Marinoitunut Maputon konkari täällä, hei!

On aika elvyttää blogi! Pahoittelen blogitaukoa. Aluksi oli kone rikki, ja sen korjauttaminen Mosambikissa osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Sitten tuli elämä kaikkineen bloginpidon tielle, ja tiedättehän, kuinka siinä käy: mitä pitemmäksi tauko venyy, sitä korkeammaksi kasvaa myös kynnys jatkaa. Omat arkiset jutut eivät yhtäkkiä tunnu kertomisen arvoisilta.

Ei auta kuin kiivetä kynnyksen yli! Lämpimästi tervetuloa taas mukaan seuraamaan Maputon kuulumisia. Tuntui hyvältä ja myös haikealta palata tänne kesäloman jälkeen. Hyvältä siksi, että huomasin niin monen asian jo tuntuvan tutulta. Blogissakin kuvaamani kotiutumistaistelu on nähtävästi tuottanut tulosta, vaikkei sitä itse aktiivisesti huomaisi.

Matto lähikuvassa. Siitä lisää edempänä tekstissä.

Hätkähdinkin, kun uusi tulokas kuvaili minua sanoilla "a seasoned expat not easily thrown off the road by minor mishaps". Puhuiko hän minusta, siitä ihmisestä, joka vielä jokin aika sitten tunsi itsensä yhtä eksyneeksi kuin mahdollisesti hän itse? Vaikutinko minä  mukavasti marinoituneelta Maputon expatilta? Olihan tässä monissa liemissä kiehuttu, mutta - vilkaisin taakseni - kenelle tuo oikein puhuu.

Eihän siellä ketään ollut.

Päättelin siis, että olin esiintynyt vakuuttavasti neuvoineni (koulussa on uusi ohjelma, jossa uusille perheille nimitetään "parent family", ja minä olin tämän saksalaisperheen kummi).

Haikea tunne taas johtui hiukan yllättäen siitä, että tämä on viimeinen vuoteni Mosambikissa. Kaikkine kommelluksineen ja outouksineen tämä on ollut hienoa ja ainutlaatuista aikaa, ja tällä hetkellä päällimmäinen tunne on syvä kiitollisuus siitä, että olen saanut kokea tämän kaiken. Kun loppu häämöttää, se tuntuu epätodelliselta. En voi kuin todeta kliseisesti, etten ymmärrä, mihin ne vuodet vierivät.

Mutta ovathan ne jättäneet jälkensä. En tunne olevani sama ihminen kuin tänne tullessani. Olen oppinut valtavasti, joskaan mitään siitä ei voi mihinkään cv:hen  suoraan kirjoittaa, ja ilmeisesti omaksunut puolivahingossa yhden uuden identiteetinkin Maputon konkarina ja expat-yhteisön osana. Ei minulla sellaistakaan tänne tullessani vielä ollut.

Se oli uusi rooli, joka täytyi oppia.

 Siinä, missä Saksassa jäin tilanteessani paljon selkeämmin yksin - siellä lähetystöt ovat tavallisia työpaikkoja, joissa työntekijöiden perheet kiinnostavat pakollisen pikkujouluglögin verran, ja poikien käymä paikallinen koulu oli sekin kuin suomalainen vastineensa, tavallisten kiireisten työssäkäyvien vanhempien läpikulkupaikka pakollisina vanhempainiltoina -, täällä yhteisö otti huomaansa, kun sen syliin vain tohti heittäytyä.

Yhteisön ansiota sekin, että kävin viime viikolla rantakaupunki Xai-Xaissa tutustumassa Vavasati-nimisen ompelimoon. Oli koulun Week without Walls -luokkaretkiviikko eli isompien koululaisten kodit kumisivat tyhjyyttään. Meidän pojistamme toinen vietti viikon Ponta do Ourossa Mosambikissa, toinen St Luciassa Etelä-Afrikassa. Ilahduin, kun saksalainen ystäväni Flori ehdotti minulle päiväretkeä pieneen mattokutomoon 120 kilometrin päähän Maputosta.

Tällaiset käsityöpajat ovat Mosambikissa tyypillisiä, ja osalla, kuten Vavasatilla, on vahva sosiaalinen ulottuvuus: tarkoitus on tarjota kaikkein haavoittuvaisimmille naisille mahdollisuus työhön, toimeentuloon ja terveyteen. Yksikään näistä kolmesta asiasta ei ole täällä itsestäänselvyys, ja esimeriksi Xai-Xaissa hiv-luvut ovat korkeat.

Syyskuisena aamuna Gazan provinssin eteläkärki näytti vehreältä ja kauniilta. Ananakset kypsyivät kookospalmujen reunustamien teiden varsilla. Ostimme kadunvarsikauppiaalta pikkunälkään vastapaahdettuja, lämpimiä cashewpähkinöitä. Hymyilin Second Wife and Love -nimiselle ravintolalle Manhicassa, jonka läpi ajoimme. Sen sijaan Accommodation, Butcher´s and Restaurant -yhdistelmä samassa talossa, tässä järjestyksessä, ei näyttänyt kovin kutsuvalta.

Kolmen tunnin matkan aikana poliisikin ehti pysäyttää automme ja nuhdella isällisesti kuskia vauhdista - meidän mielestämme hänen kaasujalkaansa ei tosiaankaan voinut moittia painavaksi -, mutta tällaiset näytelmät ovat Mosambikissa tavallisia. Käytiin tyypillinen kohtelias sananvaihto taukoineen ja toistoineen, ja saimme jatkaa matkaa.

Joskus poliisin tarkoituksena on pieni palkanlisä, joskus moitteisiin on toki syytä (nyt ei ollut, mutta ison auton pysäyttäminen on poliisille ehkä houkuttelevampaa kuin pienen). Tärkeintä on säilyttää maltti ja noudattaa dramaturgista kaavaa, johon ei missään vaiheessa kuulu poliisin arvovallan kyseenalaistaminen.

Kun ajattelee, millaisia surmanloukkuja monet tiet ovat, nopeusvalvontaan ei kuitenkaan voi suhtautua kuin myönteisesti. Hyvä, että kaasujalkoja muistutuksilla hillitään ja valvotaan, todistimmehan itse karmeaa kolaria tällä tiellä, samoillla seuduilla, tasan vuosi sitten. Aina kaikki pysäytykset eivät kuitenkaan suju näin hyvässä hengessä.

Vauva liinassa, kanisteri kädessä, tyypillinen kantamus pään päällä tosin puuttuu.

Ajomatkan aikana tarkkailimme sähkötolppia tien varrella. Aika harvaan taloon näytti menevän sähköt. Alle 25 prosentilla mosambikilaisista on sähköt, maaseudulla luku on viitisen prosenttia. Voi vain arvailla, kuinka lapsilta sujuu läksyjen luku pimeässä. Ei mitenkään.

Sähköttömyys sanelee arjen. Flori kertoi kodinhoitajastaan Luisasta, kuuden lapsen äidistä, jonka tytär oli polttanut kasvonsa laittaessaan ruokaa tavalliseen tapaan hiilikeittimellä. Hiillos oli roihahtanut palamaan ja arpeuttanut 16-vuotiaan iäksi. Kuskimme, mosambikilainen Hussein puisteli päätään ja kertoi käyttävänsä ruuanlaittoon sekä kaasua että hiiltä; kaasua sisällä, hiiltä ulkona. Kaasu olisi turvallisempi ja terveellisempi, ja kaasupullo halvempi kuin hiilisäkki, mutta köyhimmillä ei ole varaa alkuinvestointiin eli kaasulieteen. Niinpä hiilisäkkien raahaus jatkuu.

Flori oli sopinut Vavasatin ompelijan Sandran kanssa tapaamispaikan Xai-Xain sairaalan eteen, sillä itse ompelimoon olisi ollut vaikea löytää. Tietä sairaalaankin piti kysyä, mutta sen sijainnin tietävät kaikki. Sandra tuli sairaalalta kyytiimme. Meitä oli takana jo kolme - Flori, saksalainen turisti Henrike ja minä; edessä istui belgialainen Tessa -, mutta Sandra sopi takapenkille mainiosti.

Ylipäänsä autojen täyttö Mosambikissa, ja varmaan muuallakin Afrikassa, on oma lajinsa. Muistan, miten sisarentyttäreni järkyttyi nähdessään paikallisen ryömivän auton takaluukkuun Maputossa. Se tarvitsi kai kyydin, totesin. Mitä muuta saatoin sanoa? Olinhan itsekin matkustanut täällä takaluukussa, tosin maastoautossa eli tilavammin ja mukavammin kuin vaikkapa lentokoneissa nykyään! En sentään pitkää matkaa, vaan lyhyillä kaupunkipyrähdyksillä illanviettojen yhteydessä. Mutta Maputossa oppii ajattelemaan pragmaattisesti. Mosambikiin ei kannata muuttaa, jos vaivaa päätään liikaa säännöillä. Tai sääntöihin takertumalla on ainakin vaikeampaa elää huolettomana.

Matto syntyy Sandran hyppysissä.

Vavasatin ompelijat näyttivät, kuinka capulanat eli printtikankaat ommellaan koneilla suikaleiksi, joista matto punotaan käsin. En valitettavasti ole käsityöihminen, joten tämän tarkemmin en osaa prosessia selittää. Yhden maton valmistaminen vie muutaman päivän. Ompelimossa oli mukava tunnelma, ja asiaankuuluva ryhmäkuvakin otettiin.

Koneilla syntyy matonkuteita.

Capulanamatot eivät ole huokeita (isot maksavat yli sata euroa), mutta sen ymmärtää paremmin, kun kuulee, että yksi matto voi nielaista hyvinkin 50 capulanakangasta. Toisaalta tästä matosta tietää, kuka sen on tehnyt ja missä. Samaa ei voi sanoa niistä matoista, joita koti-Suomessa normaalisti ostellaan!

Mattojen lisäksi Vavasati tuottaa muun muassa hauskoja tuoleja, joissa kankaat on punottu tiiviisti tukevaan kehikkoon, ja Flori ostikin kotiinsa yhden. Musta designtuoli oli jännästi epäafrikkalainen! Minäkin aloin miettiä, mahtuisiko se muuttokuormaan, tosin polttavampi ongelma on se, mahtuuko se Suomessa odottavaan piskuiseen kotiin... Brysselissä opin, että huonekalujen ostelu tilavaan kotiin on aivan liian helppoa siihen nähden, että ne pitää ennen pitkää sulloa muuttokuormaan ja ahtaampiin neliöihin. Täällä olemmekin hillinneet itsemme hyvin, osasyy toki on se, että houkuttelevia kalusteita on niukasti tarjolla.

Tästä tuoli takakonttiin.

Florilla oli eväitä mukana siltä varalta, ettemme olisi löytäneet Xai-Xaista kunnollista ruokapaikkaa. Mattokaupasta tiemme vei rantaan, josta löytyi nostalginen, parhaat päivänsä nähnyt konferenssihotellin tyyppinen majoituslaitos ja perusravintola.

Xai-Xain rantaa.

Maputon ravintoloissa ruoka tulee nopeasti, joten emme muistaneet, että muualla voi olla toisin. Ruokaa sai odotella aimo tovin ja suunniteltu kävely rannalla jäi toiseen kertaan. Aurinkohan laskee kuudelta, ja halusimme ehtiä takaisin ennen sitä - ajaminen huonosti valaistuilla valtateillä on auringonlaskun jälkeen kaikkea muuta kuin rentouttavaa. Kaduilla olevia kuoppia, vastaan tulevia ilman valoja ajavia autoja ja tien varressa käveleviä ja sitä ylittäviä lukuisia ihmisiä on vaikea nähdä.

Esimerkiksi pienet koululaiset kulkevat koulumatkansa moottoriteiden varressa jalan, ja koska koulua käydään vuoroissa, lapsiakin on vielä pimeällä liikkeellä aikuisista puhumattakaan. Aiemmin tänä vuonna pohdin teiniäitien kohtaloa: he joutuvat yleensä jättämään koulun odotusaikana, ja "ratkaisuksi" tarjotaan iltakoulua.

Ompelimonkin seinällä oli raskaudenaikaista valistusmateriaalia. Kuvallinen valistus toimii parhaiten paikoissa, joissa  lukutaito voi olla heikko.

Koulunkäynti sysipimeässä on kuitenkin liian turvatonta. Niinpä raskaana olevat tytöt putoavat opetuksen piiristä. Päiväkouluun nämä olosuhteiden uhrit eivät saa mennä, koska he herättäisivät muka pahennusta! Erityistuen sijaan, jota nämä tytöt tarvitsisivat, tarjolla on häpeää.

Aallot pärskähtelevät kiviin rannan tuntumassa.

Me ehdimme vain vilkaista rantaa, jossa kookkaat kivet näyttivät muodostavan suojaisan uima-alueen. Hussein kertoi kuitenkin, että isot kivetkään eivät estä voimakkaita ja ajoittain kavalia merivirtauksia. Mosambikin rannat ovat vaikuttavia katsella, mutta usein vaarallisia uida aaltojen, virtausten tai molempien takia. Se ei kuitenkaan tee niistä yhtään vähemmän lumoavia.

Syyskuisin terveisin Lotta