Korona saapuu kehitysmaahan

Tavallista arkea ei älyä arvostaa tarpeeksi ennen kuin se on mennyttä. Nyt tuntuu absurdilta ajatella, että vasta toissa tiistaina  ajoin ystävän kanssa päiväretkelle Macanetan niemekkeelle 30 kilometrin päähän Maputosta, lintuja bongailemaan ja aaltoja katselemaan. Kosteikon rauha oli niin rikkumaton kuin se Afrikan sinisen taivaan alla voi olla. Miten nopeasti se rikkoutuisi!

Mosambikin ensimmäinen koronatartunta julkistettiin eilen. Potilas on 75-vuotias mosambikilainen mies, joka oli äskettäin palannut Englannista.

Ihan aluksi hankin karanteenioloihin kukkia.

Kaikki oli kuitenkin alkanut muuttua jo edellisviikkojen aikana. Mosambikissa seurattiin valppaasti naapurimaa Etelä-Afrikan koronauutisia, onhan maiden välinen rajaliikenne vilkasta. Ensimmäinen tapaus vahvistettiin  5. maaliskuuta, ja hoitava lääkäri kritisoi ainakin uutisten mukaan  "koronahysteriaa"!

Tätä kirjoittaessani Etelä-Afrikassa on melkein 300 koronatapausta.

Alle 300 voi tuntua vähäiseltä  60 miljoonan asukkaan maassa, mutta terveydenhuollon ja infrastruktuurin ominaispiirteet tekevät lukemasta huolestuttavan eikä Etelä-Afrikalla mene valmiiksikaan hyvin. Nousu maaliskuun alusta on ollut rivakka. Viikko sitten Etelä-Afrikkaan julistettiin hätätila.

Se muutti hetkessä myös Mosambikin tilanteen. Tunnelma muuttui levottomaksi ja kireäksi, odotus oli käsinkosketeltavaa.

Jos joku oli siihen asti tuuminut, että Mosambikin suhteellisen vähäinen lentomatkailu (eiväthän suuret massat täällä lennä, ja lentokenttä on pieni) antaisi suojaa tai lisäaikaa, se oli  toiveajattelua. Euroopan maistahan ne Maputoonkin laskeutuvat lentokoneet ihmisiä tuovat, vaikka vain yksi kone tulee suoraan Euroopasta, TAPin vuoro Lissabonista.

Loput vuorot ovat Afrikan sisäisiä, mutta muun muassa Johannesburgin ja Addis Ababan vilkkailta vaihtokentiltä tulee useita lentoja.

Oli ollut vain ajan kysymys, milloin myös salamatkustaja Korona purkautuisi koneesta muiden mukana.

Matkustaja Korona lensi Mosambikiin Englannista.

Vielä viikko sitten TAP kuljetti Maputoon täysiä koneellisia ihmisiä suoraan Portugalista, eikä kentillä annettu minkäänlaista karanteeniohjeistusta. 

Eipä silti, karanteeniohjeistus kuuluu olleen vähäistä Helsinki-Vantaallakin ihan viime päiviin asti. Tilanne on kaikille uusi, ja kaikki improvisoivat koko ajan muuttuvissa oloissa.

Olosuhteet muuttuivat täälläkin niin nopeasti, että tunnen eläneeni viime viikon nopeutetussa elokuvassa, jota virus ohjaa. Puoliso saapui työmatkalta Suomesta vasta maaliskuun 15:ntenä ja siirtyi välittömästi kotikaranteeniin. Samoin tekivät hänen samalla matkalla olleet kollegansa, ja työpaikalla opeteltiin etätyömuodollisuudet.

On jännä ajatella, että vielä maaliskuun alussa koronauhka oli Suomessakin niin etäinen, että esimerkiksi työmatkoja ei pidetty tarpeellisena perua. Kyse oli varmaan vain päivistä.

Onneksi meillä on niin iso talo, että sen yhteen siipeen on mahdollista käytännössä eristyä suomalaista pientä kaksiota muistuttaviin olosuhteisiin.

Puolison kotikaranteeni ei kuitenkaan tapahtunut vielä Mosambikin hallituksen ohjeiden mukaan, vaan päätös karanteenista oli Suomen oma. Juuri ennen hänen paluutaan Etelä-Afrikan tiukentunut tilanne oli singonnut Maputon kansainvälisen yhteisön kohti samaa toiminnan ja epätietoisuuden linkoa, joka pitää otteessaan nyt lukemattomia muitakin maita.

Tässä vaiheessa täyttelin vielä kotikaranteenilomaketta kouluun. Se olisi pian tarpeeton.

Enpä karanteenitiloja valmistellessani tiennyt, että koulu sulkeutuisi kahden päivän päästä päivän varoitusajalla. Vielä maanantaina koulu vakuutti toimivansa hälytystasolla 1, seuraavana päivänä taso oli 4 ja koulu suljettiin.

 Arki alkoi suistua raiteiltaan. Moni järjestö, lähetystö ja yritys käynnisti evakuointitoimet etenkin työntekijöidensä riskiryhmiin kuuluville (ja ymmärtääkseni muillekin halukkaille) perheenjäsenille.

Miksi niin kiire, vaikka täällä ei silloin vielä ollut vahvistettuja tapauksia? Kuten "englantilaisen potilaan" tapaus osoittaa, korona oli jo viikko sitten Mosambikissa, vaikka sitä ei silloin vielä tiedetty. Etelä-Afrikan hätätilan myötä valmistautumista ei voinut enää viivyttää.

Tämän maan tekee erityisen haavoittuvaksi se, että se on edelleen yksi koko maailman köyhimpiä. Erittäin heikko terveydenhuoltojärjestelmä tekee nyt parhaansa varautuakseen, mutta en tiedä, miten se pystyy reagoimaan, jos iso joukko sairastuuu.

Eihän se pysty siihen normaalissakaan tilanteessa, joka on ihan tarpeeksi haastava.

Sekä Etelä-Afrikassa että Mosambikissa koronapotilaiden ensisijaisia hoitopaikkoja ovat julkisen sektorin sairaalat. Yksityissairaalat saatiin täällä mukaan avustamaan neuvottelujen jälkeen, en kuitenkaan tiedä, missä määrin.  Joka tapauksessa rajojen sulkeutuessa Mosambikista ei voi lähteä Etelä-Afrikkaan, tai mihinkään muuallekaan, hoitoa hakemaan, ei vaikka kukkaro sen sallisi. Muiden maiden tavoin tämäkin on  oman onnensa nojassa. Siinä pelissä Mosambik on saanut huonot kortit.

Presidentti piti kansalle puheen perjantaina 20. maaliskuuta, ja tällä hetkellä täälläkin, kuten muualla maailmassa, esimerkiksi rajoitetaan joukkokokoontumisia. En tosin ymmärrä, miten määräyksiä voidaan soveltaa vaikkapa joukkoliikenteeseen. Ei mitenkään. Saman totesi kodinhoitajani. Kaikki koulut ovat nyt kiinni. Kodinhoitajani, joka tienaa hiukan ekstraa valmistamalla välipaloja lähikoulunsa tarpeisiin, valitteli näiden tulojen häviämistä.

Tavallinen kansa tuntuu tietävän koronan ja pelkäävän sitä. Operaattorit lähettävät sitä koskevia valistavia tekstiviestejä. Supermarketin aulassa käsiin ruiskutetaan desinfiointiainetta, en oikein tiedä, mitä. Käsidesit ovat loppuneet täältä kuten kaikkialta muualtakin, samoin maskit.

Käsienpesuohjeet ovat tärkeitä, mutta ne eivät auta niitä, joilla ei ole vettä eikä varaa saippuaan. Virallisissa ohjeissa käsiä kehotetaan pesemään myös tuhkalla, jota syntyy hiilenpoltossa. Ja kuinka tällaisissa oloissa otetaan etäisyyttä ihmisiin tai jäädään kotiin, jos se merkitsee sitä, että ruoka loppuu kokonaan? Ilman rahaa nälkäkuolema on välittömämpi uhka kuin näkymätön virus.

Autokuskini viestitti minulle, että mekaanikkko oli sairastunut (olin ihmetellyt, miksi kärry oli viipynyt korjaamolla pari viikkoa). "Ei kuitenkaan koronaan", kuski oli katsonut tarpeelliseksi lisätä.

 Se ei tietenkään ollut testiin perustuva vastaus, vaan arvaus. Testejä on julkisella sektorilla virallisten tietojen mukaan täällä 2 000 ja testivastausta saa odottaa 10 päivää, sillä näytteet analysoidaan Portugalissa. Toivottavasti rahtikoneet jatkavat kulkuaan, vaikka matkustajalentoja perutaan nyt koko ajan ja tänne jumiin jääminen on todellinen riski.

Muutama yksityinen laboratorio testaa ilmeisesti myös, mutta tavalliselle kansalle se on mahdoton vaihtoehto hinnan vuoksi.

Myös kauppojen arvellaan tyhjentyvän rajojen sulkeutuessa ja lentoliikenteen loppuessa. Hinnat ovat jo nousseet.

Tällä hetkellä en tiedä, missä olen viikon tai edes muutaman päivän päästä. Ensimmäiseen kyselyyn evakuoinnista vastasimme kiitos ei, koska silloin emme tienneet, että koulu sulkeutuisi seuraavana päivänä, ja nuorempi poikamme oli kuumeessa. Häntä ei olisi voinut laittaa pitkille lennoille. En tiennyt, että kohta lennot loppuisivat kokonaan!

Silloin ei myöskään ollut vahvistettuja tapauksia ja paniikki nosti vasta päätään, joten arvelimme, että voisimme katsoa tilanteen kehittymistä. Joka tapauksessa tiedän, että puolison työnantaja työskentelee tällä hetkellä kuumeisesti tilanteen eteen monissa maissa.

Saatan olla täällä tai sitten en. Saatan olla huoneistohotellissa Helsingissä. Meillä ei ole täällä edes talvitakkeja. Yhdet umpinaiset kengät taitaa löytyä. Hansikkaita on turha tropiikin kaapeista etsiä, ja nyt niille olisi täälläkin käyttöä.

Katson kotini jokaista yksityiskohtaa hellästi, kiitollisena ja toivoen, että muistan Afrikan kotini aina.

En ollut osannut kuvitella millaista on odottaa evakuointia ennen kuin se on omalla kohdalla. Lentojen harventuessa kotiutuksenkaan järjestäminen ei ole helppoa. Elämme päivä tai jopa tunti kerrallaan,  ja yöunet ovat vähissä.

Mutta niinhän se on kaikilla maailmassa nyt. Seuraan puhelimestani maputolaisten ystävien päivityksiä omista lähdöistään: kaikki yrittävät pyrkiä kuka minnekin niin kauan kuin voivat. Monien muiden lailla vaihdamme viestejä, jotka vielä  hetki sitten olisivat tuntuneet absurdeilta. Joku taas saattaa olla jumissa kotimaassaan eikä pääse enää tänne. Rajojen sulkeutuminen on Euroopan unionin vapauteen tottuneelle myös opettavainen kokemus.

Kun puhuin kroatialaisen ystäväni kanssa Kroatian eilisestä maanjäristyksestä, hän huokaisi, että mitähän seuraavaksi, ehkä otuksia ulkoavaruudesta? Totesin, että ulkoavaruuden alieneille voisi tässä tilanteessa vain avata oven ja kysyä, maistuuko kahvi.

Äkkilähdön tekee haikeaksi se, että tänä vuonna joka tapauksessa odottaneen poismuuton takia en välttämättä palaa tähän taloon enää  - kaikki riippuu siitä, mikä tilanne Mosambikissa ja lentojen vuoksi myös muuualla maailmassa on muutaman kuukauden kuluttua.

Moni sanoo, että hienoa, että pääsette koronan alta pois. Järki nyökkää, tunne ravistaa päätään. Vasta vähän aikaa sitten oivalsin, että olen asunut Maputon talossani yhtäjaksoisesti pidempään kuin yhdessäkään kodissa aikuisiällä vain yhtä asuntoa lukuunottamatta.

Tästä vanhasta, kolkohkosta linnnoituksesta, jota pidin pitkään väliaikaisena ja jossa tuntuu aina olleen loputtomast korjausmurheita, on tullut meille kiintopiste ja isojen puiden reunustamasta Avenida Kim il Sungista kotikatu. En olisi halunnut hyvästellä niitä näin.

Ironista on sekin, että kun nyt kaikkialla puhutaan eristäytymisestä, isossa talossa muurien suojassa olen välillä tuntenut olevani aika eristyksissä. Nyt sekin olisi viimein hyvä asia!

Tilanne on kipeä myös pojilleni. Etenkin abiturientille, joka odotti lopputenttejä ja jännittävää amerikkalaista graduation-seremoniaa.

Juhlallisuuksien suunnittelu oli hyvässä käynnissä ja niin uskomattomalta kuin se tuntuukin nyt, vielä toissa lauantaina poikani meni normaaliin tapaan kouluun kertaamaan matematiikkaa ja valmistautui muuttamaan kaveriensa, kolmosveljesten, luo isänsä kotikaranteenin ajaksi.

Kukaan ei osannut kuvitella, että koulu sulkeutuisi muutaman päivän päästä, loppukokeet peruttaisiin ja opettajille annettaisiin lupa lähteä maasta. Koulu suljettiin myös paikallisen henkilökunnan suojelemiseksi, he altistuvat kansainvälisessä koulussa muualta maailmasta tuleville viruksille ja terveydenhuolto on mitä on. Ei heitä mihinkään evakuoida.

Abeille eli senioreille, kuten täällä sanotaan, koulun äkkilopetus on murheellinen asia, sillä he eivät evakuointien myötä välttämättä näe toisiaan enää. Eihän monenkaan abin perhe asu Maputossa enää elokuussa, seuraavan kouluvuoden alkaessa. Osa asuu, mutta heidänkään ylioppilaansa eivät enää olisi täällä, vaan yliopistoissaan ympäri maailmaa. Siksi kansainvälisen koulun valmistujaisjuhla olisi ollut suuri juttu. Myös jäähyväisten takia.

Koulun sulkeutuessa muutamat tilanteen tasalla olevat amerikkalaisvanhemmat järjestivät senioreille kukituksen ja lähtöseremonioita lauluineen ja lahjoineen. Luulen, että kaikki nuoret itse eivät oikein ymmärtäneet, miksi; hehän odottivat, että tämä menee ohi ja luvattu etäopetus on väliaikaista.

Tällä hetkellä rehtori on jo lähtenyt maasta ja etäopetuksen alku siirretty hamaan tulevaisuuteen. Ilmeisesti kunnianhimoinen ajatus on, että opettajat opettavat omista maistaan käsin oppilaita, jotka ovat sinkoutuneet ympäri maapalloa.

Itse en karanteenimääräysten takia päässyt paikalle hurraamaan abeille, sillä minultakin oli pääsy kampukselle kielletty. Kuvista välittyi kuitenkin hymyjen takaa valtava määrä tunnetta, epätietoisuutta, haikeutta ja surua. Sinä päivänä nuoret ja vanhat halasivat toisiaan. Vielä sitä ei ollut kielletty.

Seniorin lisäksi myös nuorempi poikani, joka kaiken lisäksi oli flunssan takia alkuviikon kotona "isäntäperheessään", on hämmentynyt. Kun hän jäi koulusta potemaan flunssaa, kaikki koulussa oli kuten tavallisesti. Yhtäkkiä sinne ei ollut palaaminen. Ja hän oli juuri ehtinyt saada koulusta uuden hienon koulun peliasun futisturnausta varten!

Enää tälle numeroidulle ja nimikoidulle kauniin siniselle peliasulle ei ole tarvetta.

Hänenkin ystävänsä häipyvät yksi kerrallaan, kohta todennäköisesti hänkin (jos lentoja on), ja koska meillä ei ensi vuonna ole täällä enää kotia, näkeekö hän kavereitaan enää?

Itseäni huolettaa myös keittiöprojektin loppu. Se on lähes valmis, ja yritin viime viikolla tehdä arkkitehdin kanssa niin paljon kuin suinkin, mutta aika ei ole puolellamme. Ei voi kuin luottaa siihen, että tämä hulluus menee ohi ja jonain päivänä voimme antaa projektille viimeisen silauksen.

Lähikuukaudet näyttävät, miten korona täällä käyttäytyy. En voi kuin toivoa parasta. Mosambikin väestö on nuorta, mutta ei hyväkuntoista. Kohta vastustuskyky testataan. Synkältä näyttää.  Toivon, että orpokodin väki pysyy terveenä. He jäävät tuuliajolle, jos vetäjät sairastuvat.

Maksoin rakennusmestarille viimeisen palkan, koska kävi miten kävi, hän tarvitsee rahansa nyt. Pistin hetken mielijohteesta mukaan pari saippuaa. Jos hän myy ne tienatakseen vähän lisää, se on ihan ymmärrettävää.

Ystävät, koti, koulu, keittiö, terveys, meidän henkilökunta joka on riippuvainen palkoista, joita maksamme.... Ei ihme, että kaikilla kurkkua kuristaa. Ja uutiset Suomessa ja muualla Euroopassa asuvilta perheenjäseniltä eivät sinänsä helpota. Tiedän, että emme suinkaan ole ainoita, joiden suunnitelmat korona on myllertänyt uusiksi, monilla paljon pahemminkin.

Terveydellisten lisäksi ikäviä ovat myös taloudelliset menetykset, jotka täälläkin tulevat puremaan pahimmin kaikkein heikoimpiin. Moni elää toki kädestä suuhun jo nyt.

Täällä on paljon ihmisiä, joiden tilanne on jo nyt niin surkea, että virus ei sitä välittömästi huononna, pitkällä tähtäimellä kyllä.

Moni paikallisia työllistävä yrittäjä on myös liemessä ulkomaalaisten lähtiessä.

Palaan ajatuksissani Macanetan linturetkeen. Ihan kuin se olisi tapahtunut jossain toisessa maailmassa. En ole enää edes varma, olinko siellä. Jos se oli unta, ehkä tämäkin on. Miten äkkiä kaikki onkaan muuttunut.

En yhtään ihmettele, että monilla on tässä sulattelemista.

Voimia ja rauhaa kaikille samassa veneessä ajelehtiville juuri nyt.

Terkuin Lotta

  

Ilhalla: Afrikan Venetsia ja kauneuden kipeä hintalappu

Vierailu Ilha de Moçambiquella ei mielestäni ole täydellinen, ellei pistäydy viimeksi esittelemäni pittoreskin kivikaupungin naapuriin.

Kiven ja kalkin Stone Town, portugaliksi cidade de pedra e de cal, rakennettiin hallitsevaa valkoista yläluokkaa varten. Sen rakensivat afrikkalaiset orjat, joiden oman kotikylän kivistä se louhittiin.

Sitä mukaa kuin eheän kokonaisuuden muodostava kivikaupunki, hieno "Afrikan Venetsia", kohosi saaren kärkeen, orjien oma povoaçao de macuti eli macuti-kylä painui vedenpinnan alapuolelle.

Kävelyretkemme aikana oppaamme Abdul osoitteli meille sieltä täältä kivipintoja, joista lohkareet portugalilaisten johtamille työmaille on aikanaan louhittu. Macuti-sana viittaa talojen perinteisiin kaislakattoihin.

Saaren kauniit naiset odottavat vaalikulkuetta. Me katselimme heitä ja he meitä.

Macuti-kylän huomaa jokainen saarelle tulija, sillä afrikkalaiset asuvat saaren sillanpuoleisessa kupeessa. Turisti kiitää näitä teitä matkallaan hotelleihin saaren pohjoisosaan. Kylään kannattaa palata jalkaisin, oppaan seurassa. Turismin tuomia tuloja tarvitaan.

- Meillä ei ole mitään reppumatkailijoita vastaan, mutta he käyttävät niukasti matkailupalveluja ja jättävät jälkeensä meidän kannaltamme harmillisen vähän rahaa, Abdul pohtii backpacker-matkailua. Mutta ei Afrikka pitkine etäisyyksineen liene reppumatkailijoillekaan helppo, saati huokea.

Kävellessämme kohti afrikkalaiskylää ohitamme Ilhan vanhan sairaalan, joka oli aikanaan Saharan eteläpuolisen Afrikan suurin ja hienoin sairaala. Tänä päivänä on vaikea uskoa, että tänne tuotiin potilaita vesitse kaukaakin.

Suuri sairaala palveli aikanaan isoa aluetta Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.

Rapistunut talokaunotar havainnollistaa sitä, kuinka keskeinen Ilha oli 1400-luvulta 1800-luvun lopulle asti ennen kuin lähelle avattu Nacalan satama syrjäytti sen, tieverkosto kehittyi ja pääkaupunkiasema menetettiin. 

Rakennuksen takaa löytyy pieni klinikka, joka auttaa lähinnä rutiiniluontoisissa vaivoissa. Mosambikin maaseutua vaivaa krooninen lääkäripula.

Heti sairaalan jälkeen Abdul pysähtyy ja kertoo, että siirtomaa-aikana kahden kaupungin raja kulki tässä. Afrikkalaisilla ei ollut asiaa kivikaupunkiin ilman työkorttia. Sama tilannehan oli Maputossa, mosambikilaiset eivät päässeet portugalilaisten asuttamaan valkoiseen sementtikaupunkiin kuin työluvalla. 

Abdul myöntää, että tässä kulkee yhä henkinen raja, o muro mental.

Oppaamme Abdul macuti-kylän kioskilla.

Ihmekös tuo, maailmat olivat niin kaukana toisistaan. Kun portugalilaiset pakenivat parissa päivässä Mosambikista maan itsenäistyttyä vuonna 1975, myös Ilhan kivikaupunki tyhjeni. 

Valtasivatko afrikkalaiset siirtomaaisäntiensä vauraat asumukset? Eivät, Abdul selittää. Valta oli ollut totaalinen ja entisiä palvelijoita pelotti, mitä tapahtuu, jos isännät palaavatkin ja löytävät heidät kodeistaan. 

Pienen kirkon takana siintää silta.

Ymmärrän täysin, ettei sorretuilla ollut mielenkiintoa siirtomaahallinnosta muistuttavien talojen suojeluun. 

Ilhan kauniiseen linnoitukseenkin liittyi sen ajan afrikkalaisilla lähinnä surullisia muistoja, sen jykevät kammiot kun palvelivat Portugalin salaisen poliisin vankiloina silloin kun itsenäisyydestä taisteltiin. 

Myös Maputossa entisen salaisen poliisin talon, sinänsä viehättävän rakennuksen, on annettu rauhassa rapistua täysin. 
Halutaan unohtaa.

Macuti-taloja.

Kivikaupungin taloihin tunkeuduttiin vasta vähän myöhemmin, kun niistä haettiin muun muassa polttopuita ja rakennustarvikkeita. Itsenäistymistä seuranneina pitkinä ja raakoina, koko kansakunnan romahduttaneina sotavuosina 1975-1992 Ilhalta etsittiin myös suojaa.

Ylikansoitettuun macuti-kylään on tänä päivänä ahtautunut 15 000 asukasta. Opastamme hymyilyttää, kun ohitamme lapsilaumoja. 

"Kuuletteko, mitä he huutelevat", Abdul kysäisee. "He sanovat makuan kielellä akunha, akunha, valkoinen." Nämä lapset ovat uteliaita ja välittömiä, hymyileviä ja hihittäväisiä. 

Muistan, että olen kohdannut akunha-sanan Lisa St Aubin de Teranin kirjassa Mozambique Mysteries (Virago Press 2007), joka sijoittuu näille seuduille.

Akunha, akunha! Kylän ilmeikkäitä lapsia - kuva on otettu kuopan reunalta.

Käyntihetkellämme kattoja korjailtiin ja vahvistettiin sadekautta varten, kuten joka vuosi.

Allaolevasta kuvasta näkee, millaisessa montussa afrikkalaisten talot ovat. Ilha de Moçambique jäi aiemmin tänä vuonna Mosambikia runnelleiden syklonien Idain ja Kennethin väliin, mutta saari on kyllä aiemmin saanut osansa tuhoisista myrskyistä. Ilmastonmuutoksen myötä eroosio ei ainakaan vähene.

Kattoja vahvistetaan sadekautta varten.

Alueen asukkaat elivät lähes tähän päivään saakka myös täysin ilman viemäröintiä. Viemärit ovat uutta perua, eikä niitä ole läheskään joka talossa.

Onnekkaammalta naapurilta voi lainata fasiliteetteja isompiin tarpeisiin, lisäksi kylän laidalla on yleisiä vessoja.

Suolaveden valtaama kaivo on käyttökelvoton.

Kävelimme hylätyn torialueen, mercado municipalin, ohi. En nähnyt koko aikana Ilhalla yhtäkään kunnollista kauppaa, vain kioskeja. 

Tosin ei paikallisilla olisi, millä ostaa. Nampulan maakunta, johon Ilha kuuluu, on perinteisesti ollut Mosambikin köyhimpiä. Majoitusyrittäjät hoitanevat ostoksensa mantereella. Abdul kertoi, että saarelle tulee kahdesti viikossa kauppiaita mantereelta myymään perustavaroita.


Mutta leipä oli Ilhalla erinomaista - kuohkeaa, maukasta ja vaaleaa, ja sitä tarjoiltiin hotellissamme auliisti. Kurkistimme kylän leipomoon.

Leipomon iltavuorolaiset.

Afrikkalaiselta puolelta saarta löytyy myös kalasatama, merkitseehän kalastus (niukkaa) toimeentuloa osalle asukkaista. Merenelävät ovatkin Ilhalla erinomaisia.

Päivän saalista tarjolla.

Kuten tiedottaja, toimittaja Erja-Outi Heino osuvasti toteaa teoksessaan Vuohia ja utopioita (Like 2001), Mosambikissa purje ei tarkoita vapaa-aikaa. Kuvaamiseen ei kalasatamassa suhtauduttu kovin ilahtuneesti, ja nappasimmekin vain pari hätäistä kuvaa.

Kalasatamassa kävi kova kuhina. Veneiden ja kalatiskien tuntumassa väkeä oli kokoontunut katoksen alle seuraamaan yhteisestä tv:stä jalkapallo-ottelua.

Purjeet on laskettu ja verkot kääritty.

Tämä nuori tyttö (kuvassa alla) ohitti minut ketterästi portaissa kantamuksineen. 

Mosambikilaiset lapset kasvavat fyysiseen työntekoon. Kaikkialla näkyi lapsia kantamassa toisia lapsia. Naisilla on monasti selässään tai rinnallaan liinaan kääritty vauva - perheethän ovat suuria -, taakka pään päällä ja jokin kantamus vielä käsissä.

Koko komeuden päällä saattaa keikkua vielä kuokka täydellisessä tasapainossa. Nämä naiset eivät tarvitse minkäänlaista käsivarsien kaunistusjumppaa.

Miehet kantavat painavia rakennustarvikkeita ja työkaluja.

Kaikkialla tytöt ja naiset kantavat jotain - vauvoja, vettä, polttopuita, öljyä.

Kierroksen puolivälissä koitti yllätys. Abdul hävisi hetkeksi ja ilmestyi moottoripyörä allaan. Ilmeetön kaveri vieressä pärisytteli samanlaista.

Odottelimme kyytiä suunnattoman kokoisen banjanviikunapuun alla.

"Siirrymme nopeampiin kulkupeleihin, jotta ehditte takaisin ennen pimeää", opas perusteli.

Ilhalla tosiaan näkee paljon kevyitä kiinalaisvalmisteisia moottoripyöriä. Ne kestävät aikansa eikä niitä kuulemma oikein voi korjata, mutta niihin paikallisilla on varaa.

Leivonnaisia myyvä tyttö poseerasi mielellään meille akunhoille.

Mikäs siinä! Olinkin ennättänyt aivan liian korkeaan ikään ehtimättä ikinä kokea prätkäkyytiä.

Tuntui sopivalta korjata tämä huutava epäkohta juuri täällä. Kapusin kuskin, laihan mosambikilaispojan, taakse ja kietaisin käteni hänen vyötärölleen. Ja niin sitä mentiin tukka hulmuten! 

Olimme vuorostamme nähtävyys, Markus ja minä, kiitäessämme kohti kivikaupunkia. Kuski kaarsi guesthousemme Rickshaw´n eteen aivan liian pian.

Kuskia ei naurata, onhan tämä mãe, äiti, kuten täällä puhutellaan, vähintään hänen isoäitinsä ikäinen!

Seuravaksi kerron meriretkestä  ja Ilhan koruperinteistä. Lähdinhän koko saarelle osittain erään kaulakorun innoittamana.

Terkuin Lotta

Ovi orjalaivaan - Ilha de Moçambiquen mykistävä Stone Town

Luulen, että valokuvaajat kokevat Ilhalla kauneusähkyä. Meilläkin on valokuvakirja, jossa esitellään upeita otoksia saarelta. Yksi syy esteettiseen ähkyyn lienee se, että maisema on niin yllättävä ja epäafrikkalainen. Ilhan arkkitehtuuri kertoo tarinaa menneestä ja muualta. Ilhan historia on myös Portugalin historiaa.

Ilha de Moçambiquen kivikaupunki, valloittajia varten naapurikylän korallikivistä rakennettu Stone Town, on itäisen Afrikan vanhin eurooppalainen siirtokunta. Saaren linnoituksen kärkeen pystytetty manuelistista tyyliä edustava kappeli puolestaan on eteläisen pallonpuoliskon vanhin eurooppalainen rakennus.

Se on suloinen sakarakaiteineen ja kaariholveineen.

Kappeli linnoituksen kärjessä ei ole enää käytössä.

Portugalilaisten 1500-luvulla rakennuttama komea São Sebastião -linnoitus, jossa kappeli siis sjaitsee, on saaren päänähtävyys. Saari oli aikanaan syytäkin suojata, jos mieli pitää sen, sillä kauppasatamalla oli sekä ennen Vasco da Gamaa että hänen jälkeensä useita ottajia, muun muassa hollantilaiset.

He eivät onnistuneet ja jatkoivat tunnetuin seurauksin matkaa Etelä-Afrikkaan, Kapmaahan.

Linnoituksessa oli lauantaipäivänä lisäksemme vain pari matkailijaa - Ilha de Moçambique on syystä saanut maineen Intian valtameren unohdettuna helmenä. Saaren majoituskapasiteetti ei ole suuren suuri, eihän alueelle onneksi kohoa massahotelleja. Mutta mahtuisi sinne enemmänkin. Kodikkaat pienet hotellit vanhoissa taloissa eivät suinkaan vähennä saaren uneliasta, eksklusiivisuuden tunnetta alleviivaavaa viehätystä.

Ilha on pieni, alle 3 km pitkä saari. Lähestyimme linnoitusta kävellen.

Linnoituksen katolla kulkevat vedenottokanavat keräävät yhä edelleen sadeveden talteen ja kuljettavat sen suureen vesisäiliöön. Oppaamme nauroi, että hän voisi ottaa vettä linnoituksen vesisäiliöstä, mutta me saisimme siitä todennäköisesti vatsavaivoja. Eipä silti, ei yhtään houkuttanut lähteä kapeita portaita alas kokeilemaan veden laatua! Säiliön vesi oli matalalla. Sadekautta vasta odoteltiin.

Linnoituksen vanha vesisäiliöi

Portaita alas vettä hakemaan.

Tykki ja ränni.

Museot ovat Mosambikissa harvinaista herkkua. Me olimme ainoat kävijät siirtomaa-aikana kuvernöörin asuntona ja vip-vieraiden majapaikkana toimineessa museaalisessa palatsissa. Riisuimme kenkämme ja tassuttelimme paljasjaloin oppaan perässä.

Varkaiden pelossa siellä ei saa kuvata, ja ymmärrän sen, sillä minustakin tuntui surrealistiselta - mutta sitähän koko saari on! - nähdä yhtäkkiä keskellä rutiköyhää afrikkalaista maaseutua näin komea eurooppalaistyylinen asumus kolmesataavuotiaine massiivisine intialaisvalmisteisine huonekaluineen (Ilha sijaitsi Intian merireitin varrella), samettiverhoineen, barokkia jäljittelevine sänkyineen (mitä mahtavampi vieras, sen korkeampi vuode), itämaisine mattoineen, rokokoohenkisine peileineen ja kiinalaismaljakkoineen.

Se oli varmasti uskomaton omana aikanaan ja se on uskomaton tässä ympäristössä nyt. Upeaa, että se on pystytty säilyttämään. Kantotuolit, tietysti miesvoimin kulkeneet, tervehtivät aulassa, kuvernöörille ja vaimolle kumpaisellekin omansa!

Meitä nauratti tarina itsenäisen Mosambikin ensimmäisen presidentin Samora Machelin henkivartijoista, jotka istuivat yhden palatsin vanhoista sohvista rämäksi pitäessään yöllä vartiota presidentin huoneen edustalla. Juuri Machel muutti palatsin museoksi, sillä tavarat olivat jatkuvasti vaarassa hajota ja kadota.

Museopalatsin edustalla patsastelee Vasco da Gama. Hän sai messinkilaattoineen luvan häipyä, kun maa itsenäistyi - kukaan ei halunnut siirtomaavallan edustajaa kunniapaikalle. Nyt Vasco da Gama tähyilee taas merelle päin, tosin edelleen nimettömänä.

Vasco da Gama (takanaan kuvernöörin palatsi) katseli vettä päänsä päällä kantavia tyttöjä jo kauan sitten.

Kauniin Ilhan historia ei ole monessakaan mielessä kaunis. Ilha de Moçambiquella käytiin tuottoisaa orjakauppaa 1800-luvun loppupuolelle saakka.

Ilha oli rannikon tärkeimpiä orjasatamia kaiken muun kaupanteon ohessa. Sen kautta kuljetettiin satojatuhansia orjia esimerkiksi Brasilian sokeriplantaaseille, muualle Väli- ja Etelä-Amerikkaan ja Ranskan Antilleille sekä Madagaskarille.

Entisen kaupungintalon portti iltavalossa. Nautin mahdollisuudesta kävellä kujilla myös pimeällä, niin harvinaista lystiä.

Olen toki lukenut Kunta Kinteni aikoinani, ja tuoreempina ovat muistissa ghanalaissyntyisen Yaa Gyasin Matkalla kotiin- ja Colin Whiteheadin The Underground Railroad -kirjat. Mutta "door of no return", ovi, josta kävijällä ei ole paluuta, mosambikilaisen oppaan esittelemänä teki tapahtumista konkreettisia.

Muistomerkki näytti melko uudelta. llhaa laitetiiin muun muassa EU-varoin esittelykuntoon viime vuonna vietettyjä 200-vuotisjuhlia varten (se nimitettiin Mosambikin pääkaupungiksi vasta 1818, joten virallinen valtakausi jäi melko lyhyeksi, vaikka se ehtikin olla kaupanteon ja laivanrakennuksen keskus satojen vuosien ajan).

Ovi yhteen suuntaan ja laivan muotoinen muistomerkki.

Mereltä päin nähtynä orjasataman vankilamainen luonne tuli hyvin esiin. 

Jaossa vain menolippuja.

Satama-alueen vieressä oli talo, jossa orjia pidettiin ennen lähtöä. Oppaan mukaan vangitut kuljetettiin rakennukseen mahdollisimman sekavasti rannikkoa ja mannerta pitkin kierrellen, silmät sidottuina tai ruumaan suljettuina, jotta nämä menettäisivät suuntavaistonsa eivätkä tietäisi missä ovat. Silloin he eivät myöskään osaisi paeta takaisin kotiin.

Rakennus palvelee nyt puoluetoimistona. Sen edessä käytiin vilkasta presidentinvaalikampanjaa.

Vaalikuhinaa orjien entisen vankilan luona.

Linnoituksen edustalla meloi kalastajia verkkoineen. Oppaamme erotti kirkkaassa vedessä kaloja.

Kuten mainitsin edellisessä postauksessa, ryöstökalastus ajaa yhä useampia mosambikilaisia ahtaalle, sillä meri tarjoaa näille perinteisin menetelmin työskenteleville pienyrittäjille yhä vähemmän saalista. Arvellaan, että suurin osa laittomista kalastusaluksista on kiinalaisia. Kiina investoi Afrikkaan ja Mosambikiiin valtavasti, mutta tämä on kolikon toinen puoli (yhdessä laittomien hakkuiden kanssa).

Melkein 3 000 kilometrin mittaisen rantaviivan kanssa elävällä Mosambikilla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta valvoa merialueita öisin, ja laiton kalastus heikentää köyhän, suurelta osin tuontiruuan varassa sinnittelevän maan tilannetta entisestään.

Moskeija ja meri.

Kujia kulkiessa tuli vastaan myös ensimmäinen Mosambikiin rakennettu moskeija. Oviaukosta näkyyy merelle. Tässä maakunnassa, toisin kuin pääkaupunki Maputossa, on muslimienemmistö. Se näkyi katukuvassa esimerkiksi pukeutumisessa ja kuului rukouskutsuina.

Kuten Mosambikissa yleensä, uskonnot elävät rauhanomaisesti rinnakkain, erilaisin alkuperäisuskonnoin höystettyinä - taikausko voi täällä hyvin.

Kaunis swahililaisovi.

Näitä niin kutsuttuja swahililaisia ovia tuli myös muutama vastaan. Samanlaisia on ymmärtääkseni Sansibarin kivikaupungissa. Komeassa swahililaisovessa on messinkinupit esteenä elefanteille - vain esteettisistä syistä, eihän norsuja tömistele mailla halmeilla.

Ilhan vanhojen talojen ulkoseinän sisempää kerrosta, muun muassa korallikiveä.

Komeiden ovien takana saattaa piillä pelkkiä raunioita. Kunnostettava ei Ilhalta ihan heti lopu.

Terkuin Lotta

Kodinhoitajan hautajaiset

Sunnuntai-iltana puhelimeen kilahti viesti Paulalta, edesmenneen kodinhoitajani tyttäreltä. Anan kuolemasta oli vuorokausi. Hautajaisseremonia olisi keskiviikkona Lhanguenen hautausmaalla. Mosambikissakaan maahanpanijaisissa ei vitkastella.

Maanantaiaamuna lähetin kuskimme Stelion viemään Paulalle kirjekuoressa rahaa hautajaisvalmisteluihin, etenkin ruokaan.Yksi vartijoista, Oscar, tuli erikseen töihin tätä varten, siis vain lähteäkseen Stelion mukaan siististi valkoiseen paitaan pukeutuneena. Anan poismeno kosketti hänen työtovereitaan.

Arvelimme ruokarahan tulevan tarpeeseen, sillä seremonian jälkeen vainajan kotona tarjotaan ruokaa ja juomaa kävijöille, joita tulee yleensä paljon. Ei kai tällainen avustus tarkkaan ottaen ole pakollinen, mutta moni tuntemani työnantaja osallistuu näin. Paula lähetti minulle kiitoksen ja kuittauksen tarkasta summasta.

Hiekka pöllyää haudalla.

Halusin osallistua rahallisesti, sillä tiesin, että emme menisi Anan kotiin syömään hautajaisseremonian jälkeen. Sellainen ei oikein ole tapana.

Empregadat, kodinhoitajat, tietävät meistä kaiken konkreettisesti viimeistä roskanhippua myöten, mutta me tiedämme heidän elämästään vain sen, mitä saamme nähdä ja kuulla. Olen kyllä nähnyt Anan kodista kuvia esimerkiksi silloin, kun hän on halunnut näyttää, mitä on tehnyt avullamme vaikkapa rajuilmassa kärsineen katon korjaamiseksi.

Keskiviikkona puolenpäivän maissa Pajeromme pysähtyi Lhanguenen hautausmaan portille. Syntyi täällä tuttu parkkeerauskaaos, kun puoli tusinaa toiveikasta parkkivahtia säntäsi huitomaan autoa kukin oman reviirinsä ruutuun. Parkkivahtien huitomiskoreografia on samantyyppinen kuin lentoemännillä koneissaan.

Sama innostunut vastaanotto kohtasi minua, kun nousin autosta, mutta kukkakauppiaiden hahmossa. Hautuumaan portilla tungeksii aina kukkakauppiaita, sillä seremonian lopussa arkku peitetään kukilla. Rauhoitin neuvottelut muutamaan myyjään, ja ostimme heiltä joitakin kimppuja voidaksemme jakaa kukkia myös muille.

Meitä oli viisi: meidän lisäksemme kuski Stelio, vartija Oscar ja uima-altaan hoitaja Toni. He osallistuisivat myös pitoihin seremonian loputtua.

Minulle oli kerrottu, että hautajaisten pukukoodi on rento, mutta olin kuitenkin pukeutunut siististi, niin myös Stelio, Oscar ja Toni, joka oli onnistunut löytämään jostain vain hiukan liian isot kävelykengät tavallisten varvastossujensa tilalle. Useimmat naiset näyttivät olevan capulanoissaan eli printtikangashameissaan, joissa Mosambikin naiset elävät.

A

Kukat peittävät arkun vähitellen.

Hautajaisiin saavutaan aina laajalti, joten kappelin ympärillä oli valtava tungos. Liityimme siihen. Stelion isäkin, lähettilään autonkuljettaja, näytti tulleen paikalle. Stelio etunenässä raivasimme tiemme niin lähelle arkkua kuin suinkin. Hautajaisissa ei istuta vaan seistään. Laskeskelimme, että Anaa oli saattamassa lähemmäs kolmesataa ihmistä.

Seremonia oli jo käynnissä. Se käytiin katolisin menoin ja ilahduttavasti naispuolisen seurakuntalaisen, madren, vetämänä. Yli puolet mosambikilaisista on kristittyjä ja heistä valtaosa katolisia - tässä yhteydessä onkin hyvä mainita, että itse paavi Franciscus vieraili toissa viikolla Maputossa! Edellinen paavillinen vierailu tapahtui 1988, sota-aikana.

Kristittyjä on suhteellisesti eniten täällä maan eteläosassa, pohjoinen on muslimien aluetta. Uskonnoilla on ylipäänsä vahva sija ihmisten elämässä, varmasti siksikin, että ne antavat toivon ja merkityksen tunnetta silloin kun yhteiskunnan rakenteet eivät sitä tee. Ei kysytä, kuuluuko joku kirkkoon, kysytään suoraan, mihin seurakuntaan kuuluu. Eri kirkkokuntia on valtavasti.

Ihmiset jonottavat avoimen arkun luo.

Avoin arkku oli koristeltu kukin ja valokuvin. Tunnelma oli rauhallinen ja odottava.

Madren lopetettua puheensa saattoväki lähti kiertämään avoimen arkun ympäri. Mekin liikuimme massan mukana. Arkun kohdalla erkanin jonosta halatakseni Paulaa. Ana makasi arkussaan kauniisti kukin ja valkoisin kankain peiteltynä. Hän näytti nukkuvan.

Seuraavaksi arkku suljettiin ja nostettiin kärryille, jotka keinahtelivat hautausmaan työntekijöiden vetäminä alueen perälle kuoppaansa kohti. Saattojoukko askelsi perässä alkuiltapäivän kuumassa auringossa. Haudalla lapioitiin hiekkaa, puhuttiin ja laulettiin kauniisti oikeastaan koko ajan. Kuuntele hetki videota!

Kun laulut oli laulettu, oli kukkaseremonian aika. Jokainen asetteli vuorollaan kukkansa arkulle. Mitään tungosta ei tässäkään tullut, kaikki liikkuivat sulavasti jonomaisessa muodostelmassa. Viimeinen hyvästijättörituaali Maputon talvisen taivaan alla, koruton, sanaton ja anonyymi ja sellaisena kaunis.

terkuin Lotta