Ilhalla: Afrikan Venetsia ja kauneuden kipeä hintalappu

Vierailu Ilha de Moçambiquella ei mielestäni ole täydellinen, ellei pistäydy viimeksi esittelemäni pittoreskin kivikaupungin naapuriin.

Kiven ja kalkin Stone Town, portugaliksi cidade de pedra e de cal, rakennettiin hallitsevaa valkoista yläluokkaa varten. Sen rakensivat afrikkalaiset orjat, joiden oman kotikylän kivistä se louhittiin.

Sitä mukaa kuin eheän kokonaisuuden muodostava kivikaupunki, hieno "Afrikan Venetsia", kohosi saaren kärkeen, orjien oma povoaçao de macuti eli macuti-kylä painui vedenpinnan alapuolelle.

Kävelyretkemme aikana oppaamme Abdul osoitteli meille sieltä täältä kivipintoja, joista lohkareet portugalilaisten johtamille työmaille on aikanaan louhittu. Macuti-sana viittaa talojen perinteisiin kaislakattoihin.

Saaren kauniit naiset odottavat vaalikulkuetta. Me katselimme heitä ja he meitä.

Macuti-kylän huomaa jokainen saarelle tulija, sillä afrikkalaiset asuvat saaren sillanpuoleisessa kupeessa. Turisti kiitää näitä teitä matkallaan hotelleihin saaren pohjoisosaan. Kylään kannattaa palata jalkaisin, oppaan seurassa. Turismin tuomia tuloja tarvitaan.

- Meillä ei ole mitään reppumatkailijoita vastaan, mutta he käyttävät niukasti matkailupalveluja ja jättävät jälkeensä meidän kannaltamme harmillisen vähän rahaa, Abdul pohtii backpacker-matkailua. Mutta ei Afrikka pitkine etäisyyksineen liene reppumatkailijoillekaan helppo, saati huokea.

Kävellessämme kohti afrikkalaiskylää ohitamme Ilhan vanhan sairaalan, joka oli aikanaan Saharan eteläpuolisen Afrikan suurin ja hienoin sairaala. Tänä päivänä on vaikea uskoa, että tänne tuotiin potilaita vesitse kaukaakin.

Suuri sairaala palveli aikanaan isoa aluetta Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.

Rapistunut talokaunotar havainnollistaa sitä, kuinka keskeinen Ilha oli 1400-luvulta 1800-luvun lopulle asti ennen kuin lähelle avattu Nacalan satama syrjäytti sen, tieverkosto kehittyi ja pääkaupunkiasema menetettiin. 

Rakennuksen takaa löytyy pieni klinikka, joka auttaa lähinnä rutiiniluontoisissa vaivoissa. Mosambikin maaseutua vaivaa krooninen lääkäripula.

Heti sairaalan jälkeen Abdul pysähtyy ja kertoo, että siirtomaa-aikana kahden kaupungin raja kulki tässä. Afrikkalaisilla ei ollut asiaa kivikaupunkiin ilman työkorttia. Sama tilannehan oli Maputossa, mosambikilaiset eivät päässeet portugalilaisten asuttamaan valkoiseen sementtikaupunkiin kuin työluvalla. 

Abdul myöntää, että tässä kulkee yhä henkinen raja, o muro mental.

Oppaamme Abdul macuti-kylän kioskilla.

Ihmekös tuo, maailmat olivat niin kaukana toisistaan. Kun portugalilaiset pakenivat parissa päivässä Mosambikista maan itsenäistyttyä vuonna 1975, myös Ilhan kivikaupunki tyhjeni. 

Valtasivatko afrikkalaiset siirtomaaisäntiensä vauraat asumukset? Eivät, Abdul selittää. Valta oli ollut totaalinen ja entisiä palvelijoita pelotti, mitä tapahtuu, jos isännät palaavatkin ja löytävät heidät kodeistaan. 

Pienen kirkon takana siintää silta.

Ymmärrän täysin, ettei sorretuilla ollut mielenkiintoa siirtomaahallinnosta muistuttavien talojen suojeluun. 

Ilhan kauniiseen linnoitukseenkin liittyi sen ajan afrikkalaisilla lähinnä surullisia muistoja, sen jykevät kammiot kun palvelivat Portugalin salaisen poliisin vankiloina silloin kun itsenäisyydestä taisteltiin. 

Myös Maputossa entisen salaisen poliisin talon, sinänsä viehättävän rakennuksen, on annettu rauhassa rapistua täysin. 
Halutaan unohtaa.

Macuti-taloja.

Kivikaupungin taloihin tunkeuduttiin vasta vähän myöhemmin, kun niistä haettiin muun muassa polttopuita ja rakennustarvikkeita. Itsenäistymistä seuranneina pitkinä ja raakoina, koko kansakunnan romahduttaneina sotavuosina 1975-1992 Ilhalta etsittiin myös suojaa.

Ylikansoitettuun macuti-kylään on tänä päivänä ahtautunut 15 000 asukasta. Opastamme hymyilyttää, kun ohitamme lapsilaumoja. 

"Kuuletteko, mitä he huutelevat", Abdul kysäisee. "He sanovat makuan kielellä akunha, akunha, valkoinen." Nämä lapset ovat uteliaita ja välittömiä, hymyileviä ja hihittäväisiä. 

Muistan, että olen kohdannut akunha-sanan Lisa St Aubin de Teranin kirjassa Mozambique Mysteries (Virago Press 2007), joka sijoittuu näille seuduille.

Akunha, akunha! Kylän ilmeikkäitä lapsia - kuva on otettu kuopan reunalta.

Käyntihetkellämme kattoja korjailtiin ja vahvistettiin sadekautta varten, kuten joka vuosi.

Allaolevasta kuvasta näkee, millaisessa montussa afrikkalaisten talot ovat. Ilha de Moçambique jäi aiemmin tänä vuonna Mosambikia runnelleiden syklonien Idain ja Kennethin väliin, mutta saari on kyllä aiemmin saanut osansa tuhoisista myrskyistä. Ilmastonmuutoksen myötä eroosio ei ainakaan vähene.

Kattoja vahvistetaan sadekautta varten.

Alueen asukkaat elivät lähes tähän päivään saakka myös täysin ilman viemäröintiä. Viemärit ovat uutta perua, eikä niitä ole läheskään joka talossa.

Onnekkaammalta naapurilta voi lainata fasiliteetteja isompiin tarpeisiin, lisäksi kylän laidalla on yleisiä vessoja.

Suolaveden valtaama kaivo on käyttökelvoton.

Kävelimme hylätyn torialueen, mercado municipalin, ohi. En nähnyt koko aikana Ilhalla yhtäkään kunnollista kauppaa, vain kioskeja. 

Tosin ei paikallisilla olisi, millä ostaa. Nampulan maakunta, johon Ilha kuuluu, on perinteisesti ollut Mosambikin köyhimpiä. Majoitusyrittäjät hoitanevat ostoksensa mantereella. Abdul kertoi, että saarelle tulee kahdesti viikossa kauppiaita mantereelta myymään perustavaroita.


Mutta leipä oli Ilhalla erinomaista - kuohkeaa, maukasta ja vaaleaa, ja sitä tarjoiltiin hotellissamme auliisti. Kurkistimme kylän leipomoon.

Leipomon iltavuorolaiset.

Afrikkalaiselta puolelta saarta löytyy myös kalasatama, merkitseehän kalastus (niukkaa) toimeentuloa osalle asukkaista. Merenelävät ovatkin Ilhalla erinomaisia.

Päivän saalista tarjolla.

Kuten tiedottaja, toimittaja Erja-Outi Heino osuvasti toteaa teoksessaan Vuohia ja utopioita (Like 2001), Mosambikissa purje ei tarkoita vapaa-aikaa. Kuvaamiseen ei kalasatamassa suhtauduttu kovin ilahtuneesti, ja nappasimmekin vain pari hätäistä kuvaa.

Kalasatamassa kävi kova kuhina. Veneiden ja kalatiskien tuntumassa väkeä oli kokoontunut katoksen alle seuraamaan yhteisestä tv:stä jalkapallo-ottelua.

Purjeet on laskettu ja verkot kääritty.

Tämä nuori tyttö (kuvassa alla) ohitti minut ketterästi portaissa kantamuksineen. 

Mosambikilaiset lapset kasvavat fyysiseen työntekoon. Kaikkialla näkyi lapsia kantamassa toisia lapsia. Naisilla on monasti selässään tai rinnallaan liinaan kääritty vauva - perheethän ovat suuria -, taakka pään päällä ja jokin kantamus vielä käsissä.

Koko komeuden päällä saattaa keikkua vielä kuokka täydellisessä tasapainossa. Nämä naiset eivät tarvitse minkäänlaista käsivarsien kaunistusjumppaa.

Miehet kantavat painavia rakennustarvikkeita ja työkaluja.

Kaikkialla tytöt ja naiset kantavat jotain - vauvoja, vettä, polttopuita, öljyä.

Kierroksen puolivälissä koitti yllätys. Abdul hävisi hetkeksi ja ilmestyi moottoripyörä allaan. Ilmeetön kaveri vieressä pärisytteli samanlaista.

Odottelimme kyytiä suunnattoman kokoisen banjanviikunapuun alla.

"Siirrymme nopeampiin kulkupeleihin, jotta ehditte takaisin ennen pimeää", opas perusteli.

Ilhalla tosiaan näkee paljon kevyitä kiinalaisvalmisteisia moottoripyöriä. Ne kestävät aikansa eikä niitä kuulemma oikein voi korjata, mutta niihin paikallisilla on varaa.

Leivonnaisia myyvä tyttö poseerasi mielellään meille akunhoille.

Mikäs siinä! Olinkin ennättänyt aivan liian korkeaan ikään ehtimättä ikinä kokea prätkäkyytiä.

Tuntui sopivalta korjata tämä huutava epäkohta juuri täällä. Kapusin kuskin, laihan mosambikilaispojan, taakse ja kietaisin käteni hänen vyötärölleen. Ja niin sitä mentiin tukka hulmuten! 

Olimme vuorostamme nähtävyys, Markus ja minä, kiitäessämme kohti kivikaupunkia. Kuski kaarsi guesthousemme Rickshaw´n eteen aivan liian pian.

Kuskia ei naurata, onhan tämä mãe, äiti, kuten täällä puhutellaan, vähintään hänen isoäitinsä ikäinen!

Seuravaksi kerron meriretkestä  ja Ilhan koruperinteistä. Lähdinhän koko saarelle osittain erään kaulakorun innoittamana.

Terkuin Lotta

Vartijan kuolema

Kodinhoitajamme Anan poismeno ei valitettavasti ollut ensimmäinen kerta, kun kuolema vieraili huushollissamme. Todellisuus kolkuttelee ovella monin tavoin. Viime vuonna yksi alkuperäisen vartijakolmikkomme jäsen, Jaimeto, kuoli aidsiin. 

Hiv on iso kansanterveysongelma Mosambikissa. Viikottain 860 mosambikilaista nuorta, joista enemmistö on naisia (ikäryhmässä 15-24), saa virustartunnan. Yli kaksi miljoonaa ihmistä kantaa virusta, ja 70 000 kuolee siihen vuosittain.

Väkilukuun suhteutettuna maailman eniten hi-viruksen kantajia löytyy naapurimaa Eswatinista eli entisestä Swazimaasta, mutta Mosambik seuraa kärkikymmenikössä muun muassa Etelä-Afrikan, Botswanan ja Zimbabwen jälkeen.

Ainoa kuvani Jaimetosta - tässä hän valvoi vesitilauksen vastaanottoa portillamme. 

Näin köyhässä maassa hivin vastainen taistelu on vaativaa. Suuri määrä Mosambikin hiv-positiivisista ei tiedä tartunnastaan, ja vain vähän yli puolet diagnosoiduista käyttää antiretroviraalilääkkeitä. Hoitotavoitteista ollaan kaukana, vaikka tilanne on kohentunut hitaasti. 

Se on muun muassa valistuksen ansiota, eihän hoidon piiriin hakeudu tai siinä pysy, ellei tiedä miksi. Siksi terveysvalistus on todella tärkeä osa hiv-työtä eikä ihan yksinkertainen toteutettava maassa, jossa kaikki eivät osaa lukea ja jossa maan virallinen kieli on monelle myös vieras kieli.

Mutta konstit ovat monet. Esimeriksi kylissä ja kaupunginosissa kiertelevien "aktivistien", koulutettujen vapaaehtoisten, työstä on hyviä kokemuksia. Heidän kanssaan voivat jutella nekin, jotka eivät osaa lukea, ja he tarjoavat selkeää piirrettyä materiaalia. Aktivistit saavat työstään pientä korvausta. Terveysviranomaiset ja järjestöt eivät pärjäisi ilman heitä.

On olennaista tavoittaa ja vakuuttaa etenkin naiset, sillä hiv tarttuu Mosambikissa tyypillisesti äidiltä lapselle. 

Mikä parasta, aktivistit ovat kylien ja korttelistojen omaa väkeä. Heillä on kyläpäälliköiden hyväksyntä, ja se taas takaa, että heihin luotetaan ja heitä kuunnellaan.

Hiv-valistusta antavia aktivisteja koolla Maputossa.

En tiedä, milloin nelikymppinen Jaimeto, yksi niistä kahdesta miljoonasta, oli saanut tietää tartunnastaan. Niin uskomattomalta kuin se meistä voi kuulostaa, hän sinnitteli töissä vielä pari viikkoa ennen kuolemaansa, sillä hän ei halunnut menettää hyvää työpaikkaansa vartiointiliikkeessä.

Oletan, että hänkin elätti tuloillaan isoa ihmisjoukkoa. Luurangonlaihaksi kuihtunut perheenpää pysyi tässä vaiheessa hädin tuskin pystyssä.

Eräänä päivänä hän tuli hyvästelemään meidät, totesi olevansa sairas - hän ei maininnut syytä, mutta kaikille tuntui olevan ilmiselvää, että hänellä on se virus, tiedättehän - ja kertoi olevansa lähdössä perheensä pariin kotiseudulleen Zambeziaan, maan keskiosiin. Kotiin kuolemaan, ajattelimme. Zambeziassa joka kuudes on hiv-positiivinen.

 Ana, joka ei ollenkaan uskonut Mosambikissa yleisiin noitatohtoreihin, henki- ja kansanparantajiin (curandeiros), arveli, että Jaimeto aikoi hakea apua tämän ammattikunnan edustajalta.

Usko ihmerohtoihin on yleismaailmallinen ilmiö. Tässä parannuskeinoja aidsiin Maputon katutorilla.

Anan käsitys oli, että Jaimeto oli lopettanut lääkkeiden käytön alettuaan voida, tietysti lääkkeiden ansiosta, paremmin. Siksi hän halusi nyt turvautua etenkin maaseudulla erittäin suosittuihin curandeiroihin. Lääkkeethän eivät näyttäneet toimineen, koska vointi oli huonontunut.

On aivan totta, että moni hiv-potilas lakkaa jossain vaiheessa ottamasta lääkkeitään. Tässä aktivisteilla riittää työsarkaa.

Terveysvalistustuokio koululuokassa- juuri nyt tärkeintä on tavoittaa lapset ja nuoret, joiden vanhemmat välttelevät aihetta.

Perinteisten parantajien suosio on ymmärrettävä syrjäisillä seuduilla, koska klinikoille on pitkät matkat. Heidän apuunsa turvaudutaan, koska se on saatavilla, vaikka se ei ole millään muotoa halpaa. Ja voihan se lievissä vaivoissa toimiakin, esimerkiksi sellaisissa, jotka paranisivat joka tapauksessa.

Sairaalaan sen sijaan hakeudutaan usein niin myöhään, ettei sieltä tulla enää kotiin. Ei siksi ole minusta ollenkaan ihme, että sairaala on monien mielestä pelottava paikka, jonne joutumista pitää välttää viimeiseen asti.

Kuten Ana-rukkaa itseään koskevassa kirjoituksessa kerroin, sairaaloihin pääsy voi vaatia korruptiorahaa. Sen lisäksi omaiset saattavat joutua maksamaan systeemin ohi lisää vielä varsinaisesta hoidostakin, siitä, että lääkäri tulee katsomaan.

Tietysti omaiset huolehtivat myös potilaan syömisistä ja hygieniasta. Sairaalaruokia ja -vaatteita ei ole paremmissakaan hoitolaitoksissa, mutta siinä suhteessahan Mosambik ei ole maailmassa mitenkään poikkeuksellinen.

Ja yksityisetkin sairaalat ovat täällä varustelultaan varsin karuja vaikkapa suomalaisiin verrattuina.

Minä menen hiv-testiin! Valistusjuliste terveyskeskuksessa.

Mutta Jaimeto, kuten Anakin sitten omalla vuorollaan, oli avun ulottumattomissa. Ei hänestä ollut pitkälle ja vaivalloiselle kotimatkalle. Kun tulin kotiin hänen hyvästejään seuranneena päivänä, minulle kerrottiin vartijamme olleen niin heikkona, että hän oli maannut pitkin pituuttaan jalkakäytävällä porttimme edessä.

Ana tuli supattamaan minulle: "Senhora, meidän täytyy tehdä jotain, mitä tapahtuu jos hän kuolee työaikana? Siitä tulee hirveä soppa!" Vartiointiliike lähetti sijaisen ja toimitti vihdoin Jaimeton sairaalaan. Minun piti lähteä matkalle, ja kun palasin Maputoon, kuulin ikäväkseni Jaimeton kuolleen sairaalassa. Kuljettaja Stelio ja toinen vartija menivät hänen hautajaisiinsa. 

Kuten Ana, Jaimetokin vain katosi. Kuolema on Mosambikissa aina läsnä eivätkä suhteellisen nuorten ihmisten hautajaiset ole lainkaan harvinainen tapahtuma.

Terkuin Lotta

Ostaisitko liikenneympyrästä koiran?

Kotimme on tilapäisesti muuttunut kissalaksi. Kun Maputoon juuri muuttanut suomalais-kroatialainen diplomaattiperhe tarvitsi apua kissanhoidossa - useimmat hotellit eivät majoita lemmikkieläimiä, ja perhe ei vielä pääse muuttamaan omaan kotiin -, emme epäröineet. Nythän tarjoutui myös tilaisuus testata, miten taloutemme kissaneiti suhtautuu pentuun, joka tulee ja jää yöksi. Eikä vain yhteen, vaan kahteen!

Kissoistahan ei ikinä tiedä mitä ne keksivät, reviirieläimiä kun ovat ja lisäksi sekä armottoman sitkeitä näkemyksissään että ritualistisia käyttäytymisessään. Panisiko Rosa, siamilainen, joka luultavasti pitää itseään huushollin henkisenä johtajana, kuokkavieraat koville?

Aloimme kutsua pentuja Pilliksi ja Pullaksi. Keltasilmäinen Pilli on elegantti pitkäsääri, Pulla sinisilmä nimensä mukaisesti pörröisempi joka paikkaan ehättävä tohelo, oikea postikorttikissa.

Pulla (etualalla) ja Pilli Maputossa.

En tiedä, ovatko kissat kovin suuressa huudossa Mosambikissa. Kuten monesti muuallakin, kissoihin liittyy runsaasti taikauskoa. Niillä ajatellaan olevan noitavoimia ja ne tuovat epäonnea.

Tien yli juoksevaa mustaa kissaa on toisaalta pidetty Suomessakin pahana enteenä. Ei taikausko meillekään tuntematonta ole.  Täällä se vain on toisella tavalla voimissaan, mikä näkyy esimerkiksi terveydenhuollossa.

Arvoituksellisia kissoja saatetaan pelätä hiukan, vaikka eri syistä kuin koiria, jotka ovat monille ennen kaikkea työeläimiä, vahtikoiria.

Australialainen ystäväni on ikuisesti kiitollinen koirastaan, jonka pontevan reagoinnin ansiosta aidan yli kiivenneestä öisestä varkaasta jäi muistoksi vain kenkä. Useimmat tunteman koirat viettävät kaiken aikansa pihalla, portin tuntumassa - kaduilla koiria näkee suhteellisen vähän siihen nähden, miten paljon niitä on.

Lemmikkieläimen käsite on täällä vaikea. En ihmettele sitä.  Luin juuri, että Mosambik oli viime viikolla julkistetun, inhimillistä kehitystä mittaavan indeksin mukaan sijalla 180 yhteensä 189:stä maasta, Eritrean ja Liberian välissä. Se on edelleen maailman kymmenen köyhimmän maan joukossa, joskin sijoitus oli noussut viimekertaisesta 181:nnestä eli pykälän verran, mutta uutta sijoitusta pidettiin puuttuvien tietojen vuoksi hiukan kyseenalaisena (Suomi oli viidestoista, Englannin ja Uuden-Seelannin välissä.)

HDI-indeksi on tärkeä. Se muistuttaa, että tarvitaan vielä monta täyttä vatsaa ennen kuin energia riittää eläintensuojeluun tai lemmikkiylellisyyteen.

Kun kerran ihmettelin eräälle Mosambikin konkarille kulkukissojen vähyyttä, hän tokaisi, että syödäänhän kissojakin, ainakin köyhällä maaseudulla. Lihaa se kissakin on. Myös rottia syödään.

Meidän näkökulmastamme voi olla vaikea hahmottaa, miten vähän rahaa ja ruokaa Mosambikin köyhillä on, ja se ravinto, mitä on, ei ole laadultaan hyvää. Niinpä esimerkiksi raudanpuutosta esiintyy paljon, muista ongelmista puhumattakaan. Huono ravinto tekee myös koulunkäynnistä  tehottomampaa.

Maputon lemmikkieläinkaupat, joista yhdessä minäkin kävin tällä viikolla hankkimassa energisille kissanpennuille uusia leluja, ovatkin katukuvassa hiukan hämmentäviä, mutta Afrikka vain on auttamatta isojen vastakohtien manner.

Näitäkin kauppoja tarvitaan, sillä eläimet eivät ole kotitalouksissa suinkaan harvinaisia, kaikkea muuta. Liki joka huusholliin kuuluu vahtikoira, ja itse olen naapureidemme koirista vain iloinen. Vaikka ne herättävät meidät toisinaan yöllä ulvonnallaan, ne vartioivat oman toimensa ohella tätäkin linnoitusta.

Mahtuisi koira meidänkin tontillemme, mutta en ole halunnut ottaa löytöeläinyhdistyksestä koditonta koiraa, koska meidän olisi vaikeaa ottaa se pieneen kerrostaloasuntoon Suomeen (vieläpä kissan kanssa) ja olemme yhtä mieltä siitä, että kerran joukkoon tultuaan koira on perheenjäsen, jota ei jätetä. Me emme pystyisi jättämään koiraa taaksemme, ja minusta se ei ole oikein etenkin kun tietää mikä kodittomia koiria täällä odottaa, mutta - meidän tapamme ajatella on vain yksi monista. Koiriin ei aina suhtauduta niin tunteenomaisesti kuin meillä.

Kissojakin kodeista löytyy, pitäväthän ne hiiriä ja rottia kurissa. Katukissoja näkee Maputossa melko vähän. Niiden elämä autokaduilla ja liikkumattomuuden turhauttamien vahtikoirien ja muiden uhkien lähistöllä on vaarallista.

Hups, ehdinpä saada ikiliikkuja-Pullan kuvaan! Pilli vain vilahtaa.

Yhteen kauppamatkalla toistuvaan näkyyn olen tainnut turtua. Tarkoitan miehiä, jotka myyvät koirapentuja rantakatu Marginalin liikenneympyröissä, kaiketi muuallakin. Kaupan voi olla myös kilpikonnia ja häkkilintuja, mutta koirat ovat näkyvin myyntiartikkeli.

Koiranpentujen myynnin laittomuus ei ole liiketoimien este. Viimeksi tällä viikolla, leluostoksilta palatessani mietin, mistä pennut tulevat. Kukaan ei  tunnu tietävän. Emokoirat on saatettu varastaa jostakin, Kukaan ei myöskään tunnu oikein tietävän, mitä pennuille lopulta tapahtuu.

Pentu paahteessa myyjän ojennetuissa käsissä ei ehkä miellytä meitä, mutta jälleen kerran - muistetaan se indeksi ja tyhjät vatsat.

Täydellä vatsalla, tai ainakin sellaisella johon on lapioitu muutakin kuin ravinneköyhää  vitivalkoista maissipuuroa ja juuresten lehtiä, on aina niin paljon helpompi paheksua muita!

Sääliaspektin varassa myyjät ehkä selviävätkin päivästä toiseen. Tuskin he seisoisivat koirineen liikenneympyrässä, ellei joku heltyisi. Toisaalta moni ostaja lienee ihan vain pragmaattinen. Ostetaanhan autosta käsin kaikkea muutakin, miksei sitten koiria.

MAPS eli aiemmin mainitsemani Maputon löytöeläinyhdistys, joka toimii täysin yksityisin voimin, tekee voitavansa ainakin huonokuntoisten katupentujen hyväksi, samoin eräs toinen yhdistys, jonka toimintaa tunnen huonommin. Pentujen katumyynnille hekään eivät voi mitään.

Onnenmyyyrät (jos niin voi kissasta sanoa), Pilli ja Pulla -pallerot, viettävät siis afrikkalaisittain mitaten auttamatta todellisia kissan päiviä. Ne ovat luksuskissoja, joilla on asiat paremmin kuin useimmilla kaksijalkaisilla.

Yritän unohtaa tämän tosiseikan hetkeksi ja vain iloita siitä, miten paljon hupia nuo pienet karvaturrit meille tuottavat. Kissojen tuijottelu on vangitsevaa, sehän kissavideoista tiedetään. Keskenään kisailevat Pilli ja Pulla toteuttavat tosielämän kissavideoita nonstoppina.

Pidetäänpä kunnioittava etäisyys

Seuraan uteliaana, miten Rosan etäisyys Pilliin ja Pullan pienenee päivä päivältä. Sähinä vaimenee ja vastarinta murenee, mutta kiinnostus säilyy.

- Se on kuin huolestunut, hiukan paheksuva isoäiti, joka tarkkailee pienten touhuja, poikani kuvaili.

Parin viikon jälkeen voi jo kokeilla läheisyyttä.

En silti usko, että Rosan tulee näitä ikävä, kun ne pääsevät omaan kotiinsa. Rasavillit popsivat sen murkinat, kyhjöttävät vierekkäin sen toiletissa, pomppivat leikkimielisesti sen selkään ja panevat päivärutiinit päälaelleen. Meidän laitamme on luultavasti toisin.

Koska kissojen yhteiselo testimielessä on ollut kuitenkin helpompaa kuin odotimme, on ehkä haettava MAPSista pentu koti-Suomeen muistoksi Mosambikista.

Mainitsinko jo, että asumme Kim il Sung -kadulla? Berliinistä hankittu Rosa (Luxemburg) sai nimensä kotimme tuntumassa olevan metroaseman mukaan. Halusimme silloin kissalle nimen, joka muistuttaa siitä, mistä se on kotoisin.

(Parempi tuo kissan nimenä kuin Hauptbahnhof, päärautatieasema, kommentoi eräs tuttu järkyttyneenä nimeämismetodistani kuultuaan.)

Mainio metodi minusta, mutta sen mukaan toimien täältä lähtisi Rosan kaverina Suomeen naukuva ja kehräävä Kim il Sung. Edes lähikatujen soveltaminen ei takaa tuloksia, sillä seuraava vaihtoehto tekisi kissasta Mao tse Tungin! Tätä täytyy vielä miettiä.

Kissamaisin terkuin Lotta

Vapauttakaa Maputon krokotiilit - kurkistus kehitysmaan eläintarhaan

Opiskeluaikoinani hoilattiin "Free-e-e Nelson Mandela". Joskus kuulen laulun korvissani yllättävissä paikoissa, kuten nyt Maputon vanhassa eläintarhassa krokotiileja tuijottaessani.

Kuka vapauttaisi Maputon krokotiilit?

Pelkään krokotiileja, jotka nykyisinkin tappavat Mosambikissa köyhien maaseutualueiden asukkaita vedenhaku-, koulu- ja pyykkireissuilla. Mutta kyllä niiden soisi paistattelevan päivää jossain muualla kuin aidatussa soikiossa keskellä kaupunkia.

Vuonna 1929 perustettu, täysin ränsistynyt eläintarha on surullinen siirtomaa-ajan jäänne.

Kaupunkikrokotiili.

Voisinpa kuvailla sitä entiseksi eläintarhaksi. Valitettavasti siellä on vielä eläimiä. Näin ainakin useita apinoita, kilpikonnan uimassa ympyrää, krokotiileja ja yksinäisen sivettikissan pienessä häkissä. Muita ei ollut, tai en ainakaan havainnut tyhjissä häkeissä liikettä.

Tallustelikohan täällä joskus karhu? Vai peräti leijona?

Kaikki leijonahäkit, karhulinnat, kirahviaitaukset ja muut eläintarhan asiaankuuluvat osastot olivat tallella, autioina ja hoitamattomina. Kuka niitä olisikaan kunnostanut.

Aidat repsottivat, portit olivat kaatuilleet, kiveykset halkeilleet ja jätevuoret vallanneet joka kolkan.

Petokissan vankila.

Tiedän toki, että esimerkiksi Euroopassakin on eläintarhoja keskellä kaupunkia, eivätkä ne minusta ole ongelmattomia, kaikkea muuta. En edes oikein ymmärrä, mihin perinteisiä eläintarhoja enää vauraissa maissa tarvitaan - ne voisivat keskittyä suojelutoimintaan ja valistukseen ja jättää esimerkiksi leijonat ja norsut lähemmäs omia asuinsijojaan.

Voisin kuitenkin kuvitella, ettei eläimillä ole kaikkialla ihan niin alkeelliset olot kuin täällä näytti olevan, ja niiden hyvinvoinnista välitetään.

Tuuheahäntäinen sivettikissa oli murheellinen näky. Sillä ei ollut yhtäkään lajitoveria, ei minkäänlaista virikettä, ellei yhtä puunrungontapaista lasketa. Apinaraukoilla oli edes toisensa.

Kissa kuuluisi Krugeriin, tai melkein mihin tahansa muualle paitsi sinne, missä se nyt on! Tuijotin eläimen turkkia ja muistin 1990-luvun kettutytöt. Onko myöhäistä liittyä seuraan?

Kaikki aitaukset näyttivät jääneen oman onnensa nojaan.

Eivät Maputon villieläimet tyystin unohduksissa ole. Eri tahot ovat yrittäneet saada tarhaa luopumaan lopuistakin eläimistään, mutta nykyinen johtaja vastustaa ajatusta. Hänen mielestään eläimillä ei ole mitään hätää.

Jääkarhuja maputolaisittain.

On sieltä krokotiileja joskus pois autettukin, muun muassa läheiseen Krugerin villieläinpuistoon. Tietoa etsiessäni törmäsin tähän Leon Maren verrattomaan tarinaan muun muassa siitä, kuinka selviytyä Mosambikin ja Etelä-Afrikan hidastelevista rajaviranomaisista. Eteläafrikkalainen Leon Mare vei lastillisen krokotiileja turvaan sotavuosina 1980-luvulla.

Riittää, että toteaa, että lava-auton lastina on krokotiileja, jotka heräilevät kohta, ja nukutusaineet ovat sivumennen sanoen loppuneet... Jo tuli viranomaisiin vipinäää. Kerrankin oli myös helppoa välttää kyytiin pyrkivät liftarit.

Kirjoittaja toteaa myös, että ei ole ihme, että krokot ovat selvinneet muuttumattomina evoluution pyörteissä - selvisiväthän ne hengissä myös Maputon sodanaikaisesta eläintarhasta!

Sitä en tiedä, miten eläintarha sodan alkaessa ja portugalilaisten lähtiessä tyhjeni - tuskin kovin hallitusti.

Kilpikonnan "huvimaja". Lähettäisin kernaasti konnaparan mönkimään vapaasti.

Leon Maren tarina valottaa omalta osaltaan myös sitä, miten haastavaa on toimia eläinten hyväksi silloin kun ihmisetkin kärsivät hätää. Mutta puutetta riittää toki tänäkin päivänä. Eläinten oikeudet eivät toteudu, kun ihmisten oloissakin riittää parannettavaa.

Sisäänpääsymaksu ei ole suuri.

Eläinten oikeudet ovat täällä ainakin toistaiseksi lähinnä parempiosaisten etuoikeus.

Sisääntuloportin tuntumassa oli siistimpää. Vanhoista rakennuksista, kuten muinaisesta kahvilarakennuksesta, voi aistia, millainen vauraan väen ajanviettoparatiisi eläintarha on vuosikymmeniä sitten ollut.

Kaunis ja varjoisa entinen kahvilarakennus leikkialueen lähellä muistutti menneistä.

Jos eläintarhasta jotain hyvää yrittää keksiä, voi todeta ainakin sen, että rappionsa myötä siitä on viimein tullut myös paikallisten tila. Hyvää on sekin, ettei eläimiä sentään ole enää enempää.

Siirtomaa-aikana paikallisilla ei ollut eläintarhaan asiaa muutoin kuin rikkaampien ajanviettoa palvelemaan.

Paikalliset asukkaat viettivät sunnuntaipäivää eläintarhan leikkipuistossa.

Erittäin maltillinen viiden meticalin eli seitsemän sentin pääsymaksu takaa sen, että maputolaisilla on puistomainen alue kaupungissa, jossa puistoja ei juuri ole.

Yhteen kulmaukseen on onnistuttu pystyttämään jopa leikkipuisto, jonka viereen oli istutettu vihernurkkaus: ruohoa, pensaita ja palmuja.

Vihreä on toivon väri.

Kaiken roskan, löyhkän ja kaaoksen keskellä trooppisen vihreänä loistava nurmikko on ällistyttävä näky etenkin, kun eläintarhan vieressä jyrisevä katukin on lähinnä ruskea!

Se antaa myös toivoa. Tarhassa tapahtuu sentään jotain myönteistä, joten kuka tietää, mitä seuraavien kymmenen vuotta tuovat tullessaan. Ehkä (vähät) rahat suunnataan jonain päivänä muuhun kuin eläinten ylläpitoyrityksiin. Tosin Mosambikissa asiat tapahtuvat omassa tahdissaan, omalla logiikallaan.

Haju eläintarhan reuna-alueilla on paikoitellen kammottava, sillä pilaantuneet lihat ja kalat, jotka eivät kelpaa enää eläimillekään, nakataan puskiin. Leikkipuiston kulmauksessa hajua ei onneksi ollut.

Mutta kuka siivoaisi loputkin ja lopettaisi eläinten ahdingon?

Terkuin Lotta

Kun vauva on huono uutinen

"Huonoja uutisia, todella huonoja uutisia." Kodinhoitajani huokaisi raskaasti, kun kysyin, miten vapaapäivä oli sujunut. Millaisia, kysyin.

- Tyttäreni. Hän on raskaana, Ana sanoi.

Ahaa. Ei, vauvauutinen ei Maputossa tosiaankaan ole oitis ilon aihe, ainakaan isoäidille.

Kyselin lisää, sillä tiesin, että Analla on aikuisia lapsia vailla töitä. Hän elättää käytännössä kaikki. Yksi suu lisää veti tulevan isoäidin vakavaksi. Tyttären poikaystävälläkään ei ole säännöllisiä tuloja.

Odotusajan terveydenhuolto on ilmaista, mutta vauvan synnyttyä alkaa arki. Täällä, toisin kuin vaikkapa Suomessa, vanhempien huolen aiheena ei ole se, saako perheen vanhempi lapsi valtiolta kenties vain osapäivähoitoa kokopäivähoidon sijaan, kun äiti hoitaa vauvaa.

Tällainen kiukun aihe tuntuisi varmasti hyvin ylelliseltä. Täällä huolenaiheena on se, miten saadaan leipää ja katto pään päälle, vauvan kanssa. Elämä Maputossa on enemmistölle hyvin karua.

Mosambikilaisnainen kantaa vauvaa ja kirjaa. Tosielämässä pään päällä voisi keikkua kuokkakin. 

(Kuva: Niklas Lehmann/Moz Info)

Muistan aina, kun aika pian Maputoon tuloni jälkeen ihailin eräässä kahvilassa nuorta naista, joka hoiti kahvikoneet ja tarjoilut vauva selässään keinuen, tiukasti capulanakankaaseen kiedottuna.

Maksaessani vauva tapitti äidin olan takaa suoraan silmiini. Onneksi äidillä oli työ, ja vieläpä sellainen, jossa lapsi sai kulkea mukana!

Eräs työssäkäyvä tuttuni palkkasi leikki-ikäisensä hoitajaksi naisen, jolla oli itselläänkin pieni vauva. Työnhaku vauvan kanssa kun ei välttämättä ole helppoa. Suomalaisen ja mosambikilaisen lapsen rinnakkaiselo sujui hyvin.

Lannistuneenakin Ana säilytti huumorinsa.

- Tiedättehän, miten ihmiset kulkevat täällä Maputon kaduilla kumarassa, hartiat lysyssä. Se johtuu siitä, että heillä on niin paljon murheita.

- Ehkä minustakin nyt tulee sellainen, hän nauroi ja koikkelehti keittiön poikki selkä liioitellun köyryssä, hullunkurisesti ilmehtien, harjanvarsi keppinään.

Empregada kaitsee työnantajansa lapsia puistossa. (Kuva: Markus Heydemann)

Nauroimme. Nauru tekee hyvää.

Ei Ana, sanoin sitten. Sinun täytyy säilyttää ryhtisi, sillä sen varaanhan kai kaikki nyt laskevat.

Melkein huolestuin, kun aina niin ponteva kodinhoitajani istahti poikani sängylle ja hautasi kasvot käsiinsä.

- Haluaisin olla mies. He pääsevät niin paljon vähemmällä. Meidän naisten täytyy hoitaa kaikki!

Hain Analle yläkerrasta kaapeissa viruneet vaatteet: erään yövieraan jättämät housut ja puuvillaneuletakin.

- Anna nämä tyttärellesi, hän tarvitsee kohta isompia vaatteita, sanoin, kun en muutakaan osannut.

Samaisen puiston katupojan perään ei empregada katso. (Kuva: Markus Heydemann)

Maanantaina Ana näytti tointuneen vauvauutisesta ja oli oma reipas itsensä.

Edessä oli uusi haaste, autotallissamme kolme viikkoa uinuneen auton henkiin herättäminen.

Ystävän meille matkansa ajaksi jättämä kärry ei käynnistynyt, ja kun esitin, että se virkoaa kyllä meidän automme avulla, Stelio-kuski seisoi neuvottomana. Johdot eivät hänen mielestään nyt riittäneet, ja autokin oli väärin päin. Hän halusi, että soitan korjaamoon. Tuskinpa vain.

Joutavia, tuumasi Anakin ja riisui tiskihansikkaat.

Anahan on kelpo kuljettaja. Hän kuljettaa erään toisen diplomaatin lapsia kouluun työnantajansa käsivaihteisella maastoautolla, ja tulee joskus tällä autolla töihin. Sekin kertoo paljon siitä, kuinka luotettava hän on. Pahimpina vesipula-aikoina hän sai kuljettaa samaisella autolla vettä myös omaan kotiinsa.

En ole kuullut yhdestäkään toisesta autoilevasta kodinhoitajasta Maputossa, ja voitte kuvitella kävijöiden ilmeet, kun he kysyvät, kenen tuo toinen diplomaattiauto pihallamme on, ja vastaan: "Ai sekö... se on meidän empregadan."

Toimii joka kerta.

Kului tovi, ja kohta Ana ilmestyi keittiöön vaatteet tahraisina, mutta silmät loistaen, ja pullisteli leikillään hauiksiaan.

- Wau, minä osaan, äkisti voimaantunut isoäiti säteili työkalupakin takaa. Auto oli käynnistynyt! Ja nyt Steliokin tietää, mitä tehdä vastaavassa tilanteessa. Anaa selvästi nauratti Stelion avuttomuus.

- Sinähän voisit perustaa Maputoon autokorjaamon naisille, ehdotin.

Mielessäni oli Alexander McCallin kirjasarja naisetsivä Mma Ramotswesta Botswanassa. Eikö sitä paitsi olisi luontevaa etsiä helpotusta toimeentulopulmiin siitä, jonka jo osaa?

- Moni nainen toisi varmaan mielellään autonsa korjaamoon, jota johtaa nainen. Ei auto tiedä, korjaako sitä mies vai nainen. Tai voisit perustaa autokoulun. Naiset ovat hyviä opettajia, he eivät hiilly tai kilpaile.

- Siinä olisi liikeidea sinulle viimeistään sitten, kun me lähdemme. Ota tyttäresi sinne töihin! Ja poikaystävä. Jos tämä osaa!

Ja taas me nauroimme. Mutta se mummon autokorjaamo Maputossa. Olisiko siitä brändiksi?

Välillä tuntuu siltä, että Mosambikin ahkerille, fiksuille naisille ei mikään ole mahdotonta. Eiväthän he helpolla pääse nytkään. Eivätkä silti hevillä luovuta.

Terkuin Lotta