perjantai 29. syyskuuta 2017

Pitkät sääret


Viisitoista kuollutta


Tieliikenne on suuri tappaja Afrikassa, myös Mosambikissa. Nopeusrajoituksista ei useinkaan piitata, kun tärkeintä on siirtyä mahdollisimman äkkiä paikasta A paikkaan B. Etäisyydet ovat Afrikan mantereella valtavia. Vakavista liikenneonnettomuuksista uutisoidaan jatkuvasti.

Omassa elämänpiirissäni Maputossa näen niitä tietysti hyvin vähän, koska asun kaupunkiympäristössä ja liikun pienellä alueella.

Näissä kortteleissa liikenne ei minusta ole lainkaan mahdotonta, vaikka se on arkipäivisin sangen vilkasta etenkin omalla asuinkadullani, joka on suosittu läpiajoväylä. Kuskit ovat niinsanotusti hereillä, tarkkaavaisia ja usein myös melko joustavia, sillä muulla tyylillä täällä ei selviäisi. Törppöjä toki piisaa. Autoja on Maputossa koko ajan enemmän ja usein näyttää siltä, etteivät ne mahdu vanhan kaupungin kapeille kaduille.

Tilanne muuttuu, kun mennään poispäin.

Normaali kyytikäytäntö Afrikassa. Tässä on vieläpä väljää!

Ajoimme viikko sitten rantakaupunki Bileneen noin 140 kilometrin päähän Maputosta - kerron itse Bilenestä myöhemmin. Tie Bileneen on kaksikaistainen eikä kunnollisia pientareita ole. Ohittelu on jatkuvaa. Kaikilla on kiire. Jalankulkijoiden takia ei kukaan vaivaudu hidastamaan.

Maputossa minäkin opin äkkiä, että kadunylityksissä jalassa pitää aina olla kengät, joilla pääsee tarvittaessa pinkaisemaan äkkiä pois alta. Joskus tuntuu, että autossa on paremmin turvassa kuin jalkapatikassa.

Tienylitys vaatii hyviä refleksejä. Perhe ylittämässä tietä Manhicassa.

Etenkin chapa- eli paikallisbussikuljettajat kaahaavat valtateillä kuin hullut. Heille maksetaan ajettujen kyytien mukaan ja meno on sen mukaista. He ohittelevat todella täpärästi. Monesti onnettomuuksissa on mukana juuri pikkubussi. Koska ne ovat yleensä kaiken lisäksi todella huonokuntoisia, jälki on sen mukaista.

Kuten aina, köyhimmillä on turvattominta, liikkuivat he sitten jalan tai chapalla.

Tyypillinen menopeli, parhaat päivänsä nähnyt pikkubussi.

Ennen Xinavanen sokeriplantaaseille vievää liittymää liikenne hidastui. Tajusin heti, että edessä oli sattunut onnettomuus. Matelimme kolaripaikan läpi.

Varaosaliike Maputon ja Bilenen välisellä valtatiellä.

Kuolleita ihmisiä oikealla ja vasemmalla, pitkin poikin sinkoutuneita tavaroita, tuijottavia ihmisiä. Vain osa oli ehditty peittää. Pelastustoimet olivat vasta alkamassa. Oli ihmeen hiljaista.

Vastaantulevaa kaistaa tieltä ulos ajaneella rekalla oli oikea etukulma rutussa. Vasemmalla puolella erotin romuksi rullautuneen minibussin jäänteet puolittain puun takana - yhtä lailla litistyneitä matkustajia makasi maassa bussin tuntumassa. Näky oli epätodellinen.

Erotin capulanahameen ja sen alta kauniit pitkät sääret.

O Pais -lehden sivuilta kopioimani uutiskuva lauantain onnettomuudesta.
Sääret olivat niin lähellä, että olisin voinut koskettaa niitä. Nainen oli sinä aamuna pukenut jalkoihinsa sirot mustat ballerinat.

Joku oli ehtinyt heittää kankaan ruumiin yläosan päälle.

Oli melko selvää, mitä oli tapahtunut. Jälleen yksi holtittomasti ohittava paikallisbussi oli osunut vastaantulevaan rekkaan. Kirkosta palaajia kuljettanut toinen minibussi ei ollut välttynyt törmäykseltä.

Kauheista jäljistä päätellen rekka oli tieltä suistuessaan jyrännyt alleen tienvarressa kauppaa tehneet tai omia bussejaan odotelleet paikalliset.


Toinen uutissivuilta kopioitu kuva lauantailta.

Ensimmäistä kertaa toivoin hartaasti, ettei takapenkin väki nostaisi katsettaan tableteista tai älypuhelimista.

Myöhemmin näin uutisista, että Xinavanen kolari vaati ainakin 15 uhria ja useita haavoittuneita. Viikonloppu oli verinen muuallakin Mosambikin teillä. Maanantaina vietettiin Puolustusvoimain juhlapäivää, ja maan presidentti otti kantaa liikenteen vaarallisuuteen ja vaati, että ajokulttuurin on muututtava. Totta, että ajotavat eivät ole kehittyneet autojen määrän kasvaessa. Helpommin sanottu kuin tehty.

Ajokasvatuksen lisäksi voisi ehkä aloittaa myös järjestämällä parempia busseja ja turvallisempia kuskeja paikallisväestölle.

Ehkä se minibussi oli ohittanut meidätkin hetkeä ennen kuin sen kaahaus pysähtyi rekan keulaan. Hullut hurjapäät asettavat kaikki liikenteessä olijat vaaraan. Me olimme onnekkaita, moni muu ei.

Terkuin Lotta

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Naistenlehti silmät sidottuina, kiitos

Edessäni on kuppi kahvia ja lukematon lehti, portugalilainen Máxima tammikuulta 2016. Tammikuulta 2016?

Vanha, mutta kelvollinen.
Käytä aikakauslehtiä kielten itseopiskeluun. Lehti sopii vaiheeseen, jossa kirja on turhan vaativa. Yhden jutun jaksaa aina lukea, ja samalla näkee sitä arkisanastoa, jota ei kielioppitehtävistä löydy. Saksassa ostin useimmiten Myselfin, joka on nimestään huolimatta saksankielinen.

Oman tuntuisen lehden löytäminen vei Maputossa enemmän aikaa. Valikoima ei ole järin suuri.
Portugalilaislehdet ovat hiukan kalliimpia kuin eteläafrikkalaiset ja toisinaan pitkässä reissussa rähjääntyneitä. Hyllyistä kuiskivat yli vuoden vanhat haalenneet juorut. Ei se ole hölmö, joka myy, vaan se, joka ostaa.

Luin alkuun sitä, mitä löysin eli Portugalin Cosmopolitania ja Elleä (luin tulosyksynäni edellisen joulukuun Elleä, joka oli kaupan tuorein!). Juorulehtiä en jaksanut lukea edes kieltenopiskelun vuoksi, etenkin kun ne keskittyivät paikallisiin julkkiksiin, joita en tunne.

Muistan kyllä hymyilleeni kuninkaallisten nimien käännöksille. Käännetäänhän toki nimet meilläkin, mutta miksi Elisabetin täytyy olla Isabel? Vasta tänä vuonna hoksasin Máximan, joka tuntui heti kiinnostavalta ja jossa on paljon luettavaa.

Lukutuokioissa oli alkuun yllättävä sivumaku. Olen toimittanut monenlaisia tavarapalstoja itse, mutta en ollut koskaan kuluttajana lukenut niitä oloissa, joissa yksikään hohtavilla sivuilla houkuttelevasti esitellyistä ihanuuksista ei ole edes teoriassa ulottuvillani.

Lehti herättää mieliteon.

Vaan mitäpä teet, kun mielitekoja ei voi tyydyttää? Etenkin aluksi olisin halunnut lukea lehteä silmät sidottuina. Älkää kertoko minulle syksyn uutuuksista, kun en pääse niihin käsiksi. Hm, mutta minunhan piti vain opiskella kieltä... Lukutapoja onkin vaikea muuttaa, kun pitäisi mennä hyöty edellä.

Nyttemmin tavarapaniikkini on hellittänyt. Se ensimmäinen, syyskuinen Ellen joulunumero oli shokkihoitoa. Joulunumerot ovat aina niin runsaita lahja- ja tarjoiluideoineen. Minun taas piti samaan aikaan oppia runsaudesta pois.

Opin, sopeuduin. Nyt lehdenluku on taas nautinto. Sekin auttoi, että sain Suomesta lehtiä. Olin ehkä vain kaivannut luettavaa.

Tätä nykyä tiedän, mitä Maputosta saa ja mitä ei. Yhtä ja toista kivaa kuitenkin. Ja hyvänen aika, eihän tässä minulla mitään hätää ole, jos rehellisiä ollaan. Olen täällä rajallisen ajan. Ruokakaupassa tosin saatan vielä turhautua tyhjien hyllyjen äärellä, tuollaisten kuin kuvassa. Urheileviin teinipoikiin uppoaisi tolkuttomasti (liha)ruokaa.

Mutta edistystä on tapahtunut: nyt sentään pahoitellaan! Ja aina jostain jotain löytyy, vaikka ei heti ensimmäisestä kaupasta. Pitää vähän ennakoida ja suunnitella.

Ison osan lehdistä kierrätän kodinhoitajan ja vartijoidemme iloksi. Tosin olen huomannut, että vartijat ilahtuvat ihan kaikista lehdistä. Tyttäreni Suomesta tuomat Kauneus & Terveys -lehdet viruivat heidän pöydällään useita kuukausia! Mitähän mosambikilaiset vartijat pitivät niistä? Entä mitä tarjoaisin heille seuraavaksi? Eevaa ja ET:tä ainakin löytyy.


Tyhjästä on paha nyhjäistä.

Vanhan Máximan päätyminen käsiini oli aloittelijan moka. Ilahduin nähdessäni tutun kannen Shopriten palvelupisteessä, sillä olin huomannut, että hotellikauppa, jossa aiemmin asioin, oli historiaa. Herpaannuin enkä muistanut tarkistaa päiväyksiä.

Kotona ajattelin, että kylläpä Portugalissa nyt ennakoidaan, kun on niin talvista. Käänsin sivua. Hieno roolisuoritus Cate Blanchettilla uusimmassa elokuvassa Carol. Uusimmassa?

Katse kanteen, ja siinä se oli. Janeiro 2016. Ei edes 2017, vaan 2016. Mutta eikö hyvä lehti ole ajaton?

Maputo-Lotta, 1-0.

Mukavia kieliopintoja ja/tai lehtituokioita teille muillekin!

Terkuin Lotta

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Kun vauva on huono uutinen



"Huonoja uutisia, todella huonoja uutisia." Kodinhoitajani huokaisi raskaasti, kun kysyin, miten vapaapäivä oli sujunut. Millaisia, kysyin.

- Tyttäreni. Hän on raskaana, Ana sanoi.

Ahaa. Ei, vauvauutinen ei Maputossa tosiaankaan ole oitis ilon aihe, ainakaan isoäidille.

Kyselin lisää, sillä tiesin, että Analla on aikuisia lapsia vailla töitä. Hän elättää käytännössä kaikki. Yksi suu lisää veti tulevan isoäidin vakavaksi. Tyttären poikaystävälläkään ei ole säännöllisiä tuloja.

Odotusajan terveydenhuolto on ilmaista, mutta vauvan synnyttyä alkaa arki. Täällä, toisin kuin vaikkapa Suomessa, vanhempien huolen aiheena ei ole se, saako perheen vanhempi lapsi valtiolta kenties vain osapäivähoitoa kokopäivähoidon sijaan, kun äiti hoitaa vauvaa.

Tällainen kiukun aihe tuntuisi varmasti hyvin ylelliseltä. Täällä huolenaiheena on se, miten saadaan leipää ja katto pään päälle, vauvan kanssa. Elämä Maputossa on enemmistölle hyvin karua.


Mosambikilaisnainen kantaa vauvaa ja kirjaa. Tosielämässä pään päällä voisi keikkua kuokkakin. 
(Kuva: Niklas Lehmann/Moz Info)

Muistan aina, kun aika pian Maputoon tuloni jälkeen ihailin eräässä kahvilassa nuorta naista, joka hoiti kahvikoneet ja tarjoilut vauva selässään keinuen, tiukasti capulanakankaaseen kiedottuna.

Maksaessani vauva tapitti äidin olan takaa suoraan silmiini. Onneksi äidillä oli työ, ja vieläpä sellainen, jossa lapsi sai kulkea mukana!

Eräs työssäkäyvä tuttuni palkkasi leikki-ikäisensä hoitajaksi naisen, jolla oli itselläänkin pieni vauva. Työnhaku vauvan kanssa kun ei välttämättä ole helppoa. Suomalaisen ja mosambikilaisen lapsen rinnakkaiselo sujui hyvin.

Lannistuneenakin Ana säilytti huumorinsa.

- Tiedättehän, miten ihmiset kulkevat täällä Maputon kaduilla kumarassa, hartiat lysyssä. Se johtuu siitä, että heillä on niin paljon murheita.

- Ehkä minustakin nyt tulee sellainen, hän nauroi ja koikkelehti keittiön poikki selkä liioitellun köyryssä, hullunkurisesti ilmehtien, harjanvarsi keppinään.

Empregada kaitsee työnantajansa lapsia puistossa. (Kuva: Markus Heydemann)

Nauroimme. Nauru tekee hyvää.

Ei Ana, sanoin sitten. Sinun täytyy säilyttää ryhtisi, sillä sen varaanhan kai kaikki nyt laskevat.

Melkein huolestuin, kun aina niin ponteva kodinhoitajani istahti poikani sängylle ja hautasi kasvot käsiinsä.

- Haluaisin olla mies. He pääsevät niin paljon vähemmällä. Meidän naisten täytyy hoitaa kaikki!

Hain Analle yläkerrasta kaapeissa viruneet vaatteet: erään yövieraan jättämät housut ja puuvillaneuletakin.

- Anna nämä tyttärellesi, hän tarvitsee kohta isompia vaatteita, sanoin, kun en muutakaan osannut.

Samaisen puiston katupojan perään ei empregada katso. (Kuva: Markus Heydemann)
Maanantaina Ana näytti tointuneen vauvauutisesta ja oli oma reipas itsensä.

Edessä oli uusi haaste, autotallissamme kolme viikkoa uinuneen auton henkiin herättäminen.

Ystävän meille matkansa ajaksi jättämä kärry ei käynnistynyt, ja kun esitin, että se virkoaa kyllä meidän automme avulla, Stelio-kuski seisoi neuvottomana. Johdot eivät hänen mielestään nyt riittäneet, ja autokin oli väärin päin. Hän halusi, että soitan korjaamoon. Tuskinpa vain.

Joutavia, tuumasi Anakin ja riisui tiskihansikkaat.

Anahan on kelpo kuljettaja. Hän kuljettaa erään toisen diplomaatin lapsia kouluun työnantajansa käsivaihteisella maastoautolla, ja tulee joskus tällä autolla töihin. Sekin kertoo paljon siitä, kuinka luotettava hän on. Pahimpina vesipula-aikoina hän sai kuljettaa samaisella autolla vettä myös omaan kotiinsa.

En ole kuullut yhdestäkään toisesta autoilevasta kodinhoitajasta Maputossa, ja voitte kuvitella kävijöiden ilmeet, kun he kysyvät, kenen tuo toinen diplomaattiauto pihallamme on, ja vastaan: "Ai sekö... se on meidän empregadan."

Toimii joka kerta.

Kului tovi, ja kohta Ana ilmestyi keittiöön vaatteet tahraisina, mutta silmät loistaen, ja pullisteli leikillään hauiksiaan.

- Wau, minä osaan, äkisti voimaantunut isoäiti säteili työkalupakin takaa. Auto oli käynnistynyt! Ja nyt Steliokin tietää, mitä tehdä vastaavassa tilanteessa. Anaa selvästi nauratti Stelion avuttomuus.

- Sinähän voisit perustaa Maputoon autokorjaamon naisille, ehdotin.

Mielessäni oli Alexander McCallin kirjasarja naisetsivä Mma Ramotswesta Botswanassa. Eikö sitä paitsi olisi luontevaa etsiä helpotusta toimeentulopulmiin siitä, jonka jo osaa?

- Moni nainen toisi varmaan mielellään autonsa korjaamoon, jota johtaa nainen. Ei auto tiedä, korjaako sitä mies vai nainen. Tai voisit perustaa autokoulun. Naiset ovat hyviä opettajia, he eivät hiilly tai kilpaile.

- Siinä olisi liikeidea sinulle viimeistään sitten, kun me lähdemme. Ota tyttäresi sinne töihin! Ja poikaystävä. Jos tämä osaa!

Ja taas me nauroimme. Mutta se mummon autokorjaamo Maputossa. Olisiko siitä brändiksi?

Välillä tuntuu siltä, että Mosambikin ahkerille, fiksuille naisille ei mikään ole mahdotonta. Eiväthän he helpolla pääse nytkään. Eivätkä silti hevillä luovuta.

Terkuin Lotta









tiistai 12. syyskuuta 2017

Patiosta keidas


Kukkuu, täällä ollaan! Rakas blogiyleisö ja -yhteisö, kiitos kärsivällisyydestä ja tervetuloa takaisin. Bloggaustauko venähti vähän turhankin pitkäksi, mutta elokuinen paluu Maputoon sujui sukulaisvierailun takia intensiivisissä joskin sangen iloisissa merkeissä, ja asettautuminen sen päätyttyä vei erinäisistä syistä aikansa.

Kotiutuminen ei vastoin odotuksiani tuntunutkaan vaikealta, vaikka olikin haikeaa hyvästellä läheiset Suomessa, palauttaa pikaluetut viimeiset kirjaston kirjat (ah, kirjasto! Suomenkieliset kirjat!) ja kävellä viimeinen pitkä kävelylenkki (kävely täällä vain on vähän erilaista).

Mutta kaksi vuotta Maputossa olivat näköjään tehneet tehtävänsä. Se, mikä vielä vuosi sitten elokuussa tuntui vieraalta, on nyt asiaankuuluvaa, jopa kotoisaa. Se on erilaista kuin siellä mistä tulen, mutta sillä mennään nyt.

Kasveja ja niiden ruukkuja.
Kas, tuossa mies työntää kolisevia romukärryjään. Tuossa toinen nukkuu puun alla lounastauollaan. Pyörätuolissa joku epäonnisempi, ehkä maamiinojen uhri, hankkii niukkaa elantoaan, ja hädin tuskin kouluikäiseltä näyttävä poika ojentaa hänkin maapähkinäpussejaan.

Txopela-mototaksin kuski aistii jo kaukaa, että olen huomannut hänet, huitomattakin (miten ne tekevät sen?), ja pysähtyy viereeni. Kyllä, haluan kyydin. Onko kuskeilla ja myyjillä jokin kaukoputki, jolla ne lukevat silmien liikahduksia?

Parasta Mosambikissa ovat juuri nämä humoristiset, kärsivälliset, kohteliaat ihmiset.

Ja nyt kasvikaupan kaunis myyjätär väläyttää säteilevän afrikkalaishymynsä, hei, amiga, mitä laitetaan tänään?


Ostin enkelitrumpetin (kukka alhaalla oikealla), kuinkahan sen käy?

Ja amigallehan laitetaan. Tropiikin talvi taittuu kevääksi. Mikä olisi parempi ajankohta Patiosta keidas -projektille (eikö nykyihmisellä pidä aina olla projekti)? Jättiläismäisen mangopuun varjostaman etupihan ja uima-altaan täyttämän takapihan välissä on tilava jalkakäytävänomainen kivetty terassi, jota olin tähän asti somistanut aivan liian pidättyväisesti.

Nyt ihmettelen, miksi.

Elokuussa katsoin patiota uusin silmin: vaatimattomuus hiiteen. Olen ostellut kookkaita palmuja, fiikuksia, värinokkosia ja kasveja, joiden suomenkielisistä nimistä minulla ei ole mitään käsitystä. Prosessi jatkuu.

Ostaisitko mahtaviksi kasvavat elefantin korvat?

Kasvithan ovat kuin karkkeja tai täkäläisittäin capulanakankaita, niihin tulee himo, ja kun pensaaseen tuikkaa pikkusormen, uppoat sinne kohta kyynärpäätäsi myöten.

Patiolla on menneistä ajoista muistuttava kulahtanut baaritiskin tapainen, joten uima-allasbileiden kulissit ovat pystyssä (enää puuttuu säänkestävät korkeat tuolit). On sääli, ettei meillä ole pieniä lapsia. sillä ainakin minusta baaritiski inspiroisi ihaniin kioski- ja kahvilaleikkeihin. Tiskin takana on jopa pistorasia, jonka toimivuutta emme ole kokeilleet.

Minusta on ihanaa viettää aikaa patiolla ja ihailla omatekoista, ei harkiten vaan vaistonvaraisesti koottua pikkuista kaupunkimetsikköäni.

Patiota reunustaa kapea kukkapenkki, johon ystäväni Minna-Maria yli vuosi sitten ryhmitteli pihalla sikin sokin olleet kasvit. Se on nyt oikein ryhdikäs.

Näkymä altaalta etupihalle päin.

Mitähän meidän ulko-olohuoneeseen seuraavaksi hankkisi? Aloe veran? Terveyskapseleinakin myytävää moringaa, mikä se sitten onkin? Lisää hibiskuksia, jotka viime vuonna istutettuina olivat iloinen yllätys - ne kukkivat usein ja upeasti. Passiohedelmäpuun taimen, josta talon seuraavat asukkaat voisivat nauttia, jos se suinkin selviää meistä hengissä?

...ja toiseen suuntaan (siellä se allasbaarikin pilkottaa, mutta henkilökunta on kadoksissa).

Tärkeintä lienee valita sitkeä kasvi, joka kestää kuumaa ja kuivaa ja sinnittelee karussakin maassa. Olen yrittänyt valita sellaisia, joita näen hyväkuntoisina muillakin pihoilla ja kadunvarsilla, ehkäpä ne menestyvät.

Kasvihankintojen ykkönen (eikä taimitarhoja oikeastaan paljon olekaan) on samalla meidän lähimpämme, Feima-käsityöläistori ja sen kasvikauppiaat.

Nokkosbongaripoikani ihastui Feiman värikkäisiin "afronokkosiin".

Kasviryhmien ja kukkapenkkien läpi on mukava maleksia, vaikkei olisi ostoaikeissakaan. Urbaani, köyhä Maputo on paikoitellen kovin ruskea ja pölyinen - tämä ei ihan aina ole mielikuvien trooppinen paratiisi valtameren rannalla -, mutta Feiman trooppinen vihreys rentouttaa, ja puistossa on rauhallinen tunnelma.

Lempipaikkojani Maputossa.

Mutta mitä aiempaan hitauteeni tulee, selvä syy askeettiseen puutarhatyyliin oli tietysti se, etten voinut aina olla varma, riittäisikö meillä vettä johonkin niin mukavaan kuin kukkienkasteluun, kun ei sitä aina riittänyt käsienpesuunkaan, muusta puhumattakaan.

Varma en ole vieläkään. Mutta enää se ei haittaa. Jos kasvi kuukahtaa kuuman kauden auringossa, sekään ei merkitse maailmanloppua. Hommataan uusi - ja ehkä se kuukahtanutkin elpyy.

Kahden edellisvuoden pahin vesisyöppö, vuotava uima-allas, on kai vihdoin kunnolla korjattu. Vedenjakelun säännöstelyyn pitää toki yhä varautua, mutta sen ja tutuiksi käyneiden tankkien kanssa on helpompi operoida kuin arvaamattoman altaan.


Ruukkupariskunta, rouva Appelsiini ja herra Taivas. Isoäiti Kleininsininen on aiempi löytö.
Joku voi ajatella värikkäistä ruukuistani, että siellä Afrikassa on tietysti kaiken värisiä ihanuuksia. Saviruukkuvalikoima on kuitenkin pääsääntöisesti ruskea, tai sitten kasvit myydään muoviruukuissa.  Komeat kasvithan puhuvat puolestaan, ja joka tapauksessa ne on usein tarkoitus istuttaa maahan eli ruukku on väliaikainen. Estetiikka on usein myös niukkuuden estetiikkaa.

Mutta Afrikassa asiat järjestyvät. Ellei halua maalata itse, Feimassa on mies, joka maalaa ruskean saviruukun toivotun väriseksi pyydettäessä jo saman tien (tai niillä väreillä, joita hänellä sattuu olemaan).

Naapurikauppiaalla oli hyllyssään nuo oranssi-siniset kaunottaret ja muita värikkäitä hauskuuksia, kuten ensimmäisestä kuvasta näkyy. Hän kertoi, että hänen pomonsa maalaa niitä kotonaan.

Seuraan jännittyneenä myös, miten multaan istutetun orkideani käy. Sain ystävättäreltä syntymäpäivälahjaksi suloisen orkidean.

Eräänä päivänä kodinhoitaja kertoi istuttaneensa sen isoon ruukkuun ja kunnon multaan; hän oli ihmetellyt kovin, miksi upea kukka oli niin viheliäisessä ruukussa.

Ja oliko sillä edes kunnon multaa alustanaan, ei siltä näyttänyt? Avasin suuni, mutta kun näin hänen ilmeestään, kuinka hän oli halunnut ilahduttaa minua, suljin sen.

Parin päivän päästä Ana katsoi huolestuneena mahtavassa multahaudassaan nuokkuvaa pientä orkideaa (voihan toki olla, että se ei sittenkään tukehdu, täkäläinen multakin on erilaista kuin meidän!) ja toisti, että siitä tulee varmasti nyt hieno, kun se on päässyt oikeaan multaan. Nyökyttelin voimattomana, ja päätin kaikessa hiljaisuudessa ostaa uuden.

Terkuin Lotta

Ps. Puutarhavinkit ja -neuvot kuumiin ja kuiviin oloihin ovat oikein tervetulleita - kiitos!