Matkalla: maaginen Ilha de Moçambique

Mistä edes aloittaisin? Palasin Pohjois-Mosambikista Ilha de Moçambiquen saarelta, maan ensimmäisestä pääkaupungista, muutama päivä sitten ja olen yhä pyörryksissä. Osa minusta on vielä siellä. Ehkä se onkin paras mielentila matkasta kertomiseen.

Olin iloinen jo päästessäni kurkistamaan maan eksoottiseen pohjoisosaan, onhan se eri kielialuettakin kuin Maputon provinssi. Mutta odotukseni ylittyivät, sillä saari antoi avaimia koko maan ja yleisemmin itäisen Afrikan monikulttuuriseen menneisyyteen. Orjasatamanakin toiminut Ilha de Moçambique oli kuin eloon herännyt historiallinen kuvakirja.

Elävä perinne näkyy esimerkiksi alla olevasta kuvasta, joka esittää pientä katukauppaa pyörittävää naista lapsineen. Maakunnan naisten kasvoja koristava valkoinen, ihoa kaunistava ja suojaava mussiro-naamio ei ole koriste (harvoja) turisteja varten, vaan tavallista arkea.

Naamio sekoitetaan vedestä ja mussiro-nimisen kasvin juurista, ja sen käyttöön on etenkin aiemmin liittynyt paljon symboliikkaa. Milloin tahansa vastaan saattoi tulla naisia värikkäissä capulana-hameissaan, valkoiset naamiot kasvoillaan, kantamukset pään päällä ja liinaan kiedottu lapsi selässä keikkuen.

Aikakäsitykseni hämärtyi, en enää tiennyt mitä vuotta elin.

Ilhan afrikkalaiskylässä kauppaa pitävällä naisella on kasvoillaan perinteinen mussiro-naamio. (Kysyimme naiselta luvan kuvaan.)

Alue oli tärkeä muslimien kauppapaikka ja makua-heimon koti jo ennen kuin portugalilainen Vasco da Gama rantautui saarelle 1498, valloitti sen ja teki siitä ensimmäistä kertaa Mosambikin nimeä kantavan maan pääkaupungin. Tarinan mukaan nimi johdettiin saaren ensimmäisen hallitsijan, sheikki Ali Mussa Mbikin, nimestä.

Teiden, liikenteen ja kaupan kehittyessä pääkaupunki siirtyi Maputoon, silloiseen Lourenço Marquesiin, jo 1887. Toivottavasti Ilhalla on turismin avulla myös tulevaisuus. Matkailijoita voisi tässä UNESCOn maailmanperintökohteessa olla paljon enemmänkin. Minusta romanttista ja eristynyttä saarta voisi markkinoida loistavana häämatkakohteena - sillä pimeän laskeuduttua viihdykkeet on keksittävä itse - ja ylipäänsä merkkipäivien viettoon.

Tuloiltana söimme saaren vanhimpiin kuuluvassa Reliquias-ravintolassa. Kuten näkyy, ruuhkia ei ole.

Me lähdimme matkaan spontaanisti tilaisuuden tarjoutuessa. Ilhalle on Maputosta pitkä matka, 2 500 kilometriä, ja lähimmältä eli Nampulan kansainväliseltä lentokentältä vielä puolentoista tunnin automatka.

Nyt toinen pojistamme oli kutsuttu viikonlopuksi mosambikilaisen luokkatoverin rantataloon Xai-Xaihin parinsadan kilometrin päähän Maputosta, ja toiselle sopi jäädä kissan kanssa talonvahdiksi.

Buukkasin meille lennot Nampulaan Mosambikin lentoyhtiön LAMin sivuilta, varasin huoneen Ilhalta ja pyysin, että hotelli lähettäisi taksin hakemaan.

Aurinko laskee Ilhalla.

Koska oli pitkä viikonloppu ja havahduin matkajärjestelyihin tapani mukaan myöhään, moni majapaikka oli täynnä. 200-vuotiaaseen Casa Vermelhaan, punaiseen taloon, remontoitu Rickshaw Pousada valikoitui summamutikassa, koska se oli ensimmäinen, josta tuli sähköpostiini myöntävä vastaus. Pieni riksahotelli osoittautui todella mukavaksi paikaksi.

Rickshaw viittaa siis riksaan, ja portugalin kielen sana pousada tarkoittaa majataloa. Riksa oli entisinä aikoina saarella yleinen yläluokan kulkemismuoto, kunnes itsenäisen Mosambikin ensimmäinen presidentti Samora Machel lakkautti käytännön orjuuttavana.

Majapaikkamme Rickshaw, "Casa Vermelha" eli Punainen talo Ilhan kivikaupungin kadulla.

Pidin siitä, että pienellä saarella voi kävellä joka paikkaan, iltapimeässäkin. Tunnelma on turvallinen. Autoja on vähän, polkupyöriä ja mopoja jonkin verran. Mantereelta tulevan 3,5 kilometriä pitkän sillan ylitys maksaa.

Saari jakautuu kahteen osaan, portugalilaisten rakennuttamaan kolonialismin ajan kivikaupunkiin, joka on osin raunioitunut, osin kauniisti kunnostettu, ja paikallisen alkuperäisväestön tiiviisti kansoittamaan Macuti-kylään.

Väentiheys on Macuti Cityssä, kuten meille sanottiin, tietysti aivan eri luokkaa kuin uneliaassa kivikaupungissa, Stone Townissa. Jotkut kuvailevat kivikaupunkia kuin pieneksi Sansibariksi ennen turistien tuloa.

Nuoret kalastajat töissä hotellin rannassa.

Upeine rantoineen Ilha on myös hieno kohde niille, jotka haluavat veneillä, uida, sukeltaa ja snorklata. Mekin pulahdimme lennosta ja ajomatkasta väsyneinä Rickshaw´n rannasta Intian valtameren syleilyyn.

Samassa rannassa nuoret pojat kiskoivat verkkoja vedestä niin kuin he ovat tehneet vuosisatojen ajan. Kun eräs maputolainen ystäväni kuuli, että olimme lähdössä Ilhalle, hän naurahtikin heti: "Ahaa, luvassa on siis erinomaisia mereneläviä!" Se piti paikkansa. Mutta perinteinen käsityönä tapahtuva kalastus on kiinalaisen öisen ryöstökalastuksen vuoksi tänä päivänä koko ajan vaikeampaa. Eivät nämä pojat ja miehet voi pärjätä isoille, pimeän turvin laittomasti liikkuville aluksille.

Tikkaita pitkin rantaan kuin laiturilta ikään.

Hotellin rantaan laskeuduttiin tikkaita pitkin, sillä portaiden rakentamiseen vaadittava lupaprosessi oli kuulemma kesken. Maailmanperintöalueella korjausrakentamista säädellään tarkoin. Hyvä niin, vaikka se ei varmasti helpotakaan majoitusbisneksen pyörittämistä Ilhalla. Mutta kaupungin unelias lumo säilyy.

Seuraavalle päivälle varasimme opastetun kävelykierroksen sekä kivikaupunkiin että afrikkalaiskylään. Kerron siitä seuraavassa postauksessa.

Terkuin Lotta

Afrikan suurin riippusilta avattiin Maputossa

Maputon lahdella, pienen lauttamatkan päässä satamasta on Katembe, kalastajakylä, johon voi suunnata vaikka lounaalle. Hiekkaranta, hotelli ja ravintola, teoriassa mukava yhdistelmä, vai kuinka? Kolmen vuoden aikana olen lounastanut siellä kerran. Näköyhteys Katemben penkereelle on mainio, sillä etäisyyttä meritse on vain kilometri. Vaivalloisen matkan takia Katembe on kuitenkin ollut henkisesti kaukana.

En ole jaksanut hankkiutua sataman hälinään jonottamaan vain kuullakseni, että lautta lähtee kahden tunnin kuluttua tai ei ollenkaan. Onhan se välillä ollut upoksissakin. Tällaista Katemben asukkaiden arki on ollut aina. Alue on osa Maputoa, mutta alkeellisempi.

Sillan takana häämöttävä Katembe ei ole vielä urbanisoitunut. Tie on auki Etelä-Afrikkaan!

Olen odotellut helpotusta, eihän minulla ole ollut kiire Katembeen. Käänteentekevää siltaa Maputon ja Katemben välille rakennettiin jo tänne tullessamme, ja lauantaina 10. marraskuuta se avattiin yleisölle. Yhteensä kolmen kilometrin pituinen ja 25 metriä leveä silta on tällä hetkellä Afrikan pisin riippusilta.

Pitihän se ihme heti nähdä - ja päästä toisen kerran Katembeen! Kyydissä ollut nuorempi poikani ei tosin ollut ollenkaan innoissaan. Hän ei tainnut koskaan tointua siitä lauttareissusta, joka tuli kieltämättä ehkä turhan pian tänne muuton jälkeen ja, myönnän, oli ilmeisesti turhan eksoottinen kokemus vielä sopeutumistaan läpikäyvälle pojalle. Vakuutin, että nyt hän matkustaisi auton takapenkillä, kukaan ei puhuisi lautasta eikä hänen tarvitsisi poistua autosta. Katembe saisi uuden mahdollisuuden.

Koeajoimme uuden sillan avajaisia seuraavana päivänä. Kolmetuhatta mosambikilaista ja satoja kiinalaisia sekä eurooppalaisiakin insinöörejä työllistänyt silta oli kieltämättä vaikuttava ja täynnä ihmisiä, jotka olivat pysäyttäneet autonsa ja ottivat selfieitä. Silta tarjosi upeat näkymät merelle ja Maputoon, joka oli vaihteeksi tästä suunnasta tiirailtuna oikein edukseen.

Huipulla tuulee (ja häikäisee)!

Ehdin jo ihmetellä, miksi sillalla juhlahumusta huolimatta oli mukavan väljää, kunnes muistin, että toisella puolella odottava 160 meticalin eli parin euron tullimaksu henkilöautoa kohden on tiheä sihti. Meidän huviajelumme maksoi 320 meticalia, ja hymyilevät rahastajat olivat pulassa, koska he eivät olleet varautuneet riittävin vaihtorahoin. Onneksi meiltä löytyi taskuja ja kassinpohjia kaivelemalla tasarahat.

Kevyen liikenteen väylää ei sillalla ole eli en tiedä, kuinka paljon silta lopulta muuttaa Katemben köyhimpien tilannetta. Heillä täytyy edelleen olla rahat lauttaan tai busseihin, joille onneksi luvattiin alhaisempia tulleja. Luulisi, että lautalla on kuitenkin nyt paremmin tilaa, kunhan vain vuorot eivät entisestään vähene. Olin jostain syystä kuvitellut, että Katemben vähäväkiset voisivat ylittää sillan jalan. Tämän mahdollisuuden epäämistä perusteltiin hiukan epämääräisesti turvallisuussyillä.

Kaikki oli valmista, paitsi vaihtorahat!

Nyt, kun Katemben sijainti on sillan myötä yhtäkkiä loistava - minuuteissa sillan yli keskelle kaupunkia -, aluetta halutaan tietysti kehittää. Sinne suunnitellaan asuntoja ja palveluja. Satoja alkuperäisasukkaita siirrettiin jo aiemmin siltatyömaan tieltä muualle eikä ihan vastalauseitta. Mutta tämähän ei ole tavatonta näissä tilanteissa. Miltähän Katembe näyttää 10 vuoden kuluttua?

Kiinalaisella velkarahalla rakennettu silta on vain osa tiehanketta, joka parantaa kulkua Mosambikin, Etelä-Afrikan ja  myös Swazimaan (ESwatinin) välillä. Mosambikiin tuodaan valtavasti tavaraa Etelä-Afrikasta, joten hyvät kulkuyhteydet ovat elintärkeät.

Mekin kokeilimme lokakuussa uutta tieyhteyttä Maputosta etelään Ponta do Ouroon. Silta ei ollut vielä valmis, mutta ajoimme uudelle tielle Maputon esikaupungin Matolan läpi ja Boanen kautta. Minusta matkanteko oli aika nopeaa niinkin. Silta lyhentää sitä entisestään, kun hidas Matola-osuus jää pois, joten muutos on iso.

Ponta do Ouron tiellekin tulee tulli, joka ei lokakuussa vielä ollut valmis, kuten ei tiekään täysin.

Tällä hetkellä keskustellaan siitä, miten sillan ylläpito rahoitetaan, sillä tullimaksut eivät siihen riitä. Toivottavasti siltaa ei ainakaan huollon puutteiden takia tarvitse sulkea - mutta kallista sen ylläpito näin köyhälle maalle tulee olemaan.

En yhtään ihmettele, että viranomaisilla on suuret toiveet sen suhteen, miten sillan myötä dramaattisesti parantuneiden yhteyksien toivotaan edistävän Mosambikin turismia ja muita elinkeinoja. Olimmehan mekin heti innokkaina testaamassa.

Uutuuttaan kiiltävä silta oli hiukan epätodellinen näky Maputossa ja vaatimattoman Katemben edustalla - vähän kuin epähuomiossa väärän ruukkuun tipautettu liian muhkea kasvi. Mutta silmä tottuu pian, ja Maputon kaupunkikuvalle silta on mahtava upgreidaus.

Käännyimme Katembessa kiltisti takaisin, mutta oli hauskaa ajatella, että tie olisi jatkunut Mosambikin rannikkoa myötäillen Etelä-Afrikkaan asti. Yleensä Etelä-Afrikkaan vievälle tielle ei pääse niin vaivattomasti, vaan ulospääsy Maputosta vie aikaa.

Jos posottelisi ensi kerralla yöksi rajan yli? Tällaisia kesyttömiä ideoita pyrkii mieleen, kun suuntaa katseensa sillan korkeuksista eteenpäin, joten parempi ottaa ensi kerralla passi mukaan! Mosambik avaa oviaan.

Terkuin Lotta

Mosambikin rannoilla: Bilene, Afrikan Hanko

Kun sain tietää muuttavani Mosambikiin, ajattelin heti Intian valtamerta. Rantaviivan pituus on uljaat 2 500 kilometriä. Olemme tutkineet sitä tähän mennessä yllättävän vähän.

Yksi syy on etäisyydet. 30 kilometrin päässä sijaitsevan Macanetan kauniiden rantojen lisäksi nopeita päiväretkipaikkoja ei oikein ole, ja Mosambik on muutenkin valtavan kokoinen. Macaneta ei kuitenkaan ole mikään polskutteluparatiisi. Ellei rakasta aalloissa kieppumista, uiminen on turvallisinta majatalojen uima-altaissa.

Viime vuonna ajoimme Inhambaneen, Tofon rannoille noin 500 kilometrin ja 7-8 tunnin ajomatkan päähän. Mosambikissa on paljon upeita sukelluspaikkoja, joista Tofo on yksi. Siellä voi nähdä muun muassa paholaisrauskuja (manta rays). Ensi viikolla on koulun lomaviikko ja ajamme pykälää ylemmäs, 700 kilometrin päähän Vilankuloon. Silloinkin olemme yhä rannikon eteläosassa - siitä saa käsityksen etäisyyksistä.

Vinkki: Tofosta löytyy suomalaisten Jari ja Satu Forsmanin pyörittämä sukellus- ja merisafarikeskus Liquid Dive  Adventures. 

Jalanjälkiä ja yksi kirmailija sumuisella kaistaleella laguunin ja meren välissä.

Nyt toivoin pääseväni uimaan ilman, että tarvitsee varoa Macanetan merivirtauksia, Tofon surffareille sopivia monsteriaaltoja tai vaikkapa vain lasinsiruja. No, ei tämän kuvankaan ranta polskuttelurannalta näytä. Mutta ihan sen takana voi polskutella. Kävimme siis Bilenessä.

Rantakylä Bilene on mosambikilaisten, etenkin maputolaisten, ja eteläafrikkalaisten suosima bilepaikka, eräänlainen Afrikan Hanko.

Sinne vetää ainakin kaksi tekijää: kohtuullinen kolmen tunnin ajomatka Maputosta ja Etelä-Afrikan rajalta sekä se, että siellä voi uida ja nauttia vesiurheilusta turvallisesti.

Aurinkoisenakaan aamuna laguunissa ei ollut tungosta. Huomatkaa puiset roskikset - siistiä!

Bilenen suolavesilaguuni avomeren ja mantereen välissä on kuin luonnollinen uima-allas, ja siksi esimerkiksi perheiden suosiossa. Se oli paljon isompi kuin odotin, ja jopa 30 metriä syvä eli ei mikään lätäkkö. Rantoja pitkin voi mainiosti kävellä ja lenkkeillä, aitoja ei ole.

Laguunin suulle puolestaan pääsee moottoriveneellä.

Maputosta ja kauempaa tulevat turistit yöpyvät leirintäalueilla ja hotelleissa. Ajanvietto keskittyy niihin ja rantakaistaleille niiden edustalla.

Paikalliset ajavat autonsa rantakadulle kylän julkisen rannan kohdalle kuten maputolaisten "olohuoneessa" Costa do Solilla, vääntävät volyymin kaakkoon ja nostavat kylmälaukut takaluukusta. Bailut ovat siinä, joten rantakadulla on paras ajaa varovasti kiemurrellen!

Naiset kuljettavat tavaroita laguunin rantaa pitkin kylää kohti aurinkoisena aamuna.

Laguuni on ihastuttava, mutta sen suulla avautuvat henkeäsalpaavat näkymät. Ylitys veneellä vie varttitunnin. Retkeily on järjestäytynyttä näillä mittapuilla: voit ilman muuta luottaa siihen, että kun norkoilet rannalla, joku tulee hyvin pian tarjoamaan ylitystä. Kannattaa sanoa kyllä. Maksoimme 3 000 meticalia eli noin 40 euroa.

Nuorimmainenkin, joka lähti Bileneen pitkin hampain sen takia, että hän joutui reissun takia jättämään väliin kohdallaan ensimmäiset koulujenväliset yleisurheilukisat Swazimaassa (ja siellä olisi ollut mahdollista tavata myös vuosi sitten sisäoppilaitokseen siirtynyt ystävä), haltioitui näkymistä niin, että unohti murjottaa.

Likomärät vaatteet eivät haitanneet. Hän olisi seissyt rannalla loppumattomiin aaltoja katsellen.

Valtameri tekee vaikutuksen kaikilla säillä. 

Onnekkaimmat voivat nähdä merikilpikonnia ja tähän vuodenaikaan avomerellä myös valaita.

Sää ei suosinut meitä Bilenen reissulla (kyllä, Mosambikissakin voi olla viileää!). Satoi, ja tuuli ujelsi tuntuvasti läpi yön, mutta merihän on aina maalauksellinen, eri tavoin vain. Lähtöaamuna tuuli oli tyyntynyt, ja ennätimme pulahtaa laguuniin.

Vaatteet kastuvat, mutta kastukoot! (Ja olivathan ne jo valmiiksi aika märät.)

Entä ruokailu? Bilenessä on ihan sopivasti ruokapaikkoja. Meren antimet ovat, kuten Mosambikin rannikkoseudulla yleensä, hyviä - sain Complexo Palmeiras -leirintäalueen sinänsä koruttomassa rantaravintolassa todella tuoreen makuisen kala-annoksen.

Meille suositeltiin myös Highlander Fishing Lodge -nimisen, kalastusretkiin erikoistuneen majatalon ravintolaa, ja kävimme katsastamassa sen sateisen aamun ohjelmanumerona. Mosambik on sinänsä mainio paikka myös syvänmerenkalastuksesta kiinnostuneille. Matka kalamajalle oli melkoista hiekkatiellä mönkimistä (varsinaisista mönkijöistä lisää edempänä). Onneksi on se nelivetoauto!

Syrjäisen paikan ravintola näytti vakuuttavalta, mutta syöminen jäi aikapulan takia ensi kertaan. Bilenen reissu oli nimittäin ensimmäinen kerta, kun onnistuin toteuttamaan travelling light -periaatetta vaatteiden suhteen.

Tietenkin juuri silloin vaatteet kastuvat läpimäriksi sateisella meriretkellä, ja jokainen voi miettiä, kuivuvatko esimerkiksi paksu huppari tai farkut kylmässä ja kosteassa hotellihuoneessa. Asiaa ei helpottanut se, että yksi meistä oli unohtanut yövaatteetkin kotiin.

Meillä oli niukasti kuivia vaihtovaatteita, joten retken jälkeen oli viisainta valita hotellin sinänsä kelvollinen, ehkä hiukan sieluton ravintola.

Odottamattoman kaunista Mosambikia.

Pitkänä viikonloppuna Bilenessä oli myös mönkijöiden kokoontumisajot. Joka toinen nuorimies päristeli vastaan mönkijällä, osalla tyttöystävä kyydissä.

Kyselimme mönkijän vuokraamisesta, sillä meidän pojat ovat aina valmiita vauhdin hurmaan, mutta useimmat olivat kuulemma tulijoiden omia. Hotellinkin parkkipaikalla oli pari mönkijälastillista ihailevien silmäilyjen kohteena.

Ystävällinen hotellivirkailija tavoitteli paria paikallista, joilla on ollut tapana vuokrata mönkijöitään turisteille. Menopelit olivat kuulemma rikki.

Näin siis ainakin maanantaiaamuna, pitkän viikonlopun päättyessä. Ei mikään ihme, jos ne vehkeet olivat samoja, joilla oli hurjasteltu koko viikonloppu. Täytyy myöntää, että olin helpottunut, ettei mönkijäajelu järjestynyt. Olimmehan matkalla Bileneen todistaneet karmeaa (tosin näillä seuduilla ikävän tavallista) liikenneonnettomuutta, josta kerroin edellisessä postauksessani.

Hotellivirkailijaa nauratti, kun kysyimme, onko mönkijän vuokraamiseen ikärajoja, hauskanpito kun kiinnosti etenkin nuorimmaista.

Olen ilmeisesti ollut Afrikassa nyt riittävän pitkään, sillä tajusin itsekin kysymykseni älyttömyyden. Ikäraja? Kuka sellaista valvoisi? Miten, ja ennen kaikkea miksi?

Ikä on se mikä sen sanotaan olevan.

Virkailijan kasvoille levisi vaikeasti määriteltävä ilme.

"Olemme Bilenessä... ei täällä Afrikassa ole sellaisia sääntöjä."

Terkuin Lotta

Tuntihotellin kynnyksellä ja muita kuvia Maputosta

Että voi bordellissa olla hieno sisäänkäynti! Tämän, ja monta muutakin yksityiskohtaa, voi nähdä sunnuntaikävelyllä Maputossa.

Seinämaalaukset houkuttelevat sisään.

Värikäs ja eläväinen Maputo on yksityiskohtien kaupunki. Saksan entinen suurlähettiläs Philipp Schauer julkaisi tänä vuonna työn ohessa koostamansa Maputo - Architectural and Tourist Guide -oppaan.

Arkkitehtonisesti ja historiallisesti kiinnostavista kortteleista saa lyhyelläkin kävelyllä paljon irti etenkin, jos on valmistautunut. Schauer on jakanut kirjansa valmiisiin kävelykierroksiin, joiden kautta kaupunkia on helpompi hahmottaa.

Kuten olen tainnut aiemminkin kirjoittaa, Maputo on myös vastakohtien kaupunki. Alla Mosambikin pankin rakennus (mitä köyhempi maa, sitä komeampi pankki?), joka edustaa niinsanottua trooppista modernismia - ja vastapäinen kulmaus.

Kaksi eri kaupunkia, kuvakulmasta riippuen.

Köyhän maan komea pankkirakennus

Me kävelimme pienen pätkän Baixassa eli downtownissa, alakaupungilla; portugalin em baixo tarkoittaa "alhaalla". Schauer on antanut Baixa-kävelylleen nimen "Where it all began", siellä, missä kaikki alkoi.

Ja rauniot sitä vastapätä...

Sunnuntaina Maputossa on tilaa kävellä - ja myös innokkaita, hiukan epätoivoisia katukauppiaita. Mutta heihin on opittava suhtautumaan kärsivällisesti. (Myönnän, ettei se aina ole helppoa, mutta eipä ole helppoa kauppiaillakaan.)

Sataman tuntumassa sijaitseva piskuinen Rua do Bagamoyo esiintyy myös edesmenneen Henning Mankellin kirjassa Likainen enkeli. Livahdin hotellin ala-aulaan, kun näin avoimesta oviaukosta rappukäytävän värikkäät muraalit.

Vastaanotto oli häveliäästi piilossa portaiden takana.

Seinämaalauksiin törmää Maputossa usein, mutta tässä ne yllättivät minut. Kai aulan on tarkoituskin olla kutsuva eikä luotaantyöntävä, vaikka mielikuvissa sen olettaisi olevan jotenkin pimeä ja surkea.

Huoneen hinta oli 250 meticalia tunnilta. (1000 meticalia on tällä hetkellä noin 13 euroa.)

Seuraavan hotellin oviaukosta pilkottivat samantapaiset maalaukset. En mennyt sisään, sillä kynnyksellä keinahteli valkomekkoinen päivystäjä huimilla koroillaan.

Bagamoyo-kadulla on monta muutakin mielenkiintoista taloa, muun muassa kuvataidekoulu. Katuhan oli alkujaan ihan tavallinen asuinkatu - hämärän maineensa se sai vasta vuosien varrella.

Kuvataidekoulu Bagamoyo-kadulla.

Tarkkasilmäinen ystävätär huomasi Rua do Catemben ja Rua do Bagamoyon risteyksessä kauniin punaisen postilaatikon, muistomerkin menneiltä ajoilta.

Presidenttivainaa tervehtii postilaatikosta.

Eihän Maputossa ole postilaatikkoja! En tiedä, milloin tämä on viimeksi palvellut. Sen sisäpinnalta tuijotti entinen presidentti Samora Machel.

Rua Consiglieri Pedrosolla 1920-luvulla rakennettu Casa Cantoja heijastuu vastapäisen talon fasadista.

Peilikuva kadulla.

Maputon asemasta olen kirjoittanut ennenkin. Puolisen vuotta sitten sen edustalla oli vielä työmaa. Nyt kulkijaa työmaa-aitojen sijaan upeat istutukset.

Uudet kukkaistutukset aseman edustalla.

Hiljainen asemarakennus on erikoisessa ristiriidassa rosoisen ja vilkkaan asema-aukion kanssa. Kävin vähän aikaa sitten juna-aseman rautatiemuseossa, mutta siellä tuli erikoinen olo: se oli kuin museo museossa.

Esillä oli kaunis vanha höyryjuna, joka oli paljon paremmassa kunnossa kuin asemalla odottavat palvelevat junat! Museo on varmasti aseman ylpeys, mutta minusta mielenkiintoisempaa oli kaikki se, mikä oli museon ulkopuolella.

Museossa oli hieno höyryjuna...

ja tässä Nokia-junavanhus valmiina lähtöön muutaman tunnin kuluttua.

Asema-aukio kannattaa ylittää rivakasti, mutta valppaana, sillä pysäkeille kiitävät chapat ja muut bussit eivät pahemmin väistele jalankulkijoita. Chapat ajavat holtittomasti. Kuskit saavat maksun kyytien lukumäärän mukaan.

Päätimme kierroksen vanhan teatteri Scalan kahvilaan. Nämä Maputon siirtomaa-ajan nuhjuiset teatterit ovat vallan viehättäviä. Ne tuovat mieleeni lapsuuteni Helsingin elokuvasalit. Tällaisiksi nekin olisivat muuttuneet, jos ne olisivat jääneet vaille huolenpitoa.

Scalassa on joulukuun alussa konsertti, johon olen tänään menossa hankkimaan lippuja.

Scala-teatterin parvekkeella oli kiva istua kahvilla.

Siirtomaa-aikana näissä teattereissa oli erilliset katsomot mustille ja valkoisille, ja myös erilliset lipunmyynnit.

Scalan katsomo, johon kurkistimme, muistutti minua illasta vuosi sitten, kun menin entiseen Ciné Africa -elokuvateatteriin konserttiin. Olenkohan jo kertonut siitä? Hauska kokemus kestää toisen kertomisen. Art deco -teatterin sali oli pölyisen kaunis, menneiden aikojen muistomerkki sekin punaisen postilaatikon tapaan.

Saatoin melkein kuulla siirtomaa-ajan naisten korkojen kopinan ja haistaa sen ajan hyväosaisten hajuvesipilvet.

Meitä oli viisi, ja kun etenimme penkkirivillä, huutelin jonon ensimmäiselle, ettei istuutuisi vielä: "Tässä on istuimet, mutta ei selkänojia, voitteko vielä mennä pari tuolia edemmäs?"

"Mutta kun täällä on pelkät selkänojat eikä istuimia", kuului vastaus.

Terkuin Lotta

Afrikkalainen viikonloppu

Hiekkaan kirjoitettua

Maputo on melko intensiivinen kaupunki, josta on mukava päästä välillä pois. Meri on parasta Mosambikissa ja tärkeä osa Maputon tunnelmaa, mutta pääkaupungista on turha etsiä kodikasta uimarantaa.

Maputon rannat ovat kyllä vaikuttavia ja kauniita katsella, ainakin hotelli Southern Sunin ja Costa do Sol -alueen välisellä osuudella rantakatu Marginalilla, mutta eivät sinänsä kutsuvia auringonotto- tai uintialueita - niissä kun ei ole minkäänlaista valvontaa ja paikoitellen myös paljon roskia. Monet rannan tuntumassa asuvat ulkomaalaiset käyvät rannalla kävelemässä tai hölkkäämässä (aamuviideltä, ennen kuin on liian kuuma), mutta esimerkiksi naiset eivät mielellään mene rannalle ilman seuraa.

Rannalla kyllä tapahtuu, paljonkin. Paikalliset pitävät Costa do Solin ranta-alueella Maputossa isoja viikonloppujuhlia ja muita kokoontumisia, muun muassa uskonmenoja. Lisäksi rannoilla on jatkuvasti kalastajia töissään.

Esimerkiksi juhlapyhien aattoina Costa do Sol on mustanaan väkeä ja tupaten täynnä autoja, musiikki raikuu, kanat paistuvat grilleissä ja isoista kylmälaukuista kaivetaan virkistystä. Minusta on sympaattista, että ranta on niin selkeästi maputolaisten koti.

Elämä voi olla monella tapaa hyvin karua, mutta ranta on heidän omansa.

Kalastajavene ja verkot Macanetan rannassa.

Mihin me expatit sitten menemme, kun meille tulee vimmattu halu kastaa varpaat mereen, rentoutua rauhassa eikä aikaa ole loputtomasti? Sopiva kohde löytyy noin 20 kilometrin päästä Maputosta Macanetan niemeltä. Esitteissä Macanetaa kutsutaan joskus saareksi, mikä kuulostaa toki houkuttelevammalta, mutta sitä se ei ole.

Macanetaan pääsee ajamalla Maputosta Marracuene-nimisen kylän lauttarantaan. Siellä astutaan lossiin (mieluiten ilman autoa), ylitetään Inkomati-niminen joki ja simsalabim, ollaan Macanetassa. Auto jää parkkiin lauttarannan lähelle (Macanetan majoitusyrittäjiltä saa luotettavien parkkivalvojien yhteystietoja).

Tämänhetkisen parkkivahtimme nimi on Armando, ja hän tunnistaa jo automme (tai ainakin kaikki lauttarantaa lähestyvät CD-kilvin varustetut autot, joiden matkustajat eivät voi olla menossa muualle kuin lauttaan) ja näyttää aina ilmestyvän kuin tyhjästä kadulle ohjaamaan auton omalle reviirilleen. Mosambikin parkkivahtien ohjauskoreografiat ovat luku sinänsä, usein yksi ei riitä, vaan useampi mies kiirehtii hätiin huitomaan. Joskus koreografia on ennen kaikkea näyttävä, ei niinkään hyödyllinen - riippuu hiukan parkkivahdin tilasta; joskus ainakin Maputon vahdit näyttävät hiukan huonokuntoisilta.

Kohta nousuvesi huuhtoo tämänkin pois.

Macanetan puolella merenrantaan on vielä noin 20 minuutin vauhdikas (ja tuulinen!) safariautomatka hiekkateitä pitkin. Joskus tiellä kuljeksivat lehmät tosin hidastavat auton menoa! Ennen lauttaan menoa on syytä soittaa jollekulle tutulle lodge-yrittäjälle, joka lähettää auton hakemaan.

Oma kontaktimme on Angela Caratelli, Lugar do Mar -lodgen emäntä. Angela puhuu sujuvaa ranskaa, portugalia ja englantia (ja mahdollisesti vielä muita kieliä, mutta nämä ole kuullut) ja tuntuu henkilökuntineen olevan koko ajan töissä, mutta tekemättä siitä sen suurempaa numeroa.

Lugar do Mar on rento, viihtyisä paikka. Alueen keskus on uima-allas, jota lepotuolit ja ravintolapöydät reunustavat. Angelan ranskalainen, aiemmin sirkuksessa Eurooppaa kiertänyt aviomies pitää huolen siitä, että Lugar do Marin ruokatarjonta on keskimääräistä tasokkaampi. Sana kiirii ja vaikuttaa asiakaskuntaan: viimeksi viereisessä pöydässä istui Ranskan suurlähettiläs.

Angelan aviomies on pyörittänyt myös leipomoa Etelä-Afrikassa. En nyt saa mieleeni hänen etunimeään, mutta mieleni on jäänyt se, miten hän kuvaili sirkustyönsä ja ruoka-alan töiden samankaltaisuuksia.

- Kiersin sirkuskaravaanin kanssa vuosien ajan, olin taikuri, esiinnyin tulennielijänä ja tein veitsenheittonumeroita. Lopulta väsyin kiertolaiselämään. Mutta leipomotyökin oli esitys. Asiakkaat odottivat samaa joka päivä, mieluiten vielä vähän parempaa kuin edellispäivänä, ja heidän oli saatava päivittäinen esityksensä. Nousin ylös aamuvarhain valmistelemaan päivän leipomoesitystä. Sama täällä Macanetassa, Pyreneiden seudulta kotoisin oleva kokki-sirkustaiteilija-leipuri selitti minulle kerran, kun istuin hänen vieressään safariautossa matkalla lodgesta takaisin lauttarantaan.

Yksi Afrikan hauskimpia puolia onkin se, miten yllättäviin ihmiskohtaloihin täällä törmää.

Pieni lautta täyttyy äkkiä.


Täyteen ahdettu lossi on usein rikki, minkä ymmärtää, kun sen näkee. Silloin ylitys hoituu esimerkiksi soutuveneillä tai muilla hätiin tulevilla aluksilla. Kiinalaisten rakentama, kipeästi kaivattu silta Marracuenen ja Macanetan väliin on onneksi jo loppusuoralla.

Aina voi myydä! Yritteliäät kauppiaat lauttarannassa Macanetan puolella.

Kiinalanen siltatyömaa jokunen kuukausi sitten.

Ostaisitko 2M- eli oluthousut?

Lugar do Marin pihalla on oluthousujen lisäksi tarjolla mm. puisia mobileja.

Kun tulin ensi kertaa Macanetaan, allaoleva näky dyynien yli merelle lumosi minut täysin. Edelleenkin se ihastuttaa joka kerta. Kuuman Maputon jälkeen tuntui taivaalliselta aistia meri, rantahiekka ja vihreä avaruus, jota urbaanissa, hökkelialueiden reunustamassa pääkaupungissa joskus kaipaa. Maputo ei ole pieni kaupunki, mutta se alue, johon meidän elämämme pakosta keskittyy, ei ole kovin iso.

Meri näkyy jo dyynien takaa.

Macanetan ranta on upea, mutta se ei ole varsinainen uimaranta. Siellä ei ole aallonmurtajia tai valvontaa (tuskin missään Mosambikissa on), joten ranta soveltuu parhaiten kokeneille uimareille. Intian valtameren imu saattaa yllättää - rantavedessäkin joutuu välillä pinnistelemään pysyäkseen pystyssä. Alkuvuodesta muuan turhan kauas kauhonut uimari hukkui merivirtauksiin.

Lautta lähestyy!

Naiset myyvät pähkinöitä ja maniokkia lauttarannassa.

Macanetan aallokkoa ei pidä aliarvioida.

Useimmat paikallaolijat tuntuvat kunnioittavan meren voimaa ja välttävän turhia riskejä. Ranta sopii parhaiten kävelemiseen, bodysurfingin harjoitteluun, kahlaamiseen, aaltohyppelyyn ja "rantamietiskelyyn" - meren kohinan kuuntelu on käsittämättömän rentouttavaa. Hiekka on pehmeää ja joskus aivan tulikuumaa, ja taskurapuarmeijat vilistävät edestakaisin.

Macaneta on kiinnostava kohde myös lintubongareille ja kalastajille, kuten moni muukin paikka Mosambikissa (vähän aikaa sitten näin Maputon edustalla Inhacan riutoilla flamingoparven, ja näky oli unohtumaton).

Viimeksi pojat kirjoittivat valtavin kirjaimin rantahiekkaan "Kollwitzstrasse 66" entisen asuinpaikkansa muistoksi (ks. kuva ylempänä). Sinne on välillä hiukan ikävä. Liebe Grüsse Berliiniin Mosambikin rannalta!

Vesiskootterimiehiäkin näkee, mutta yleisesti ottaen rannalla on päiväsaikaan rauhallista.

Kiinalainen työmies ja afrikkalainen kalanperkaaja lauttarannassa

Lautasta puretaan ensin autot.

Rannalla on tilaa palloilla.

Beach babes!

Afrikan kuningattaren kyydissä takaisin Marracueneen.

Lugar do Mariin ja muihinkin Macanetan lodgeihin voi hyvin tulla vain päiväksi "day guest"-periaatteella. Macanetan jälkiruokahoukutin on appelsiininkuoressa tarjoiltu sitrussorbetti, joka ehti viimeksi loppua. "We will definitely put some aside for you next time", lupasi Angela.

Edelliskerralla meille tuli kriisi nenän edestä loppuneiden pain au chocolat -suklaaleipien vuoksi - "oikeita" ranskalaistyyppisiä ei saa juuri mistään - tällä kerralla varasin ne etukäteen edellisiltana.

Täällä ymmärtää toisaalta hyvin, että ravintolasta saattaa jokin ruoka loppua. Mosambik ei sovi nirppanokille. Myös ravintola- ja matkailuyrittäjinä täällä pärjäävien täytyy olla poikkeuksellisen sitkeää sorttia. Taikatemppujakin joutuu varmasti tekemään.

 Jossain vaiheessa iltapäivää auto vie päivävieraat takaisin lautalle, jotta koteihin ehditään ennen pimeää.

Monesti meistä on ollut mukavinta jäädä yöksi. Silloin ei tarvitse vilkuilla kelloa, ja kaupungin melun ulottumattomissa nukkuu sikeämmin. Viime kerralla hyttysten paljous tosin yllätti, eikä Lugar do Marin huoneissa, ainakaan edullisemmissa, ole hyttysverkkoja.

Pienin meistä palasi aivan pilkullisena kotiin, ja me muutkin saimme hätistellä inisijöitä kimpustamme. Pitkän kuivan kauden aikana ehti tottua siihen, että hyttysiä oli melko vähän. Sade herätti itikka-armeijat. Opetus: kaappiin haudatut matkahyttysverkot voisi joskus ottaakin mukaan, ja joka kassiin voisi kätkeä hyttysmyrkkyä, jotta tarpeen tullen löytyy edes yksi pullo.

Paluumatka Macanetasta taittui tällä kertaa kuvan African Queen -henkisellä paatilla, vain Bogart ja Hepburn puuttuivat. Lautta oli vaihteeksi rikki. Parkkipaikalla Armando selitti hintojensa nousseen. Auton vahdinta yhden yön yli maksoi aiempien 200 meticalin sijasta nyt 300.

Miten vain - koko Mosambik on päättäjien ottamien juuri paljastuneiden, salattujen miljardivelkojen takia nyt konkurssin ja kaaoksen partaalla, joten Armandon hintapyyntö tuntui skandaalin valossa hyvin kohtuulliselta.

 Yö Macanetan tähtitaivaan alla on kaiken vaivan arvoinen.

terkuin Lotta