Korona saapuu kehitysmaahan

Tavallista arkea ei älyä arvostaa tarpeeksi ennen kuin se on mennyttä. Nyt tuntuu absurdilta ajatella, että vasta toissa tiistaina  ajoin ystävän kanssa päiväretkelle Macanetan niemekkeelle 30 kilometrin päähän Maputosta, lintuja bongailemaan ja aaltoja katselemaan. Kosteikon rauha oli niin rikkumaton kuin se Afrikan sinisen taivaan alla voi olla. Miten nopeasti se rikkoutuisi!

Mosambikin ensimmäinen koronatartunta julkistettiin eilen. Potilas on 75-vuotias mosambikilainen mies, joka oli äskettäin palannut Englannista.

Ihan aluksi hankin karanteenioloihin kukkia.

Kaikki oli kuitenkin alkanut muuttua jo edellisviikkojen aikana. Mosambikissa seurattiin valppaasti naapurimaa Etelä-Afrikan koronauutisia, onhan maiden välinen rajaliikenne vilkasta. Ensimmäinen tapaus vahvistettiin  5. maaliskuuta, ja hoitava lääkäri kritisoi ainakin uutisten mukaan  "koronahysteriaa"!

Tätä kirjoittaessani Etelä-Afrikassa on melkein 300 koronatapausta.

Alle 300 voi tuntua vähäiseltä  60 miljoonan asukkaan maassa, mutta terveydenhuollon ja infrastruktuurin ominaispiirteet tekevät lukemasta huolestuttavan eikä Etelä-Afrikalla mene valmiiksikaan hyvin. Nousu maaliskuun alusta on ollut rivakka. Viikko sitten Etelä-Afrikkaan julistettiin hätätila.

Se muutti hetkessä myös Mosambikin tilanteen. Tunnelma muuttui levottomaksi ja kireäksi, odotus oli käsinkosketeltavaa.

Jos joku oli siihen asti tuuminut, että Mosambikin suhteellisen vähäinen lentomatkailu (eiväthän suuret massat täällä lennä, ja lentokenttä on pieni) antaisi suojaa tai lisäaikaa, se oli  toiveajattelua. Euroopan maistahan ne Maputoonkin laskeutuvat lentokoneet ihmisiä tuovat, vaikka vain yksi kone tulee suoraan Euroopasta, TAPin vuoro Lissabonista.

Loput vuorot ovat Afrikan sisäisiä, mutta muun muassa Johannesburgin ja Addis Ababan vilkkailta vaihtokentiltä tulee useita lentoja.

Oli ollut vain ajan kysymys, milloin myös salamatkustaja Korona purkautuisi koneesta muiden mukana.

Matkustaja Korona lensi Mosambikiin Englannista.

Vielä viikko sitten TAP kuljetti Maputoon täysiä koneellisia ihmisiä suoraan Portugalista, eikä kentillä annettu minkäänlaista karanteeniohjeistusta. 

Eipä silti, karanteeniohjeistus kuuluu olleen vähäistä Helsinki-Vantaallakin ihan viime päiviin asti. Tilanne on kaikille uusi, ja kaikki improvisoivat koko ajan muuttuvissa oloissa.

Olosuhteet muuttuivat täälläkin niin nopeasti, että tunnen eläneeni viime viikon nopeutetussa elokuvassa, jota virus ohjaa. Puoliso saapui työmatkalta Suomesta vasta maaliskuun 15:ntenä ja siirtyi välittömästi kotikaranteeniin. Samoin tekivät hänen samalla matkalla olleet kollegansa, ja työpaikalla opeteltiin etätyömuodollisuudet.

On jännä ajatella, että vielä maaliskuun alussa koronauhka oli Suomessakin niin etäinen, että esimerkiksi työmatkoja ei pidetty tarpeellisena perua. Kyse oli varmaan vain päivistä.

Onneksi meillä on niin iso talo, että sen yhteen siipeen on mahdollista käytännössä eristyä suomalaista pientä kaksiota muistuttaviin olosuhteisiin.

Puolison kotikaranteeni ei kuitenkaan tapahtunut vielä Mosambikin hallituksen ohjeiden mukaan, vaan päätös karanteenista oli Suomen oma. Juuri ennen hänen paluutaan Etelä-Afrikan tiukentunut tilanne oli singonnut Maputon kansainvälisen yhteisön kohti samaa toiminnan ja epätietoisuuden linkoa, joka pitää otteessaan nyt lukemattomia muitakin maita.

Tässä vaiheessa täyttelin vielä kotikaranteenilomaketta kouluun. Se olisi pian tarpeeton.

Enpä karanteenitiloja valmistellessani tiennyt, että koulu sulkeutuisi kahden päivän päästä päivän varoitusajalla. Vielä maanantaina koulu vakuutti toimivansa hälytystasolla 1, seuraavana päivänä taso oli 4 ja koulu suljettiin.

 Arki alkoi suistua raiteiltaan. Moni järjestö, lähetystö ja yritys käynnisti evakuointitoimet etenkin työntekijöidensä riskiryhmiin kuuluville (ja ymmärtääkseni muillekin halukkaille) perheenjäsenille.

Miksi niin kiire, vaikka täällä ei silloin vielä ollut vahvistettuja tapauksia? Kuten "englantilaisen potilaan" tapaus osoittaa, korona oli jo viikko sitten Mosambikissa, vaikka sitä ei silloin vielä tiedetty. Etelä-Afrikan hätätilan myötä valmistautumista ei voinut enää viivyttää.

Tämän maan tekee erityisen haavoittuvaksi se, että se on edelleen yksi koko maailman köyhimpiä. Erittäin heikko terveydenhuoltojärjestelmä tekee nyt parhaansa varautuakseen, mutta en tiedä, miten se pystyy reagoimaan, jos iso joukko sairastuuu.

Eihän se pysty siihen normaalissakaan tilanteessa, joka on ihan tarpeeksi haastava.

Sekä Etelä-Afrikassa että Mosambikissa koronapotilaiden ensisijaisia hoitopaikkoja ovat julkisen sektorin sairaalat. Yksityissairaalat saatiin täällä mukaan avustamaan neuvottelujen jälkeen, en kuitenkaan tiedä, missä määrin.  Joka tapauksessa rajojen sulkeutuessa Mosambikista ei voi lähteä Etelä-Afrikkaan, tai mihinkään muuallekaan, hoitoa hakemaan, ei vaikka kukkaro sen sallisi. Muiden maiden tavoin tämäkin on  oman onnensa nojassa. Siinä pelissä Mosambik on saanut huonot kortit.

Presidentti piti kansalle puheen perjantaina 20. maaliskuuta, ja tällä hetkellä täälläkin, kuten muualla maailmassa, esimerkiksi rajoitetaan joukkokokoontumisia. En tosin ymmärrä, miten määräyksiä voidaan soveltaa vaikkapa joukkoliikenteeseen. Ei mitenkään. Saman totesi kodinhoitajani. Kaikki koulut ovat nyt kiinni. Kodinhoitajani, joka tienaa hiukan ekstraa valmistamalla välipaloja lähikoulunsa tarpeisiin, valitteli näiden tulojen häviämistä.

Tavallinen kansa tuntuu tietävän koronan ja pelkäävän sitä. Operaattorit lähettävät sitä koskevia valistavia tekstiviestejä. Supermarketin aulassa käsiin ruiskutetaan desinfiointiainetta, en oikein tiedä, mitä. Käsidesit ovat loppuneet täältä kuten kaikkialta muualtakin, samoin maskit.

Käsienpesuohjeet ovat tärkeitä, mutta ne eivät auta niitä, joilla ei ole vettä eikä varaa saippuaan. Virallisissa ohjeissa käsiä kehotetaan pesemään myös tuhkalla, jota syntyy hiilenpoltossa. Ja kuinka tällaisissa oloissa otetaan etäisyyttä ihmisiin tai jäädään kotiin, jos se merkitsee sitä, että ruoka loppuu kokonaan? Ilman rahaa nälkäkuolema on välittömämpi uhka kuin näkymätön virus.

Autokuskini viestitti minulle, että mekaanikkko oli sairastunut (olin ihmetellyt, miksi kärry oli viipynyt korjaamolla pari viikkoa). "Ei kuitenkaan koronaan", kuski oli katsonut tarpeelliseksi lisätä.

 Se ei tietenkään ollut testiin perustuva vastaus, vaan arvaus. Testejä on julkisella sektorilla virallisten tietojen mukaan täällä 2 000 ja testivastausta saa odottaa 10 päivää, sillä näytteet analysoidaan Portugalissa. Toivottavasti rahtikoneet jatkavat kulkuaan, vaikka matkustajalentoja perutaan nyt koko ajan ja tänne jumiin jääminen on todellinen riski.

Muutama yksityinen laboratorio testaa ilmeisesti myös, mutta tavalliselle kansalle se on mahdoton vaihtoehto hinnan vuoksi.

Myös kauppojen arvellaan tyhjentyvän rajojen sulkeutuessa ja lentoliikenteen loppuessa. Hinnat ovat jo nousseet.

Tällä hetkellä en tiedä, missä olen viikon tai edes muutaman päivän päästä. Ensimmäiseen kyselyyn evakuoinnista vastasimme kiitos ei, koska silloin emme tienneet, että koulu sulkeutuisi seuraavana päivänä, ja nuorempi poikamme oli kuumeessa. Häntä ei olisi voinut laittaa pitkille lennoille. En tiennyt, että kohta lennot loppuisivat kokonaan!

Silloin ei myöskään ollut vahvistettuja tapauksia ja paniikki nosti vasta päätään, joten arvelimme, että voisimme katsoa tilanteen kehittymistä. Joka tapauksessa tiedän, että puolison työnantaja työskentelee tällä hetkellä kuumeisesti tilanteen eteen monissa maissa.

Saatan olla täällä tai sitten en. Saatan olla huoneistohotellissa Helsingissä. Meillä ei ole täällä edes talvitakkeja. Yhdet umpinaiset kengät taitaa löytyä. Hansikkaita on turha tropiikin kaapeista etsiä, ja nyt niille olisi täälläkin käyttöä.

Katson kotini jokaista yksityiskohtaa hellästi, kiitollisena ja toivoen, että muistan Afrikan kotini aina.

En ollut osannut kuvitella millaista on odottaa evakuointia ennen kuin se on omalla kohdalla. Lentojen harventuessa kotiutuksenkaan järjestäminen ei ole helppoa. Elämme päivä tai jopa tunti kerrallaan,  ja yöunet ovat vähissä.

Mutta niinhän se on kaikilla maailmassa nyt. Seuraan puhelimestani maputolaisten ystävien päivityksiä omista lähdöistään: kaikki yrittävät pyrkiä kuka minnekin niin kauan kuin voivat. Monien muiden lailla vaihdamme viestejä, jotka vielä  hetki sitten olisivat tuntuneet absurdeilta. Joku taas saattaa olla jumissa kotimaassaan eikä pääse enää tänne. Rajojen sulkeutuminen on Euroopan unionin vapauteen tottuneelle myös opettavainen kokemus.

Kun puhuin kroatialaisen ystäväni kanssa Kroatian eilisestä maanjäristyksestä, hän huokaisi, että mitähän seuraavaksi, ehkä otuksia ulkoavaruudesta? Totesin, että ulkoavaruuden alieneille voisi tässä tilanteessa vain avata oven ja kysyä, maistuuko kahvi.

Äkkilähdön tekee haikeaksi se, että tänä vuonna joka tapauksessa odottaneen poismuuton takia en välttämättä palaa tähän taloon enää  - kaikki riippuu siitä, mikä tilanne Mosambikissa ja lentojen vuoksi myös muuualla maailmassa on muutaman kuukauden kuluttua.

Moni sanoo, että hienoa, että pääsette koronan alta pois. Järki nyökkää, tunne ravistaa päätään. Vasta vähän aikaa sitten oivalsin, että olen asunut Maputon talossani yhtäjaksoisesti pidempään kuin yhdessäkään kodissa aikuisiällä vain yhtä asuntoa lukuunottamatta.

Tästä vanhasta, kolkohkosta linnnoituksesta, jota pidin pitkään väliaikaisena ja jossa tuntuu aina olleen loputtomast korjausmurheita, on tullut meille kiintopiste ja isojen puiden reunustamasta Avenida Kim il Sungista kotikatu. En olisi halunnut hyvästellä niitä näin.

Ironista on sekin, että kun nyt kaikkialla puhutaan eristäytymisestä, isossa talossa muurien suojassa olen välillä tuntenut olevani aika eristyksissä. Nyt sekin olisi viimein hyvä asia!

Tilanne on kipeä myös pojilleni. Etenkin abiturientille, joka odotti lopputenttejä ja jännittävää amerikkalaista graduation-seremoniaa.

Juhlallisuuksien suunnittelu oli hyvässä käynnissä ja niin uskomattomalta kuin se tuntuukin nyt, vielä toissa lauantaina poikani meni normaaliin tapaan kouluun kertaamaan matematiikkaa ja valmistautui muuttamaan kaveriensa, kolmosveljesten, luo isänsä kotikaranteenin ajaksi.

Kukaan ei osannut kuvitella, että koulu sulkeutuisi muutaman päivän päästä, loppukokeet peruttaisiin ja opettajille annettaisiin lupa lähteä maasta. Koulu suljettiin myös paikallisen henkilökunnan suojelemiseksi, he altistuvat kansainvälisessä koulussa muualta maailmasta tuleville viruksille ja terveydenhuolto on mitä on. Ei heitä mihinkään evakuoida.

Abeille eli senioreille, kuten täällä sanotaan, koulun äkkilopetus on murheellinen asia, sillä he eivät evakuointien myötä välttämättä näe toisiaan enää. Eihän monenkaan abin perhe asu Maputossa enää elokuussa, seuraavan kouluvuoden alkaessa. Osa asuu, mutta heidänkään ylioppilaansa eivät enää olisi täällä, vaan yliopistoissaan ympäri maailmaa. Siksi kansainvälisen koulun valmistujaisjuhla olisi ollut suuri juttu. Myös jäähyväisten takia.

Koulun sulkeutuessa muutamat tilanteen tasalla olevat amerikkalaisvanhemmat järjestivät senioreille kukituksen ja lähtöseremonioita lauluineen ja lahjoineen. Luulen, että kaikki nuoret itse eivät oikein ymmärtäneet, miksi; hehän odottivat, että tämä menee ohi ja luvattu etäopetus on väliaikaista.

Tällä hetkellä rehtori on jo lähtenyt maasta ja etäopetuksen alku siirretty hamaan tulevaisuuteen. Ilmeisesti kunnianhimoinen ajatus on, että opettajat opettavat omista maistaan käsin oppilaita, jotka ovat sinkoutuneet ympäri maapalloa.

Itse en karanteenimääräysten takia päässyt paikalle hurraamaan abeille, sillä minultakin oli pääsy kampukselle kielletty. Kuvista välittyi kuitenkin hymyjen takaa valtava määrä tunnetta, epätietoisuutta, haikeutta ja surua. Sinä päivänä nuoret ja vanhat halasivat toisiaan. Vielä sitä ei ollut kielletty.

Seniorin lisäksi myös nuorempi poikani, joka kaiken lisäksi oli flunssan takia alkuviikon kotona "isäntäperheessään", on hämmentynyt. Kun hän jäi koulusta potemaan flunssaa, kaikki koulussa oli kuten tavallisesti. Yhtäkkiä sinne ei ollut palaaminen. Ja hän oli juuri ehtinyt saada koulusta uuden hienon koulun peliasun futisturnausta varten!

Enää tälle numeroidulle ja nimikoidulle kauniin siniselle peliasulle ei ole tarvetta.

Hänenkin ystävänsä häipyvät yksi kerrallaan, kohta todennäköisesti hänkin (jos lentoja on), ja koska meillä ei ensi vuonna ole täällä enää kotia, näkeekö hän kavereitaan enää?

Itseäni huolettaa myös keittiöprojektin loppu. Se on lähes valmis, ja yritin viime viikolla tehdä arkkitehdin kanssa niin paljon kuin suinkin, mutta aika ei ole puolellamme. Ei voi kuin luottaa siihen, että tämä hulluus menee ohi ja jonain päivänä voimme antaa projektille viimeisen silauksen.

Lähikuukaudet näyttävät, miten korona täällä käyttäytyy. En voi kuin toivoa parasta. Mosambikin väestö on nuorta, mutta ei hyväkuntoista. Kohta vastustuskyky testataan. Synkältä näyttää.  Toivon, että orpokodin väki pysyy terveenä. He jäävät tuuliajolle, jos vetäjät sairastuvat.

Maksoin rakennusmestarille viimeisen palkan, koska kävi miten kävi, hän tarvitsee rahansa nyt. Pistin hetken mielijohteesta mukaan pari saippuaa. Jos hän myy ne tienatakseen vähän lisää, se on ihan ymmärrettävää.

Ystävät, koti, koulu, keittiö, terveys, meidän henkilökunta joka on riippuvainen palkoista, joita maksamme.... Ei ihme, että kaikilla kurkkua kuristaa. Ja uutiset Suomessa ja muualla Euroopassa asuvilta perheenjäseniltä eivät sinänsä helpota. Tiedän, että emme suinkaan ole ainoita, joiden suunnitelmat korona on myllertänyt uusiksi, monilla paljon pahemminkin.

Terveydellisten lisäksi ikäviä ovat myös taloudelliset menetykset, jotka täälläkin tulevat puremaan pahimmin kaikkein heikoimpiin. Moni elää toki kädestä suuhun jo nyt.

Täällä on paljon ihmisiä, joiden tilanne on jo nyt niin surkea, että virus ei sitä välittömästi huononna, pitkällä tähtäimellä kyllä.

Moni paikallisia työllistävä yrittäjä on myös liemessä ulkomaalaisten lähtiessä.

Palaan ajatuksissani Macanetan linturetkeen. Ihan kuin se olisi tapahtunut jossain toisessa maailmassa. En ole enää edes varma, olinko siellä. Jos se oli unta, ehkä tämäkin on. Miten äkkiä kaikki onkaan muuttunut.

En yhtään ihmettele, että monilla on tässä sulattelemista.

Voimia ja rauhaa kaikille samassa veneessä ajelehtiville juuri nyt.

Terkuin Lotta

  

Mielessä bileet

Kerroin viimeksi siitä, kuinka päätimme rakentaa orpokotiin keittiön ja tuoda sinne myös juoksevan veden. Lokakuussa meillä oli siis mielessä vain yksi asia: bileet.

Pitihän meidän järjestää Maputon marraskuun parhaat bileet! Keittiö ei rakennu itsestään, siihen tarvitaan rahaa eli varainkeruujuhla. Ihan ensimmäiseksi varasimme juhlatilan. Jokainen tietää, että sitten kun on deadline, alkaa tapahtua. Suunnittelu ilman deadlinea tuppaa lykkäämään asioita hamaan tulevaisuuteen.

Kun ihminen antaa, hänestä on hauskaa myös saada jotakin. Siihenhän koko varainkeruujuhlien idea perustuu! Me tarjoaisimme kivan juhlapaikan, musiikkia, orpokodin toimintaa ja omaa hankettamme esittelevän valokuvanäyttelyn, ruokaa, juomaa ja huutokaupan.

Alkuun piti suunnitella lippu ja määrittää sille hinta. Sehän ei saisi olla liian halpa, mutta liian kallis lippu tietäisi tyhjää tilaa. Lopuksi lippumme hinta asettui noin 40 euroon. Tavoitteenamme oli sadan hengen juhlayleisö.

Hihat heilumaan! Maputossa on valtava brasilialaisyhteisö, ja monilla ryhmämme naisista näytti olevan paljon kontakteja ja myös rutiinia käytännön hyväntekeväisyydessä.

Sain tämän huutokaupatun rannekorun yllättäen joululahjaksi...

Musiikkia mietittiin; Maputon maineikkain (ja ainoa) klassinen orkesteri, meille monista virallisista tilaisuuksista tuttu Xiquitsi, jonka olimme muutamaa vuotta aiemmin kuulleet esittävän myös Sibeliuksen Finlandian suomeksi, oli illallisneuvottelujen jälkeen valmis lahjoittamaan panoksensa, ja orpokodin väki esittäisi oman numeronsa. Minä aloin suunnitella valokuvanäyttelyä. Kirjoitin kuvatekstit englanniksi ja "kollegat" käänsivät ne portugaliksi.

Patsas huutokauppaan CELO-taidekaupasta.

Otimme yhteyttä juhlapaikaksi valitun guesthousen kanssa toimivaan catering-yritykseen ja aloimme selvittää sitä, millainen ruoka- ja juomatarjoilu oli mahdollinen budjettimme rajoissa. Tarjolla ei olisi pelkkiä cocktailpaloja, vaan lämmintä ruokaa.

Päädyimme tekemään jälkiruuat itse, sillä joukossamme oli taitavia leipojia.

Palkattiin Master of Ceremony, juontaja, ja kirjoitettiin hänelle käsikirjoitus. Kysymyksiä riitti. Kukat? Säätila? Kuka möisi lippuja ovella? Tulisivatko tarjoilijat cateringin kautta vai guesthousesta? Siivous? Kassalipas?

Sovimme, että saisimme käyttää guesthousen maksupäätelaitetta - se oli iso helpotus.

Orpokodin väki tulisi juhlaan, kuka kuljettaisi heidät ja millaista purtavaa heille pitäisi heti olla tarjolla?

Kävimme myös juristin juttusilla varmistamassa, ettemme rikkoneet lakeja tai sääntöjä hankkeellamme. Vaatiihan jo talonrakennuskin luvan. Tarvittaessa voisi tietysti puhua olemassaolevan "keittiön" laajennuksesta. Kaikki oli kuitenkin kunnossa.

Oli upeaa nähdä, miten moni halusi olla mukana ja tukea meitä esimerkiksi lahjoittamalla tavaraa myyntiin. "Kollegani" hoitivat huutokaupan hienosti. Muun muassa Mia Couto, Mosambikin tunnetuin kirjailija, jota on väläytelty myös Nobel-ehdokkaaksi, lahjoitti huutokauppaan kolme kirjaansa omistuskirjoituksin.

Sen lisäksi saimme koruseppien tekemiä koruja (joista yksi löysi tiensä kuusen alle meillä kotona!), joogatunteja ja joogamattokasseja, käsitöitä, taide-esineitä, capulanalaukkuja, tuotekoreja kosmetiikkaliikkeestä ja ruokakaupasta, kauneushoitoloiden lahjakortteja... lista oli pitkä.

Juhlia edeltävinä viikkoina kukaan meistä ei tainnut muusta puhuakaan (puolisot kestivät kaiken urheasti), enkä poistunut kotoa ilman pääsylippukirjekuoriani: ainahan voisi löytyä joku, jolle tarjota juhlakutsua. Taisimme rakentaa keittiötä unissammekin! Mutta meitä siivitti hyvä energia, joka heijastui kaikkeen.

Olin esimerkiksi luullut, että en osaa myydä mitään, mutta huomasin, että kun on kyse sitoumuksesta oma ryhmän ihmisiä, omaa työtä ja ennen kaikkea orpokodin lapsia kohtaan, sitä löytää itsestään uusia puolia.

Se oli virkistävä havainto. Kuinka helposti sitä urautuukaan, ja usein juuri niin, että juuttuu kuviteltuihin rajoitteisiinsa!

Mutta kun työskentelee ryhmässä, jossa kukaan ei ole tuttu vuosien takaa, tällaisia häiritseviä ennakko-oletuksia myös on vähemmän.

Oletus on, että osaat.

Lippua luonnosteltiin! Hinta muuttuisi, Special Guest saisi nimen, ja lipun hintaan kuuluisi drinkki.

Aika pian kyllästyimme naputtelemaan viestejä ja siirryimme ääniviesteihin, ja kotona puolisoa nauratti, kun kellonajasta riippumatta puhelimestani kaikui yhtäkkiä: "Lotta... What do you think... " kun johonkin asiaan pyydettiin kantaa. Tai vastaavasti hän kuunteli loputtomia sanelujani eikä ihmetellyt, kun esimerkiksi huomasi minun kuvaavan kännykällä klemmaria (en muistanut, mikä niiden käännös on portugaliksi, ja tarvitsin nopeasti purkillisen klemmareita hallitakseni lippubisneksiä. Hoidin omien laskujeni lisäksi muidenkin lippumatematiikat, sillä minut oli nimetty projektin talousvastaavaksi).

Pääsin helpolla sikäli, että minun ei tarvinnut maanitella ihmisiä ostamaan lippuja. Jokainen, joka asuu täällä (tai missä tahansa kehitysmaassa), tietää, että kaikki käsiparit tarvitaan, jotta kanssaihmisillä olisi parempi elämä.

Oivasin myös keränneeni neljässä vuodessa kontaktiverkoston! Minusta, tulokkaasta, olikin tullut Maputon veteraani. Ilman projektiamme en ehkä olisi pysähtynyt pohtimaan asiaa.

Aloitin lipunmyynnin suomalaisista, ja käytännössä kaikki suurlähettiläästä alkaen lupasivat tulla juhlaamme. Nekin, joille päivä ei sopinut (valitsemamme perjantai oli osa pitkää viikonloppua, mutta sitähän emme olleet juhlahuumassamme huomanneet), ostivat kuitenkin tukimielessä lipun.

Valitsimme kuvia valokuvanäyttelyä varten.

Keittiöhanke taisi konkretisoitua minulle lopullisesti eräänä lokakuisena iltapäivänä, kun jonotin Woolworthin ruokakaupalla kassalle ja kaksi poikieni koulusta tuttua eteläafrikkalaista äitiä huhuili minua kauempaa.

Toinen, Tosha, on ammatiltaan tapahtumanjärjestäjä, ja Sharon pyörittää omaa ruokabisnestään. Olin lähettänyt heillekin Charity Get-Together -kutsun kysellen, halusivatko he ostaa lippuja. He halusivat tietää lisää.

Näyttelyä tekemässä. Nyttemmin lapsia on tullut lisää.

 - No, meitä on muutaman naisen porukka, ja rakennamme keittiön orpokotiin Maluanaan, kuulin sanovani.

Minun piti oikein pysähtyä ja jäädä hetkeksi miettimään omia sanojani. Oli kuin olisin kuullut jonkun toisen puhuvan.

Näin, että molemmat naiset kiinnostuivat ja joku heidänkin takanaan höristi korviaan, ja tajusin, että sillä, mitä olimme tekemässä, oli merkitystä.

 - Rakennamme keittiön orpokotiin Maluanassa, toistin ostoskärryni ylitse yhtä paljon itselleni kuin Toshalle ja Sharonille, ja sillä hetkellä tiesin, että siitä tulisi totta. Rakentaisimme talon Afrikkaan.

Näitä ihmeellisiä hetkiä, jotka muistaa loppuikänsä, ei voi päättää etukäteen, ja minulla tapahtumapaikaksi valikoitui ruokakaupan kassajono. Mutta sekin tuntui kaikkien näiden vuosien jälkeen pelkästään sopivalta. Olimmehan keittiöpuuhissa.

Kuinka juhlat onnistuivat? Siitä lisää pian.

Terkuin Lotta

Hei, me rakennetaan!

Jos joku olisi helmikuussa 2019 ennustanut, että eläisin vuoden kuluttua talonrakennustöiden täyttämää arkea, olisin kääntynyt katsomaan, kenelle selkäni takana hän oikeasti puhuu. Näin on kuitenkin päässyt käymään. Onneksi elämä tuo eteen yllättäviä tehtäviä! Ja kun niitä vain alkaa tehdä, huomaa, että se sujuu. Rakennutamme porukassa keittiötä eli pientä uudisrakennusta mosambikilaiseen orpokotiin.

Siinä puuhassa on vierähtänyt jo puoli vuotta - ideasta varainkeruujuhlaan, varainkeruujuhlasta suunnitteluun ja viimein suunnittelusta toteutukseen.

Ensikäynnillä orpokodissa - peltikattoinen keittiö näkyy takana vasemmalla. Seison vasemmalla, oikealla paikan pitäjät Fernando ja Amelia.

Koska olemme Afrikassa, täsmällistä valmistumisaikataulua on mahdotonta sanoa. Sellaiset seikat kuin sää, materiaalien saatavuus tai työohjeiden villi tulkinta voivat hidastaa rakennustöitä. Mutta tässä vaiheessa, toteutuksessa, uskallan jo väittää, että talo valmistuu kyllä ennen paluumuuttoani Suomeen kesällä.

Näin isoa hanketta varten täytyy löytää oikea porukka, ne samanhenkiset ihmiset. Kuulostaa ehkä kliseiseltä, mutta meidän keittiömme alkoi hahmottua joogasalissa hyvän ystävän takapihalla (tällä tavalla useimmat jumppa- ja joogatunnit täällä toimivat, puskaradion kautta kodeissa).

Asuminen Mosambikissa on ristiriitainen kokemus - elämä valtavan köyhyyden ja eriarvoisuuden keskellä saattaa lisätä omaa kiitollisuutta, mutta se tuottaa myös epämukavia tunteita, joiden paras purkuväylä on toiminta.

Eräänä päivänä juttelimme näistä syyllisyydenttunteista ja kaikista niistä pienistä teoista, joita jokainen meistä arjessaan jo teki koko ajan ihmisten auttamiseksi (esimerkiksi työpaikkojen tarjoamista ja erilaisten pienten koulutusten, kuten kieli-, ajo- tai kokkikoulujen maksamista). Huomasimme, että meitä yhdisti halu tehdä jotain isompaa. Usean maassaolovuoden jälkeen meillä tuntui olevan sitä, mitä tarvittiin: resursseja, aikaa, apuvoimia, kielitaitoa. Saisimme yhdessä enemmän aikaan kuin yksin.

Yksi vihje johti toiseen, Whatsapp-viestit puheluihin, ja jo parin viikon päästä lähdimme katsastamaan hollantilaisen kontaktin kautta löytynyttä orpokotia, joka saattaisi sopia yhteistyökaveriksemme. Eräs meistä, brasilialainen Adriana, oli käynyt siellä jo aiemmin ja toimittanut sinne kanoja, leluja ja vaatteita. Tälläkin kerralla pakkasimme autoihin ruokaa ja muita perustarpeita. Eihän toisen kotiin mennä ilman tuliaisia.

Lähtöaamuna kuskimme Stelio kysyi minulta, olemmeko menossa Maluanaan vai Mahulaneen. Se oli hyvä kysymys. Olin puhunut Maluanasta, mutta Adrianan lähettämä Google-karttalinkki, jota Stelio tarkasteli minun puhelimestani, näytti reittiä Mahulanen kylään.

Meillä muilla ei ollut paikkaan minkäänlaisia yhteystietoja, eikä täsmällisten osoitteiden ilmoittaminen olekaan Afrikassa yleensä tapana (seikka, joka sivumennen sanoen turhauttaa välillä tavattomasti eurooppalaiseen suunnistamiseen tottunutta!). Mahulane, Adriana ilmoitti, orpokoti löytyy alakoulun läheltä. Kyllä Google tietää. Selvä!

Jätimme Maputon taaksemme, ajoimme ja ajoimme aina vain... pieneneviä teitä pitkin, yhä vaatimattomammiksi muuttuvien kylien ohi. Pääkaupungin urbaanista kuplasta päällystettyine teineen ja ilmastoituine toimistoineen ei ollut enää mitään tietoa. Maisema muuttui nopeasti.

Julkisen liikenteen niinsanottu My love -bussi Maputon laidalla; parasta olla putoamatta kyydistä! Nimi tulee siitä, että matkustajien on pidettävä toisistaan tiukasti kiinni.

Ohitimme kylän, jonka ainoan kaupan, oikeastaan kioskin, ovensuussa langanlaiha nainen nojasi ilmeettömänä seinään. Saattueemme sai häneltä vain yhden tyhjän katseen. Kaupan kaiteessa kiinni, narun päässä, huojui vuohi, sekin laiha ja apaattinen.

Ohitimme myös hökkelin, jossa, selitti Stelio, kyläläiset lataavat puhelimiaan maksua vastaan - sähkön piirissähän on vain pieni osa mosambikilaisista -, ja kylän kaivon, jonka ympärillä tungeksi vedenhakijoita.

- Näin minäkin elin lapsuuteni ja nuoruuteni, hain vettä koulun jälkeen kylän kaivolta, muisteli yksi matkatovereistani. Tässä vaiheessa voi todeta, että ryhmämme rikkaus onkin minusta se, että meitä on niin monenlaisista taustoista - kaikki tuovat porukkaan omat kokemuksensa, tietonsa ja taitonsa. Joku  on kokenut sodan, toinen köyhyyden. Yksi on pyörittänyt hotellia Rio de Janeirossa. Hän on muuten loistava neuvottelija!

Mutta missä se orpokoti oikein oli? Joku sai sinne yhteyden, ja ilmeni, että meitä oli  odotettu jo tovi Maluanassa, aivan eri suunnalla.

- Sorry Lotta! I had the letters wrong! huikkasi Adriana viereisestä autosta. Ei se mitään, mutta tarkkana tästedes niiden h- ja l-kirjainten kanssa!

Siispä oikaisemaan, ilmoittivat takapenkillä älypuhelimiaan näpräävät naiset: ei kun samaa tietä eteenpäin kohti Maluanaa. Googlen mukaan edessä olisi mainio oikoreitti.

Ratissa Stelio, joka ei käytä älypuhelimien karttoja, empi. Tie näytti kehnolta eikä missään ollut merkkejä sen muuttumisesta paremmaksi. Hän ehdotti kääntymistä takaisin ja paluuta valtatielle. Joutavia! Ehkä tie tästä paranee.

Ei kun eteenpäin. Tässä vaiheessa tie oli vielä aika hyvä, mutta turhan kapea...

Neliveto päälle vaan! Olimme tietysti väärässä tien suhteen. Ei se lopulta enää ollut oikein tiekään, vaan töyssyinen, tiheiden pensaikkojen reunustama väylä keskellä ei mitään.

Tie vai tunneli? Kaikki pensaat olivat erittäin piikikkäitä!

Tunnelitunnelmaa lisäsi se, että matkantekomme oli muuttunut meluisaksi -  terävät piikit raapivat auton pohjaa ja kylkiä niin, että (etenkin auton omistajan) korvia viilsi. Rallikuskin rooliin joutunut Stelio nousi vähän väliä irrottamaan auton pohjaan juuttuneita oksia. Ei ollut tietenkään mitään mahdollisuutta kääntyä takaisin. Olimme jo liian syvällä, eikä autoa olisi edes voinut kääntää.

- Etpä voinut tänä aamuna tietää, millainen työpäivä tästä tulisi, totesin Steliolle.

Hän tyytyi toteamaan: - En! Ja Mr. Markus tulee saamaan shokin, kun näkee auton!

Siitä emme voineet olla kuin yhtä mieltä.

- Otan kuvia todistusaineistoksi, niin nähdään, että naarmuja ei voitu välttää, lohdutin.

Yhtäkkiä Stelio ja edellämme ajanut matkatoveri Vanja kuskeineen polkaisivat jarrut pohjaan. Aseistetut sotilaat ympäröivät automme joka suunnasta. Olimme päätyneet armeijan tukikohdan portille. Siitä ei ollut minkäänlaisia varoittavia merkkejä.

Kaksi  "zona militarin" kynnykselle tupsahtavaa diplomaattiautoa aiheutti kieltämättä melkoisen hämmennyksen. Toisaalta diplomaattikilvet toivat nyt myös turvaa. Mitä te teette täällä, miten löysitte tänne, kuokkavierailta tivattiin. Kerroimme eksyneemme ja huomautimme, että missään ei ollut ajokieltomerkkejä. Emme voineet kuin odottaa tilanteen ratkeamista autoissamme.

Tilanne oli epämiellyttävä. Suloinen matkanjohtajamme tuhersi itkua! Ensin hän oli erehtynyt paikkakunnasta ja nyt johdattanut meidät sotilasalueelle.

Muistiin merkittiin, että lähetystöjen x ja y autot olivat vierailleet tukikohdan portilla tänä päivänä. Neuvonpidon jälkeen sotilaat laskivat aseensa ja pääsimme jatkamaan matkaa. Mutta mihin suuntaan, se oli jälleen hyvä kysymys. Sotilaallinen saattue olisi oikeastaan voinut ohjata meidät ulos! Pahimmassa tapauksessa kieppuisimme jälleen loputtomiin töyssyisiä pikkuteitä pitkin ja päätyisimme takaisin armeijan syliin.

Siltä alkoikin tuntua, sillä kaikki "risteykset" näyttivät samanlaisilta eikä missään näkynyt asutuksen merkkejä. Oli pidettävä pari hermoja tasaavaa tupakkataukoa. Onneksi bensaa riitti. Google-navigaattoreilta sateli taas hyviä neuvoja. Käskettiin kääntymään oikealle, mutta tällä kertaa Stelio, joka tuijotti puhelimen näytön sijaan ympäristöään, piti päänsä.

- Näen tuolla kaukana sähköjohtoja, joten tuolla on jotain, hän päätteli ja käänsi auton nokan vasempaan. Stelio oli taas oikeassa, ja niin raivasimme tiemme ulos labyrintistä ja vihdoin viimein kohti Maluanaa.

Matkanteon melskeessä itse orpokoti oli jo miltei unohtunut. Mutta Afrikassa suhtaudutaan kärsivällisesti odottamiseen, ja kun yltä päältä naarmuuntuneet automme kurvasivat Centro de Esperanzan pihaan, vastaanotto oli juhlallisen lämmin.

Nauroimme yhdessä sille, millaisen mahtavan mutkan kautta saavuimme perille. Ensimmäinen kenttämatkamme Esperanzaan oli ainakin ikimuistoinen.

Tämä oli ensitutustuminen, alustava tunnustelu. Varsinaisten haastattelujen aika koittaisi myöhemmin.

Alkutilanne: kattilallinen riisiä Joanan laitoskeittiön tulisijalla.

Saimme kuulla, että kaikkein kipein tarve olisi keittiölle ja vesipumpulle. Keittiön virkaa hoiti maalattiainen hökkeli, jossa apulainen Joana kohenteli tulisijaa. Eihän tällainen alkeellinen keittiö Mosambikissa ole mitenkään tavaton, mutta työ voisi hoitua myös modernimmin. Sen jälkeen energiaa jäisi ehkä muuhunkin. Liian usein tavallinen arki vie täällä voimat ja ajan niin, että elämästä itsestään tulee eloonjäämistaistelu.

Keittiö näytti olevan kanojen, koiran ja Joanan yhteistä aluetta. Veden kantoivat lapset, kylältä, ja sillä kantovedellä hoidettiin kaikki ruuasta pyykkeihin.

Vamos construir a cozinha - let´s build a kitchen. Siinä mottomme ja lupauksemme. Sinä yönä ketään ei nukuttanut, kun mieli kertasi päivän tapahtumia (harvemmin minua nyt kuitenkaan on aseella osoiteltu) ja tulevia suunnitelmia.

Kävi ilmi, että Mosambikissa osataan tehdä ihmeitä autojen naarmuille, syvillekin. Autot tulisivat kuntoon. Me laittaisimme myös orpokodin keittiön kuntoon.

Terkuin Lotta

Ilhan korut kertovat tarinaa

Lensin lokakuussa Ilha de Moçambiquelle mielessäni korut. Kotikadullamme Maputossa on pieni, mielenkiintoinen laukku- ja korukauppa Mozo Concept Store, ja iskin jo alkuvuodesta siellä silmäni persoonallisiin keraamisiin kaulakoruihin.

Myyjä kertoi, että hänen tyttärensä oli käynyt Ilhalla, ihastunut posliinikoruihin ja tuonut muutaman myytäväksi.

Uudet korvakorut taustanaan Mosambik-aiheisen tietokirjan sivu,

Ilha tosiaan tunnetaan rikkaasta koruperinteestään. Huomioni kiinnittäneet korut oli tehty rantaan huuhtoutuneista keramiikkapaloista, joita on Ilhan edustalla edelleen runsain mitoin menneinä vuosisatoinan Intian valtamereen haaksirikkoutuneiden kauppalaivojen jäljiltä.

Nousuvesi kuljettaa posliinia rantaan vuodesta toiseen.

Palaset ovat yleensä astiastojen osia, tässä tapauksessa luultavasti kiinalaisten. Jännittävää! Olinkin jo lukenut tästä muutama vuosi sitten ostamani Henrik Ellertin kirjasta Moçambique Mosaic - The Material Culture of Moçambique, joka on melkoisen ehtymätön aarreaitta. On kiehtovaa miettiä juuri oman korunsa tarinaa.

Valitsin itselleni korun. Meressä abstraktiksi kuvaksi lionnut palanen toi mieleeni Muumilaakson mörön ja hattivattien varjot. Maksoin kaulakoruni ja päätin, että jos joskus pääsen Ilhalle, ostan korulle seuraa.

Saavuttuamme saarelle silmäilin hotellin terassilta käsin poikaa, joka harppoi rannalla kumarassa ja haravoi sormillaan hiekkaa. Pojan mentyä möngin hiekassa itsekin. Ilhan korukauppiaat tietysti tarvitsevat näitä raaka-aineita enemmän kuin minä, mutta halusin nämä matkamuistoksi. Tuleeko niistä ikinä mitään, sen aika näyttää.

Oma kummitusmainen kaulakoruni ja rannalta poimimani palaset.

Ilhalla ja vielä pohjoisempana Ibon saarella tehdään perinteisin menetelmin myös hopeakoruja, joskaan en vielä oikein osaa sanoa, mitä laatua niihin käytetty metalli edustaa. Ainakin aiemmin näihinkin koruihin on käytetty haaksirikkoutuneista laivoista peräisin olevia metalleja (esimerkiksi kolikoista), jotka sulatetaan ja työstetään uudestaan. 

Hopeasepät käsittelevät valmistamaansa hopealankaa taitavasti - mosambikilaiset ovat ylipäätään osaavia kädentaidoissa, mutta se taitaa päteä moneen muuhunkin maahan tällä mantereella -, ja Ilha ja koko Nampulan alue tunnetaakin hienoista hopeakoruistaan.

Hopeasepät työskentelevät siellä missä asuvatkin eli Ilhan afrikkalaiskylässä, josta kerroin aiemmin.  Kävimme erään sepän pajassa, mutta hänellä ei juuri sillä hetkellä ollut paljoakaan valmista myytävää, joten tyydyin seuraamaan, kuinka hän teki työtään. Jos minulla olisi ollut enemmän aikaa, olisin voinut noudattaa erään hotellivieraan esimerkkiä ja tilata korun.

Koruseppä työssään Ilha de Moçambiquella.

Olimme liikkeellä moottoripyörillä, ja käväisimme myös toisen, "reikä seinässä"-kioskityyppisesti pajaansa pitävän sepän luona, mutta hän ei ollut paikalla. Niin tai näin, kylässä oli mielenkiintoista kurvailla. Kasvonsa mussiro-naamiolla koristellut, lapsensa kanssa kauppaa pitävä nainen, jonka esittelin jo aiemmin ensimmäisessä Ilha-postauksessani, istui juuri hopeasepän korukioskin lähellä.

Saisiko olla Jolly Jus -mehua tai Marie-keksejä? Vaipat myydään yksi kerrallaan.

Seuraavana päivänä liikuskelin koru- ja matkamuistokaupassa ja panin sivusilmällä merkille, että eräässä nojatuolissa näytti lojuvan kookas nukke. Yhtäkkiä nukkevauva ähkäisi - se olikin ihan oikea bébé uinumassa hellepäivänokosiaan kauniiden tavaroiden ympäröimänä.

Korukaupankin kadulla aika tuntui pysähtyneen.

Pikkuvauvathan nyt ovat täällä usein äitiensä mukana töissä ennen kuin lastenhoitaja astuu remmiin, mutta liikkeen pitäjä kertoi, että kyseessä oli hänen sisarentyttärensä kolmikuinen vauva. Ulkonäkönsä puolesta hänkin olisi voinut olla vauvan äiti.

 "Äiti meni uimaan. Mutta hänen olisi hyvä palailla pian, sillä kohta lapsella alkaa olla nälkä!" Vauva havahtui puheeseemme, ja me ihastelimme hänen pehmoisia varpaitaan ja kanniskelimme häntä sillä välin kun isotäti tarkisti rennosti tuotteiden hintoja. Olimme ainoat asiakkaat. Saaren entisen portugalilaispuolen unelias, irrallinen tunnelma tuntui ulottuvan kauppaankin.

Valitsin korvakorut ja sormuksen. Ilhalla valmistetaan myös monenlaisia värikkäitä helmikoruja, mutta ne saisivat jäädä seuraavaan kertaan. Tehtävä suoritettu!

Terkuin Lotta

Ilhalla: Afrikan Venetsia ja kauneuden kipeä hintalappu

Vierailu Ilha de Moçambiquella ei mielestäni ole täydellinen, ellei pistäydy viimeksi esittelemäni pittoreskin kivikaupungin naapuriin.

Kiven ja kalkin Stone Town, portugaliksi cidade de pedra e de cal, rakennettiin hallitsevaa valkoista yläluokkaa varten. Sen rakensivat afrikkalaiset orjat, joiden oman kotikylän kivistä se louhittiin.

Sitä mukaa kuin eheän kokonaisuuden muodostava kivikaupunki, hieno "Afrikan Venetsia", kohosi saaren kärkeen, orjien oma povoaçao de macuti eli macuti-kylä painui vedenpinnan alapuolelle.

Kävelyretkemme aikana oppaamme Abdul osoitteli meille sieltä täältä kivipintoja, joista lohkareet portugalilaisten johtamille työmaille on aikanaan louhittu. Macuti-sana viittaa talojen perinteisiin kaislakattoihin.

Saaren kauniit naiset odottavat vaalikulkuetta. Me katselimme heitä ja he meitä.

Macuti-kylän huomaa jokainen saarelle tulija, sillä afrikkalaiset asuvat saaren sillanpuoleisessa kupeessa. Turisti kiitää näitä teitä matkallaan hotelleihin saaren pohjoisosaan. Kylään kannattaa palata jalkaisin, oppaan seurassa. Turismin tuomia tuloja tarvitaan.

- Meillä ei ole mitään reppumatkailijoita vastaan, mutta he käyttävät niukasti matkailupalveluja ja jättävät jälkeensä meidän kannaltamme harmillisen vähän rahaa, Abdul pohtii backpacker-matkailua. Mutta ei Afrikka pitkine etäisyyksineen liene reppumatkailijoillekaan helppo, saati huokea.

Kävellessämme kohti afrikkalaiskylää ohitamme Ilhan vanhan sairaalan, joka oli aikanaan Saharan eteläpuolisen Afrikan suurin ja hienoin sairaala. Tänä päivänä on vaikea uskoa, että tänne tuotiin potilaita vesitse kaukaakin.

Suuri sairaala palveli aikanaan isoa aluetta Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.

Rapistunut talokaunotar havainnollistaa sitä, kuinka keskeinen Ilha oli 1400-luvulta 1800-luvun lopulle asti ennen kuin lähelle avattu Nacalan satama syrjäytti sen, tieverkosto kehittyi ja pääkaupunkiasema menetettiin. 

Rakennuksen takaa löytyy pieni klinikka, joka auttaa lähinnä rutiiniluontoisissa vaivoissa. Mosambikin maaseutua vaivaa krooninen lääkäripula.

Heti sairaalan jälkeen Abdul pysähtyy ja kertoo, että siirtomaa-aikana kahden kaupungin raja kulki tässä. Afrikkalaisilla ei ollut asiaa kivikaupunkiin ilman työkorttia. Sama tilannehan oli Maputossa, mosambikilaiset eivät päässeet portugalilaisten asuttamaan valkoiseen sementtikaupunkiin kuin työluvalla. 

Abdul myöntää, että tässä kulkee yhä henkinen raja, o muro mental.

Oppaamme Abdul macuti-kylän kioskilla.

Ihmekös tuo, maailmat olivat niin kaukana toisistaan. Kun portugalilaiset pakenivat parissa päivässä Mosambikista maan itsenäistyttyä vuonna 1975, myös Ilhan kivikaupunki tyhjeni. 

Valtasivatko afrikkalaiset siirtomaaisäntiensä vauraat asumukset? Eivät, Abdul selittää. Valta oli ollut totaalinen ja entisiä palvelijoita pelotti, mitä tapahtuu, jos isännät palaavatkin ja löytävät heidät kodeistaan. 

Pienen kirkon takana siintää silta.

Ymmärrän täysin, ettei sorretuilla ollut mielenkiintoa siirtomaahallinnosta muistuttavien talojen suojeluun. 

Ilhan kauniiseen linnoitukseenkin liittyi sen ajan afrikkalaisilla lähinnä surullisia muistoja, sen jykevät kammiot kun palvelivat Portugalin salaisen poliisin vankiloina silloin kun itsenäisyydestä taisteltiin. 

Myös Maputossa entisen salaisen poliisin talon, sinänsä viehättävän rakennuksen, on annettu rauhassa rapistua täysin. 
Halutaan unohtaa.

Macuti-taloja.

Kivikaupungin taloihin tunkeuduttiin vasta vähän myöhemmin, kun niistä haettiin muun muassa polttopuita ja rakennustarvikkeita. Itsenäistymistä seuranneina pitkinä ja raakoina, koko kansakunnan romahduttaneina sotavuosina 1975-1992 Ilhalta etsittiin myös suojaa.

Ylikansoitettuun macuti-kylään on tänä päivänä ahtautunut 15 000 asukasta. Opastamme hymyilyttää, kun ohitamme lapsilaumoja. 

"Kuuletteko, mitä he huutelevat", Abdul kysäisee. "He sanovat makuan kielellä akunha, akunha, valkoinen." Nämä lapset ovat uteliaita ja välittömiä, hymyileviä ja hihittäväisiä. 

Muistan, että olen kohdannut akunha-sanan Lisa St Aubin de Teranin kirjassa Mozambique Mysteries (Virago Press 2007), joka sijoittuu näille seuduille.

Akunha, akunha! Kylän ilmeikkäitä lapsia - kuva on otettu kuopan reunalta.

Käyntihetkellämme kattoja korjailtiin ja vahvistettiin sadekautta varten, kuten joka vuosi.

Allaolevasta kuvasta näkee, millaisessa montussa afrikkalaisten talot ovat. Ilha de Moçambique jäi aiemmin tänä vuonna Mosambikia runnelleiden syklonien Idain ja Kennethin väliin, mutta saari on kyllä aiemmin saanut osansa tuhoisista myrskyistä. Ilmastonmuutoksen myötä eroosio ei ainakaan vähene.

Kattoja vahvistetaan sadekautta varten.

Alueen asukkaat elivät lähes tähän päivään saakka myös täysin ilman viemäröintiä. Viemärit ovat uutta perua, eikä niitä ole läheskään joka talossa.

Onnekkaammalta naapurilta voi lainata fasiliteetteja isompiin tarpeisiin, lisäksi kylän laidalla on yleisiä vessoja.

Suolaveden valtaama kaivo on käyttökelvoton.

Kävelimme hylätyn torialueen, mercado municipalin, ohi. En nähnyt koko aikana Ilhalla yhtäkään kunnollista kauppaa, vain kioskeja. 

Tosin ei paikallisilla olisi, millä ostaa. Nampulan maakunta, johon Ilha kuuluu, on perinteisesti ollut Mosambikin köyhimpiä. Majoitusyrittäjät hoitanevat ostoksensa mantereella. Abdul kertoi, että saarelle tulee kahdesti viikossa kauppiaita mantereelta myymään perustavaroita.


Mutta leipä oli Ilhalla erinomaista - kuohkeaa, maukasta ja vaaleaa, ja sitä tarjoiltiin hotellissamme auliisti. Kurkistimme kylän leipomoon.

Leipomon iltavuorolaiset.

Afrikkalaiselta puolelta saarta löytyy myös kalasatama, merkitseehän kalastus (niukkaa) toimeentuloa osalle asukkaista. Merenelävät ovatkin Ilhalla erinomaisia.

Päivän saalista tarjolla.

Kuten tiedottaja, toimittaja Erja-Outi Heino osuvasti toteaa teoksessaan Vuohia ja utopioita (Like 2001), Mosambikissa purje ei tarkoita vapaa-aikaa. Kuvaamiseen ei kalasatamassa suhtauduttu kovin ilahtuneesti, ja nappasimmekin vain pari hätäistä kuvaa.

Kalasatamassa kävi kova kuhina. Veneiden ja kalatiskien tuntumassa väkeä oli kokoontunut katoksen alle seuraamaan yhteisestä tv:stä jalkapallo-ottelua.

Purjeet on laskettu ja verkot kääritty.

Tämä nuori tyttö (kuvassa alla) ohitti minut ketterästi portaissa kantamuksineen. 

Mosambikilaiset lapset kasvavat fyysiseen työntekoon. Kaikkialla näkyi lapsia kantamassa toisia lapsia. Naisilla on monasti selässään tai rinnallaan liinaan kääritty vauva - perheethän ovat suuria -, taakka pään päällä ja jokin kantamus vielä käsissä.

Koko komeuden päällä saattaa keikkua vielä kuokka täydellisessä tasapainossa. Nämä naiset eivät tarvitse minkäänlaista käsivarsien kaunistusjumppaa.

Miehet kantavat painavia rakennustarvikkeita ja työkaluja.

Kaikkialla tytöt ja naiset kantavat jotain - vauvoja, vettä, polttopuita, öljyä.

Kierroksen puolivälissä koitti yllätys. Abdul hävisi hetkeksi ja ilmestyi moottoripyörä allaan. Ilmeetön kaveri vieressä pärisytteli samanlaista.

Odottelimme kyytiä suunnattoman kokoisen banjanviikunapuun alla.

"Siirrymme nopeampiin kulkupeleihin, jotta ehditte takaisin ennen pimeää", opas perusteli.

Ilhalla tosiaan näkee paljon kevyitä kiinalaisvalmisteisia moottoripyöriä. Ne kestävät aikansa eikä niitä kuulemma oikein voi korjata, mutta niihin paikallisilla on varaa.

Leivonnaisia myyvä tyttö poseerasi mielellään meille akunhoille.

Mikäs siinä! Olinkin ennättänyt aivan liian korkeaan ikään ehtimättä ikinä kokea prätkäkyytiä.

Tuntui sopivalta korjata tämä huutava epäkohta juuri täällä. Kapusin kuskin, laihan mosambikilaispojan, taakse ja kietaisin käteni hänen vyötärölleen. Ja niin sitä mentiin tukka hulmuten! 

Olimme vuorostamme nähtävyys, Markus ja minä, kiitäessämme kohti kivikaupunkia. Kuski kaarsi guesthousemme Rickshaw´n eteen aivan liian pian.

Kuskia ei naurata, onhan tämä mãe, äiti, kuten täällä puhutellaan, vähintään hänen isoäitinsä ikäinen!

Seuravaksi kerron meriretkestä  ja Ilhan koruperinteistä. Lähdinhän koko saarelle osittain erään kaulakorun innoittamana.

Terkuin Lotta