tiistai 30. elokuuta 2016

Tuokioita ratsastustallilta


Ylityksiä, pudotuksia, mutta ei loukkaantumisia





Maputon Centro Hípico eli ratsastusklubi vietti viime viikonloppuna 66-vuotisjuhlaansa. Meillä on kaksi ystävää, joilla on yhteensä neljä hevosta kyseisellä tallilla. Olemme saaneet itsekin nauttia siellä ratsastuksesta ja/tai tallitunnelmista, kuka mitenkin haluaa ja tohtii. Suuntasimme siis mekin "hippikeskukseen".

Tässä kuvakertomus sunnuntailta.

Allaoleva dramaattinen kuva on otettu juuri ennen sunnuntain päätösnumeroa, "kostyymiratsastusta". Voisi kai puhua hevosnaamiaisista. Hevoset ja ratsastajat oli vaivoja säästämättä puettu lohikäärmeiksi, Halloween-ratsuiksi, koiriksi, ihmisiksi, formula-autoiksi... Hauskaa katsottavaa.


Verta, naurua ja mustia silmiä.

Ennen kostyymikisaa oli kisailtu monella tapaa. Sunnuntain estekisoissa piisasi jännitystä. Lauantaina hypättiin pareittain "slalomhyppyä" eli kaksi kilpailijaa kerrallaan, sunnuntaina tavalliseen tapaan yksi kerrallaan.



Hyvä Suomi! Satu Vienings ja Galahad hyppäävät.


Ylitys! Finaaliin.



Pudotus! Voittaja ratkesi.





Urakan jälkeen tallipoika suihkuttaa hevosen.



Saappaista syntyy ryhdikäs askellus.


Poseeraus sujuu jälkikasvu käsivarrella.




Suihkunraikas hevonen kyllästyi kuvauksiin ja päätti kuivata itsensä hiekkaan.


Centro Hípicon sisätiloihin on ripustettu valokuvia klubin alkuajoilta. Kauniit mustavalkokuvat henkivät mennyttä siirtomaa-aikaa, kuten tietyiltä osin koko talli edelleenkin.

Hevosen pito ja ratsastaminen on Maputossa länsimaalaisittain edullista, vaikka tarvikkeet täytyykin tuoda muualta, puhumattakaan itse hevosista. Ratsastus on silti pienen piirin harrastus. Maputon klubin ratsastajat ovat monikulttuurista ja kansainvälistä porukkaa, kuten koko Maputo. Minusta Centrossa vallitsee varsin letkeä ja mukava ilmapiiri.

Tallipojat juttusilla.
Joukossa on pohjoismaalaisia, mutta myös intialaisia, eteläafrikkalaisia, portugalilaisia ja mosambikilaisia. Centro Hípico myös työllistää joukon mosambikilaisia tallipoikia. Hevosten omistajat voivat maksaa tallipojille ekstraa klubin maksaman peruspalkan lisäksi.

Osaavia tallipoikia ei Mosambikissa ole helppo löytää, mutta omistajat voivat itse kouluttaa omiaan, ja nykyisin Hípicossa käy tallityöntekijöitä muualtakin saamassa oppia. Työ itse ei sivusta katsoen näytä lainkaan hassummalta.


Kun talli perustettiin, Maputo oli vielä Lourenco Marques.


Lourenco Marquesin ratsupoliiseja varmasti myös pelättiin.

Estehyppyä silloin ennen.

Koska kaipasimme selkänojia, hakeuduimme entisajan vip-katsomoon, joka on tietysti nykyisin aivan tavallinen katsomon osa. Viereisestä eläintarhasta (kyllä, Maputossa on vanha eläintarha!) karannut paviaani kävi tervehtimässä.

Oli muuten melko tuiman näköinen otus noin lähietäisyydeltä - ja yllättävän iso. Onneksi se päätti pian loikkia eteenpäin. Se sai kaikki paikallaolevat koirat kannoilleen. Haukkuvien ja räksyttävien
koirien lauma kovaa kyytiä karkuun pistelevän apinan perässä varasti hetkeksi show´n täysin.

Tuimailmeinen yllätysvieras hylkäsi kisakatsomon pian.

Ylhäältä kelpaa tiirailla.

Leppoisaa urheilujuhlan tuntua.

Tällä taiturilla oli isot kannustusjoukot.

Voittajan helpottunut hymy.


Odotellaan vuoroa
Viime hetken ohjeita.


Hypyt on hypitty, nyt sonnustaudutaan naamiaisiin.

"Me hepat ollaan aika hyviä näissä ritari- ja prinssihommissa."


"Hei, missä MEIDÄN vaatteet on?"


"Näytän aika skarpilta näin lohikäärmeenä, vaikka itse sanonkin."


"Kai te tajuatte, että mä en ole OIKEESTI lammas?"

"Ai miten niin hevonen ei voi olla formula-auto? Hevosvoimillahan nekin kulkee."

"Vihdoinkin ne tajus, millaisista loimista meikäheppa pitää."


"Okei, leikitään nyt vankihevosta. Paras olla unohtamatta sitä porkkanaa."
Alice vietti hauskan päivän heppatallilla.


Kiitos ja näkemiin, obrigada!
Kuvat: Onni ja Markus Heydemann

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Luksusvaatteita ja optimistisia säästöpossuja

Shoppailua Maputossa


Jakarandat häikäisivät minut lauantaina Friedrich Engels -rantakadulla, joka johtaa Jardim dos Namorados -puistoon. Katujen väriloisto kertoo, että talvi alkaa taittua kevääksi.

Kuvan vasemmassa laidassa voi juuri ja juuri erottaa pariskunnan, joka oli hakeutunut puiden siimekseen nauttimaan varjosta.

Rakastan Maputon puita. Ilman niitä kaduilla myös porottaisi paljon kuumemmin.

Olin menossa puistoon kahville, mutta kahvila olikin remonttitöiden takia kiinni. Sinänsä hyvä, jos kahvila hiukan siistiytyy. Sen valttina on ollut vain ja ainoastaan sijainti kauniissa puistossa, merinäköalan kera.

Ajauduin kahvilan sijaan ensi kertaa portugalilaiseen Loja das Meias -luksusputiikkiin keskellä Maputoa rua Chuindilla, Avenida Julius Nyereren poikkikadulla. Jo oli aikakin! Liikettä ei ole helppo huomata, sillä se on sisäpihalla aidan ja vartijan takana.

Näyttää lupaavalta.

Putiikki tarjoaa kalliita ja kauniita vaatteita, nahkalaukkuja ja kenkiä, koruja ja sekalaista tavaraa kuten hauskoja design-radioita ja -muistitikkuja. Afrikassa vaatimaton pukeutuminen ei ole in, jos on varaa vaativaan makuun.

Capulanakankaista eli Afrikassa yleisistä värikkäistä painokankaista tehdyt ryhdikkäät sadeviitat olivat kiinnostavia ja omaperäisiä. Voisin kuvitella niiden palvelevan kylmemmissäkin maissa esimerkiksi fillaristeilla. Harva polkisi samanlaisessa vastaan.

Kaupan oli myös capulanasta tehtyjä juhlalaukkuja ja niihin sopivia korvakoruja - hauska idea. Minulle oli uusi tieto, että paikallinen supertähti, muusikko Stewart Sukuma, jonka konsertissa minäkin olen ollut, suunnittelee laukkuja. Capulanaa ja nahkaa yhdistävä valkoinen nahkalaukku ja sen pariksi suunniteltu tyylikäs kirjekuorilaukku olivat vielä jäljellä viime vuoden mallistosta. Lisää on  tulossa.


Silmiähivelevän kauniita silkkitunikoita ja -mekkoja.

Capulanakankaasta tehty tukeva sadeviitta säväyttäisi Suomessakin.

Muusikkotähti Stewart Sukuma suunnittelee laukkujakin. Viereiseen capulanalaukkuun kuuluivat korvakorut.


Maputossa ei tarvitse vältellä värejä.

Radio pakattiin huolella.
Mekkoja ei voi olla ikinä liikaa.


Ostin vaatekaupasta pienen, pattereilla toimivan radion, jollaisen unohdin tuoda mukanani Suomesta. Toivottavasti se toimii edes jonkin aikaa. Viime vuonna ostin Maputon Sparista cd-mankan, joka ei koskaan suostunut yhteistyöhön.

Minun pitäisi antaa turha rakkine kaduilla kärryjään työntäville romunkerääjille, jotka ostavat kaikkea rikkinäistä jääkaapeista hiustenkuivaajiin, purkavat ne osiin ja myyvät kaiken myytäväksi kelpaavan. Tapa tienata elanto sekin - ja osa afrikkalaista kierrätysjärjestelmää.

Romunkerääjät ja ylellisen vaatekaupan asiakkaat ovat Maputon ääripäissä. Kunhan menen johonkin Loja das Meiasin tilaisuuteen - pari viikkoa sitten siellä oli ollut konsertti -, näen, millaista porukkaa tällainen kauppa houkuttelee.

Vielä yksi sadeviitta.

Tyypillinen portugalilaistalo Loja das Meiasin naapurissa.

Loja das Meiasin vaatteita hypistellessäni alkoi sataa, joten jatkoin matkaa jalan lähimpään mukavaan kauppaan, Bairro Bistro e Mercadoon. Se tarjoaa kodin tavaraa, monenlaisia matkamuistoja, kuten koruja ja laukkuja, ja vaatteita.

Nimensä mukaisesti se on myös kahvila-ravintola. Löytyipä superruokiakin: baobab-puun eli apinanleipäpuun jauhoa ja moringajauhoa. En ole kokeillut kumpaakaan, onkohan joku muu?


Komeat lattiatyynyt tervehtivät ovensuussa.


Olisimmepa tienneet tästä liikkeestä, kun etsimme turhaan kivoja mattoja!

Capulanakengät rivissä.
Valitse värisi!


Capulanasateenvarjo tekisi räntäsateestakin hauskaa.

Optimistin säästöpossu on varautunut muhkeisiin säästöihin.
Jäisikö lasilliselle?

Saisiko olla verenpuhdistajaa, moringajauhoa tai apinanleipäpuun jauhoa?



Seeprapyörä näyttää tien vessaan.

Bairro Bistro e Mercadon pihamaalla kipitti pieni kissa. Siitä oli miltei mahdotonta saada kuvaa, koska otus ei ollut hetkeäkään paikoillaan. Vihdoin se pysähtyi hetkeksi peseytymään.

Vauhtimisu miettii seuraavaa siirtoa.


Olemme päättäneet, että tulevana vuonna yritämme nauttia Maputon hyvistä puolista niin paljon kuin suinkin. Aion käydä konserteissa, vilkaista läpi ne putiikit ja kahvilat joihin en vielä ole ennättänyt, ihmetellä Maputon muutamia museoitakin ja vain käyskennellä kaduilla.

En ole ikinä kuullut, että neljän seinän sisään umpioituminen olisi pitkään jatkuessaan parantanut kenenkään mielialaa. Expat-puolisoiden on kiinnitettävä tähän riskiin ihan erityistä huomiota. Harva kun tulee kotoa hakemaan, eikä erakkoluontoisinkaan jaksa tehdä kaikkea yksin.

Ilmiö koskee toki työssäkäyviäkin - he saattavat unohtaa, että töidenkin ulkopuolella sietää olla elämää. Ja viikonloppuisin, kun he haluaisivat levätä, kotona ollut osapuoli puhkuu intoa lähteä kotoa pois. Ihanneratkaisu ei kuitenkaan aina ole se, ettei lähdetä mihinkään.

Ainakin tämä lauantainen kauppareissu piristi kummasti, ja vaikka minusta ei ihan Loja das Meiasin kanta-asiakasta tulisikaan, on helpottavaa tietää, että tällaistakin tarjontaa on.

Mukavia elokuun loppupäiviä teillekin!

Terkuin Lotta





torstai 11. elokuuta 2016

Suomen kesästä afrikkalaiseen talveen

Huhuu, täällä ollaan taas, Maputossa. Herätän blogin talviunilta - tässä tapauksessa todella talviunilta, sillä Mosambikissa ei vielä ole kesä.

Maputon talvi vastaa hiukan Suomen kesää. Sää on raikas ja kaunis, aamut ja illat voivat olla tuntuvan viileitä. Paikalliset sanovat, että nyt on ollut keskimääräistä kylmempää, ja minustakin tuntuu, että vuosi sitten illat eivät olleet ihan näin koleita - vai olenko vain itse tällä välin afrikkalaistunut?


Uima-altaan köynnös (tulilatva?) oli kauniisti kukassa.

Talossa tuntuukin hivenen kalsealta. Ikkunat ovat henkäyksenohuet eikä lämmitystä tietenkään ole. Mutta oli talvi tai kesä, taivas on valtava ja huikaisevan kirkkaansininen, aurinko hehkuva ja päivällä se paistaa niin kuumasti, ettei moista Suomessa muistanutkaan. Ja kun kuuma trooppinen kesä saapuu, se ei tunne armoa - tätä raikkautta voi sitten vain kaihoten muistella.

Kotiin oli mukava tulla, sillä kodinhoitaja Ana oli valmistanut jääkaappiin pellillisen maputolaisia, kalatorilta ostettuja tiikerirapuja. Sain kuin sainkin rapujuhlat, vaikka en Suomessa ollutkaan. Löysin meren herkut tosin vasta tuloani seuraavana päivänä, kun sain tokkuraiset silmäni ja jääkaapin oven auki. Rapujen kaveriksi Ana oli valmistanut kulhollisen portugalilaista riisiä.

Kannatti avata jääkaappi!

Jääkaapissa odotti myös portugalilaisesta kahvilasta ostettu näyttävä kakku (minulla oli syntymäpäivä parahiksi saapumispäivänä). Sekin sai odottaa seuraavaan päivään, sillä sankaritar suunnisti suihkun kautta sohvalle ja kuukahti siihen. Kiitos kotijoukoille kukista, kakusta ja kaikesta!

Suklaata ei tässä säästelty.
Talossamme oli poissaolomme aikana tapahtunut vesivahinko, mutta sen jälkiä korjaillaan paraikaa, ja yksi suihku on onneksi käytössä.

Kiitän vesivahingon takia toimiin ryhtyneitä kanssaihmisiä siitä, että he eivät kertoneet meille Suomeen, mitä oli tapahtunut. Mitäpä me olisimme voineet sieltä käsin tehdä? Emme mitään, ja loma olisi mennyt pilalle tiedosta, että kotona odottaa tällainen tylsä huoli.

Nykyään, nopean viestinnän aikana, asioista kerrotaan joskus liiankin hanakasti - on oma taitonsa arvioida, mikä viesti kannattaa jättää myöhempään. Tämä oli ehdottomasti sellainen asia. Bonuksen ansaitsee ja sen myös sai myös tarkka vartija, joka huomasi, että talosta kirjaimellisesti tippui vettä, ja kertoi siitä ajoissa oikeille ihmisille.

Muuten vahinko olisi ollut paljon suurempi, ja olisimme joutuneet taas pakkaamaan kampsumme.

Mosambik on, kuten koko Afrikka, vastakohtien maa, ja siihen sainkin tuntumaa käydessäni paluun jälkeen ensi kertaa kaupassa.

Ensin (kaiken kukkuraksi vielä kodinhoitajan valmistama!) yltäkylläinen rapuateria kakkujälkiruokineen kotona, seuraavana päivänä Woolworthin typötyhjät hyllyt.

Kotihengettären tervehdys
Mitähän oli tapahtunut? Oliko jokin kuljetus jäänyt tulematta? Kaikki Woolworthissa myytävä ruoka tuodaan Mosambikin ulkopuolelta. En saanut kysytyksi, sillä mielessäni pyöri vain, mihin kauppaan seuraavaksi suunnistan ja mitä syömme illalla, kun tämän kauppareissun konseptit menivät uusiksi.

Hiukan yllättäen Woolworthissa oli kuitenkin hot dog -sämpylöitä, ja autiosta kylmähyllystä kurkotteli pari pakettia nakkeja. Niistä tuli ilta-ateria.

Joustava mieli ruoka-asioissa on ominaisuus, josta on täällä hyötyä, ja sen merkitystä pohdiskelin kesäloman aikana Suomessakin kuulostellessani välillä oudon ehdottoman tuntuista ruokakeskustelua. Sillä ehdoton ruokavalio voisi olla kehitysmaassa aika rasittava kaveri sekin.

Omien kauppareissujenkaan haasteita ei silti tee mieli ylen määrin kauhistella, sillä meillä on kuitenkin se kolikon kirkkaampi puoli. Mitä siitä, jos jokin hylly jossain loistaa välillä tyhjyyttään.

Monille muille, itse asiassa enemmistölle, on täysin samantekevää, ovatko jonkin supermarketin hyllyt tyhjät vai täydet. Heillä ei kuitenkaan ole sinne asiaa, ei liioin kalatorin raputiskeille - tavallisten ihmisten taloudellinen ahdinko on viime aikoina entisestään pahentunut.

Tyhjästä on paha nyhjäistä

Hei, leipähyllyssä on hodarisämpylöitä!
Lähdin Suomesta pikkuisen ristiriitaisin tuntein, sillä perheenjäsenten ja ystävien jättäminen on aina vaikeaa, etenkin jos joukossa on apua tarvitsevia. Minulla olisi aikaa auttaa, mutta olen niin kaukana - lienee tuttu tilanne monelle muullekin kohtalotoverille.

Mielialani kuitenkin parani hiukan yllättäen pitkällä lennolla Lontoosta Johannesburgiin. Heräsin - jos nyt heräämisestä voi puhua, kun ei oikein nukkumisestakaan - sardiinipurkissani, anteeksi istuimellani, niska jäykkänä, umpiväsyneenä ja viluissani, lentokoneen ilmastointi kun puhalsi turhankin tehokkaasti kohdallamme.

Hauskat kaikille tarkoitetut unisukkulat Helsinki-Vantaalla!
Eteläafrikkalainen stuertti aloitteli aamiaistarjoilua ja väläytti hammastahnahymyn. "Hyvää huomenta, ma´am! Nukuitteko hyvin? Tai nukuitteko ylipäänsä? Miltä elämä näyttää tänä aamuna?"

Nykyisillä, lähinnä karjankuljetusta muistuttavilla täyteenpakatuilla lennoilla tällainen puheliaisuus henkilökunnan taholta ei todellakaan tunnu kuuluvan hintaan, joten en heti saanut suutani auki. Stuerttia nauratti. "Now let´s do business", hän jatkoi, "syöminen auttaa aina, kumpi aamiainen saisi olla?"

Olin unohtanut eteläafrikkalaisen rennon ystävällisyyden ja jutustelevan, hymyilevän asiakaspalvelukulttuurin, ja siitä tuli heti mukava olo.

Yhtä lailla aamua valaisi vieressä matkustanut kikattava ja iloinen vauva, joka tarkasteli muita matkustajia valtaistuimen kaltaiselta lentokonesängyltään kuin kuningatar ikään. Hän taisi olla siinä porukassa ainoa, joka oli todella nukkunut sikeästi. Omat matkatoverini katselivatkin koppaa kaipaavasti: "Sillä on oikea sänky!"

En kuullut koko yön aikana kopasta pihaustakaan. Joitakin vauvoja ei voi katsoa alkamatta itsekin nauraa - tämä tyttönen oli juuri sellainen, ja hän viihdytti meitä ja henkilökuntaa "valtaistuimeltaan" illallakin. Hyväntuulinen oli tytön ultratyylikäs äitikin, ja mustine kiharoineen ja leveine hymyineen he olivat hauska kaksikko.

Viimeisellä lennolla Maputoon olinkin sitten jo niin väsynyt, että olisin vihdoin nukahtanut vaikka millaiseen solmuun lysähtäneenä, mutta siihen ei enää ollut aikaa.

Terkuin Lotta