Henkisen digestion tärkeydestä
Tammikuun lopussa havahduimme siihen, että takana oli puoli vuotta Maputo-elämää. Kuluneet kuukaudet ovat olleet elämäni pisimmät ja myös väsyttävimmät kaikessa mielenkiintoisuudessaan. Lähdimme Afrikkaan osittain siksi, että halusimme avartaa maailmankuvaamme.
Se täällä kyllä onnistuu, ja siitä olen kiitollinen.
Vaikka aika tuntuu kuluneen hitaasti, joulun jälkeen viikot ovat yhtäkkiä vilisseet silmissä - ehkä siksi, että mennään kohti kesää ja kesälomaa. Tai täällä kohti syksyä ja talvea, kuka asian nyt mitenkin mieltää. Minä en ole vielä onnistunut siirtymään mosambikilaiseen vuodenaikarytmiin.
Hämmennän paikallisia puhumalla viime syksystä, joka heille oli tietysti kevät, ja höpisemällä tulevasta kesälomasta - nyt älyän sentään tarkentaa, että tarkoitan eurooppalaista kesää.
 |
| Kissa ottaa rennosti Afrikan lämmössä. |
(linkki: https://ayearasalion.wordpress.com/2016/01/13/all-i-want-for-christmas-is-a-culture-shock/).
Mosambikissa työskentelevä kirjoittaja oli pyrähtänyt lomalle Etelä-Afrikkaan, mutta oli omaksikin hämmästyksekseen halunnut lähinnä nukkua sen sijaan että olisi virkeänä singahdellut paikasta toiseen imien itseensä uusia vaikutteita.
Ymmärsin, miksi häntä nukutti. Jatkuva uuden omaksuminen on rankkaa. Välillä täytyy sulatella. Muistanette digestion, josta kirjoitin aikaisemmin! Minusta tuntuu,että mitä vanhempi on, sitä tärkeämpää on henkinenkin digestio.
Joskus, kun herään yöllä naapurin koiran ulvontaan tai rikkinäisen ilmastointilaitteen raksutukseen, en unenpöpperössä heti muista, missä olen. Koordinaatit löydettyäni ihmettelen pimeässä, miten minä tähän Maputon hikiseen yöhön oikein jouduin.
Välillä toivon, että aika pysähtyisi hetkeksi ja voisin vetää henkeä.
Mitä diplomaattipuolison kliseiseen elämään tulee, siinä on paljon erityispiirteitä, joita ymmärtää parhaiten ehkä vain toinen saman kokenut. Tai kuka tahansa empaattinen ja tarkkanäköinen ihminen. Heitäkin on.
Muistan kauan sitten, toisessa maassa asuessani, kun viestitin entiselle työkaverille lähteväni nyt tutun kanssa kahville. Hän kommentoi: "Sinua onnellista! Sinä se vain kahvittelet keskellä päivää, kun me raukat täällä puurretaan töissä."
 |
| Yhdellä meistä oli taannoin sosiaalista elämää! |
Vaihtoehto kahvihetkelle kun ei ole hohdokas tai arkinenkaan työpäivä. Töiden järjestäminen ei valmiiden verkostojen puuttuessa aina ole helppoa tai realistista. Vaihtoehto kahvihetkelle on jälleen yksi iltapäivä kotona ihan omassa seurassa. Omia, ei aina niin hohdokkaita ajatuksiaan kuunnellen.
Joko alkoi kahvittelu kiinnostaa?
Ei se vanhuuden eläkehuolia ratkaise, mutta jos on tuuria, voi jopa löytää hengenheimolaisen. Ja yleensä saa hyviä vinkkejä ja neuvoja, myös palkka- tai vapaaehtoistyömahdollisuuksista, jos sellainen kiinnostaa. Ketään ei kuitenkaan painosteta avautumaan aroista asioista - tarjotaan vain tilaisuuksia, joihin tarttua.
 |
| Hyvä ruoka auttaa sopeutumaan - Maputossa on minusta maailman parhaat katkaravut. |
Moni expat-puoliso tuntuu ainakin jossain määrin kaipaavan työminäänsä, minäkin. Se on osa sitä tuttua ja turvallista identiteettiä, jonka ulkomaille muuttava joutuu usein jossakin määrin rakentamaan uudestaan.
Tilanne on omalla tavallaan herkullinenkin. Ihmiseenhän lyödään helposti kaikenlaisia leimoja, ja niitä ripustaa päälleen itsekin, joskus ihan turhaan ja tukahduttavasti. Kerrankin saa ja voi karistaa kaiken sellaisen hartioiltaan: sillä, mitä olet tehnyt toisella puolella maapalloa, ei ole mitään merkitystä. Kukaan ei tunne ansio- tai puutelistaasi. Et voi mennä tilanteisiin kuin omana itsenäsi ja katsoa, mihin se riittää.
Sama pätee tietysti toisin päin. Et tiedä monistakaan kohtaamistasi ihmisistä mitään, ja onkin kutkuttavaa ajatella, mitä ihmisestä silloin näkee tai yrittää saada selville. Et tiedä, onko joku "toisessa elämässään" biofyysikko, kätilö, muusikko tai kielitieteilijä, eikä sinulla ole hajuakaan heidän "asemastaan" - puhun nyt siis puolisoista -, mutta aistit kyllä sen, millaista energiaa hän säteilee ympäristöönsä.
Tällaisissa kohtaamisissa kaikki on tavallaan mahdollista, ja se on vapauttavaa (toki se tekee olon myös välillä hyvin irralliseksi). Vaikka siitä ei seuraisikaan muuta kuin se kahvikupillinen, ainakaan aluksi.
Entä käytännön identiteettiongelmat? Minun on täytynyt sopeutua vaikkapa siihen, että pihapiirissäni häärii koko ajan muita ihmisiä. Tarkoitan tällä vartijaa, autokuskia/puutarhuria, uima-altaan hoitajaa ja siivoojaa (joka minun toiveestani ei tule joka päivä); lisäksi käy epälukuinen määrä erilaisia korjaajia jne. Heillä kaikilla on usein minulle asiaa. Ja edustan heille sellaista identiteettiä, jota joudun välillä itse kovasti haeskelemaan.
 |
| Siivooja jätti näin ihanan lapun! |
Ylipäänsä jo se, että ripustan pyykkini itse, voi herättää vartijassa kysymyksiä mielenterveydestäni. Minulle taas pyykki on yksi tapa pitää pää kasassa, osa normaalia identiteettiä.
Haluaisin sanoa, ettei vartijan todellakaan tarvitse nousta. On jo kyllin hankalaa, että pesukoneen ainoa paikka on talon ulkopuolella vartijoiden oleskelutilassa (siis palvelusväen puolella). Pitää aina tarkistaa, ettei vartija vain ole vessassa juuri sillä hetkellä kun yritän hiipiä huomaamattomasti pesukoneen luo.
(Siivooja: "Mitä, onko teillä yleensä ollut pesukone sisällä?" Missä muuallakaan?)
Haluaisin vain kulkea ovesta sisään ja ulos ilman että joku ottaa siihen joka kerta fyysisesti kantaa.
Mutta en osaa sanoa sitä portugaliksi sillä lailla rennosti, joten asiasta tulisi turhan iso numero. Vartija voisi luulla, että hän ei suorastaan saa nousta seisomaan, vaan määrään hänet istumaan. Helpompaa on antaa olla.
Toisaalta saatan itsekin ponnahtaa sohvalta ylös, jos näen uima-altaan hoitajan tassuttelevan lasioven toisella puolella. Tajuan kyllä, miten hölmöä se on. Kaiken järjen mukaan hänelle ei lainkaan kuulu se, mitä teen kotonani. Jostain syystä minulle tulee kuitenkin epämääräisesti kiusallinen olo, jos en näytä tekevän mitään tähdellistä ja tärkeää. Tai edes tärkeän näköistä.
Toinen uusi asia on rahaan liittyvien pyyntöjen määrä. En tarkoita vain kerjäläisiä kadulla, vaikka heitäkin on paljon, ja annan heille usein kolikoita tai setelin. Pyyntöjä satelee portin sisäpuolellakin. Esimerkiksi juuri uima-altaan hoitaja, sinänsä mukava nuori mies, saattaa pyytää rahaa lääkkeisiin tai muihin laveasti kuvailemiinsa maksuihin (en aina ymmärrä selityksistä kuin osan), ja välillä turhauttaa tulla nähdyksi vain seteliautomaattina. Puuttuu vain, että suussani killuisi kielen sijaan tuhannen meticalin seteli.
Olisi mukavaa voida joskus sanoa päivää ilman että keskustelu johtaa siihen, miten paljon minun pitäisi tällä kertaa kaivaa kuvettani.
En tosin ikinä kaiva ainakaan heti, vaan sanon palaavani asiaan. Ihan siksikin, että ei ole viisasta antaa sellaista kuvaa, että säilyttää kotona paljon käteistä rahaa.
Myös vartija pyysi aluksi toiveikkaana rahaa lääkäriin, mutta lopetti, kun emme reagoineet (kyselin konkareilta, miten suhtautua). Ympärilllä on suunnattomasti köyhyyttä ja puutetta, mutta emme vain voi auttaa ihan kaikkia ihan koko ajan. Autamme jo maksamalla eriasteisia kuukausipalkkoja ja erilaisia lisiä, kuten lasten koulumaksuja ja niitä lääkkeitäkin välillä.
Korostan, että ihmiset täällä ovat tahdikkaita, vaatimattomia ja loputtoman ystävällisiä - puhun siis vain omista reaktioistani ja uusien tilanteiden herättämistä tunteista.
Autokuski ei ole kertaakaan vaatinut ekstraa, mutta ehkäpä juuri siksi tarjouduimme itse maksamaan hänen englannin opintonsa, jotka auttavat elämässä eteenpäin.
Myös kuskin kanssa joudun ajoittain pohtimaan rooliani. Kuski käyttää paljon energiaa kurvatakseen aina juuri sellaiseen kohtaan, mistä minulla on mahdollisimman lyhyt kävelymatka, ja taas minun tekisi mieli huudahtaa sillä lailla rennosti, että anna olla - voin varsin hyvin kävellä tästä! Itse asiassa haluankin kävellä! - mutta sanat juuttuvat kurkkuuni.
Kuski hämmentyisi: tekeekö hän mielestäni työnsä huonosti? Miksi ihmeessä haluaisin kävellä?!? Ja mihin hänen sitten oikein pitäisi pysähtyä? Kahden, kymmenen vai kahdentoista metrin päähän?
Helpompaa on antaa asian olla, vaikka "kuninkaallinen kohtelu" tuntuu välillä nolostuttavalta. Tekisi myös mieli sanoa kuskille, ettei hänen todellakaan tarvitse juosta, kun näkee minun palaavan jostain. Mutta tietysti hän juoksee, ja taas minua nolottaa.
 |
| Riikinkukko tepastelee liikenteen seassa. |
Joskus on ihan hyvä, että kuski vahtii ripeänä askeliani. Kun viimeksi tulin O Vosso Supermercadosta kantaja vanavedessäni (sekin vielä: aluksi aiheutin kummastusta yrittämällä riistää kassini pakkaajien käsistä), suunnistin väärää autoa kohti. Minkäs teet, ruuhka oli melkoinen ja monet autot kaukaa katsoen aivan samannäköisiä. Kuski juoksi huitoen ja huudellen eri suunnasta. Meitä kaikkia nauratti.
Terkuin Lotta
Voin vain kuvitella miten henkisesti tuo sopeutuminen on voimia viemää, mutta samalla omalla tavallaan hauskaa. Tuo palvelusväen, vartioiden yms keskellä eläminen on suomalaisille todella vierasta. Tai se, että monet pyytävät suoraan rahaa. Mielenkiintoisia kokemuksia!
VastaaPoistakiitos, kiva kuulla että kiinnosti!
PoistaKuulostaa ihan omilta ajatuksiltani! En olekaan aiemmin lukenut blogiasi, nyt täytyykin äkkiä lukea. Itse olen tällä hetkellä Ugandassa saksalaisen diplomaattimieheni vanavedessä. Nimenomaan kaikki tämä "palvelus kunta" hämmentää kovasti. Meilläkään siivooja ei käy päivittäin koska en tunne tarvitsevan häntä niin usein, tykkään järjestellä ja ripustaa pyykkini itse, enkä osaa ottaa rennosti kun toinen siivoaa minun sotkujani. Kuskiakaan en koskaan osannut palkata, tosin nyt 1,5 vuoden kokemuksella se olisi saattanut tehdä hyvää sosiaaliselle elämälleni. :D
VastaaPoistaKiitos kommentistasi! Minulle on lohdullista kuulla, että muillakin on samankaltaisia tuntemuksia ja reaktioita. Itse asiassa juuri eilen törmäsin amerikkalaiseen diplomaattirouvaan, joka kummasteli, mitä tehdä kaikella ajallaan, kun pyykkejäkään ei saa enää ripustaa. Sanoin, että minä kyllä nimenomaan ripustan ne pyykit, kun aikaa on. Wau, hän sanoi ja myönsi tuntevansa olonsa vähän irralliseksi ja omituiseksi.
PoistaVoi että miten tutulta kuulostaa! Hyvä kirjoitus! Ne identiteetin rakentamiset ja roolien muutokset ja niiden aiheuttamat ristiriidat ja pohdinnat käy joskus, noh työstä. Ja että ovat hohdokkaita kahvihetket omassa seurassa joskus sekavienkin ajatustensa kanssa paikassa josta et ilmansuuntiakaan hahmota ja jonka ympäristö tulvii käsittämättömiä ja väsyttäviä aistiärsykkeitä. Ja kaikki uudet ihmiset joille voit edustaa ties mitä. Kuvasit hyvin myös kohtaamisia paikallisten kanssa. Kotiapulaisehdokkaan kanssa huomasin välillä vähän niinkuin huomaamatta tiskaisevani tiskejä ja sitten hän sieltä jo tulikin paikalle varmaankin vähän loukkaantuneena, että eikö hän muka kelpaakaan tekemään töitään jne.
VastaaPoistaTavallaan mulle niiden henk.koht.identiteettipohdintojen antia on se että sitä on oikeasti jotenkin kohdattava itsensä ja etsittävä joku sellainen ydinminä jonka olemassaolon ei pitäisi riippua ympäristöstä ja kohtaamisista siinä. Että vähän kuin perusasioiden äärellä on, eikä aikaisempi rooli välttämättä tue sitä. Paitsi ehkä mulla just nyt kun jatkan samaa kotiäiti-roolia kuin Brysselissäkin, mutta nykyisin enemmän kuninkaallisella vivahteella ja vähemmällä "pelkkä" kotiäiti-luokituksella.
Hei, kiitos - tuo ydinminä-ilmaisuhan on ihan loistava. Sen varassa tässä mennään, kun pomot, entiset pomot ja sukulaiset puuttuvat ympäriltä määrittelemästä :-) Kuninkaallinen vivahde, juu, huhhuh. Taas oli kuninkaallisuus kaukana kun hilluin virttyneessä yöpaidassa eteisessä poikien lähtiessä kouluun ja kuski pisti päänsä sisään pyytäkseen auton avainta. Hetkeä aikaisemmin olin miettinyt, olisiko fiksua vetää ylleen jokin aamutakki, ja tullut siihen tulokseen, että tuskin tämä "apuväki" nyt juuri minua näkee. Vaan aina pitäisi olla valmiina kaikkeen.
PoistaTunnistan paljon omia tuntemuksia ja ajatuksiani. Muistan hyvin tuon tunteen, kun oli todella vaikeaa vain istua kotona, jos siellä hääräsi työntekijöitä. Kun muuutimme Mombasaan ja kaikki oli vielä ihan uutta, saattoi puuutarhurimme vain kävellä sisään ja aloittaa jutustelun. Yhteisten tapojen luominen oli haastavaa. Muistelen silti lämmöllä Mombasan tiimiämme, jouduimme useasti hankalaan tilanteeseen vartijoiden ja muutaman puutarhurin kanssa, mutta ydinporukkamme oli paras mahdollinen. Nyt Panamassa olen joutunut vaikeaan paikkaan, jo kolme kuukautta meille töitä tehneen kodinhoitajan kanssa ei vaan synkkaa lupaaavasta alusta huolimatta. Jotain tartteisi tehdä mutta mitä ja miten ja millä energialla? Ne on ne juuttuvat sanat kurkussa mulla.
VastaaPoistaUusien ihmisten tapaaminen on mukavaa, varsinkin jos tuntuu että siellä voisi olla se joku itselle sopiva tyyppi, uusi ystävä. Ilman ennakko-odotuksia, Anskunkin kuvaileman ydinminän "varassa" vaan. Vaikka onhan meillä kai harteillamme aina ekspaatin viitta, niin hyvässä kuin pahassa. Muistan kun viime kesänä Suomessa vielä asuessani väsymyssuossani odotin jo kovasti Panamaan muuttoa ja sen suomaa mahdollisuutta omaan itseeni, identiteettini ja oman ydinminääni uudelleen tutustumista. Välillä niitä kirkkaita ja riemukkaista hetkiä itseni kohtaamisesta on tullut, se palkitsee ja auttaa jaksamaan. Tällä hetkellä minua vaan selkeästi vaivaa sellainen laiskan ajattelun aika - en jaksa millään miettiä tai ajatella oikein mitään muuta kuin arkiasioita ja lapsia. Siksikin kiitos tästä kirjoituksesta, virkistävää muistaa tuttuja tuntemuksia ja toisaalta saada perspektiiviä ja sanoja tämän hetken epämääräisille oloille.
Eipä kestä! Minun piti irtisanoa ensimmäinen kodinhoitaja, kun kemiamme ja tarpeemme eivät kohdanneet. Podin siitä kovaa syyllisyyttä, mnutta koko perhe koki samoin, lapsetkin stressaantuivat. Olin palkannut hänet tapaamatta hämtä, ja myöhemmin ajattelin, ettei kotiin pitäisi palkata ketään, jota ei ole tavannut edes kerran. Ei hänessä sinänsä vikaa ollut, oli hyvin työteliäs, mutta ehkä eri tavoin kuin minä odotin. Jos esimerkiksi olin onnistunut tekemään itselleni salaa voileivän (hän olisi halunnut tehdä sen minulle, aina), hän yritti ottaa leipälautasen kädestäni, kun olin matkalla olohuoneeseen syömään sitä. Ja tätä rataa. Hermothan siinä meinasivat mennä, en onnistunut muuttumaan sellaiseksi ihmiseksi kuin hän ehkä oletti minun olevan. Parhaansahan hän varmasti teki ja yritti palvella niin hyvin kuin osasi. Se vian ei minusta lastenkaan takia ollut fiksua. Vaikea siinä on lapsiakaan opettaa siivoamaan omia jälkiään ja näyttää, että voi tehdä itsekin, kun joku kulkee varjona kannoilla. Nykyinen siivooja hoitaa omat hommansa ja antaa minun hoitaa omani, vaikka ne voileivät! Minullakin muuten sanat juuttuivat kurkkuun niin pahasti, että mieheni hoiti sen varsinaisen irtisanomispuheen. Minä hymisin taustalla syyllisenä. Lopulta kaikki meni ihan hyvin, löysin hänelle uuden työpaikan toisesta ulkomaalaisperheestä melkein saman tien, ja saihan hän meiltä irtisanomispalkkaakin.
PoistaTuttuja tuntemuksia, vaikka tunnen omaksi helpotukseksenikin olevani itse jo vähän toisissa aatteissa. Puolitoista vuotta Sudanissa ja sopeutuminen ei niin väsytä, pahin on siltä osin ehkä ohi? (Muuten vain koko ajan kyllä silti väsyttää mutta tavanomaisemmin, niin kuin nyt kuuluu asiaan kolmen pienen lapsen äidille.)
VastaaPoistaNoissa ensimmäisissä kuukausissa on kaikessa raskaudessaan kyllä paljon hyvää. Tuo Anskun mainitsema ydinminän kohtaaminen! Se on kovaa mutta upeaakin. Olen iloinen, että elämä on nyt vähän kepeämpää ja arkisempaa mutta tavallaan toisaalta jo vähän ikävöinkin noita sopeutumisen ja oivalluksien hetkiä.
Hyvin mielenkiintoista ja lohduttavaakin kuulla kohtalotovereiden ajatuksia ja tuntemuksia! Kiitos tästä väliaikakatsauksesta.
Eipä kestä, Kata - ehkä tämä syvä väsymys voi tosiaan joskus mennä ohi tai ainakin helpottua. Minäkin pidin ydinminä-ajatuksesta, siihen on jotenkin helppo tarttua. Viime kädessä maailmalle ei saam mukaan kuin juuri sen ydinminänsä, ja ainakin siihen on aikaa tutustua, toisin kuin ehkä kiireisemmässä elämässä.
PoistaMielenkiintoinen postaus. Itsellä on "vain" kokemusta Euroopasta, joten mutu-tuntumalla mennään. Työntekijöille on varmasti todella statusta työskennellä ulkomaisten perheiden kanssa. Itsekin reagoisin, jos pomo tulisi tekemään minun töitäni. Ymmärrettävää, että he hätääntyvät.
VastaaPoistaMutta minä myös haluan ripustaa omat alusvaatteeni narulle ja tehdä pastasoosin kun siltä tuntuu. Vaikea sitä olisi omaa arkielämää toisten käsiin luovuttaa.
Ennen muuttokuorman tuloa olimme joitakin kuukausia ilman pesukonetta, mutta saatoimme käyttää lähetystön pesukonetta, mistä oli iso apu. Luulen että käsinpesu kuluttaa enemmän vettäkin. Edellinen kodinhoitaja (joka minun piti irtisanoa, kun tarpeemme eivät kohdanneet) ihmetteli, kun näki mieheni kantavan pyykkikassia autoon. Oli tietysti ihan kauhistus, että mies ylipäänsä on tekemisissä sellaisen asian kanssa. Hän tuli kysymään minulta, miksi Patrao/Boss kantaa näitä tavaroita? Selitin,että hän vie ne pestäväksi, meillähän ei ole konetta. Apulainen ei sanonut mitään, mutta pyöritteli silmiään. Puolen tunnin kuluttua huomasin, että hän oli vienyt sängyistä kaikki lakanat ja pesi niitä raivokkaasti pihalla ämpärissä käsin. Tajusin, että hän oli tulkinnut asian aivan omalla tavallaan ja siitä näkökulmasta ihan ymmärrettävästi: hän ei voinut käsittää, miksi viemme pyykit muualle, kun hänkin voisi ne pestä. Ja hätääntyi, juuri kuten kirjoitit. (Ne lakanat olivat ihan puhtaat.) Mutta en sanonut mitään, annoin hänen pestä. Ja vastaisuudessa kuljetimme pyykkikassit autoon diskreetisti! Minulle on vähän hankalaa sekin, että pyykkinarukin on siinä missä vartijat ja kuski vaihatavat vaatteitaan ja käyvät vessassa. Siinä he sitten joutuvat väistelemään minunkin alusvaatteitani. Ihan Oman mielenrauhan takia ostin pari pyykkitelinettä eri puolelle taloa. Voi näitä ongelmia!
VastaaPoistaSe on muuten totta, että työskentely ulkomaalaisissa perheissä on haluttua. Palkat voivat olla hitusen parempia, työehdot myös, ja on se myös statuskysymys. Vaikka olisimme kuinka outoja!
Hei Lotta,huomasin kommenttisi parin vuoden takaisessa kukkakaaliohjeessa vasta nyt,ja tulin vastavierailulle.Varmaankin on haastavaa tulla asumaan Afrikkaan ,etenkin jos tulee Berliinin kautta;D Olen asunut Venezuelassa,ja siellä olo oli myös alussa aika haastavaa,vaikka osasinkin espanjaa. Tuosta kuski-kertomuksesta tulee mieleen se,kun halusin kokata ystäväpariskunnalle heidän kotonaan,kun kodinhoitajansa oli lomalla. Se ei milläään sopinut,sillä KUKA olisi siivonnut jälkeenpäin keittiön...no minä tietysti,mutta kun heille se ei käynyt lainkaan että minä siivoisin keittiön,ei niin tehdä;D
VastaaPoistaHei, olipa hauska tarina. Heh heh, ymmärrän hyvin! Tietenkään ei tullut kuuloonkaan, että sinä ryhdyt siivoustöihin keittiössä... ou nou... Luulen, että minäkin luovutan seuraavan vuoden sisällä ja opetan siivoojalle pesukoneen käytön... suutari pysyköön lestissään.
PoistaMoikka Lotta,
VastaaPoistaKyselin sinulta muutama viikko takaperin tuosta Mosambikin Tofo beachista ja auton vuokraamisesta... Nyt siis tosiaan olemme tulossa sinne jo ensi viikon lauantaina. Kehotit hankkimaan viisumit etukäteen ja näin olisinkin tehnyt, mutta Suomessahan ei tosiaankaan ole Mosambikin suurlähetystöä. Meidän olisi pitänyt lähettää passit siis Tukholman suurlähetystöön, mutta tuurillamme passit olisi jäänyt johonkin postin kötköihin, emmekä halunneet ottaa sitä riskiä. Niinpä meillä ei nyt sitten ole vielä viisumeja. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että viisumeja saa suht helposti Maputon lentokentältä, mikäli vaan pystyy osoittamaan, että on turistimatkalla. Osaisitko neuvoa meitä tämän viisumiasian kanssa? Onko sen saaminen helppoa Mosambikin rajalta tai Maputon kentältä? Olemme siis tulossa Johannesburgista. Tässä nyt pähkäillään, että tultaisiinko lentäen vai bussilla :) Netistä löytyy niin ristiriitaisia neuvoja, että ajattelin koittaa kysyä sinulta neuvoa. Kiitos jo etukäteen!
Hei, kuulin vain, että ainakin ennen viisumin sai rajalla ja oli miltei käytäntö. Itse tiedän lähinnä ihmisistä jotka ovat hankkineet sen jo etukäteen Mosambikin lähetystöstä Tukholman kautta, ei ole kestänyt kauaa, passi on tulut jopa viikossa takaisin. Etelä-Afrikassakin toki on Mosambikin lähetystö josta voi käydä kysymässä etukäteen. Joka tapauksessa kannattanee varata reilusti rahaa (dollareita) viisumin hankkimiseen ja näyttää se paluulippu. Tofon ranta on todella kaunis paikka, tällä välin kävimme jo siellä. Toivottavasti pääsette sinne. Vinkki: siellä kannattaa olla reilusti käteistä, korttimaksu ei ole yleinen käytäntö. Automaatti kyllä löytyy, mutta ei ihan rannasta, ja helpommalla pääsee, jos mukana on jo valmiiksi iso tukku meticaleja. Ruoka ei ole siellä kallista.
Poista