaa projektille viimeisen silauksen.

Lähikuukaudet näyttävät, miten korona täällä käyttäytyy. En voi kuin toivoa parasta. Mosambikin väestö on nuorta, mutta ei hyväkuntoista. Kohta vastustuskyky testataan. Synkältä näyttää.  Toivon, että orpokodin väki pysyy terveenä. He jäävät tuuliajolle, jos vetäjät sairastuvat.

Maksoin rakennusmestarille viimeisen palkan, koska kävi miten kävi, hän tarvitsee rahansa nyt. Pistin hetken mielijohteesta mukaan pari saippuaa. Jos hän myy ne tienatakseen vähän lisää, se on ihan ymmärrettävää.

Ystävät, koti, koulu, keittiö, terveys, meidän henkilökunta joka on riippuvainen palkoista, joita maksamme.... Ei ihme, että kaikilla kurkkua kuristaa. Ja uutiset Suomessa ja muualla Euroopassa asuvilta perheenjäseniltä eivät sinänsä helpota. Tiedän, että emme suinkaan ole ainoita, joiden suunnitelmat korona on myllertänyt uusiksi, monilla paljon pahemminkin.

Terveydellisten lisäksi ikäviä ovat myös taloudelliset menetykset, jotka täälläkin tulevat puremaan pahimmin kaikkein heikoimpiin. Moni elää toki kädestä suuhun jo nyt.

Täällä on paljon ihmisiä, joiden tilanne on jo nyt niin surkea, että virus ei sitä välittömästi huononna, pitkällä tähtäimellä kyllä.

Moni paikallisia työllistävä yrittäjä on myös liemessä ulkomaalaisten lähtiessä.

Palaan ajatuksissani Macanetan linturetkeen. Ihan kuin se olisi tapahtunut jossain toisessa maailmassa. En ole enää edes varma, olinko siellä. Jos se oli unta, ehkä tämäkin on. Miten äkkiä kaikki onkaan muuttunut.

En yhtään ihmettele, että monilla on tässä sulattelemista.

Voimia ja rauhaa kaikille samassa veneessä ajelehtiville juuri nyt.

Terkuin Lotta