Kun vauvan värillä on väliä

Kävin pari päivää sitten kodinhoitajani kanssa keskustelun, joka meni ihon alle. Aiheena oli hänen lapsenlapsensa ihonväri. Voin kertoa, että täällä Mosambikissa väreistä puhutaan suoraan. Niitä on niin moneen lähtöön.

Ihminen on musta, valkoinen, mulatti tai esimerkiksi intialainen, koska jotenkinhan eri ryhmät täytyy erottaa toisistaan ilman liikoja selittelyjä.

Uusi vauva on syntynyt!

Kodinhoitajan toinen tyttärenpoika pullahti maailmaan Maputon keskussairaalassa viime viikolla. Kirjoitin viime vuonna siitä, miten ristiriitaisin tuntein hän odotti ensimmäistä lapsenlasta saapuvaksi. Nyt oli vuorossa toisen tyttären vauva.

Koko perhekunta asuu yhdessä. Mosambikilainen nainen saa keskimäärin viidestä kuuteen lasta, joista ensimmäiset usein noin viidentoista vuoden iässä. Kodinhoitajan tyttäret ovat jo pitkälti yli kahdenkymmenen, joten he eivät ole mitään teiniäitejä, mutta ajo- ja kielitaitoinen Anakaan ei ole tyypillinen kodinhoitaja.

Isoäiti ja uusi "äitiyspakkaus" kotiin lähdössä.

Ana on pesueensa ainoa elättäjä. Se taas ei ole epätavallista. Töitä ei riitä kaikille, joten monet ihmiset elättävät pienillä palkoillaan koko sukua. Ana elättää kahta tytärtään, poikaansa ja nyt kahta tyttärenpoikaa eli viittä ihmistä itsensä lisäksi.

Hänen oma äitinsä elää Anan sisaren kanssa toisaalla Maputossa. Lapsia tarvitaan vanhuuden turvaksi. Anan äiti saa yli 70-vuotiaille tarkoitettua avustusta, joka on 300 meticalia käteistä eli muutamia euroja kuussa. Jos meillä Suomessa mietitään, onko varaa saada lapsi, täällä mietitään, onko varaa jättää ne saamatta.

Paikalliset kuluttavat vähän, kävelevät paljon taakat pään päällä tai selässä, elävät erittäin vaatimattomasti ja syövät maissipuuroon ja juureksiin perustuvaa ruokaa. Rahaa on niukasti , joten ei ole ihme, että uutiset uudesta vauvasta saivat aikanaan Anan vetämään suunsa suppuun.

"En sano mitään", hän tyytyi toteamaan, kun otin asian puheeksi. Voin kyllä ymmärtää isoäidin huolen, sillä hänen oma terveytensä reistaili samoihin aikoihin.

Itse kuulin vauvasta kesäkuussa, kun Ana oli monta viikkoa sairaslomalla. Tytär Paula sijaisti häntä kuten tapana on. Eräänä päivänä hän mainitsi, että tulee seuraavana aamuna myöhään, koska hänen täytyy käydä "klinikalla" odotusajan testeissä. Vauva on äidilleen aina ihana asia, ja tytärkin tietysti säteili. Mosambikissa äitiyttä arvostetaan, mistä kertoo esimerkiksi se, että nuoria naisia aletaan puhutella äideiksi heti kun he ovat tarpeeksi vanhoja. Puhuttelulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko oikeasti äiti vai ei.

Hullua, että vauvojen syntymät tuntuvat aina ajoittuvan sellaisiin ajankohtiin, jolloin meillä on suomalaisia vieraita.

Ensimmäinen lapsenlapsi syntyi tammikuussa serkkuni vieraillessa täällä. Kävimme yhdessä Woolworthissa ostamassa vauvalle muhkean "äitiyspakkauksen", ja serkkuni jätti lähtiessään vielä oman anteliaan tervehdyksensä isoäidiltä toiselle.

Anan pesuetta eli säteilevä odottaja kesäkuussa, tammikuussa syntynyt vauva ja hänen äitinsä.

Viime viikolla entinen työtoverini, hyvä ystäväni, ilahdutti meitä käynnillään - ja eikö vain hänen lähtöaamunaan kodinhoitajan viesti kilahtanut puhelimeeni: "Olen sairaalassa tyttäreni kanssa. Kerron, kun on uutisia."

Ystäväni oli jo Suomessa, kun poika tuli -viestini tavoitti hänet! Hän oli lahjoittanut Analle Suomesta tuomiaan vauvanvaatteita aiemmin samalla viikolla eli oli perhetapahtumassa mukana.

Siihen minua hämmentäneeseen keskusteluun. Sain puhelimeen kuvan vauvasta, ja ajattelin ohimennen, että poika on kovin vaaleaihoinen. En ollut kuitenkaan nähnyt vauvan äitiä kuukausiin, ja täällä näkee lukemattomia ruskean sävyjä, joten tyydyin toteamaan, että äiti oli ehkä vaaleaihoisempi kuin muistin. Ana otti asian kuitenkin itse puheeksi sillä suorapuheisella tavalla, joka on täällä ominaista.

Tämä söpöliini, lapsenlapsi numero 1, käväisi äitinsä, tätinsä ja isoäitinsä kanssa töissä.

- Vauvasta - huomasihan senhora, että se ei ole minun väriseni, Ana sanoi ja siveli käsivarttaan, joka sivumennen sanoen on minusta tavattoman kauniin sävyinen. - Poika on paljon vaaleampi. Kuvitelkaa, miten kaikki sairaalassa hämmästyivät!

Hän räjähti nauruun.

Tyydyin mutisemaan jotain epämääräistä, sillä en oitis tiennyt, miten minun olisi pitänyt reagoida.

- Vauvan isä ei ole kuten me. Hän on mulatti. Tiedättekö, mitä se tarkoittaa? Ana halusi varmistaa.

Nyökkäsin.

- Tytär päätti, että nyt on aika vaihtaa väriä.

Räpäytin silmiäni - anteeksi kuinka?

- Tyttären mielestä oli aika vaihtaa väriä, Ana toisti ja hörähti sanoilleen itsekin. - Hän tuumasi, että vaaleampi iho tuo vauvalle ja perheelle onnea ja paremman elämän kuin meillä. Teillä valkoisillahan on kaikki aina niin hyvin, rikkautta ja hyvää onnea. Elämä ei ole taistelua kuten meillä.

Seisoin rikkauksieni (eli olohuoneeni) keskellä saamatta sanaa suustani, sillä tiesin, että Anan todisteet väitteilleen olivat musertavat. Mitä painavaa hartioilleni juuri mätkähti? Valkoisen naisen taakkahan se siinä.

Valkoinen ihminen on näissä kulisseissa yhtä kuin upporikas ihminen. Kuinka olisin voinut sanoa Analle, että Maputon valkoiset ovat häviävän pieni ja täysin vinoutunut otos? Työttömät ja kroonisesti sairaat valkoihoiset ovat jääneet kyydistä jo paljon ennen lentokenttää.

Ana ei edes ole tavallinen kodinhoitaja. Hän on työskennellyt Johannesburgissa eli matkustanut paljon enemmän kuin ammattikuntansa enemmistö. Mutta Etelä-Afrikassakin valkoiset elävät eri elämää kuin mustat, ja Ana työskenteli siellä apartheid-vuosina.

En jaksanut alkaa selittää, että siellä, mistä tulen, elämäntapamme on aivan toisenlainen eikä niukkuus ole vierasta, ja rahoilla, jotka vaikuttavat täällä isoilta, on maksettava isoja laskuja.

Anaa itseään tyttären puheet huvittivat. Hän alkoi nauraa, kuten mosambikilaiset usein, ja yhdyin siihen, sillä vapauttava nauru on paras pakotie silloin kun on hiukan hämmentynyt. Ana on ahkera ja viisas jalat maassa -nainen, joka ei usko niinkään onneen kuin työntekoon ja koulutukseen. Toisaalta täällä ei ole mitään takeita siitä, että nekään auttavat. Silti, kuten Anakin usein toteaa, ilman koulutusta ainakin on heikoilla. (Siksipä onkin sääli, että esimerkiksi tyttöjen koulutie katkeaa niin usein, mutta se on eri jutun aihe.)

Seuraavana päivänä sain viestin, että Paula oli antanut poikansa nimeksi Onni, meidän poikamme mukaan, koska he olivat kesäkuussa tutustunet toisiinsa ja valkoisen pojan nimi olisi hyvä onnen tuoja sekin. Sen kummemmin Paulalla kuin hänen äidillään ei voinut olla mitään käsitystä nimen merkityksestä!

Ana ei ollut uskoa korviaan, kun kerroin mitä vauvan nimi tarkoittaa. Alegria, käänsin, koska se vain on minusta viehättävä sana, mutta olisin voinut sanoa myös felicidade.

Mosambikin Onnille, luultavasti ensimmäiselle laatuaan, on ainakin hänen äitinsä mielestä luvassa tuplasti ellei triplastikin onnea. Hänellä on portugalilaisen esi-isän lahjoittama väri, valkoisen pojan nimi ja vieläpä nimi itse.

Sovitaanko nyt siis, että nimi on enne. Ison perhekunnan rakkaus pojalla jo on, mutta onneakin hän täällä kyllä tarvitsee.

Terkuin Lotta

Afrikan suurin riippusilta avattiin Maputossa

Maputon lahdella, pienen lauttamatkan päässä satamasta on Katembe, kalastajakylä, johon voi suunnata vaikka lounaalle. Hiekkaranta, hotelli ja ravintola, teoriassa mukava yhdistelmä, vai kuinka? Kolmen vuoden aikana olen lounastanut siellä kerran. Näköyhteys Katemben penkereelle on mainio, sillä etäisyyttä meritse on vain kilometri. Vaivalloisen matkan takia Katembe on kuitenkin ollut henkisesti kaukana.

En ole jaksanut hankkiutua sataman hälinään jonottamaan vain kuullakseni, että lautta lähtee kahden tunnin kuluttua tai ei ollenkaan. Onhan se välillä ollut upoksissakin. Tällaista Katemben asukkaiden arki on ollut aina. Alue on osa Maputoa, mutta alkeellisempi.

Sillan takana häämöttävä Katembe ei ole vielä urbanisoitunut. Tie on auki Etelä-Afrikkaan!

Olen odotellut helpotusta, eihän minulla ole ollut kiire Katembeen. Käänteentekevää siltaa Maputon ja Katemben välille rakennettiin jo tänne tullessamme, ja lauantaina 10. marraskuuta se avattiin yleisölle. Yhteensä kolmen kilometrin pituinen ja 25 metriä leveä silta on tällä hetkellä Afrikan pisin riippusilta.

Pitihän se ihme heti nähdä - ja päästä toisen kerran Katembeen! Kyydissä ollut nuorempi poikani ei tosin ollut ollenkaan innoissaan. Hän ei tainnut koskaan tointua siitä lauttareissusta, joka tuli kieltämättä ehkä turhan pian tänne muuton jälkeen ja, myönnän, oli ilmeisesti turhan eksoottinen kokemus vielä sopeutumistaan läpikäyvälle pojalle. Vakuutin, että nyt hän matkustaisi auton takapenkillä, kukaan ei puhuisi lautasta eikä hänen tarvitsisi poistua autosta. Katembe saisi uuden mahdollisuuden.

Koeajoimme uuden sillan avajaisia seuraavana päivänä. Kolmetuhatta mosambikilaista ja satoja kiinalaisia sekä eurooppalaisiakin insinöörejä työllistänyt silta oli kieltämättä vaikuttava ja täynnä ihmisiä, jotka olivat pysäyttäneet autonsa ja ottivat selfieitä. Silta tarjosi upeat näkymät merelle ja Maputoon, joka oli vaihteeksi tästä suunnasta tiirailtuna oikein edukseen.

Huipulla tuulee (ja häikäisee)!

Ehdin jo ihmetellä, miksi sillalla juhlahumusta huolimatta oli mukavan väljää, kunnes muistin, että toisella puolella odottava 160 meticalin eli parin euron tullimaksu henkilöautoa kohden on tiheä sihti. Meidän huviajelumme maksoi 320 meticalia, ja hymyilevät rahastajat olivat pulassa, koska he eivät olleet varautuneet riittävin vaihtorahoin. Onneksi meiltä löytyi taskuja ja kassinpohjia kaivelemalla tasarahat.

Kevyen liikenteen väylää ei sillalla ole eli en tiedä, kuinka paljon silta lopulta muuttaa Katemben köyhimpien tilannetta. Heillä täytyy edelleen olla rahat lauttaan tai busseihin, joille onneksi luvattiin alhaisempia tulleja. Luulisi, että lautalla on kuitenkin nyt paremmin tilaa, kunhan vain vuorot eivät entisestään vähene. Olin jostain syystä kuvitellut, että Katemben vähäväkiset voisivat ylittää sillan jalan. Tämän mahdollisuuden epäämistä perusteltiin hiukan epämääräisesti turvallisuussyillä.

Kaikki oli valmista, paitsi vaihtorahat!

Nyt, kun Katemben sijainti on sillan myötä yhtäkkiä loistava - minuuteissa sillan yli keskelle kaupunkia -, aluetta halutaan tietysti kehittää. Sinne suunnitellaan asuntoja ja palveluja. Satoja alkuperäisasukkaita siirrettiin jo aiemmin siltatyömaan tieltä muualle eikä ihan vastalauseitta. Mutta tämähän ei ole tavatonta näissä tilanteissa. Miltähän Katembe näyttää 10 vuoden kuluttua?

Kiinalaisella velkarahalla rakennettu silta on vain osa tiehanketta, joka parantaa kulkua Mosambikin, Etelä-Afrikan ja  myös Swazimaan (ESwatinin) välillä. Mosambikiin tuodaan valtavasti tavaraa Etelä-Afrikasta, joten hyvät kulkuyhteydet ovat elintärkeät.

Mekin kokeilimme lokakuussa uutta tieyhteyttä Maputosta etelään Ponta do Ouroon. Silta ei ollut vielä valmis, mutta ajoimme uudelle tielle Maputon esikaupungin Matolan läpi ja Boanen kautta. Minusta matkanteko oli aika nopeaa niinkin. Silta lyhentää sitä entisestään, kun hidas Matola-osuus jää pois, joten muutos on iso.

Ponta do Ouron tiellekin tulee tulli, joka ei lokakuussa vielä ollut valmis, kuten ei tiekään täysin.

Tällä hetkellä keskustellaan siitä, miten sillan ylläpito rahoitetaan, sillä tullimaksut eivät siihen riitä. Toivottavasti siltaa ei ainakaan huollon puutteiden takia tarvitse sulkea - mutta kallista sen ylläpito näin köyhälle maalle tulee olemaan.

En yhtään ihmettele, että viranomaisilla on suuret toiveet sen suhteen, miten sillan myötä dramaattisesti parantuneiden yhteyksien toivotaan edistävän Mosambikin turismia ja muita elinkeinoja. Olimmehan mekin heti innokkaina testaamassa.

Uutuuttaan kiiltävä silta oli hiukan epätodellinen näky Maputossa ja vaatimattoman Katemben edustalla - vähän kuin epähuomiossa väärän ruukkuun tipautettu liian muhkea kasvi. Mutta silmä tottuu pian, ja Maputon kaupunkikuvalle silta on mahtava upgreidaus.

Käännyimme Katembessa kiltisti takaisin, mutta oli hauskaa ajatella, että tie olisi jatkunut Mosambikin rannikkoa myötäillen Etelä-Afrikkaan asti. Yleensä Etelä-Afrikkaan vievälle tielle ei pääse niin vaivattomasti, vaan ulospääsy Maputosta vie aikaa.

Jos posottelisi ensi kerralla yöksi rajan yli? Tällaisia kesyttömiä ideoita pyrkii mieleen, kun suuntaa katseensa sillan korkeuksista eteenpäin, joten parempi ottaa ensi kerralla passi mukaan! Mosambik avaa oviaan.

Terkuin Lotta

Expat-lasten uusi normaali

Kun kansainvälisestä koulusta tulee normaali käytäntö

- Eikö me tosiaan voida jäädä tänne vielä? Saisin kouluni loppuun, vanhempi poika kysäisi. Hän on toiseksi viimeisellä luokalla, 11:nnellä.

- Onko siis niin, että me ei voida olla täällä viidettä vuotta? tiedusteli toinen. Eikä mitenkään siihen sävyyn, että onneksi ei voida.

Tähän on tultu, ajattelin. Samppanjakuplat tanssivat silmissäni, vai kyyneliäkö ne olivat? Tähän on tultu! Kansainvälisestä koulusta Afrikassa on tullut heille uusi normaali.

Mielellään he toki kotimaahansa palaavat. Mutta jokainen, joka on lähtenyt, irrottanut lapset kotimaasta, tutusta koulusta ja yhteisöstä, tietää, mitä tarkoitan. Minä olen tehnyt sen useammin kuin kerran, ja lähtö Saksasta, johon pojat todella kotiutuivat, oli totinen hetki.

Näissä hommissa ei jaella palkintoja, ja vanhemmat mokaavat aina jossain. Perheen raahaaminen ulkomaille tarjoaa siihen monia mahdollisuuksia! Mutta ainakaan Afrikka ei jää poikien mieleen jaksona, jossa ei ole muuta hyvää kuin se, että se päättyy.

Se tuntuu palkinnolta.

International Day alkamassa - kaikki koulun kansallisuudet edustettuina lippurivistöissä.

Nyt nuorimmainenkin on kotiutunut taloon, joka ei ole savimaja, niin kuin hän ennen Afrikkaan lähtöä pelkäsi, ja viihtyy tiiviissä kansainvälisessä kaveripiirissään. Kiertolaisia monet, tarinoita täynnä. Mutta mikä parasta, molemmilla pojilla on myös mosambikilaisia ystäviä! Millainen rikkaus.

Expat-nuorten elämä Afrikassa on monella tavalla erilaista kuin Euroopassa. Ajanvietettä pitää viikonloppuisin joskus vähän keksiä. Kaduilla ja kaupoissa ei hengailla, jokaiseen menoon tarvitaan kyyti ja kotitöiden harjoittelu jää häpeällisen vähälle. En voi oikein jyristä, että viekää roskapussi samalla kun menette koulubussille, sillä en vie sitä itsekään. Hyvä, jos muistavat viedä astiat ja päivittäiset lounasboksit keittiöön.

Paljon on myös samaa ja hyvää. Koulu on koko perheen yhteisö - jokaisen panos on tervetullut. Lapsuus tietyllä tavalla jatkuu pidempään, mikä ei välttämättä ole huonoa. 18-vuotispäivän jälkeenkin on monta vuotta aikaa elää aikuisuutta! Tylsät läksyt, kaverit, pelit ja harrastukset, jotka täällä tulevat osana koulupäivää, ne nyt ovat samat kaikkialla.

Suomen lipunkantajia!

Helpotukseeni sisältyy haikeus siitä, että poikien on ensi vuonna hyvästeltävä tämä uusi normaalinsa ja sopeuduttava taas uuteen, vaikka kotimaahan mennäänkin. Se on taas oma esteratansa.

Ja totta on, että ajoituksemme on kehno ja 17-vuotiaan kysymys omassa viitekehyksessään ymmärrettävä. Koulun vaihto stressaa aina, teki sen kotikaupungissa tai mannerten välillä! Erityisen turhauttavaa se on, kun loppusuora häämöttää kuten meillä ja kaikki menee hyvin. Lukiolainen tarvitsisi työrauhan ja mahdollisuuden pullahtaa putkesta ulos samassa paikassa, jossa siihen sukelsi.

Kanadalaisen paidassa luki Koivu!

Koulusuunnittelu on olennainen osa työn perässä maasta toiseen muuttavien perheiden elämää siinä vaiheessa, kun lapset alkavat olla isoja. Ihan pienillä akateeminen menestys ei vielä määritä aikuisuutta, ja joka tapauksessa on armonaikaa korjata niitä kouluvuosia, joina kaikki ei mennyt kuin Strömsössä. Kouluhan tulee todennäköisesti vaihtumaan, useammankin kerran.

Mutta lukiomenestys ja jatko-opinnot ovat osa samaa pakettia, valmistautumista tulevaisuuteen. Poikienkin koulussa eri yliopistot, lähinnä amerikkalaiset, mainostavat itseään.

Työsopimuksia punnitaan ja muuttolaatikoita pakataan ja puretaan sen mukaan, millaisen koulun kohdemaa tarjoaa ja ehtiikö sen käydä loppuun. Siellä, missä näiden luokkatasojen vanhemmat kokoontuvat, puheenaihe on tämä. Osa perheistähän ratkaisee asian lähettämällä lukiolaisen sisäoppilaitokseen kotimaahan tai muualle, kuten kirjoitin blogissani jo pari vuotta sitten.

Tätäkin ratkaisua olen täällä ollessani oppinut ymmärtämään. Kyse ei ole sydämettömistä vanhemmista. Kaikilla ei ole samaa julkisen koulutuksen ylellisyyttä kuin meillä. Ja jollain rahalla se koulu pitää voida maksaakin.

Eurooppa-pöytä on aina suhteettoman pieni! Korvapuustit ja karjalanpiirakat edustivat Suomea. Tällä kerralla unohdin kokonaan pienet koristeliput.  Taustalla mm. vohveleita Hollannista. Ruoka on olennainen osa International Dayn ohjelmaa ja juhlasali täyttyy eri maanosien antimista.

Kaikkein paras Afrikan anti on meille ollut se, että pojille on tämän jälkeen ihan sama, mistä maasta toinen tulee ja minkä värinen hän on. Perheemme ei toki koskaan ole ollut rasistinen, mutta puhun nyt siitä, miten katsomisen tapa muuttuu.

Kaverit akselilla Suomi, Etelä-Afrikka, Peru/Guatemala.

Sellainen asia kuin ihonväri ei ole se komponentti, jonka katse ensimmäisten  joukossa rekisteröi, sillä se ei ole olennainen, saati piirre, joka jotenkin hallitsisi muita ominaisuuksia. Kaikki nyt ovat jonkun värisiä ja sävyjä on lukematon määrä.

Ei juhlaa ilman musiikkia ja rytmikästä rummutusta. Timbila (vas.) on mosambikilainen soitin.

Katse rekisteröi nykyisin jotain muuta - silmät, jotka katsovat omiisi, äänen joka vastaa tervehdykseesi, hymyn, ihmisen persoonan. Katse liukuu värin yli, sillä se on arkinen asia. Tämä muutos on tapahtunut myös minussa. Embrace humanity, jylisi koulun rehtori ylevästi kansainvälisen päivän puheessaan, ja vaikka amerikkalaiset todella osaavat liikuttavan puheenpidon - sehän opetetaan jo koulussa -, täytyy myöntää, että Saschan sanoissa oli tolkkua!

On keskityttävä siihen mikä meitä yhdistää. Ei siihen, mikä erottaa.

Vaikka pojat eivät mitään muuta muistaisi, tämän he ovat täällä oppineet.

Terkuin Lotta