Lapsikin sen tietää

 

Pieni paperivene

Tämä paperivene poikani luokkahuoneen ovessa pysäytti minut pari kuukautta sitten. Viesti on riipaisevan yksinkertainen. Lapsikin sen tietää.

"Every day thousands of people run away from there country for SAFETY." Kopioin tekstin tähän alkuperäisen kirjoitusvirheen kanssa.

Tällä viikolla ajattelin taas pientä paperivenettä.

Lapsikin sen tietää.

Pidän Mosambikin amerikkalaisessa koulussa siitä, että se kannustaa oppilaita ajattelemaan eikä arastele tuoda opetukseen maailman tilannetta ja ongelmia. Sosiaalisen vastuun ajatus tulee varhain selväksi. Lapsia myös kannustetaan itsenäiseen työskentelyyn ja tiedonhakuun annettujen aiheiden parissa.

World Conflicts -teema onkin puhuttanut kotona jo pitkään. Olemme puhuneet muun muassa lapsisotilaista, joita Mosambikissakin oli. Sota päättyi vasta 1992, joten keskuudessamme elävät entiset lapsisotilaat eivät välttämättä edelleenkään ole kovin vanhoja, mikäli ovat hengissä - maaseudulla on alueita, joilla odotettu elinikä on alle 40 vuotta.

Poikani tuijotti pitkään kuvaa, jossa pieni poika pitelee itsensä kokoista asetta. Jälkeenpäin hän kertoi miettineensä, miten paljon paremmat lähtökohdat hän on saanut elämälleen kuin kuvan lapsi. Sitä hän on toki miettinyt täällä jo useasti aiemmin muun muassa ihmetellessään, miksi toiset asuvat hienoissa taloissa ja toiset hökkeleissä elleivät peräti taivasalla.

Yksi osa World Conflicts -teemaa on Refugees, pakolaiset. Alakoulun eli Primary Schoolin taidenäyttelyyn lapset piirsivät muun muassa pakolaisaiheisia tauluja.

Refugees-teoksia Primary Schoolin taidenäyttelyssä.

Pidän myös siitä, että koulu opettaa vuorovaikutustaitoja ja esiintymistä. Ei ihme, että amerikkalaiset ovat niin hyviä small talkissa. Tähän taitoon kiinnitetään tietoista huomiota pienestä pitäen, ja kommunikaatio myös aikuisten kanssa sujuukin tällaiseen kulttuuriin kasvaneilta lapsilta täysin luontevasti. He ovat aloitekykyisiä ja avuliaita. Ihailen ja joskus myös kadehdin tätä taitoa, kun itse seison tuppisuuna.

Tämä ei koske vain amerikkalaisia - on monia maita, joissa vuorovaikutukseen panostetaan toisin kuin Suomessa. Muistan elävästi, miten olin 2005 Brysselissä leikkipuistossa kolmivuotiaan kanssa, ja tuntematon taapero tuli pyytämään - täysin luontevasti! - : "Rouva, voisitteko olla niin ystävällinen ja antaa minulle vauhtia? Kiitos paljon!" Suomalaismadamen leuka loksahti auki.

Toinen kokemus oli samoihin aikoihin leikkipuistossa, jonka penkit olivat lounasaikaan läheisen koulun teinien kansoittamat. Ehdin rintareppuineni ja rattaineni jo miettiä, että pahus soikoon, en pääse mihinkään istumaan, kun lähimmältä penkiltä ponkaisi teinipoikalauma pystyyn."Anteeksi, rouva, tässä on teille penkki, voitte käydä istumaan, olkaa hyvä." Olin jälleen niin hölmistynyt, etten tainnut älytä kiittääkään.

Bryssel on tällä viikolla hallinnut uutisotsikoita ja monien ihmisten ajatuksia, ja siksikin monet hyvät muistot minulle rakkaasta kaupungista nousivat pintaan.

Palatakseni Mosambikiin, kuvasin häthätää infotauluja vitosluokan seinällä. Tärkeimpiä oppimiseen ja kommunikaatioon liittyviä käsitteitä on määritelty, niistä keskustellaan ja niistä tehdään kotitehtäviä.

En voi olla ajattelematta, että Suomessakin on nyt valtakunnanpolitiikkaa myöten sellaisia tahoja, joille näiden elementtien kertaaminen tekisi hyvää. Joidenkin kohdalla tosin vaikuttaa siltä, etteivät he ole sisäistäneet niitä alun perinkään.

Empatia, uteliaisuus, sitoutuminen ja oikeudenmukaisuus lyhyesti määriteltyinä.

Ilman toleranssia ja kunnioitusta mistään ei tule mitään.

Taannoin koulussa oli harjoitus, jossa lasten piti miettiä, mitä tavaroita he keräisivät kotoa mukaansa, jos tulisi äkkilähtö. Heidän piti tuoda nämä tavarat repussaan kouluun ja kuljettaa reppua mukanaan koko päivä. Eihän pakolaisillekaan ole tarjolla matkalaukun liukuhinnaa tai säilytyksiä.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka vaikkapa Suomen kouluissa on kerrottu oppilaille turvapaikanhakijoiden pakomatkoista ja niiden taustoista.

Oma poikani pakkasi reppuunsa vesipullon, hammasharjan ja Aku Ankkoja. Tositilanteessa hän olisi ottanut myös kännykän ja laturin, mutta empi nyt, kun ei tiennyt, saako Primaryyn viedä kännyköitä (Saksassa alakouluun ei saanut viedä puhelimia).

Mitä sinä pakkaisit pitkälle matkallesi?

terkuin Lotta

ps. Alla vielä linkki Youtubeen, upean malilaislaulajan Rokia Traorén uuden Né So -levyn nimikappaleeseen. Kauneudessaan terapeuttinen kannanotto tällä hetkellä hiukan surulliseen maailmaan. Ranskantaitoiset, kuunnelkaahan sanoja. (Albumin lehtisessä ne on käännetty myös englanniksi.)
https://www.youtube.com/watch?v=iq0gyj0cmo8