Luksustuote vesi

Ajattelin viime viikolla Emmi Itärannan teosta Teemestarin kirja, jonka lukaisin pari vuotta sitten. Sehän kertoo maailmasta, jossa vesi on loppumaisillaan. Täällä eteläisessä Afrikassa vesisodat eivät yhtäkkiä tunnu yhtään epärealistisilta, seurataanhan alueella paraikaa Kapkaupungin vesikriisiä. Jos vesivarat ehtyvät ennusteiden mukaan eli huhtikuun puolenvälin tienoilla, kaupungin vesihanat väännetään kokonaan kiinni. Ennusteet tosin muuttuvat koko ajan.

Kapkaupungin asukkaille sallittu enimmäisvesimäärä päivää kohden on koko ajan laskenut ja taitaa nyt olla alle 50 litraa. Eteläafrikkalaisissa tv-ohjelmissa jaetaan niin viihde- kuin asiatyyliin vinkkejä siitä, kuinka vähällä vedellä pärjää.

Vedensäästöstä viihdettä EteläAfrikan televisiokanavilla.

Jokainen pisara lasketaan. Ohjeet neuvovat, miten voit pestä itsesi päästä varpaisiin ja ottaa kaiken huuhteluveden talteen.

Huuhteluvesille, jotka otetaan talteen myös pesukoneista, on monta käyttöä, viimeisenä vessan vetäminen. Siis sitten kun se lopulta vedetään, sillä perusohjeen mukaan if it´s yellow, let it mellow... 

Peseytymisohjeistus hymyilyttää minua hiukan, vaikka olenkin maailmalla oppinut, ettei meidän pidä koskaan sortua pitämään omia itsestäänselvyyksiämme samanlaisina selviöinä myös muille. Hymyilen vain siksi, että saunasuomalaisena minäkin osaisin pitää huolettomaan suihkutteluun tottuneille oppitunnin kauha ja vati -pesutuokiosta!

Minäkin tietäisin kertoa, että hiusten pesu aloitetaan kastelemalla hiukset pesuvadissa, ei kaatamalla puhdasta vettä kauhasta päähän pitkin lattioita.

Muistan hyvin, että kun meillä oli etenkin ensimmäisenä Afrikan vuonna vesiongelmia, viiden litran kanisteri riitti "suihkuun", joka sisälsi hiusten pesun. Tärkeintä on olla tarkka eikä hulautella miten sattuu.

Täällä Maputossakin on aika tavallista nähdä yleisessä vessassa pöntön vieressä laimealla pesuvedellä täytetty ämpäri ja kauha. Ennemmin kauhallinen vettä kuin koko pöntön huuhtelu joka kerta - ja tämä menetelmä toimii myös silloin kun sähkö on poikki. Putket taitaisivat tosin pitää enemmän kunnon huuhtelusta.

Mutta vesikauhamenetelmä yleisissä tiloissa on hyvä siksikin, että pöntöt puolestaan eivät aina ole hyviä. Esimerkiksi meidän kotimme vanhat wc-pöntöt jäävät herkästi vuotamaan, jos niiden kanssa herpaantuu. Se ei ole pikkujuttu - vuotava pönttö tyhjentää nopeasti koko vesitankin. Koettu on.

Vaikka Kapkaupungin vesihanat eivät vielä ole täysin sulkeutuneet, eri puolille kaupunkia perustetuilla vedenjakelupisteillä on jo nähty tappeluja, ja niin kuin aina silloin kun kysyntä ylittää tarjonnan, hämärämiehet valpastuvat. Vettä on laskettu salaa jättikanistereihin ja myyty edelleen.

Niukkuus myös yhdistää ihmisiä, ovathan periaatteessa kaikki samassa veneessä, ja kannustaa luoviin ratkaisuihin sen lisäksi että yleinen kiinnostus kestävää kehitystä kohtaan nousee. Sateet jäivät tulematta ja hölmöimmätkin havahtuivat ilmastonmuutokseen - tai niin toivoisi. Nyt olisi myös viimeistään aika ottaa käyttöön vesivero, kunhan se ei rokota köyhimpiä, kuten Kello viiden rooibos -blogin kirjoittaja toteaa.

Vaikuttaa siltä, että säästötalkoot ovat käynnistyneet kunnolla vasta pakkokeinojen, kuten sakkojen, myötä. Sakko tulee, jos yrittää viedä vedenjakelupisteeltä enemmän kuin oman osuutensa. En tiedä, miten vedenjakelu on järjestetty niille, jotka eivät pääse itse pisteiden luo. Saako naapurin sairaalle rouvalle hakea vettä?

Pakkokeinojen merkitys lienee iso, sillä hyväätarkoittavat kampanjajulisteet ja muut kehotukset toimivat rajallisesti. En tiedä, kuinka moni todella sisäistää niiden viestin. Allaoleva juliste on kuntosalin pukuhuoneesta täällä Maputossa.

Kuntosali kaipaa ryhtiä vedenkäyttöön.

Lyhyistä suihkuista ja muusta vedensäästöstä tulee Afrikassa äkkiä tapa. Tai niin luulisi, mutta en oikeasti tiedä, kuinka tiedostavia ihmiset ovat. Kuntosalinkin juliste nuhtelee tuhlaavaisuudesta.

Sillä tieto se täällä vasta luksusta onkin.

Samankaltaisia veden ja sähkön viisaasta käytöstä muistuttavia aanelosia on kaikissa hotellihuoneissa Etelä-Afrikassa. Kapkaupungissa vauraus on silmiinpistävää (yksi vaurauden lähde, maatalous, on valtava vesisyöppö) ja minua kiinnostaisi tietää, kuinka ripeästi alueen hyväosaisimmat liittyivät vesitalkoisiin.

Tietoahan heillä täytyy olla, sillä kyse on koulutetuista ja etuoikeutetuista ihmisistä. Mutta ainakin yksi tuttuni, Kapkaupungissa asuva saksalainen koruyrittäjä puuskahti alkuvuodesta, ettei ole kovin palkitsevaa vahtia kulutustaan, kun toiset eivät rajoita omaansa.

Uskon, että tilanne on siitä parantunut nollapisteen lähestyessä. Vastuuttomat lotraajathan tuovat sen lähemmäksi viranomaisten käydessä omaa taisteluaan aikaa vastaan.

Tosiasia silti on, että vaurain väestönosa ei ole yhtä riippuvainen kaupungin vesijohtoverkostosta kuin muut. Heillä on keinonsa varastoida vettä. Toki esimerkiksi kotitalouksien omien uima-altaiden täyttäminen tontin porakaivovedellä on jo aikaa sitten kielletty, sillä maanalaiset vesivarat ovat yhteistä omaisuutta.

Laittomasti toimivat vedenjakelufirmat. joiden määrä on lisääntynyt, ovat valitettavasti hoksanneet tässä(kin) markkinaraon. Joillakin on aina varaa maksaa vedestä välittämättä siitä, miten se on hankittu - vesi on luksustuote jo nyt. Toivottavasti se ei hidasta pyrkimyksiä turvata kohtuullinen vedenjakelu kaikille.

On myös mahdollista, jopa todennäköistä, että se, mitä Kapkaupungissa koetaan nyt, on vasta alkua - sama on väestön kasvaessa edessä muuallakin koko seutukunnassa, ellei vesijärjestelmiä uusita. Kapkaupungissa se tarkoittaa käsittääkseni esimerkiksi suolanpoistolaitoksia ja pohjaveden käytön uudelleenorganisointia.

Kaikkia näitä uutisia lukiessani en voi olla ajattelematta, että vähällä vedellä selviytyminen on aina ollut ja on yhä miljoonien ihmisten arkea sekä Etelä-Afrikassa - myös turistimagneetti Kapkaupungin vähemmän kuvatuissa kolkissa - että tietenkin täällä naapurissa Mosambikissa.

Ei näissä vedensäästöohjeissa ole enemmistölle mitään uutta, sillä heille vettä ei ole koskaan annettukaan ainakaan tuhlattavaksi asti. He ovat kasvaneet vesikanisteri päänsä päällä, ainakin Mosambikissa. Vesihana on heille ollut aina yhteinen, vedenhakujono tilaisuus vaihtaa kuulumisia.

Tämän enemmistön elämässä vesikriisi ei ole dramaattinen muutos. Heillä ei ole isoja kiiltäviä kylpyhuoneita, joiden sisustus menee uusiksi muoviammeilla, pesuvadeilla ja kannuilla. Heidän ei ole ennenkään tarvinnut miettiä, miten tiistain lankutushaasteen tai torstain tehotreenin hiet huuhdellaan hiuksista.

Puhumattakaan vesivessoista. Niitä ei köyhien asuinalueilla ole ollenkaan. Jos on, yksi pönttö palvelee lukuisia perhekuntia.

Ylivoimainen enemmistö on (vastentahtoisesti) säästötalkoissa koko ajan. Myös kauniissa Kapkaupungissa. Vesi on eriarvoisuutta, vesi on luksusta.

Mutta tuleeko vedettömyydestä maailmanluokan uutinen Afrikassa vasta sitten kun se ui valkoisenkin keskiluokan arkeen?

Terkuin Lotta

PS. Olisi mukavaa kuulla myös Kapkaupungin asukkaiden kokemuksia ja kommentteja!

Toipilasaikaa

Pahoittelen, että edellisestä blogipostauksesta on jo muutama viikko.

Elämä tuli bloginpidon tielle - puoliso kaatui jalkapallo-ottelussa ja mursi solisluunsa, mikä heilautti arkipäivän hetkeksi uusille raiteille.

Bloggauspaussin jälkeen tuntuu aina vähän tältä!

Kyseessä ei ollut mikä tahansa futismatsi, vaan ottelu Mosambikin hallituksen ja diplomaattikunnan välillä. Luulen, että tällainen peli käytiin ensimmäistä kertaa, en muista vastaavaa ainakaan viime vuodelta.

Itse Mosambikin presidentti Nyusi kirmaili energisesti kentällä hoveineen, ja aiheutti varmasti omituisia koreografioita ympärillään, kun monet tietoisesti varoivat haastamasta presidenttiä. Hallitus vei luonnollisesti voiton kotiin luvuin 3-2, ja seuraavalla viikolla paikallisessa sanomalehti Savannassa oli sarkastiseen sävyyn kirjoitettu, diplomaattien kustannuksella leikkiä laskeva juttu, jonka kuvassa joku ministereistä näyttää kiskovan EU-suurlähettilästä pystyyn.

Luulen, ettei reippaan oloisen EU-lähettiläsparan kunnossa ollut moittimista - kaikki otteluun vapaaehtoisesti osallistuneet diplomaatit olivat innolla mukana -, kuva vain oli ovelasti valittu ja kuvateksti tarkoitushakuinen.

Tämä oli SE futisottelu, vaikka kuva ei paljoa kerrokaan.

No, reilu viikko epäonnisen ottelun jälkeen meidän huushollissamme selvisi, että hyvää hoitoa eli sellaista, joka tehoaa pitkällä tähtäimellä, sai vain maan rajojen ulkopuolelta Etelä-Afrikasta. Siihen mennessä olimme ehtineet lähinnä sählätä ja odotella epätietoisina.

Kehitysmaassa ei kannata hirveästi teloa itseään, se on selvä. Yksityissairaaloidenkin resurssit kun ovat rajalliset.

Mutta meillä on sentään mahdollisuus hakea parempaa hoitoa automatkan päästä tarvittaessa toisin kuin tavallisten mosambikilaisten enemmistöllä. Eikä tässä ollut kyse akuutista hengenvaarasta, pikemminkin vain tosi kiusallisesta riesasta - joten kaikki hyvin.

Perillä eteläafrikkalaisella klinikalla luottokortti lakkasi toimimasta melko pian, kun maksujen yläraja tuli vastaan. Samoin lakkasi hoitoprosessi. Mitään ei tapahtunut ennen kuin klinikka oli todennut jokaisen maksun kuitatuksi (operaation jokainen osa-alue, lääkkeitä myöten, piti pulittaa erikseen). Maksut piti lopulta hoitaa maputolaisesta pankista käsin ja faksata kuitit.

Tässä vaiheessa potilaalla taisi olla jo kova ikävä keskitettyjä eurooppalaisia terveydenhoitojärjestelmiä.

Tosin en tiedä, miten lempeästi meidänkään systeemimme kohtelisivat ulkomaalaista potilasta, joka kaasuttelee klinikalle naapurimaasta ja vakuuttaa kassalla, että erittäin kaukaisen, liki tuntemattoman "XX-maan lähetystö (ei edes samassa maassa, vaan siellä rajan toisella puolella!) kyllä lopulta vastaa tästä, olkaa huoleti". Joka tapauksessa potilas taisi kaivata tilannetta, jossa joka lääkärireissuun ei tarvita passia, viisumia, hotellihuonetta, kuskia ja setelitukkoa.

Täällä korostuu silti selkeämmin se, että raha ratkaisee aivan kaikessa. Raha ratkaisee sen, millaiseen terveydenhuoltoon, millaiseen ruokaan ja millaiseen koulutukseen sinulla on varaa.

Mitäpä tavallisille maputolaisille kuuluu? Muutamia köyhiä alueita on pitkästä aikaa koetellut koleraepidemia. Se liittyy kuukausia jatkuneeseen vesipulaan.

Säiliöauto toi tankkeihin puhdasta luksusta.

Kun puhdasta vettä ei ole, osa kaupunkilaisista käyttää viemärivettä (tai muuta likaista vettä). Pidä siinä sitten basillit loitolla. Sääkään ei ole suosiollinen. Tämä sadekausi on ollut erittäin sateinen, ja köyhien alueiden hiekkaisille, kuoppaisille teille muodostuu valtavia lätäköitä.

Niissä on pöpöjen hyvä muhia.

Omakin kodinhoitajani Ana totesi pari viikkoa sitten, että nyt pitää pestä käsiä huolella koleran takia! Mieleni teki huudahtaa, että kun kaupunkilaisilla olisikin sitä vettä, millä pestä! Eihän missään hygieniaohjeissa kansalle ole järkeä, jos peseytymisen perusedellytykset eivät toimi.

Meillä on vettä, ja me voimme sitä muutenkin tilata, yksityisestä firmasta säiliöautolla suoraan ovelle, jos tulee hätä käteen - teimme niin muutama viikko sitten, kun 'hallituksen' vesi loppui kokonaan. Vettähän jaetaan vain joka toinen päivä, ja sitä kannattaa käyttää säästeliäästi koko ajan.

Säiliöautoa piti odotella muutama päivä, sillä vesifirmoilla on nyt kiire (mistähän ne muuten hakevat vetensä?), mutta kanisterien ja kosteuspyyhkeiden kanssa sählääminen meni vanhasta tottumuksesta. Asia ei oikeastaan hirveästi haitannut, kun tiesi, että vettä on tulossa ja kanisterisuihkumetodi on jo tuttu. Hankalinta on lähinnä se, ettei vessaakaaan voi vetää ilman vettä.

Siihen puuhaan sitä muuten hupenee yllättävän paljon.

Niin tervetullut kuin säiliöauto olikin - sen näkeminen omalla pihalla tuntui samalta kuin jos saisi oikein janoisena eteensä lasillisen raikasta, jääkylmää vettä -, siitä tuli myös huono omatunto, kun ajattelin niitä monia, joiden kotiovelle vesikuljetus ei koskaan tule.

Monet (usein naiset ja tytöt) hakevat vedet kanisterissa matkojen päästä jopa täällä pääkaupungissa, ja keikuttavat raskaat kanisterit pään päällä kotiin.

Vesipoika kiipesi näppärästi tankin päälle.

Maputoon rakennetaan tälläkin hetkellä loistoasuntoja. Ajettuani taas yhden rakenteilla olevan luksustalon ohi luin kohta kotona uutista koleraepidemiasta.

Artikkelissa todettiin, että tavallisten ihmisten köyhillä asuinalueilla on niukasti viemärivessoja ja -lavuaareja, ja näiden yhteisten tilojen puhtaanapito on työlästä.

Uusiin loistoasuntoihin kyllä osataan rakentaa vessat ja lavuaarit, kansainvälisen tavan mukaan useimmiten yksi kylpyhuone jokaista huonetta kohti. Toisilla on kylppäreitä kohtuuttomasti, toisilla ei käytännössä lainkaan.

Jos jokainen rakennuttaja velvoitettaisiin rakentamaan - vastineeksi rakennusoikeudesta - edes yksi yhteinen kylpyhuone lisää köyhempien kotikonnuille, käsienpesu ja tautien torjunta olisi helpompaa. Toki silloinkin tarvitaan sitä vettä, mutta rakenteet olisivat edes hiukan paremmat, ja vesipuahan ei voi jatkua tällaisena loputtomiin (toivottavasti!).

Onkohan tällainen visio millään lailla realistinen? Onkohan tällaista jo tehty?

Terkuin Lotta

Aavenorsuja ja vesipulaa

Luin, että Maputoon suunnitellaan viestintämuseota. Oli taas pakko hieraista silmiään tämän hämmentävän uutisen äärellä. Pääkaupunkiseutu kärsii akuutista vesipulasta, bensiiniäkään ei maassa aina saa ja suuri osa väestöstä elää koko ajan melko museaalisesti.

Itse viestintä tosin periaatteessa toimii, mistä on oltava iloinen - puoliso palasi juuri työmatkalta Etiopiasta, jossa pääsy nettiin ja Facebookiin on usein estetty. Täälläkin netti voi pätkiä, eikä se ole ihan halpa, mutta se on sallittu.

Vuoden alusta vettä on jaettu vain joka toinen päivä. Hotellit ja vauraimmat ihmiset voivat toki ostaa vettä yksityisiltä firmoilta, mutta siinäkin on rajansa. Monissa paikoissa, esimerkiksi kuntosalilla ja koulussa, on vesitilanteesta muistuttavia lappuja.

Tämä lappu oli amerikkalaisella koululla.

Vesipula on niin paha, että osa ihmisistä köyhemmillä alueilla pääkaupunkiseudun liepeillä joutuu turvautumaan ojien viemäriveteen. Itse olen antanut kuskin ja taloudenhoitajan ottaa meiltä pesuvettä tyhjiin vesikanistereihin.

Meillä kuitenkin on vettä tankeissa, sillä voimme varastoida sitä tankkiin aina kun sitä tulee, peseydymme nopeasti emmekä täytä uima-allasta. Säästeliäs pitää toki olla. Yhtenä viikonloppuna käytin lähinnä paperilautasia, kun tankki vaikutti niin tyhjältä. Käsin tiskaaminen kuluttaa aika paljon vettä etenkin kun (uusi) hana roiskuttaa vettä ympäriinsä.

Eikä siinä kaikki... Juuri luin, että yli miljoona ihmistä maan pohjoisosassa saa parhaillaankin ulkomaista ruoka-apua. Luulisi siis, että rahoille (mille rahoille?) olisi käyttöä muutenkin kuin hullussa viestintämuseohankkeessa. Edelleenkin suuri osa väestöstä elää ilman mahdollisuutta minkäänlaiseen viemäriin, saati kunnolliseen vedenjakeluun. Siinä on ihan tarpeeksi käytännön viestintä- tai ainakin viemärimuseota.

Vesipula on sikälikin absurdi, että kulunut sadekausi on Maputossa ollut varsin sateinen. Silti hanavettä ei ole! (Se liittyy vedenottopaikkoihin, jotka kärsivät siitä samasta kuivuudesta, joka muun muassa aiheuttaa akuutin ruokapulan.)

Ja onhan täällä jo museoita. Tässä muutamia kuvia Maputon luonnonhistorian museosta, joka on hyvinkin visiitin väärti. Siellä on esillä ainutlaatuinen kokoelma oikeita syntymättömiä norsulapsia. Hämmästyttävä kokoelma on 1900-luvun alusta.

Kymmenen kuukautta, kertoo lappu toisen vitriinin alla.

Suuri määrä norsuja pantiin päiviltä suunnitteilla olevien viljelysmaiden alta. Joku hankkeessa mukana ollut oivalsi ottaa syntymättömät pikkunorsut talteen tieteen iloksi. Ne päätyivät kokojärjestyksessä museon seinälle. Maanviljelyhanke jäi aikeeksi. Isot eläimet, ja nämä pienet, kuolivat turhaan.

Ikiunta uinuvissa hiljaisissa norsuissa on jotain murheellista.

Satavuotias museorakennus on kaunis, ja puutarhaa elävöittävät kuusi vuotta sitten kuolleen, täällä varsin tunnetun, poliittisesti aktiivisen Malangatana-nimisen taiteilijan hienot muraalit.

Näyttävät muraalit ovat tyypillistä Maputoa.

Museo on aavenorsuineenkin sympaattinen paikka. Siellä on kauhtuneiden pehmoeläinten pysyväiskonferenssi.

"Onkohan mun turkki nyt ihan hyvin?"

Nämä täytetyt eläimet tuovat mieleen Helsingin luonnonhistoriallisen museon, täällä vitriinien asukkaat vain ovat huonokuntoisempia ja pölyisempiä, vuosien myötä kärsineitä, ja viidakon lakeja havainnollistava näytteilleasettelu raadollisempi.

Puhveli käy leijonan kimppuun ja leijona seepran- museo esittelee viidakon lait.

Näyttely esittelee luonnollisesti eteläisen Afrikan omaa eläimistöä. Joillekin tämä voi olla ainoa mahdollisuus nähdä gepardien ja kirahvien kaltaisia eläimiä muulla tavoin kuin kuvissa ja ruudulla, ja pääsymaksu museoon onkin kohtuullinen, jotta se palvelisi mahdollisimman monia.

Safarimatkat Etelä-Afrikkaan kun ovat vauraiden hupia, eikä Mosambikin villieläinalueille oikein ole menemistä (sisällissota myös verotti eläinkantoja pahasti, kun viidakon asukkaita muun muassa tapettiin ruuaksi). Toisaalta taas maaseudulla ihmiset voivat kohdata oikeita krokotiileja vedenhaku- ja koulumatkoillaan, jos esimerkiksi jokia ylittävät sillat ovat rikki - kosketus villieläimiin saattaa olla liiankin läheinen ja vaarallinen. Aina välillä uutisissa mainitaan näistä kohtaamisista, jotka päättyvät yleensä ihmisen kannalta ikävästi.

Täytettyjen eläinten rinnalla museossa on modernit kosketusnäyttölaitteet, joista voi katsoa videoita ja lukea tietoa eläimistä. Laitteet myös toimivat, ainakin niinä parina kertana, kun olen niitä kokeillut.

Myhäileviä herroja luonnonhistorian museossa.

Museossa on myös kokoelma patsaita ja tarve-esineistöä, joista suuri osa näyttää aivan ajankohtaisilta - minusta ne eivät sanottavasti eroa niistä koristeista ja käyttötavaroista, joita myydään käsityöläistoreilla koko ajan. Ylläolevat veikkoset piristävät synkimmänkin päivän, vai mitä sanotte? Niiden myötä toivotan hyvää ystävänpäivää täältä Maputosta!

Terkuin Lotta