perjantai 25. maaliskuuta 2016

Lapsikin sen tietää

 

Pieni paperivene


Tämä paperivene poikani luokkahuoneen ovessa pysäytti minut pari kuukautta sitten. Viesti on riipaisevan yksinkertainen. Lapsikin sen tietää.

"Every day thousands of people run away from there country for SAFETY." Kopioin tekstin tähän alkuperäisen kirjoitusvirheen kanssa.

Tällä viikolla ajattelin taas pientä paperivenettä.

Lapsikin sen tietää.

Pidän Mosambikin amerikkalaisessa koulussa siitä, että se kannustaa oppilaita ajattelemaan eikä arastele tuoda opetukseen maailman tilannetta ja ongelmia. Sosiaalisen vastuun ajatus tulee varhain selväksi. Lapsia myös kannustetaan itsenäiseen työskentelyyn ja tiedonhakuun annettujen aiheiden parissa.

World Conflicts -teema onkin puhuttanut kotona jo pitkään. Olemme puhuneet muun muassa lapsisotilaista, joita Mosambikissakin oli. Sota päättyi vasta 1992, joten keskuudessamme elävät entiset lapsisotilaat eivät välttämättä edelleenkään ole kovin vanhoja, mikäli ovat hengissä - maaseudulla on alueita, joilla odotettu elinikä on alle 40 vuotta.

Poikani tuijotti pitkään kuvaa, jossa pieni poika pitelee itsensä kokoista asetta. Jälkeenpäin hän kertoi miettineensä, miten paljon paremmat lähtökohdat hän on saanut elämälleen kuin kuvan lapsi. Sitä hän on toki miettinyt täällä jo useasti aiemmin muun muassa ihmetellessään, miksi toiset asuvat hienoissa taloissa ja toiset hökkeleissä elleivät peräti taivasalla.

Yksi osa World Conflicts -teemaa on Refugees, pakolaiset. Alakoulun eli Primary Schoolin taidenäyttelyyn lapset piirsivät muun muassa pakolaisaiheisia tauluja.

Refugees-teoksia Primary Schoolin taidenäyttelyssä.

Pidän myös siitä, että koulu opettaa vuorovaikutustaitoja ja esiintymistä. Ei ihme, että amerikkalaiset ovat niin hyviä small talkissa. Tähän taitoon kiinnitetään tietoista huomiota pienestä pitäen, ja kommunikaatio myös aikuisten kanssa sujuukin tällaiseen kulttuuriin kasvaneilta lapsilta täysin luontevasti. He ovat aloitekykyisiä ja avuliaita. Ihailen ja joskus myös kadehdin tätä taitoa, kun itse seison tuppisuuna.

Tämä ei koske vain amerikkalaisia - on monia maita, joissa vuorovaikutukseen panostetaan toisin kuin Suomessa. Muistan elävästi, miten olin 2005 Brysselissä leikkipuistossa kolmivuotiaan kanssa, ja tuntematon taapero tuli pyytämään - täysin luontevasti! - : "Rouva, voisitteko olla niin ystävällinen ja antaa minulle vauhtia? Kiitos paljon!" Suomalaismadamen leuka loksahti auki.

Toinen kokemus oli samoihin aikoihin leikkipuistossa, jonka penkit olivat lounasaikaan läheisen koulun teinien kansoittamat. Ehdin rintareppuineni ja rattaineni jo miettiä, että pahus soikoon, en pääse mihinkään istumaan, kun lähimmältä penkiltä ponkaisi teinipoikalauma pystyyn."Anteeksi, rouva, tässä on teille penkki, voitte käydä istumaan, olkaa hyvä." Olin jälleen niin hölmistynyt, etten tainnut älytä kiittääkään.

Bryssel on tällä viikolla hallinnut uutisotsikoita ja monien ihmisten ajatuksia, ja siksikin monet hyvät muistot minulle rakkaasta kaupungista nousivat pintaan.

Palatakseni Mosambikiin, kuvasin häthätää infotauluja vitosluokan seinällä. Tärkeimpiä oppimiseen ja kommunikaatioon liittyviä käsitteitä on määritelty, niistä keskustellaan ja niistä tehdään kotitehtäviä.

En voi olla ajattelematta, että Suomessakin on nyt valtakunnanpolitiikkaa myöten sellaisia tahoja, joille näiden elementtien kertaaminen tekisi hyvää. Joidenkin kohdalla tosin vaikuttaa siltä, etteivät he ole sisäistäneet niitä alun perinkään.


Empatia, uteliaisuus, sitoutuminen ja oikeudenmukaisuus lyhyesti määriteltyinä.

Ilman toleranssia ja kunnioitusta mistään ei tule mitään.


Taannoin koulussa oli harjoitus, jossa lasten piti miettiä, mitä tavaroita he keräisivät kotoa mukaansa, jos tulisi äkkilähtö. Heidän piti tuoda nämä tavarat repussaan kouluun ja kuljettaa reppua mukanaan koko päivä. Eihän pakolaisillekaan ole tarjolla matkalaukun liukuhinnaa tai säilytyksiä.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka vaikkapa Suomen kouluissa on kerrottu oppilaille turvapaikanhakijoiden pakomatkoista ja niiden taustoista.

Oma poikani pakkasi reppuunsa vesipullon, hammasharjan ja Aku Ankkoja. Tositilanteessa hän olisi ottanut myös kännykän ja laturin, mutta empi nyt, kun ei tiennyt, saako Primaryyn viedä kännyköitä (Saksassa alakouluun ei saanut viedä puhelimia).

Mitä sinä pakkaisit pitkälle matkallesi?

terkuin Lotta

ps. Alla vielä linkki Youtubeen, upean malilaislaulajan Rokia Traorén uuden Né So -levyn nimikappaleeseen. Kauneudessaan terapeuttinen kannanotto tällä hetkellä hiukan surulliseen maailmaan. Ranskantaitoiset, kuunnelkaahan sanoja. (Albumin lehtisessä ne on käännetty myös englanniksi.)
https://www.youtube.com/watch?v=iq0gyj0cmo8



tiistai 15. maaliskuuta 2016

Uutisista, päivää


Katson Mosambikin uutiset joka aamu. Teen niin siksikin, että telkkarista on helppo vahtia kelloa: koulubussi tulee jo ennen seitsemää. Afrikassa kaikki alkaa aikaisin, auringon mukaan.

Katson yksityisen tv-kanava STV:n TeleDiáriota. En tietenkään ymmärrä kaikkea, mitä siinä sanotaan. Portugalia puhutaan nopeasti (tai siltä se minusta kuulostaa!), ja on vaikea pysytellä perässä. Riippuu toki puhujasta. Vuorovaikutustilanteissa voi aina pyytää toistamaan tai puhumaan hitaammin, mutta uutisissa olen puhevirran armoilla.

Tämä sievä uutisankkuri tuntuu olevan aina töissä - tapaamme joka aamu.

Ilokseni erotan kuitenkin jo tuttuja sanoja ja ilmaisuja, ja ruudun alareunan uutisotsikosta näen heti, mistä puhutaan. Usein haastateltavat, esimerkiksi maaseudun kouluja käymättömät ihmiset, eivät puhu portugalia, ja silloin heidän puheensa tekstitetään portugaliksi, ei onneksi dubata.

En tiedä, missä määrin puutteellinen kielitaito vaikuttaa siihen, miten uutiset koen, mutta tuntuu siltä, että uutiskäsitys on vanhanaikaisempi kuin Suomessa. Uutisissa komeilee enemmän puhuvia päitä mikrofonimeren takana ja vähemmän kiinnostavaa taustakuvaa tai yksityiskohtia; monesti myös ministerit, poliisipäälliköt ja muut korkeat viranhaltijat saavat paasata pitkään ja keskeytyksettä. Kaava on monotonisempi ja vähemmän "toimitettu".

Lisäksi raportit ovat suomalaisittain pitkiä. Toisaalta on vaikea sanoa, miltä suomalaiset uutiset minusta vaikuttaisivat, jos katsoisin niitä kielitaidottomana tulokkaana. Ehkä nekin olisivat pitkiä ja joskus myös pitkäpiimäisiä, ja ehkä myös Suomessa vaikuttaisi siltä, että etenkin miehet puhuvat pitkään ja keskeytyksettä.

Uutisia Afrikan mantereen ulkopuolelta on melko vähän, ainakin aamulähetyksessä. Sellaiseen ei kenties  ole resursseja. Sitä paitsi kotimaassakin riittää katastrofeja kerrottavaksi, ja Afrikkahan on jättimäinen manner, jossa on jo sellaisenaan uutistoimitukselle paljon työtä etenkin kun liikkuminen Afrikan sisällä on hyvin kallista ja aikaavievää. Tänä aamuna kerrottiin Norsunluurannikon iskusta. Paikan päälle lähteviä kirjeenvaihtajia ei näytä olevan - reportterit liikkuvat lähinnä Mosambikissa.


15.3. kerrottiin tärkeän tarvikkeen, maissijauhon, kallistuneen.
Yhtenä aamuna hätkähdin, kun televisiossa näkyi Berliinin Potsdamer Platz. Aiheena oli Berliinin elokuvajuhla. Ehdin jo ihmetellä, mistä ihmeestä mosambikilainen kanava oli saanut tällaista materiaalia (ja miksi!), kunnes ilmeni, että puoliso oli löytänyt kanavapaketistamme portugalilaisen uutiskanavan. Töllötinkin siis eurooppalaisia uutisia, mutta kun kieli pysyi samana, en huomannut mitään ainakaan heti.

Myönteiset uutiset täytyy usein etsiä muualta kuin aamulähetyksestä. Välillä jätän uutiset katsomatta, etten masennu jo aamukuudelta.

Nämä "kotimaan aiheet" kun ovat eurooppalaisittain niin rankkoja, joskus käsittämättömiä.

Milloin on joku albiino, pahimmillaan pieni lapsi, taas tapettu syrjäkylillä ja/tai ruumiinosia kaupiteltu (albiinojen brutaali vaino tietyillä maaseutualueilla on uudehko ilmiö, jota laajalti kauhistellaan, ja syystä), milloin on jossain kylässä kolera- tai muu sairausepidemia tai ennestäänkin korkeat hiv-luvut ryöstäytyneet käsistä, milloin kärsitään kuivuuden takia nälkää (ruuan puute on nyt ollut jatkuva uutisaihe, kun ihmiset ovat menettäneet satonsa ja hinnat ovat nousseet). Toisaalta liika sadekin on huono asia, sillä välillä näytetään alueita, joilta tulva on vienyt kodit ja toimeentulon - näin isoon maahan mahtuu monenlaisia säätilojakin.

On pulmallista, etteivät kaikki lapset pääse kouluun. Mutta kouluissakin on uutisten mukaan loputtomasti parannettavaa. Joskus opettajat eivät vain ilmesty paikalle (he saattavat tehdä useampaa työtä), oppimateriaalia ei ole tai koetulokset on väärennetty.

Varakkaiden kauppaiden, usein intialaisten, kidnappaukset ovat myös melko säännöllisiä uutisia. Ilmeisesti minunkin lähikauppani kauppias on tällä hetkellä siepattuna.

Kuivuuden tuhoja: menetettyä karjaa.
Villieläinten salametsästys on vakioaihe, vastenmielinen ilmiö ja iso ongelma, joka uhkaa Mosambikin elefanttien ja sarvikuonojen olemassaoloa. Taas äsken tulli takavarikoi Maputon lentokentällä kymmeniä kiloja sarvikuonon sarvia. Joukossa oli myös leijonan kynsiä ja hampaita. Saaliit ovat yleensä matkalla Aasiaan.

Salametsästystä on vaikea kitkeä, koska se on järjestäytynyttä rikollisuutta, johon liittyy paljon korruptiota, myös sitä valvovissa elimissä. Köyhyys ja sen mukanaan tuoma näköalattomuus loistavat vihreänä valona rikoksen poluille.

Eräänä aamuna haastateltiin kylien lapsimorsiamia, meneillään oli ehkä jokin varhaisia avioliittoja vastustava kampanja. Syrjäkylissä elelee paljon tyttöjä, joiden koulunkäynti keskeytyy avioliiton ja raskauden takia aivan turhan varhain.

Näitä tyttöjä vaanii myös HIV, ovathan sulhot usein huomattavasti vanhempia. Mosambikissa yksi kymmenestä kantaa virusta. Kampanjat auttavat ehkä hetkellisesti, mutta pitkän tähtäimen suunnanmuutos on vaikeaa. Erittäin köyhien perheiden on elettävä tässä hetkessä. Kun tyttö lähtee kotoa, on yksi suu vähemmän ruokittavana ja yhdet kouluvaatteet vähemmän hankittavana (kouluun pukeudutaan siististi). Tytöstä voi myös saada myötäjäisiä.

Sisäpoliittinen konflikti on kuuma aihe.

Mosambikin sisäpolitiikassa kuohuu nyt kovasti, mutta aamu-uutiset kertovat näistä  jännitteistä mielestäni melko säästeliäästi. Objektiivista tietoa sisäpolitiikan tilanteesta tuntuu ylipäänsä olevan niukasti tarjolla, vaikka "Tensão Político-Militar", poliittis-sotilaallinen jännite, on aamujen vakio-otsikko.

Malawiin paenneilta mosambikilaisilta puuttuu kaikkea.
Vahvistettuja tietoja tapahtumista ei oikein ole. Se ei tietenkään Afrikan maissa ole poikkeuksellista. On oltava tarkkana, mihin uutislinkkeihin tarttuu, ettei kapsahda propagandaan. Ainoa varma asia on minusta se, että rakentava vuoropuhelu eri osapuolten kesken ei onnistu.

Uutisissa on kyllä kerrottu, että koillisesta Mosambikista on lähtenyt tuhansia ihmisiä pakolaisiksi toiseen köyhään maahan, naapurimaa Malawin Kapisen pakolaisleirille. He pakenevat valtapuolue Frelimon ja oppositiopuolue Renamon väkivaltaisia kahinoita kotiseuduillaan. Renamon johtaja on uhannut kaappaavansa vallan tietyissä pohjoisissa provinsseissa maaliskuun aikana - minulle on epäselvää, mitä tämä käytännössä voisi tarkoittaa.

Jotkut Malawiin saapuneet ovat kertoneet lähdön syyksi esimerkiksi sen, että Frelimon miehet ovat tuhonneet heidän kotinsa etsiessään Renamon kapinallisia. Niin tai näin, tarinoiden todenperäisyydestä ei ole tietoa. Huhuja on sitäkin enemmän.

Kansainvälistä uutiskynnystä nämä eivät ole vielä ylittäneet - maailmassa on meneillään on niin paljon isompiakin muuttoliikkeitä. Tällä hetkellä Malawiin on tietojeni mukaan saapunut noin 10 000 mosambikilaista. Kansainväliset avustusjärjestöt ovat paikalla.

Nämä taistelut eivät näy Maputon arjessa mitenkään. Mosambik on iso maa, Renamoa kiinnostavat maantieteellisesti eri alueet kuin Maputo eikä tämä eripurakaan ole varsinaisesti uutta, mutta toki tilannetta on seurattava etenkin kun väkivalta ei näytä ainakaan vähenevän.

Kerran uutisissa kerrottiin, että japanilaisena ruoka-apuna maaseudulle toimitetut riisipaketit olivat ilmestyneet kovalla hinnalla myyntiin johonkin maalaiskauppaan. Tänä aamuna kerrottiin, että Australian Rotary-klubin maaseutusairaalalle lahjoittama arvokas sairaalavälineistö oli päätynyt yksityisklinikalle. Tällaiset tarinat eivät oikeastaan yllätä.

Myönteistä on, että vääryydet julkistetaan ja niihin ainakin yritetään puuttua, vaikka se jäisikin näennäiseksi tai pisaraksi meressä. Satojen tuhansien arvoiset sairaalatarvikkeetkin pyritään palauttamaan sairaalaan, josta ne olivat vähin erin kadonneet.

Sitten on avuntarvitsijoita, kuten alla, joita viralliset kanavat eivät tavoita.

"Emme voi kuin jättää kaiken Jumalan käsiin"

"Minulla ei ole perheenjäseniä"

"Ongelma koskee kaikkia" - mutta näiden kahden kohdalla uutinen sai onnellisen lopun.

Ylempänä näette elämän kuluttaman naisen ja sokean miehen. He kertoivat taannoin uutisissa ahdingostaan, nälästään ja siitä, ettei auttavia perheenjäseniä ole, mikä on tietysti aivan tavatonta - perheestä pidetään huolta.

Jo parin päivän päästä apu asteli kylään tarmokkaan miesporukan muodossa. Kaveriporukka pääsi uutisiin, kurttuinen rouva siunaili silmät kyynelissä, miten rikas ja onnekas hän nyt on, kun on suuhunpantavaa, ja sokea mies suorastaan hyrisi tyytyväisyydestä.

Terkuin Lotta