Marinoitunut Maputon konkari täällä, hei!

On aika elvyttää blogi! Pahoittelen blogitaukoa. Aluksi oli kone rikki, ja sen korjauttaminen Mosambikissa osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Sitten tuli elämä kaikkineen bloginpidon tielle, ja tiedättehän, kuinka siinä käy: mitä pitemmäksi tauko venyy, sitä korkeammaksi kasvaa myös kynnys jatkaa. Omat arkiset jutut eivät yhtäkkiä tunnu kertomisen arvoisilta.

Ei auta kuin kiivetä kynnyksen yli! Lämpimästi tervetuloa taas mukaan seuraamaan Maputon kuulumisia. Tuntui hyvältä ja myös haikealta palata tänne kesäloman jälkeen. Hyvältä siksi, että huomasin niin monen asian jo tuntuvan tutulta. Blogissakin kuvaamani kotiutumistaistelu on nähtävästi tuottanut tulosta, vaikkei sitä itse aktiivisesti huomaisi.

Matto lähikuvassa. Siitä lisää edempänä tekstissä.

Hätkähdinkin, kun uusi tulokas kuvaili minua sanoilla "a seasoned expat not easily thrown off the road by minor mishaps". Puhuiko hän minusta, siitä ihmisestä, joka vielä jokin aika sitten tunsi itsensä yhtä eksyneeksi kuin mahdollisesti hän itse? Vaikutinko minä  mukavasti marinoituneelta Maputon expatilta? Olihan tässä monissa liemissä kiehuttu, mutta - vilkaisin taakseni - kenelle tuo oikein puhuu.

Eihän siellä ketään ollut.

Päättelin siis, että olin esiintynyt vakuuttavasti neuvoineni (koulussa on uusi ohjelma, jossa uusille perheille nimitetään "parent family", ja minä olin tämän saksalaisperheen kummi).

Haikea tunne taas johtui hiukan yllättäen siitä, että tämä on viimeinen vuoteni Mosambikissa. Kaikkine kommelluksineen ja outouksineen tämä on ollut hienoa ja ainutlaatuista aikaa, ja tällä hetkellä päällimmäinen tunne on syvä kiitollisuus siitä, että olen saanut kokea tämän kaiken. Kun loppu häämöttää, se tuntuu epätodelliselta. En voi kuin todeta kliseisesti, etten ymmärrä, mihin ne vuodet vierivät.

Mutta ovathan ne jättäneet jälkensä. En tunne olevani sama ihminen kuin tänne tullessani. Olen oppinut valtavasti, joskaan mitään siitä ei voi mihinkään cv:hen  suoraan kirjoittaa, ja ilmeisesti omaksunut puolivahingossa yhden uuden identiteetinkin Maputon konkarina ja expat-yhteisön osana. Ei minulla sellaistakaan tänne tullessani vielä ollut.

Se oli uusi rooli, joka täytyi oppia.

 Siinä, missä Saksassa jäin tilanteessani paljon selkeämmin yksin - siellä lähetystöt ovat tavallisia työpaikkoja, joissa työntekijöiden perheet kiinnostavat pakollisen pikkujouluglögin verran, ja poikien käymä paikallinen koulu oli sekin kuin suomalainen vastineensa, tavallisten kiireisten työssäkäyvien vanhempien läpikulkupaikka pakollisina vanhempainiltoina -, täällä yhteisö otti huomaansa, kun sen syliin vain tohti heittäytyä.

Yhteisön ansiota sekin, että kävin viime viikolla rantakaupunki Xai-Xaissa tutustumassa Vavasati-nimisen ompelimoon. Oli koulun Week without Walls -luokkaretkiviikko eli isompien koululaisten kodit kumisivat tyhjyyttään. Meidän pojistamme toinen vietti viikon Ponta do Ourossa Mosambikissa, toinen St Luciassa Etelä-Afrikassa. Ilahduin, kun saksalainen ystäväni Flori ehdotti minulle päiväretkeä pieneen mattokutomoon 120 kilometrin päähän Maputosta.

Tällaiset käsityöpajat ovat Mosambikissa tyypillisiä, ja osalla, kuten Vavasatilla, on vahva sosiaalinen ulottuvuus: tarkoitus on tarjota kaikkein haavoittuvaisimmille naisille mahdollisuus työhön, toimeentuloon ja terveyteen. Yksikään näistä kolmesta asiasta ei ole täällä itsestäänselvyys, ja esimeriksi Xai-Xaissa hiv-luvut ovat korkeat.

Syyskuisena aamuna Gazan provinssin eteläkärki näytti vehreältä ja kauniilta. Ananakset kypsyivät kookospalmujen reunustamien teiden varsilla. Ostimme kadunvarsikauppiaalta pikkunälkään vastapaahdettuja, lämpimiä cashewpähkinöitä. Hymyilin Second Wife and Love -nimiselle ravintolalle Manhicassa, jonka läpi ajoimme. Sen sijaan Accommodation, Butcher´s and Restaurant -yhdistelmä samassa talossa, tässä järjestyksessä, ei näyttänyt kovin kutsuvalta.

Kolmen tunnin matkan aikana poliisikin ehti pysäyttää automme ja nuhdella isällisesti kuskia vauhdista - meidän mielestämme hänen kaasujalkaansa ei tosiaankaan voinut moittia painavaksi -, mutta tällaiset näytelmät ovat Mosambikissa tavallisia. Käytiin tyypillinen kohtelias sananvaihto taukoineen ja toistoineen, ja saimme jatkaa matkaa.

Joskus poliisin tarkoituksena on pieni palkanlisä, joskus moitteisiin on toki syytä (nyt ei ollut, mutta ison auton pysäyttäminen on poliisille ehkä houkuttelevampaa kuin pienen). Tärkeintä on säilyttää maltti ja noudattaa dramaturgista kaavaa, johon ei missään vaiheessa kuulu poliisin arvovallan kyseenalaistaminen.

Kun ajattelee, millaisia surmanloukkuja monet tiet ovat, nopeusvalvontaan ei kuitenkaan voi suhtautua kuin myönteisesti. Hyvä, että kaasujalkoja muistutuksilla hillitään ja valvotaan, todistimmehan itse karmeaa kolaria tällä tiellä, samoillla seuduilla, tasan vuosi sitten. Aina kaikki pysäytykset eivät kuitenkaan suju näin hyvässä hengessä.

Vauva liinassa, kanisteri kädessä, tyypillinen kantamus pään päällä tosin puuttuu.

Ajomatkan aikana tarkkailimme sähkötolppia tien varrella. Aika harvaan taloon näytti menevän sähköt. Alle 25 prosentilla mosambikilaisista on sähköt, maaseudulla luku on viitisen prosenttia. Voi vain arvailla, kuinka lapsilta sujuu läksyjen luku pimeässä. Ei mitenkään.

Sähköttömyys sanelee arjen. Flori kertoi kodinhoitajastaan Luisasta, kuuden lapsen äidistä, jonka tytär oli polttanut kasvonsa laittaessaan ruokaa tavalliseen tapaan hiilikeittimellä. Hiillos oli roihahtanut palamaan ja arpeuttanut 16-vuotiaan iäksi. Kuskimme, mosambikilainen Hussein puisteli päätään ja kertoi käyttävänsä ruuanlaittoon sekä kaasua että hiiltä; kaasua sisällä, hiiltä ulkona. Kaasu olisi turvallisempi ja terveellisempi, ja kaasupullo halvempi kuin hiilisäkki, mutta köyhimmillä ei ole varaa alkuinvestointiin eli kaasulieteen. Niinpä hiilisäkkien raahaus jatkuu.

Flori oli sopinut Vavasatin ompelijan Sandran kanssa tapaamispaikan Xai-Xain sairaalan eteen, sillä itse ompelimoon olisi ollut vaikea löytää. Tietä sairaalaankin piti kysyä, mutta sen sijainnin tietävät kaikki. Sandra tuli sairaalalta kyytiimme. Meitä oli takana jo kolme - Flori, saksalainen turisti Henrike ja minä; edessä istui belgialainen Tessa -, mutta Sandra sopi takapenkille mainiosti.

Ylipäänsä autojen täyttö Mosambikissa, ja varmaan muuallakin Afrikassa, on oma lajinsa. Muistan, miten sisarentyttäreni järkyttyi nähdessään paikallisen ryömivän auton takaluukkuun Maputossa. Se tarvitsi kai kyydin, totesin. Mitä muuta saatoin sanoa? Olinhan itsekin matkustanut täällä takaluukussa, tosin maastoautossa eli tilavammin ja mukavammin kuin vaikkapa lentokoneissa nykyään! En sentään pitkää matkaa, vaan lyhyillä kaupunkipyrähdyksillä illanviettojen yhteydessä. Mutta Maputossa oppii ajattelemaan pragmaattisesti. Mosambikiin ei kannata muuttaa, jos vaivaa päätään liikaa säännöillä. Tai sääntöihin takertumalla on ainakin vaikeampaa elää huolettomana.

Matto syntyy Sandran hyppysissä.

Vavasatin ompelijat näyttivät, kuinka capulanat eli printtikankaat ommellaan koneilla suikaleiksi, joista matto punotaan käsin. En valitettavasti ole käsityöihminen, joten tämän tarkemmin en osaa prosessia selittää. Yhden maton valmistaminen vie muutaman päivän. Ompelimossa oli mukava tunnelma, ja asiaankuuluva ryhmäkuvakin otettiin.

Koneilla syntyy matonkuteita.

Capulanamatot eivät ole huokeita (isot maksavat yli sata euroa), mutta sen ymmärtää paremmin, kun kuulee, että yksi matto voi nielaista hyvinkin 50 capulanakangasta. Toisaalta tästä matosta tietää, kuka sen on tehnyt ja missä. Samaa ei voi sanoa niistä matoista, joita koti-Suomessa normaalisti ostellaan!

Mattojen lisäksi Vavasati tuottaa muun muassa hauskoja tuoleja, joissa kankaat on punottu tiiviisti tukevaan kehikkoon, ja Flori ostikin kotiinsa yhden. Musta designtuoli oli jännästi epäafrikkalainen! Minäkin aloin miettiä, mahtuisiko se muuttokuormaan, tosin polttavampi ongelma on se, mahtuuko se Suomessa odottavaan piskuiseen kotiin... Brysselissä opin, että huonekalujen ostelu tilavaan kotiin on aivan liian helppoa siihen nähden, että ne pitää ennen pitkää sulloa muuttokuormaan ja ahtaampiin neliöihin. Täällä olemmekin hillinneet itsemme hyvin, osasyy toki on se, että houkuttelevia kalusteita on niukasti tarjolla.

Tästä tuoli takakonttiin.

Florilla oli eväitä mukana siltä varalta, ettemme olisi löytäneet Xai-Xaista kunnollista ruokapaikkaa. Mattokaupasta tiemme vei rantaan, josta löytyi nostalginen, parhaat päivänsä nähnyt konferenssihotellin tyyppinen majoituslaitos ja perusravintola.

Xai-Xain rantaa.

Maputon ravintoloissa ruoka tulee nopeasti, joten emme muistaneet, että muualla voi olla toisin. Ruokaa sai odotella aimo tovin ja suunniteltu kävely rannalla jäi toiseen kertaan. Aurinkohan laskee kuudelta, ja halusimme ehtiä takaisin ennen sitä - ajaminen huonosti valaistuilla valtateillä on auringonlaskun jälkeen kaikkea muuta kuin rentouttavaa. Kaduilla olevia kuoppia, vastaan tulevia ilman valoja ajavia autoja ja tien varressa käveleviä ja sitä ylittäviä lukuisia ihmisiä on vaikea nähdä.

Esimerkiksi pienet koululaiset kulkevat koulumatkansa moottoriteiden varressa jalan, ja koska koulua käydään vuoroissa, lapsiakin on vielä pimeällä liikkeellä aikuisista puhumattakaan. Aiemmin tänä vuonna pohdin teiniäitien kohtaloa: he joutuvat yleensä jättämään koulun odotusaikana, ja "ratkaisuksi" tarjotaan iltakoulua.

Ompelimonkin seinällä oli raskaudenaikaista valistusmateriaalia. Kuvallinen valistus toimii parhaiten paikoissa, joissa  lukutaito voi olla heikko.

Koulunkäynti sysipimeässä on kuitenkin liian turvatonta. Niinpä raskaana olevat tytöt putoavat opetuksen piiristä. Päiväkouluun nämä olosuhteiden uhrit eivät saa mennä, koska he herättäisivät muka pahennusta! Erityistuen sijaan, jota nämä tytöt tarvitsisivat, tarjolla on häpeää.

Aallot pärskähtelevät kiviin rannan tuntumassa.

Me ehdimme vain vilkaista rantaa, jossa kookkaat kivet näyttivät muodostavan suojaisan uima-alueen. Hussein kertoi kuitenkin, että isot kivetkään eivät estä voimakkaita ja ajoittain kavalia merivirtauksia. Mosambikin rannat ovat vaikuttavia katsella, mutta usein vaarallisia uida aaltojen, virtausten tai molempien takia. Se ei kuitenkaan tee niistä yhtään vähemmän lumoavia.

Syyskuisin terveisin Lotta

Joulu on yhdessäoloa - pientä Suomi-ikävää

Maputon upeat akaasiat ovat kukkineet jo tovin. En saa silmiäni irti näistä hehkuvan punaisista puista, jotka tuovat tropiikin kaduille jouluista väriä.

Jotkut kutsuvatkin näitä puita joulupuiksi värin ja kukkimisajankohdan takia. Sopii minulle! 

Akaasia kukassa Avenida do Zimbabwella lähellä meitä.

Alempana olevassa kuvassa on muistuma muutaman viikon takaisesta koulun futislauantaista; meidän maalivahtimmekin sai loimuavan akaasian kehyksekseen.

Futista akaasian edustalla.

Maputon perinteinen kutsumanimi on "akaasioiden kaupunki", cidade das acácias, mutta eräs maputolaisnainen valitteli juuri viime viikolla, että akaasioiden määrä on takavuosista kovasti vähentynyt.

Saimme tänne kahdeksi viikoksi odotetut jouluvieraat, tyttären ja hänen poikaystävänsä. Se on ihanaa. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että usean ulkomailla vietetyn joulun jälkeen kaipaan Suomen joulua.

En ehkä mitään yksittäistä elementtiä, mutta kokonaistunnelmaa, jouluhyörinää ja kaikkia muita siellä olevia rakkaita ihmisiä. Joulu on yhdessäoloa.

Olen onnellinen niistä ihmisistä, jotka minulla täällä on, mutta tiedän, että samaan aikaan isovanhemmat kaipaavat lapsenlapsiaan Suomessa ja ehkä meitäkin.

Tuttuja tuntemuksia kaiketi muillekin ulkosuomalaisille.

Olet aina poissa jonkun luota, ja lastenkin tuntema ikävä tuntuu pienenä piikkinä. Tähän vuodenaikaan syyllisyys ja oma kaiho korostuvat ja käyvät paritanssia sydämessä.

Entä miltä mahtaa tuntua esimerkiksi niistä ympäri maailmaa työskentelevistä filippiiniläisistä ja muista vierastyöläisistä, jotka näkevät omia lapsiaan, vanhempiaan ja muita rakkaitaan vielä paljon vähemmän kuin minä? 

Muistan Brysselistä kodinhoitajamme, joka näki lapsiaan kerran kahdessa vuodessa. Jotkut eivät senkään vertaa. Minusta kaksi viikkoa jouluna ja muutama kesällä tuntuu vähältä.

Eilen lentokentällä näin muutamankin tutun expat-kasvon, kuka aikuista poikaa, kuka tytärtä ja vävyä vastassa. Tavallaan lohdullista taas havaita, miten loputtomasti meitä kaipuun kumppanikseen tunnustaneita on.

Kurjinta tietysti on, jos ei kaipaa ketään eikä ole kaipauksen kohteenakaan, mutta siitä ei ehkä itse kärsi.

Toki aikaa Suomi-joulun ja siellä olevien ihmisten miettimiseen on myös enemmän nyt, kun koulu on loppunut. Pojille loma tuli tarpeeseen, sillä kulunut lukukausi on ollut etenkin nuoremmalle rankka kansainvälisen IB-koulun näyttäessä vaativampia puoliaan.

Kävinkin joulukuun alussa suorastaan middle school counsellorin luona keskustelemassa kotiläksyjen määrästä. Koululaisten päiväthän ovat usein pidempiä kuin perheen virkamiehellä: koulu alkaa 7.30, joten herätys on kuudelta, ja jos koulun jälkeen on aktiviteetteja, kotiinpaluu on pimeän laskiessa kuudelta! Sen jälkeen pitäisi vielä jaksaa läksyt.

En tiedä, oliko ystäväni Ellien ja minun käynnistä mitään hyötyä, mutta välitimme eteenpäin kysymyksen siitä, voisivatko opettajat koordinoida keskenään esimerkiksi isojen kotitehtävien antamisia niin ettei samalle viikolle kasautuisi useita.

Moni poikien koulukaveri näyttää lähteneen tai tekevän lähtöä kotimaihinsa - Elliekin pakkasi laukkunsa -, mutta pieni suomalaispoppoo pysyy täällä ja kokoontuu aattona meille joulunviettoon.

Kun kaikki ovat kaukana kotoa, on hyvä varmistaa, ettei kenenkään tarvitse jäädä aattona yksin, ellei halua. Piskuinen "siirtokuntamme" koostuu aivan mahtavista tyypeistä, joiden kanssa ikävä unohtuu, sillä ihmiset haluavat tukea toisiaan.

Kun kävin viime viikolla kaksilla läksiäiskahveilla joululomalle lähtevien Maputon expat-naisten (ja yhden miehen) kanssa, ajattelin, että olen hyvin kiitollinen kaikista näistä tänne eri maailman kolkista päätyneistä ihmisistä, jotka Maputo on tielleni kuljettanut.

Emme olisi muuten koskaan saaneet kohdata, ja me kaikki jätämme jälkemme toistemme elämiin.

Muistatteko, kun kirjoitin expat-puolison yksinäisyydestä? Se tarina näyttää saaneen valoisan jälkikirjoituksen.

Kävi nimittäin niin, että blogipostauksen  jälkeen ihmiset - nekin, jotka eivät ole mitenkään voineet blogiani lukea eli kyse ei ole vain siitä! - ovat lähestyneet minua enemmän ja sydämellisemmin kuin koskaan ennen. 

Ihan kuin tunteeni olisi vain odottanut sitä, että se läpivalaistaan. Möröt viihtyvät pimeässä.

Postauksesta alkoi tapahtumaketju, jonka myötä olen kohdannut välittämistä ja lämpöä ja todennut myös, että on oma taitonsa arvostaa niitä ja ottaa ne vastaan kääntämättä niille selkäänsä epäkiitollisella "ei tämä kannata kun emme kuitenkaan ole täällä kuin tilapäisesti"-asenteella.

Jospa selitys onkin siinä - ympäristö ei ehkä ole toiminut toisin, mutta minä olen kuunnellut aiempaa avoimemmin, jokaisesta yhteydenotosta iloiten ja pohtien, millaisia tarpeita niiden taakse ehkä kätkeytyy. 

Tuttavuushan on paikkasidonnaista eli täältä lähdettyämme emme todennäköisesti suurimman osan kanssa enää koskaan tapaa lukuunottamatta  niitä, joilla on jokin side Suomeen.

Mutta se ei ole syy välttää aitoa kohtaamista nyt. Ja kuka tietää, milloin vielä kohtaa? Olen Maputossa todistanut tilanteita, joissa vuosia sitten samassa maassa asuneet ihmiset ilokseen tapaavat Mosambikissa. 

Eihän kukaan meistä voi elää kuin tässä hetkessä, ja olen niin iloinen siitä, että nämä kansainväliset "kollegat" ovat täällä jakamassa näitä hetkiä nyt. Ympärilläni on henkisesti ja kulttuurisesti rikas yhteisö, jonka jäsenet ymmärtävät tämän elämäntavan haasteita. Meistä jokainen voi tehdä toisen päivän paremmaksi, jos haluaa.

Terkuin Lotta

Expat-puolison yksinäisyys

Tällä kertaa kirjoitan vähän henkilökohtaisemmasta aiheesta, yksinäisyydestä. Olen aina sanonut, että diplomaattipuolison tai kenen tahansa expat-puolison tärkein ominaisuus on kyky sietää yksinäisyyttä.

Tänä syksynä olen huomannut, että minulla on aiempaa vähemmän seuraa. Moni kamu on kaikonnut.

Ihanan lähikahvilani kaunis tarjoilija. Tapasin täällä kerran pari muuta suomalaispuolisoa (jotka eivät olleet suomalaisia, hauska yksityiskohta). Olisiko uusinnan paikka?

Expatit ovat kuin muuttolintuja. Ennen pitkää he lentävät muille maille. Kotipesäänsä tai uudelle oksalle. Ja jonain päivänä lennän itsekin. Tiedän sen. Luopuminen kuuluu tähän elämäntapaan. Mutta tieto ei välttämättä helpota asian kokemista.

Belgialainen tuttavani, joka pyysi kävelyille ja jota saattoi myös itse pyytää, palasi Belgiaan. Huomaan nyt, että kukaan muu ei oikeastaan välitä kävellä. Sydämellinen italialainen tuttuni, jota näin lähinnä kuntosalilla ja joskus myös illanvietoissa - hän työskenteli Roomassa, mutta seurusteli Maputossa asuvan norjalaisen diplomaatin kanssa ja vieraili maassa usein -, jakaa aikansa nyt Ghanan ja Italian kesken.

En oikeastaan tajunnutkaan, miten paljon sillä oli väliä, että kuntosalilla oli edes yksi tuttu, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia.

Tuttavuutemme alkoi niin, että ryhdyin selittämään nimeäni - Lotta-nimi ei aina aukea muille kuin pohjoismaalaisille, siitä tulee Lotte, mikä ei haittaa -, mutta tämä tuttavuus huudahtikin: "Lotta, selvä juttu. Aikuinen tyttäreni on Carlotta. Olette samannimiset!" Siitä pitäen muistimme toisemme.  

Kypsyvät mangot roikkuvat matalalla.

Kolmas ystäväni löysi järjestöstä itselleen kokopäiväisen vapaaehtoistyön, josta saattaa myöhemmin tulla työ. Se on tietysti upea mahdollisuus, ja olen iloinen hänen puolestaan. Hän on toki edelleen aivan ihana, jaksaa muun muassa tulla hakemaan kotiovelta joogatunnille viikonloppuna. Kiitos siitä!

Itse en vain ole nyt jaksanut joogata, koska olin voimat vievän ruokamyrkytyksen kourissa. Kipeänä  koti-ikävän ja yksinäisyyden tunteet korostuvat. Silloinkin tämä yksi ystävä tosin tarjosi apuaan. Se on todella arvokasta, sillä kun olet kipeänä kaukomailla, olet melko yksin. On hienoa, kun lähellä on joku, joka välittää - kuin perheenjäsenestä.

Kodinhoitajanikin totesi: "Kun ihminen on sairaana, hän tarvitsee jonkun, joka pitää huolta!" (Hän ei ymmärtänyt ollenkaan, kun sanoin, ettei tarvitse tulla, olemme sairaina. Käsitän kyllä nyt, että hänen näkökulmastaan toiveeni saada olla rauhassa oli varsin ristiriitainen. En ole enää itsekään varma, oliko se fiksua. Alkoi tulla olo, että mitä minä hullu täällä teen, yksin ja kaukana kotoa.)

Neljäs ystävä, joka oli ollut varsinainen sosiaalinen liima ja loputtoman kekseliäs vapaa-ajan ohjelmoija, palasi Suomeen. Ulospäinsuuntautuneen luonteensa ansiosta hänellä oli tapana organisoida hauskoja lounaita arkiviikolla, työkaverit, puolisot ja muut Maputon suomalaiset yhdistäen.

Hänen ajatuksensa oli, että kaukaisessa maassa elävä pieni suomalaisyhdyskunta on yhtä perhettä.

Hän piti huolen siitä, että viikonloppuisin ei tarvinnut pitkästyä yksin, ellei ollut erakkoluonne. Ilman häntä en esimerkiksi olisi ikinä saanut tietää, millainen on Maputo by Night. Voin kertoa, ettei yksikään jää Maputon yössä ilman tanssiseuraa.

Kukaan ei mene diskoon seisoskelemaan, vaan tanssimaan. Sinut kirjaimellisesti kiskotaan tanssilattialle  - tai oikeastaan koko disko on pelkkää tanssilattiaa - itseäsi taitavampien seuraan. Hyvää tanssitaitoa arvostetaan. Et voi tehdä muuta kuin antaa mennä (ja seurata huvittuneena, miten innokkaat opettajat yksi toisensa jälkeen luovuttavat).

Lähikahvilan komea kaktus. Expat-elämässäkin on omat piikkinsä.

En siis osaa paikallisen sensuellin tanssin, kizomban, askelia, mutta se näyttää upealta, kun sen osaa. Voin myös kertoa, että toipuminen hikisestä ja yönmustasta diskoyöstä kestää viikkoja (emmekä me tyytyneet vain yhteen kertaan, sillä noihin aikoihin paikalla oli nuoria vieraita, joille piti esitellä yöelämää).

Onneksi on nämä ihanat muistot! Lähellä järjestetään kizombaopetusta, mutta ei sinnekään viitsi yksin mennä. Ylipäänsä kaikkea ei jaksaisi tehdä vain omassa ylhäisessä seurassaan. Kynnys on korkeampi ja tunnet itsesi helpommin vähän pöhköksi.

Viides, jolla oli tapana pistäytyä joskus päivällä meille syömään lounaseväitään, ja joka vei minut muun muassa Xipamaninen kangaskauppiaiden luo, sai työlleen jatkoa muualta.

Kuudes, joka laillani kaipasi ruokakauppaseuraa, häipyi jo aiemmin. Kaipaan häntä harhaillessani Shopriten ja Woolworthin monotonisten hyllyjen lomassa. Ruokakauppareissu ei ole puuduttavan tylsä, jos sinulla on seuraa! Menin tänään Woolworthiin aikomuksenani ostaa pitkästä aikaa jäätelöä, mutta kas, pakastehylly olikin typötyhjä.

Seitsemäs aloitti pitkään suunnittelemansa etäopinnot ja on kiireinen. Tiedän, miten tärkeää opiskelu on hänelle. Hän on täällä jo kuudetta vuotta.

Voisin jatkaa listaa, mutta tarkoitukseni oli vain näyttää, että pienistä puroista se suuri virta syntyy. Kun moni puronen ehtyy yhtä aikaa, huomaat äkkiä, että sosiaalinen elämäsi näyttää melko kuivalta. Puolisolla ei ole minkäänlaista virallista asemaa, joten ajankäytön suhteen jokainen on oman itsensä varassa.

Ei minulla aiemmassa asuinmaassani Saksassakaan ollut kuin yksi parempi ystävä (kiitos Sirpa!), jonka kanssa saattoi jutella pintaa syvemmältä päiväsaikaan, mutta elämää kuhisevassa suurkaupungissa ei ollut vaikeaa keksiä täytettä päiviinsä.

Saksaan tuli myös paljon tuttuja käymään, joko varta vasten meitä katsomaan tai omille työ-/lomamatkoilleen. Itse asiassa ystävyys moneen tuttuun syveni Saksan vuosina, kun saatoimme tavata ja jutella kiireettömästi Berliinissä.

Sieltä käsin oli myös helppo käydä Suomessa tervehtimässä läheisiä, mutta Maputosta ei niin vain käväistä. Säännöt kotimaanmatkoille ovat samat, asuitpa lähellä tai kaukana, ja lentoliput ovat kalliita.

Tähän tietysti voisi huutaa: Senkin nahjus! Oma syysi, ei sinua kukaan tuonne väkisin kiskonut ja tiesit mihin joudut! Ylös sieltä sohvalta ja pois tietokoneen ääreltä! Lopeta valitus, hanki uusia ystäviä, hakeudu lastesi kouluun vapaaehtoistöihin, raahaa joku hihasta kiinni pitäen päiväkahville!

Kaikki tuo on totta, mutta teoria ja käytäntö kohtaavat joskus kolinalla.

Jossain vaiheessa ei vain jaksaisi enää tehdä itseään niin kovasti tykö aina uusien ihmisten suuntaan - ethän tiedä, tuleeko juuri tästä mitään. Ehkä se on ikäkysymyskin.

Se itsensä tyrkyttäminen on hiukan väsyttävää, ja tuntuu, että tein sitä jo tullessani tänne. Pidän seurasta, jolle ei tarvitse selitellä. En usko, että olen ainoa, joka kokee näin, sillä moni pitää tiettyä etäisyyttä. Jutellaan kyllä, mutta se ei usein johda mihinkään lähempään tuttavuuteen. Joskus teflonpinta on tietysti tapa suojata itseään.

Kun ei kiinny, ei kaipaa.

Kyläilyjä harrastetaan minusta täällä aika vähän. En tosin tiedä, onko esimerkiksi expat-perheiden suosimilla compound-asuinalueilla, joilla naapurit tuntevat toisensa, yhteisöllisempää. Epäilemättä suhteiden solmiminen on helpompaa, kun asuinalueen valinta yhdistää. Compoundien kerhotiloissa järjestetään myös tapahtumia. Minä en tunne naapureitani.

Pidin ennen tänne muuttoa compound-asumista ennen kaikkea turvallisuuskysymyksenä ja olin sitä mieltä (ja olen yhä), että Maputossa voi asua aivan turvallisesti omassa talossa. Nykyisin näen, että compound-asumisen sosiaalinen ulottuvuus on aivan yhtä tärkeä. Olisi kiva tuntea naapurinsa.

Entä se lasten koulu? Samoilin Woolworthissa sen jäätelön perässä, kun sinne lehahti amerikkalaisten äitien parvi.

He ovat niin treenattuja, niin äänekkäitä ja niin suvereeneja leveine hymyineen. En oikein koe oloani mukavaksi siinä porukassa, vaikka minulla ei tietenkään ole mitään heitä vastaan. He ovat tavattoman ystävällisiä, mutta eivät sittenkään päästä kovin lähelle.

Samoin kuin suomalaisilla on oma, tällä hetkellä varsin pieni porukkansa, amerikkalaisilla tuntuu olevan omansa, joskin paljon suurempi, ja he pyörittävät esimerkiksi koulun vanhempainyhdistystä rautaisella otteella.

Sosiaalisesti kömpelömpi suomalainen ei niin vain tunkeudu sinne sotkemaan.

Muutenkin, kun lapset ovat jo isoja, toiminnan keksiminen koululla ei tule ihan niin luonnostaan kuin pikkulasten kanssa. Pikkulasten kautta on aina ollut helppo tutustua toisiin äiteihin, oli sitten Suomessa tai muualla, ja pienten äideille toimintaa on myös tarjolla. Teinien äidit muuttuvat taustajoukoksi. Vanhempainyhdistyksen äidit ovat nuorempia.

Minun ei kai auta muu kuin terästää omia periaatteitani - kuka se höpisikään yksinäisyyden sietämisestä? Täytyy myös aktivoitua suomalaispuolisoiden suuntaan. Se on kansainvälinen ja miesvaltainen joukko! On myös Scandi Spouses -niminen ryhmä, joka on sekin erittäin kirjava, mutta sen aktiivisin vetäjä, eteläamerikkalainen nainen, muutti ruotsalaisen miehensä kanssa Argentiinaan. Monien ryhmien aktiivisuus riippuu suoraan siitä, kuinka vireä vetäjä kulloinkin on puikoissa. Ryhmät kukoistavat ja kuihtuvat vetäjiensä mukana.

Ryhmillä on iso merkitys. Belgialainen tuttuni kertoi viihtyneensä Afrikan maista parhaiten Ruandassa etupäässä siksi, että Kigalissa toimi silloin retkiä ja harrastuksia järjestävä puolisoyhdistys, joka teki jo pikkulapsivaiheen ohittaneiden perheiden elämästä sosiaalisempaa ja madalsi kynnystä kokeilla uutta. Niin, seurassa on parempi olla vaikka pöhkö!

Paviaanilaumaa Krugerissa. Mikä on expat-puolison lauma?

- Olen yrittänyt etsiä Maputosta samaa, mutta mitään tällaista ei oikein ole. On kovin hiljaista, hän ihmetteli. Niinpä hän päätyi siihen kävelyyn. Mutta muistan nyt, että vuosi sitten hänkin valitteli parhaan kävelykamunsa poislähtöä.

Joissakin maissa on myös klubeja, joissa ulkomaalaisten on helppo kokoontua, niistäkin ovat monet tuttuni puhuneet.

Minun pitää myös muistuttaa potentiaalisia työnantajia, että haluan edelleen kirjoittaa (ohessa linkki Mosambik-aiheiseen juttuuni Yle Akuutin sivuilla). Luulen, että työ on aika hyvää lääkettä merkityksettömyyden tunteeseen. Mutta eihän sitä aina ole helppo saada, kun kaukaa huutelee.

Varoitan silti jo etukäteen, että ensi vuonna Suomessa saatan potea puheripulia. Onko teillä muilla ulkosuomalaisilla/expat-puolisoilla tällaisia kokemuksia yksinäisyydestä? Miten olette oppineet tulemaan toimeen sen kanssa? Vertaistuki on paras tuki.

Terkuin Lotta

Suomen kesästä afrikkalaiseen talveen

Huhuu, täällä ollaan taas, Maputossa. Herätän blogin talviunilta - tässä tapauksessa todella talviunilta, sillä Mosambikissa ei vielä ole kesä.

Maputon talvi vastaa hiukan Suomen kesää. Sää on raikas ja kaunis, aamut ja illat voivat olla tuntuvan viileitä. Paikalliset sanovat, että nyt on ollut keskimääräistä kylmempää, ja minustakin tuntuu, että vuosi sitten illat eivät olleet ihan näin koleita - vai olenko vain itse tällä välin afrikkalaistunut?

Uima-altaan köynnös (tulilatva?) oli kauniisti kukassa.

Talossa tuntuukin hivenen kalsealta. Ikkunat ovat henkäyksenohuet eikä lämmitystä tietenkään ole. Mutta oli talvi tai kesä, taivas on valtava ja huikaisevan kirkkaansininen, aurinko hehkuva ja päivällä se paistaa niin kuumasti, ettei moista Suomessa muistanutkaan. Ja kun kuuma trooppinen kesä saapuu, se ei tunne armoa - tätä raikkautta voi sitten vain kaihoten muistella.

Kotiin oli mukava tulla, sillä kodinhoitaja Ana oli valmistanut jääkaappiin pellillisen maputolaisia, kalatorilta ostettuja tiikerirapuja. Sain kuin sainkin rapujuhlat, vaikka en Suomessa ollutkaan. Löysin meren herkut tosin vasta tuloani seuraavana päivänä, kun sain tokkuraiset silmäni ja jääkaapin oven auki. Rapujen kaveriksi Ana oli valmistanut kulhollisen portugalilaista riisiä.

Kannatti avata jääkaappi!

Jääkaapissa odotti myös portugalilaisesta kahvilasta ostettu näyttävä kakku (minulla oli syntymäpäivä parahiksi saapumispäivänä). Sekin sai odottaa seuraavaan päivään, sillä sankaritar suunnisti suihkun kautta sohvalle ja kuukahti siihen. Kiitos kotijoukoille kukista, kakusta ja kaikesta!

Suklaata ei tässä säästelty.

Talossamme oli poissaolomme aikana tapahtunut vesivahinko, mutta sen jälkiä korjaillaan paraikaa, ja yksi suihku on onneksi käytössä.

Kiitän vesivahingon takia toimiin ryhtyneitä kanssaihmisiä siitä, että he eivät kertoneet meille Suomeen, mitä oli tapahtunut. Mitäpä me olisimme voineet sieltä käsin tehdä? Emme mitään, ja loma olisi mennyt pilalle tiedosta, että kotona odottaa tällainen tylsä huoli.

Nykyään, nopean viestinnän aikana, asioista kerrotaan joskus liiankin hanakasti - on oma taitonsa arvioida, mikä viesti kannattaa jättää myöhempään. Tämä oli ehdottomasti sellainen asia. Bonuksen ansaitsee ja sen myös sai myös tarkka vartija, joka huomasi, että talosta kirjaimellisesti tippui vettä, ja kertoi siitä ajoissa oikeille ihmisille.

Muuten vahinko olisi ollut paljon suurempi, ja olisimme joutuneet taas pakkaamaan kampsumme.

Mosambik on, kuten koko Afrikka, vastakohtien maa, ja siihen sainkin tuntumaa käydessäni paluun jälkeen ensi kertaa kaupassa.

Ensin (kaiken kukkuraksi vielä kodinhoitajan valmistama!) yltäkylläinen rapuateria kakkujälkiruokineen kotona, seuraavana päivänä Woolworthin typötyhjät hyllyt.

Kotihengettären tervehdys

Mitähän oli tapahtunut? Oliko jokin kuljetus jäänyt tulematta? Kaikki Woolworthissa myytävä ruoka tuodaan Mosambikin ulkopuolelta. En saanut kysytyksi, sillä mielessäni pyöri vain, mihin kauppaan seuraavaksi suunnistan ja mitä syömme illalla, kun tämän kauppareissun konseptit menivät uusiksi.

Hiukan yllättäen Woolworthissa oli kuitenkin hot dog -sämpylöitä, ja autiosta kylmähyllystä kurkotteli pari pakettia nakkeja. Niistä tuli ilta-ateria.

Joustava mieli ruoka-asioissa on ominaisuus, josta on täällä hyötyä, ja sen merkitystä pohdiskelin kesäloman aikana Suomessakin kuulostellessani välillä oudon ehdottoman tuntuista ruokakeskustelua. Sillä ehdoton ruokavalio voisi olla kehitysmaassa aika rasittava kaveri sekin.

Omien kauppareissujenkaan haasteita ei silti tee mieli ylen määrin kauhistella, sillä meillä on kuitenkin se kolikon kirkkaampi puoli. Mitä siitä, jos jokin hylly jossain loistaa välillä tyhjyyttään.

Monille muille, itse asiassa enemmistölle, on täysin samantekevää, ovatko jonkin supermarketin hyllyt tyhjät vai täydet. Heillä ei kuitenkaan ole sinne asiaa, ei liioin kalatorin raputiskeille - tavallisten ihmisten taloudellinen ahdinko on viime aikoina entisestään pahentunut.

Tyhjästä on paha nyhjäistä

Hei, leipähyllyssä on hodarisämpylöitä!

Lähdin Suomesta pikkuisen ristiriitaisin tuntein, sillä perheenjäsenten ja ystävien jättäminen on aina vaikeaa, etenkin jos joukossa on apua tarvitsevia. Minulla olisi aikaa auttaa, mutta olen niin kaukana - lienee tuttu tilanne monelle muullekin kohtalotoverille.

Mielialani kuitenkin parani hiukan yllättäen pitkällä lennolla Lontoosta Johannesburgiin. Heräsin - jos nyt heräämisestä voi puhua, kun ei oikein nukkumisestakaan - sardiinipurkissani, anteeksi istuimellani, niska jäykkänä, umpiväsyneenä ja viluissani, lentokoneen ilmastointi kun puhalsi turhankin tehokkaasti kohdallamme.

Hauskat kaikille tarkoitetut unisukkulat Helsinki-Vantaalla!

Eteläafrikkalainen stuertti aloitteli aamiaistarjoilua ja väläytti hammastahnahymyn. "Hyvää huomenta, ma´am! Nukuitteko hyvin? Tai nukuitteko ylipäänsä? Miltä elämä näyttää tänä aamuna?"

Nykyisillä, lähinnä karjankuljetusta muistuttavilla täyteenpakatuilla lennoilla tällainen puheliaisuus henkilökunnan taholta ei todellakaan tunnu kuuluvan hintaan, joten en heti saanut suutani auki. Stuerttia nauratti. "Now let´s do business", hän jatkoi, "syöminen auttaa aina, kumpi aamiainen saisi olla?"

Olin unohtanut eteläafrikkalaisen rennon ystävällisyyden ja jutustelevan, hymyilevän asiakaspalvelukulttuurin, ja siitä tuli heti mukava olo.

Yhtä lailla aamua valaisi vieressä matkustanut kikattava ja iloinen vauva, joka tarkasteli muita matkustajia valtaistuimen kaltaiselta lentokonesängyltään kuin kuningatar ikään. Hän taisi olla siinä porukassa ainoa, joka oli todella nukkunut sikeästi. Omat matkatoverini katselivatkin koppaa kaipaavasti: "Sillä on oikea sänky!"

En kuullut koko yön aikana kopasta pihaustakaan. Joitakin vauvoja ei voi katsoa alkamatta itsekin nauraa - tämä tyttönen oli juuri sellainen, ja hän viihdytti meitä ja henkilökuntaa "valtaistuimeltaan" illallakin. Hyväntuulinen oli tytön ultratyylikäs äitikin, ja mustine kiharoineen ja leveine hymyineen he olivat hauska kaksikko.

Viimeisellä lennolla Maputoon olinkin sitten jo niin väsynyt, että olisin vihdoin nukahtanut vaikka millaiseen solmuun lysähtäneenä, mutta siihen ei enää ollut aikaa.

Terkuin Lotta

Rikkalapio ja torakka, tunteiden tulkit

Lapiollinen kaipuuta?

Kaipaan Suomesta ennen kaikkea ihmisiä - perhettä, sukua ja ystäviä - sekä heidän lisäkseen kirjastolaitosta ja kirjakauppoja. Suomenkielinen kirja on ylellisyyttä, ja onneksi sain sellaisen viimeksi tällä viikolla, kiitos kuriiripostin ja ajattelevaisen Reija-ystäväni. Kiitos hänelle näin bloginkin kautta! (E-kirjoja ostan vain harkiten, koska tapaan kierrättää useimmat lukemani kirjat eteenpäin.)

Tällä hetkellä kaipaan siis enemmän aineettomia asioita ja ihmisiä kuin materiaa, ja vaikka suomalainen ruokakin on hyvää, se maistuu minusta parhaalta omassa ympäristössään, Suomessa - en erityisemmin haikaile sen perään täällä ollessani.

Selviämme kyllä näillä pöperöillä, ja pääsen mansikoiden, muikkujen ja uusien perunoiden pariin ennen pitkää. Poikkeus vahvistaa säännön. Välillä olisi kiva voida ostaa edullista ja laadukasta (kirjo)lohta jokapäiväistä ruuanlaittoa helpottamaan tai edes vaihtelun vuoksi. Ja pojat joisivat kyllä mielellään enemmänkin tuoretta maitoa.

Perhonen kävi tervehtimässä.

Mutta sitten on selittämättömiä hetkiä, jolloin omien juurien ikävä tiivistyy johonkin yllättävään ja arkipäiväiseen tapaan tai esineeseen.

Esineeseen, joka on itsestäänselvyys silloin, kun sen olemassaoloa ei tarvitse ajatella. Vai voisitko kuvitella itkeväsi Sini-rikkasetin takia? Aivan, en minäkään. Mutta kuinkas kävikään.

Taistelimme edellisviikon maanantaina nopsajalkaisen torakan kanssa huonolla kiinalaisvalmisteisella rikkalapiolla ja -harjalla (Maputossa myydään paljon laatuunsa nähden kallista tavaraa). Nujakan seurauksena hatara tekele hajosi. Harja katkesi ja lapio menetti osan muovipäällysteestään.

Torakka selvisi yhteenotosta elävänä! Sitkeä ötökkä päihitti surkean, heppoisesti kootun rikkalapion!

Otsalleni kihosi tuskanhiki, kun ajattelin, että minun täytyy jälleen lähteä kiertämään Maputon kauppoja tällaisen umpitylsän tavaran perässä.

Rikki mennytkin laitos oli vaatinut etsintää ja löytyi lopulta sattumalta - kun olin jo menettänyt toivoni - aasialaisten pitämästä minimarketista, johon olin poikennut ostamaan juotavaa. Bongasimme rikkalapion pienen myymälän pimeällä peräseinällä, ja siitä se lähti limutölkkien kaverina kanssamme kotiin.

Tuona maanantaiaamuna minun oli yhtäkkiä pohjattoman ikävä suomalaisia, Viikin Prismasta ostettuja rikkalapioitani. Olisin antanut mitä tahansa, jos olisin saanut ne keittiön nurkkaan (tai edes toisen).

Taisin saada aiheesta aikaan riidanpoikasenkin. Miten rikkalapiot eivät kulkeutuneet muuttokuormassa tänne, vaan Suomeen, jossa niitä saa kaupoista muutenkin - ja ne olisivat kyllä pärjänneet torakalle! Takuulla olisivat! Torakka olisi kuollut ja harja elossa, eikä toisin päin!

Pidän torakoista enemmän hengettominä.

Taustaksi täytyy sanoa, että mielestäni niin käteviä pitkävartisia rikkalapio-harjasettejä on ihmeen vaikea löytää Suomen ulkopuolelta. Tämä on jo kolmas maa, jossa etsin niitä kissojen ja koirien kanssa. Pitkävartisia lattiaharjoja toki löytyy vaikka millä mitalla, mutta roskat pitäisi sitten kerätä kyykistellen minikokoiseen lapioon. Isolla harjalla se käy todella kömpelösti. En ymmärrä, mikä järki tähän kätkeytyy.

Rikkalapioraivarini aikana tunsin itseni tietysti myös hiukan naurettavaksi. Olin sekä kiukkuinen että nolo, harmitti ja hymyilytti, ja sekin harmitti, että hymyilytti (ja toisin päin, mutta sitähän ei voinut näyttää, kun hyvä raivari olisi mennyt hukkaan). Ja kuka edes tietää, missä ne suomalaisetkaan rikkalapiosetit nykyään valmistetaan - minkä perään edes haikailin?

No, ryhdistäydyin pian ja keskityin olennaiseen eli torakkamyrkytykseen. En kiusannut itseäni lähtemällä ostoksille: käytämme sitä samaa rikkalapiosettiä yhä. Kyllä se palvelee, kun on helläkätinen, teippikin auttaa, ja eihän vehje hivellyt silmää ehjänäkään. Mikäs hätä tässä.

Suomalaiset rikkalapiot eivät katoa tästä maailmasta, vaikka minä en vähään aikaan heiluisi niiden varressa.

Toinenkin taintunut torakka.

Olisi mukava kuulla, millaisia tarinoita muilta ulkosuomalaisilta löytyy. Oletteko huomanneet kaipaavanne yllättäviä asioita, hetkellisesti tai pidempään?

Entä oletteko huomanneet, että joihinkin kotimaan/edellisen asuinmaan asioihin tai tavaroihin tiivistyy kummallisen paljon tunteita, jopa absurdiutta hipoen, siihen nähden miten arkipäiväisistä asioista on kyse?

Itse en olisi voinut kuvitella, että pidättelen kyyneliä rikkalapion takia. (Monen muun asian takia kyllä, ja niin on käynytkin, eli rikkalapio vain liittyy pitkään jatkumoon.)

Ehkä kyynelissä oli myös muuta kaipuuta. Rikkalapio, torakka ja maanantaiaamu pienen pääsiäislomamatkan jälkeen vain tarjosivat sopivan kanavan pieneen purkaukseen.

terkuin Lotta