Yläkerran vippi kuntoilee

Kylmässä suihkussa

Olin seissyt kylmässä suihkussa pari minuuttia ja parahiksi saippuoinut itseni ja hiukseni, kun suihkusuutin yskäisi itsestään viimeiset pisarat ja pihahti surullisesti. Oli 4. elokuuta, kolmas aamuni Maputossa.

Sähkökatkot ovat Afrikan arkea, ja ne voivat katkaista myös veden tulon - ainakin lämpimän veden, ja joskus veden ylipäänsä. Niihin suhtaudutaan hyvin tyynesti, ja hyvä niin, sillä muuten elämästä tulee äkkiä turhan tukalaa. Ravintolassakin on käynyt jo monasti niin, että vastaukseksi tilaukseen tulee anteeksipyytävä päänpudistus: "Kahvia? Ei onnistu, sähkö on juuri poikki." Tai: "Uuni ei toimi, ei pizzaa tänään."

Sieppasin pyyhkeen ja odottelin, kunnes suihkusta tuli hiukan (kylmää) vettä. Huuhtelin pahimmat pois ja pukeuduin. Mikäs hätä minulla, en ollut lähdössä mihinkään.

Generaattorit turvaavat sähkönjakelun monissa hotelleissa noin periaatteessa, mutta pelkistetyn majapaikkamme, VIP Executive Suites -huoneistohotellin (komea nimi johtaa hiukan harhaan) 14. kerroksen suihku ei taida kuulua prioriteettilistalle. Ei myöskään vessanpönttö.

Hätä keinot keksii. Keittiön hanasta tulee vettä - kituliaasti, mutta kuitenkin - sähkökatkonkin aikana, joten kaapista löytyvän ison kattilan voi valuttaa täyteen.

VIP-vessanhuuhtelusysteemi.

Aiemmin ihmettelin, miksi pientä keittolevyä varten oli varattu suhteettoman suuri kattila. Nyt olen siitä iloinen.

Pojat ilmaisivat epäilyksensä, kun esittelin kattilasysteemin. Selitin, että vesi pitää hulauttaa pönttöön nopeasti, rivakalla kädenliikkeellä. TOIMII!

Kun sähköä ei ole, hissikään ei kulje. Kunto kasvaa, kun tulet kaupasta viiden litran vesikanisterit käsissäsi ja huomaat, että pääset 14:nteen kerrokseen vain omin jaloin.

Puolimatkassa pysähdyt läähättämään ja muistat kuulleesi ennen muuttoa neuvon, ettei hotellihuoneen kannattaisi sijaita ihan yläilmoissa. Toisaalta - tämän lähemmäksi kuntosalia ei VIP Executive Suites -talossa pääse. Ota siis kanisterisi ja kävele!

Tuonne yläilmoihin kelpaa kiivetä (hotelli häämöttää urheilukentän takana). En tiedä, kuka (muinainen) suuruus kentän katsomosta virnistää.

Mutta mikäs hätä meillä, jälleen. Siivoojilla on hissittä hankalammat olot. Olin valittanut parikin kertaa virkaheitosta leivänpaahtimesta. Poikani ehti saada haavan sormeensa tapellessaan kaikkensa antaneen vehkeen kanssa. Ensimmäiseen pyyntööni saada uusi paahdin tuli vastaus: "Niitä ei ole."

Pari tiedustelua lisää ja - ilmeisesti - ratkaiseva miehinen ärähdys, ja pian ovella huohotti uutta (vanhaa) paahdinta pitelevä hikinen siivooja. Silloin teki mieli sanoa, että huomennakin olisi ehtinyt.

Terkuin Lotta 

Osta kolme, katso yksi

DVD-kopio yllättää

Katsotaan leffa, ehdottivat pojat. Se tuntui hyvältä idealta, sillä huoneistohotellin tv-tarjonta on lähinnä portugaliksi, matkalukemiskirjat on luettu ja Netflix tyytyy ilmoittamaan, että palvelu ei ole saatavana, "not available in your country". 

Dvd-kauppiaita kävelee kadulla vastaan tuon tuosta. He heiluttelevat naruihin sidottuja dvd-kopioita kuin viuhkoja ja tarkkailevat pienimpiäkin kiinnostuksen merkkejä. Kauppias yhytti meidät otollisena hetkenä Campo di Fiori -ravintolassa Sommerschieldissä.

Neuvottelimme kolmen elokuvan yhteishinnaksi 120 meticalia (100 meticalia = noin 2,30 euroa). Myyjä pyysi aluksi reilusti enemmän, mutta meitä ostajia oli kaksi, ja hän pääsi eroon kuudesta elokuvasta kerralla. Ensin hän kuitenkin ilmoitti, että pitää käydä kysymässä vaimolta, käykö näin halpa hinta. Kävihän se. 

(Olen jo huomannut, että aika moni sanoo "kysyvänsä vaimolta" - en tiedä, onko vaimo aina olemassa vai onko hän kuvitteellinen kuten kiinteistönvälittäjän "siskon mies" Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie-kirjassa.)

Ensimmäiset leffaostokset Afrikassa.

Kadulla myytävien kopioiden laatu voi olla mitä hyvänsä. Elokuva on ehkä kuvattu suoraan valkokankaalta tai tv-ruudulta, joten sekä kuvassa että ääniraidalla voi vilahdella yllätyselementtejä, kuten kesken elokuvan poistuvia hahmoja. 

Elokuvien kääreetkin ovat mielenkiintoisia - High School Musicalin kansi oli vain ruotsiksi! Se lupasi "suverän musik och massor av energi" ja tietysti "svensk text".

Kuinka kävi lupausten? Aluksi katsoimme Cinderellan. Se oli ok. Elokuva oli englanniksi ja kuvan laatu kelvollinen. Itse tarinakin, tuttuakin tutumpi satu, vastasi kaikkien senhetkistä mielentilaa ja tarpeita (prinssissä tosin olisi minusta saanut olla enemmän särmää).

Tuhkimon rohkaisemina kävimme High School Musicalin kimppuun. Muovikäärössä oli kaksikin levyä. Toinen osoittautui cd-levyksi, toinen oli karaokeversio lauluista. Itse elokuva puuttui.

Poikien odottama Ant-Man oli mitä ilmeisimmin kuvattu teatterissa tai tv-ruudulta. Puhe kuului kaukaisena muminana, ja sumea, tärähtelevä kuva oli samaa paria. Vasemmassa alalaidassa vilahteli jotain, joka olisi voinut olla vaikka käsilaukun kahva. 

Yksi kolmesta kuitenkin toimi eli saimme leffailtamme. Se on hyvä alku!

terkuin Lotta

Rakkautta Maputon kaduilla

Love me -bussi vie ja tuo

Joku kysyi, eikö kouluun ja asioille pääse julkisella liikenteellä. Maputossa kyllä toimii joukkoliikenne. Se näyttää hiukan toiselta kuin tehokas HSL tai Berliinin kaikkialle kiidättävä BVG.

Bussityyppejä on tietääkseni kaksi. Kuvassa alla näkyvää lava-autoa kutsutaan esimerkiksi Love me- tai I love you -bussiksi (ehkä on muitakin versioita, mutta nämä kaksi olen kuullut). Nimi tulee siitä, että ihmisten on pideltävä toisistaan kiinni, etteivät he putoaisi kyydistä. Autot sullotaan niin täyteen kuin mahdollista tai oikeastaan mahdotonta.

Love me -bussissa on vielä tilaa.

Kun auto on todella täysi, näky tuo mieleen muurahaiskeon. Lavan ulkopuolella takalaudalla seisovan rahastajan hommakaan (kuvan autossa hän on vielä kyytiläisten joukossa) ei täyttäisi työsuojeluvaatimuksia.

Töihin menevillä maputolaisilla lastattuja Love me -busseja huristaa hotellin edestä Avenida dos Mártires da Machavalla tuhkatiheään aamukuuden ja -seitsemän välillä. Auringonlaskun aikaan koittaa uusi ruuhkahuippu.

En ensin tunnistanut pakettiauton näköisiä minibusseja Maputon sisäisiksi busseiksi. Sitä ne kuitenkin ovat, ja suosittuja nekin - bussipysäkit ovat ruuhka-aikoina täynnä töistä palaavia ihmisiä. Tässäkin kulkupelissä rahastajalla on tuulinen virka. Bussityypin nimi on chapa.

Love me -bussin takaa porhaltaa chapa.

Niitä on erikuntoisia, osa autoista vetelee selvästi viimeisiään tai on jo luovuttanut (mutta palvelee edelleen), joukossa on myös parempia.

Luulen, että silkkaa uteliaisuuttani kokeilen vielä joskus chapaa, joka saattaa olla monella tapaa unohtumaton äänien ja hajujen inhimillinen sekamelska (chapoista purkautuu usein niiden kokoon nähden ällistyttävä määrä porukkaa).

Chapa-reissuuni tarvitsen kuitenkin matkaseuraa, paremman portugalin taidon ja Rexonaa, jotta varmasti mahdun mukaan (tosin kanssamatkustajien dödötilanne taitaa olla kannaltani se olennaisempi), mutta raportoin heti, kun niin tapahtuu!

Lotta

Machibombolla kouluun

"Onko suklaacroissant sopiva aamiainen?"

 Kun kuulin, että bussia voi Mosambikin portugalissa nimittää vaikkapa machibomboksi, tulin iloiseksi. Jotain positiivista on pakko olla maassa, jossa kuljetaan niin repäisevän nimisellä menopelillä. Muutamia machibombo-koulubusseja olen jo kaduilla nähnytkin - joissakin kouluissa nimittäin alkoi kesäloma vasta viime viikolla!

Poikien koulu eli American International School of Mozambique, AISM, avasi ovensa kesäloman jäljiltä tänään. Aamulla kello 7 meidänkin majapaikkamme eteen kaarsi valkoinen machibombo, tosin pettymyksekseni sen kyljessä ei lukenut mitään, numero vain.

Auton puuttumisen takia oli ollut tärkeää huolehtia koulubussi heti ensimmäisestä aamusta lähtien. Kuinka mukavaa, että bussista näkyi tuttu hymy ja vilkutus; ystävän/työkaverin lapset tulevat samaa reittiä kulkevalla bussilla ainakin toistaiseksi.

Koulun uima-allas on taivasalla, samoin ruokala.

Vierailimme kaikki koulussa jo eilen, koska siellä oli esittelytilaisuus uusille tulijoille. Saimme bussiasiat hoidettua ja pojille ja meille läpyskät, joilla koulun porteista pääsee sisään. Poikien "Security Pass"-kulkuluvat olivat kuvalliset, meidän vaatimattomammat.

Koulu alkaa Afrikassa aikaisemmin kuin Euroopassa. Tässäkin koulussa kaikki istuvat pulpetissa tasan 7.30. (Hiukan meitäkin hirvitti tämän aamun aloitus kukonlaulun aikaan, mutta alkujännitys piti huolen siitä, että olimme kaikki hereillä jo ennen kuutta.)

Kuten Suomessakin, kouluruoka-asiat herättävät aina paljon kysymyksiä. Täällä voi ostaa lämpimän lounaan (mekin ostimme lounaslipukkeita ensimmäiseksi kuukaudeksi saman tien), jos haluaa. Ruokalasta saa myös ostaa välipaloja käteisellä tai vaihtamalla lounaslipuke saman arvoiseen välipalaan. Omia eväitä voi lämmittää mikrossa. Lipukelounaiden hinnaksi tulee noin 100 euroa kuussa.

Myös täällä lounas tekee parhaiten kauppansa spagettipäivänä.

Kyllä hatuttaa, jos ei saa leikkiä! 

Höristin korviani, kun rehtori Karen mainitsi arkipäiväiseen sävyyn sellaisenkin vaihtoehdon, jossa kuljettaja tai lastenhoitaja ("driver or nanny") kiidättää oppilaalle lämpimän ruuan kotoa lounasaikaan. Kuski tai hoitaja - kukapa muukaan? (Ehdin myös ihmetellä, miksi me vanhemmat saimme neljä kulkulupaa kahden sijaan. Kiintiöön oli tietysti laskettu myös kuski ja apulainen!)

Lounaan lisäksi koulussa syödään kotoa tuotu aamiaisvälipala puoli kymmenen maissa, jotta jaksetaan odottaa ruokatuntia. Samanlainen käytäntö oli Saksassa.

Rehtori korosti, että kotona kyhätyn aamiaisen olisi syytä olla terveellinen. Kliseet kai ovat kliseitä siksi, että ne ovat totta - takanani seissyt ranskalaismies kohotti heti kätensä: "Kyllä kai suklaacroissant lasketaan terveelliseksi?"

No, hyvinhän ne ranskalaiset niillä (suklaa)croissanteillaankin kasvavat! Rehtori myönsi alistuneen näköisenä, että cafeteriakin myy suklaaleipiä, niiden suosiota ei vain voi estää.

Terkuin Lotta

Antaa pakata vain

Ei se ollutkaan edellinen asiakas!

  

Supermarketit ovat mielenkiintoisia paikkoja tulokkaille ympäri maailmaa. Pelastava enkelimme Marika kyyditsi meidät isoon Game-markettiin miltei heti tultuamme. Haalin kärryyn sekalaista tavaraa. Kassalla panin merkille, että liukuhihnan päässä seisoi nainen. Edellinen asiakas? Ainakin hänellä näytti olevan muovikasseja käsissään. Ilmeisesti vielä lopettelemassa ostoksiaan.

Asuessani Saksassa opin huippunopeaksi pakkaajaksi. Saksalaiset ruokakaupan kassat siirtävät ostoksiasi eteenpäin koneen nopeudella, ja asiakkaan ei auta kuin sopeutua ja mättää tavaraa kasseihin samaan tahtiin. Ja kassa alkaa suoltaa seuraavia ostoksia hihnalle heti kun olet maksanut, olitpa valmis tai et. Siinä sitten poimit suihkugeeliäsi seuraavan asiakkaan mansikkarasioiden seasta. Nykyisin Suomessa tytärtäni nolottaa, kun pakkaan niin nopeasti. ("Äiti, hidasta! Sun ei tartte hosua, nyt ollaan Suomessa! Kassa luulee vielä, että aiot häipyä maksamatta!")

Vaan nytpä asiaan tulee muutos. Minusta tulee jälleen hidas.

Saksalaiset paniikkiasetukset päällä sukelsin Gamen liukuhihnan päähän ja ryhdyin pakkaamaan. Tai yritin ryhtyä, sillä se edellinen asiakas hääri yhä samassa paikassa kasseineen. Ja mitä ihmettä, hänhän näytti pakkaavan kovin samanlaisia ostoksia kuin minun! Oliko meillä samoja tavaroita? Menisivätkö ne aivan sekaisin? Lisäksi hän näytti hiukan ihmettelevän touhuamistani! Teinkö jotain väärin?

Kasvojeni paikalle oli kaiketi ilmestynyt kysymysmerkki, koska Marika tuli hätiin. "Lotta, se ei ole edellinen asiakas. Tuo rouva on täällä töissä. Se auttaa sinua pakkaamaan, se pakkaa sinun tavaroitasi." Ach so, niinpä tietysti! Matkaväsymys ja se, että kaikki ympärillä näyttää uudelta, leikkaa aika tehokkaasti havaintokykyä. En esimerkiksi ollut lainkaan huomannut pakkaajan univormua.

Niin vain sitten kävi, että Gamessä sain nauraa ensimmäiset kunnon naurut Afrikassa. "Älä välitä, niin kävi minullekin", lohdutti Marika.

On Afrikassa isoja kauppoja! Tämä on Superspar.

Seuraavassa kaupassa, Woolworthissä, tiesin jo, että nuori mies liukuhihnan päässä ei ollut edellinen asiakas tai myyjän kaveri, vaan hän sijoittelisi vesipulloni, papaijani, banaanini ja pähkinäni kasseihin puolestani. Kolmannella kerralla SuperSparissa suhtauduin kassojen väentungokseen jo tottuneesti: siellä jokaisen kassatyöntekijä rinnalla päivysti peräti kaksi pakkaajaa. 

Kun mukaan lasketaan vielä se kaupan ovensuussa päivystävä henkilö, jonka tehtävänä on juhlallisesti tarkastaa kassakuitti, verrata sitä silmämääräisesti ostoksiin ja lyödä siihen komea "Maksettu"-leima (vasta sitten saat poistua), voi laskea, että jokainen kauppareissu työllistää aika monta ihmistä.

Kauppareissun satoa. Passiohedelmät ovat ihanan kirpeitä.

 Alan pikkuhiljaa ymmärtää, ettei minun enää tarvitse suorittaa saksalaisen tehokkaita nopeusennätyksiä kassalla. Ainoastaan muovikassien yletön käyttö ihmetyttää. Melko pieniinkin ostoksiin saadaan menemään kymmenisen muovikassia. Ei ihme, että maapallo hukkuu muoviin! Mikään ei tietenkään estä tuomasta omia kasseja, mutta kaikissa kaupoissa ei (vielä) myydä isompia kestokasseja, enkä tosiaankaan älynnyt lähtiessäni ottaa isoja Pirkka-kasseja mukaan...

Terkuin Lotta

Perillä Maputossa

Perillä Maputossa

Ensitunnelmia

Hei kaikki kuulumisia kyselleet ihanat, hengissä ollaan, jo kuudetta päivää Intian valtameren rannalla Maputossa. Onni sanoi pari iltaa sitten: "En oikein tajua, että olemme täällä." Ehkäpä meillä kaikilla on vielä vähän epätodellinen olo, mutta seisomme tossuillamme päivä päivältä vähän tukevammin. 

Onneksi nämä puusta pudonneet ja matkasta väsähtäneet saivat saavuttuaan heti apua ja vinkkejä: hämmentynyt kissa haettiin hoitoon, lähimmät kaupat neuvottiin ja kauempana sijaitseviin haettiin ylellisesti autolla, jopa setelitukku lyötiin kouraan, ettei heti tarvinnut murehtia, mistä pankkiautomaatti löytyy.

Hyvä näin, koska pystyin näin ollen nukahtamaan 16 tunnin keskeytymättömään uneen (pitihän kaksi valvottua yötä ottaa takaisin). Afrikan konkareille kiitos lämpimästä vastaanotosta, jo lentokentältä alkaen, jossa kaksi paikalle järjestettyä riuskaa autokuskia noukki matkalaukkumme hihnalta parempaan talteen siinä vaiheessa kun vielä jonotimme passintarkastukseen! Kaikki laukut muuten läpivalaistiin myös saapuessa, passintarkastuksen jälkeen. Onkohan tämä ihan tavallista?

Perhe on ihan pihalla puistossa.

Kuuden päivän saldo Maputossa: asunnonmetsästystä (mielenkiintoista!), kanta-asiakkuus ravintolassa (kolmannella kerralla minulle kiikutettiin lasi eteläafrikkalaista valkoviiniä ennen kuin ehdin tilata mitään - näin jo itseni AA:ssa selittämässä: "Mutta kun ne ei ikinä tuoneet minulle mitään muuta!") - sekä meluisa ja eloisa konserttikokemus ranskalais-mosambikilaisessa kulttuurikeskuksessa.

Lapset pitelivät korviaan, mutta minä nautin! Rummutuksen kuuntelu oli ihanan meditatiivista ekan viikon päätteeksi, ja oli hauskaa katsella, miltä "le tout Maputo" näytti - katsomo oli täpötäynnä.

Opettavainen viikko on pitänyt sisällään myös havainto-opetusta maputolaisen parkkipirkkosysteemin toiminnasta. Siitä lisää myöhemmin!

Aurinko nousee Afrikassakin idästä.

Laitan lisää kuvia, kun saan yhteydet kunnolla toimimaan. Juuri nyt minulla ei ole puhelintakaan, saati nettiyhteyttä siinä.

Se ei johdu siitä, etteikö niitä olisi saatavana. Päinvastoin, liittymien myyjiä parveilee joka kadunkulmassa.

Ymmärän nyt, mitä portugalinopettajani tarkoitti sanoessaan epämääräisesti "Voit luultavasti ostaa liittymän vain kadulta" - hän oli ihan oikeassa, mutta liittymän käyttöönotto ja oikean paketin valinta on vielä hiukan kesken... emme ole ehkä täysin osanneet noudattaa portugalinkielisiä ohjeita.

Kuulumisiin!
Lotta